sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Sisällissotatapaus Koivuniemen kylästä

Tänään on kulunut 99 vuotta Suodenniemen taistelujen päättymisestä. Pitäjän porvarillinen kansanosa vietti sitä vapauspäivän nimellä koko maailmansotien välisen ajan, mutta sittemmin sen muistoa ei ole enää ainakaan julkisesti vaalittu. Katselin Historiallisesta sanomalehtikirjastosta, mitä tapahtumista aikanaan kirjoitettiin ja löysin oululaisesta Kaiku-lehdestä alla olevan, kolme päivää taistelujen päättymisen jälkeen julkaistun jännittävän sotajutun Suodenniemeltä.

Juttu kertoo sodan vähemmän kerrotusta puolesta, elintarvikkeiden hankinnasta. Ja sisältää se myös joitain tiedonmurusia suodenniemeläisten elämästä taistelujen jaloissa. Tietystä traagisuudestaan huolimatta tarina on hieman kevyempi, kuin monet muuta täälläkin esillä olleet sotatarinat. Siksi kirjoitin jutun tähän kokonaisuudessaan:

Jutun tapahtumat sijoittunevat tänne Koivuniemeen. Kuvassa Noukan
rakennuksia nykyisen Kujalantien varrella.
Suodenniemen taistelussa mm. sai puolikymmentä oululaista seikkailla tarpeekseen muutamalla lihanhakuretkellä. Meikäläisillä oli hallussaan eräs talo melkein äärimmäisellä vasemmalla siivellä. Siellä tapasivat he muutaman naapuritalon isännän, jonka kartano on puolen kilometrin päässä Suodenniemen kirkon pohjoispuolella muutamassa niemen kärjessä. Kun kirkko oli punaisten pääkortteerina, josta he ampuivat kuularuiskulla ja kivääreillä kanuunan jymähytellessä shrapnelleja ja kranaatteja itse kirkon eteisestä, oli talonväen täytynyt poistua kotoaan naapuriin, joka oli kauempana vaaralliseksi käyneestä kirkosta.

Nyt oli kuitenkin shrapnelli räjähtänyt itse talon navetassa, haavoittaen vaikeasti kaksi lehmää, sonnin ja vasikan. Meikäläiset olivat lopettaneet elukkaparkain kärsimykset teurastamalla ne. Mutta kun punaiset pitivät yllä kiivasta tykki- ja kivääritulta taloa vastaan, eivät meikäläiset olleet ehtineet eläimiä täydelleen korjata, vaan oli heidän perääntyessään täytynyt jättää teurastamansa eläimet talon navettaan. Kun lihatavaroista oli kuitenkin suuri puute ja navetassa oli varmasti neljä syötäväksi kelpaavaa nautaa jo osaksi korjattuina, pisti meidän pojillemme päähän noutaa lihat sieltä pois huolimatta siitä, että talo oli aivan punaisten ketjun edessä.

Tuumasta toimeen. Kuusi oululaista oli heti valmiina retkelle, joka haiskahti hyvässä määrin seikkailulta. Oli iltapimeä ja sen puolesta siis sopiva aika retkelle lähtöön. Mutta tie oli vaarallinen, sillä olihan kulettava suoraan kirkkoa kohti, jota ei tällöin juuri mielellään lähestytty. Mutta tuollainen retkihän tarjosi erinomaista hermojännitystä pari vuorokautta yhtä mittaa valvoneille miehille. Se virkisti varmaan yhtä paljon kuin väkevä kahvikuppi tahi hyvä sikaari, joka sivumennen sanoen on tällä sotaretkellä harvinaisuus. (Ottakoot Oulun tupakkakauppiaat tämän suosiolliseen huomioonsa.) Siispä miehet mielissään lyöttäytyivät matkaan.

Varovasti ajaen lähestyttiin taloa. Ei oltu nimittäin ollenkaan varmoja, oliko talo tyhjä. Olivathan punaiset vallan hyvin, sen jälkeen kuin talon olivat meikäläiset jättäneet, voineet ottaa sen haltuunsa. Pimeihin ikkunoihin ei ollut luottamista. Niistähän saattoi milloin hyvänsä singahtaa luoti rohkeita lihanhakijoita vastaan ja silloinhan olisivat sonninlihan saaneet edelleenkin jäädä odottamaan korjaajiansa.

Noukan sotavahinkoluettelosta tuli pitkä.
Talo näytti kuitenkin vaarattomalta. Ei mitään liikettä ollut pihalla eikä myöskään vahteja näkynyt. Voitiin siis lähestyä sitä ja ajaa pihan läpi navetan eteen, jossa korjuuseen otettavat elukat olivat. Varmuuden vuoksi asetettiin vahti kirkon puolelle taloa. Hän kuulee selvään punaisten puhelun läheltänsä. Eivät nim. liene olleet kauempana kuin noin sadan metrin päässä. Puhe kuului aivan selvästi, mutta pimeä esti heitä näkemästä, mitä talossa puuhattiin. Piti koettaa liikkua niin varovaisesti kuin suinkin mahdollista. Mutta on luonnollista, ettei lähemmäs paria sataa kiloa painavaa sonnia ollut yhtä huokea saada navetasta ulos kuin heinäsylystä. Hiessäpäin puskevat miehet, koettaen raahata sonnia ulkopuolelle. Navetta on pitkä, on mm. kuljettava 2 oven läpi, ennen kuin ollaan ulko-ovella. Pimeys tekee haittaa ja vieressä sadan metrin päässä juttelevat punaiset vartiopaikallaan. Mutta sonninlihat piti saada ja Putkoselle keittämistä. Ei siis auttanut muu kuin kiskoa vain, kävi miten tahansa. Toisella korvalla tarkaten, kuuluisiko navetan nurkalla seisovalta vartijalta mitään merkinantoa, kiskovat pojat sonnia ja saavatkin sen vihdoin ulos ja rekeen. Nyt alkoi perääntyminen hyvässä järjestyksessä. Mutta se ei tällä kertaa painanut poikien mieltä, sillä olihan sotasaaliina verekset sonninlihat.

Aloin aikani kuluksi miettiä, mitä paikkaa kertomus mahtaisi tarkoittaa. Koska paikan sanotaan olevan kirkon pohjoispuolella, tulee kyseeseen lähinnä Koivuniemen kylä – ehkä Noukan tai Husarin talo siellä. Niiden sijainti on oikea, joskin ne ovat linnuntietäkin yli puoli kilometriä kauempana kirkosta kuin mitä jutussa kerrotaan. Ja jos jutussa mainittua pohjoissuuntaa ajattelee vähän väljemmin, voisi myös Heikkilä tulla kyseeseen. Sinnekin kirkolta on linnuntietä matkaa kilometrin verran.

Katsoin vielä keväällä 1918 tehdyistä sotavahinkoluetteloista, olisiko niissä mainintaa tarinan eläimistä. Noukan luettelosta sellainen löytyy, koska sieltä ilmoitettiin viedyksi 3 hevosta, 4 lehmää, 2 mullia ja paljon muitakin kotieläimiä. Luettelon lopussa kerrotaan myös, että navettarakennus muiden ohella oli vahingoittunut tykki- ja kivääritulesta. Heikkiläkin oli joutunut pakko-ottojen kohteeksi ja sieltäkin oli viety mm. 4 lehmää, 2 sonnia ja 1 vasikka. Myös siellä taistelut olivat jättäneet jälkensä rakennuksiin. Tarina kertoneekin jommasta kummasta näistä.

On hienoa, että digitoidut sanomalehdet vuoteen 1920 saakka on nyt saatu vapaasti verkossa luettavaksi. Tällaisetkin jo unohtuneet tarinat ovat taas kaikkien löydettävissä.

Lähteet:
Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto (Ek: 11 X), Kansallisarkisto Turku.
Kaiku - Sanomia Oulun kaupungista ja läänistä 29.3.1918, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Kansikuva-Arvon suodenniemeläiset juuret

Lueskelin hiljattain tyrvääläisen sukututkijan blogia, josta olen joskus ennenkin saanut ideoita tänne. Tällä kertaa hän oli huomannut, että parhaillaan lehtipisteissä olevan 1910-luvusta kertova Ilta-Sanomien erikoislehden kanteen oli valittu tyrvääläistä Arvo Koivistoa esittävä kuva. Kiinnostukseni kasvoi entisestään kun jutusta ilmeni, että Arvon isä oli syntyjään suodenniemeläinen. Koska Arvon tarina oli kerrottu jutussa jo tyhjentävästi, päätin keskittyä hänen suodenniemeläisiin juuriinsa.

Ilta-Sanomien erikoislehden kantta koristaa kuva,
jolla on yhteytensä Suodenniemelle.
Digitoituja kirkonarkistoja selaamalla ilmeni, että suvusta pisimmän aikaa Suodenniemellä olivat viettäneet Arvon isovanhemmat Isak Immanuel Henriksson ja Maria Fredrika Johansdotter, jotka molemmat olivat muutamia vuosia palveluksessa Pohjakylässä Tahlolla. Isak on merkitty rengiksi ja Maria piiaksi.

Isak ja Maria olivat molemmat tulleet Suodenniemelle vuonna 1856. Maria tuli Ikaalisista, hän oli Vehuvarpeen kylän Pirttijärven torpan tyttäriä. Isak tuli Tyrväältä, mutta alkuaan hän oli suodenniemeläisiä. Hänen syntymäkotinsa oli pitäjän eteläosassa Vähälähteenmäen Vuorion torpassa, jota hänen vanhempansa Henric Johansson ja Lisa Andersdotter olivat asuneet. Isakin syntymämerkinnästä ilmenee, että 22.8.1838 syntynyt poika kastettiin neljän päivän ikäisenä Suodenniemen kirkon sakaristossa ja että kummeina olivat naapurit Lähteenmäestä ja Palomäestä. Isä-Henric näyttäisi puolestaan olleen Lähteenmäestä kotoisin. Hänen syntymäajakseen on joissakin asiakirjoissa merkitty 23.6.1806 mutta hän saattaisi olla syntynyt jo 17.1.1800, jonka ajankohdan tueksi on löydettävissä syntymämerkintäkin.

Mutta palataan takaisin Isakiin ja Mariaan. He näyttävät tavanneen toisensa ilmeisesti ensi kertaa Tahlolla ja menivät sittemmin yhteen. Kirkossa he tosin näyttävät käyneen pitkään eri aikaan. Häiden aika oli syyskuussa 1859. Seuraavana vuonna, syksyllä 1860 Isakille ja Marialle näyttää tarjoutuneen mahdollisuus ryhtyä torppareiksi. Ajankohta on varmastikin ollut mitä sopivin, koska ensimmäinen lapsi, Arvon isä Vihtori Iisakinpoika oli syntynyt Tahlolla 8.3.1860.

Tähän asti Isak ja Maria oli tunnettu vain patronyymeillään, mutta Mouhijärven Vesuntiin Vähä-Tykin Koiviston torppaan muuttaminen teki heistä Koivistoja. Suodenniemellä tunnetun Väinö Koiviston suvun kanssa heillä ei siis ollut yhteyttä. Koiviston torpassa syntyi aikanaan Arvokin. Mouhijärveläisenä, mutta isän puolelta vahvasti suodenniemeläisillä juurilla.

Lähteet:
Suodenniemen ja Mouhijärven kirkonarkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Hiski-historiakirjojen hakuohjelma, Suomen Sukututkimusseura.
Arvo Koivisto Tyrväältä, Tyrvääläinen sukua harrastamassa -blogi.

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Vaativa ja välttämätön tonttu

Nykyaikana tontut kuuluvat niin olennaisesti joulunaikaan, että niistä kirjoittamiseen tuntuu juuri nyt olevan erityisen sopiva hetki. Entisajan ihmisille tontut eli kodinhaltiat olivat kuitenkin ympärivuotisia seuralaisia, joille oli taloissa ja sen rakennuksissa uskottu monia tärkeitä tehtäviä. Tonttuja asusteli paitsi pirttien vinteillä myös riihissä, saunoissa, myllyissä ja aitoissa. Niissä ne yleensä suorittivat kukin omia tehtäviään. Riihitonttu esimerkiksi saattoi lämmittää riihtä ja puida viljaa. Joskus tontun oli havaittu tekevän ruokaakin.

Kansanperinteessä tonttuja kuvataan tunnollisiksi ja työteliäiksi, jos kohta myös kovin temperamenttisiksi. Mikäli tonttu tunsi kokeneensa vääryyttä, se saattoi pistää koko talon asiat sekaisin.

Entisajan taloissa tontuista huolehdittiin, koska niiden uskottiin
auttavan monissa talon töissä. Suodenniemen tontuilla oli punaiset
päähineet jo vanhaan aikaan. Kuva: Pixabay.
Yleensä tontut kuvataan miehiksi, mutta Suodenniemeltä tunnettiin myös naispuolinen tonttu. Se asui Hujolla lähellä Mouhijärven rantaa. Täältä oli myös tonttu, jolla oli vain yksi silmä keskellä otsaa. Päässään Suodenniemen tontuilla oli yleensä punainen lakki, kuten nykyperinteessäkin. Joskus täkäläisen tontun kerrottiin muistuttaneen ulkonäöltään sen talon isäntää, jonka luona sillä oli asunto.

Suodenniemellä kuten muuallakin tunnolliset ja tarpeelliset tontut pyrittiin pitämään tyytyväisinä. Kun viljaa vietiin ensi kerran uuteen riiheen kuivumaan, sidottiin sinne lyhde jota sanottiin tonttusitomaksi. Sen annettiin olla paikoillaan riihen koko olemassaolon ajan. Tonttusitoman kanssa piti olla tarkkana, sillä jos sen pudotti, saattoi tonttu suuttua arvaamattomin seurauksin. Joissain taloissa joka sadon viimeinen sitoma jätettiin puimattomana riihitontun käyttöön.

Tonttujen ruoassa pysymisestä huolehdittiin muutenkin paljon. Joissain suodenniemeläisissä taloissa riihen ja aittojen nurkkiin heiteltiin tontuille jyviä, eräässä paikassa riihelle vietiin puuroakin. Sanotaan, että kerran tuollainen tontulle tarkoitettu puuro oli päässyt jotenkin tahriintumaan, minkä jälkeen kaikenlaista pahantekoa oli alkanut tapahtua. Joulupöytään tonttu päästettiin ensimmäisenä, kuten viime vuoden joulutarinassa mainittiin.

Tonttujen lisäksi Suodenniemellä ruokittiin myös niitä muistuttavia henkiolentoja paroja. Ruokaa ulkona kodassa valmistettaessa tiedetään näet vielä 1900-luvullakin tehdyn niin, että joka keitoksesta heitettiin pari kolme kauhallista paroille. Tonttujen ja parojen ero oli siinä, että hyvin kohdeltuna tontusta oli paljon apua, kun taas para oli pelottava olio, joka usein vaati palveluksia ikävyyksien välttämiseksi. Ilkeitä haltioita vastaan ihmisillä oli omat keinonsa. Suodenniemellä opetettiin, että jos haltia tuli huoneeseen, pääsi siitä eroon heittämällä kenkärajan pesään ja laittamalla pellit kiinni.

Tyytyväisenä pidetty tonttu toi taloonsa viljaa, rahaa, ruokaa ja muutakin tarpeellista. Kaltoin kohdeltu haltia taas teki päinvastoin. Tontuilla kerrottiinkin olevan tapana kierrellä toisissa taloissa keräämässä tavaraa oman talonsa tarpeisiin. Joskus ne joutuivat tappeluihin törmätessään toisiinsa öisien näpistelyreissujensa aikana. Tähän ilmiöön liittyykin eräs kiinnostava suodenniemeläinen tonttutarina.

Monissa tappelevien tonttujen tarinaversioissa tapahtumapaikkana on silta.
Suodenniemellä se olisi luultavasti tässä nykyisen K-Market Suodenniemen
kohdalla, sillä halki vuosisatojen tämä on ollut ainoa Keron ja Kelan
talojen - ja Kittilän ja Pohjakylän kylien - välinen siltapaikka Lavian tiellä.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta löytyy vuonna 1935 tallennettu tarina, jonka mukaan Keron ja Kelan tontut joutuivat kerran tappeluun Lavian tiellä. Sama tarina löytyy laajempana kertomuksena Mauri Kunnaksen lukuisina painoksina julkaistusta klassikosta Suomalainen tonttukirja. Siinä jauhoja ja halkoja toistensa taloista haalineet tontut ovat Mikkolasta ja Kelalta, mikä on kiehtova asia, sillä Pohjakylän entinen Vähäkerohan on nykyiseltä nimeltään Mikkola. Olisiko Kunnaksen kirjan tarina peräisin Suodenniemeltä?

Tapasin Mauri Kunnaksen lyhyesti viime syksynä signeeraustilaisuudessa Turun kirjamessuilla ja kysyin, onko hänen tarinallaan suodenniemeläiset juuret. Hän ei siltä istumalta muistanut yksityiskohtia alkuaan jo 70-luvun lopulla ilmestyneestä kirjasta mutta kertoi, että useimmat tarinat olivat peräisin Martti Haavion vuonna 1942 ilmestyneestä tutkimuksesta Suomalaiset kodinhaltiat, joka sivumennen sanoen paljastui aihepiiristä kiinnostuneiden lähdeteokseksi numero yksi.

Haavion kirjan selailu paljasti, että taistelevia tonttuja koskevasta tarinasta on lukuisia muunnoksia eri puolilta vanhaa Satakuntaa ja Hämettä. Monissa tarinaversioissa tapahtumapaikaksi on mainittu silta, joskin Suodenniemellä puhutaan vain Lavian tiestä. Eri paikkakunnilla tontut vaikuttavat paikallisilta, mutta Viljakkalassa puhutaan Ylöjärven Kelan ja Mikkolan tontuista, joten Kunnas lienee ottanut talojen nimet siitä. Jännittävä lukukokemus hienolla piirroksella varustettu tarina kuitenkin on, koska Kunnaksen kirjan nimistö sopii Suodenniemeen ja tarinasta on täälläkin tuo oma versionsa olemassa.

Lähteet:
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto.
Haavio Martti: Suomalaiset kodinhaltiat. WSOY, Porvoo 1942.
Kunnas Mauri: Suomalainen tonttukirja. Otava, Helsinki 1979.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Panssariautolla Petroskoin porteille

Jatkosodan kynnyksellä Hämeessä koottiin kiivaasti miehistöä perusteilla oleviin panssarijoukkoihin. Töitä tehtiin kuumeisesti, sillä varsinaisen panssaripataljoonan lisäksi piti perustaa toistakymmentä muutakin joukko-osastoa, kuten panssarintorjuntakomppanioita ja jokunen panssariautojoukkue. Eräässä niistä, 7. Panssariautojoukkueessa (7. Ps.AutoJ) palveli myös suodenniemeläinen korpraali Julius Siren. Hän oli kotoisin Pohjakylästä ja siviiliammatiltaan autonkuljettaja, mikä lienee ollut syynä hänen tavallisuudesta poikkeavaan sodan ajan sijoituspaikkaansa.

7. Panssariautojoukkue, jota joissain lähteissä kutsutaan myös 7. Erilliseksi Panssariautojoukkueeksi (7. Er.Ps.AutoJ), oli kooltaan suhteellisen pieni yksikkö. Sen vahvuuteen kuului 1 upseeri, 6 aliupseeria sekä 10 miehistön jäsentä eli yhteensä siis 17 miestä. Kulkuvälineinään ja samalla aseinaan sillä oli kolme panssariautoa, joista yhtä Siren ajoi. Ne kuten melkein kaikki muutkin suomalaiset panssariautot olivat neuvostovalmisteisia talvisodan sotasaaliita. Auto painoi viitisen tonnia ja siinä oli neljän hengen miehistö.

Panssariauto etenee Viteleen tienoilla heinäkuussa 1941. Kuvan
oheen liitettyjen tietojen mukaan juuri tämä auto on yksi
7. Panssariautojoukkueen kolmesta sotakoneesta. Kuva: SA-kuva 28039.
Panssariautomiesten sotaretki oli alkanut keskityskuljetuksella Lappeenrannan ja Joutsenon seuduille, josta rajanylityksen jälkeen oli edetty Laatokan pohjoispuolelle. Viteleessä vanhan rajan takana vietettiin melko pitkä ja vähätoiminen kausi, jonka jälkeen jatkettiin taas eteenpäin. Toinen pidempi oleskelu sijoittui Aunuksenkaupungin lähellä olleen Mägrin kylän seudulle. Sillähän oli ollut oma yhtymäkohtansa Suodenniemeen Aunuksen retken aikana.

Panssarijoukot etenivät syyskuun alkupuolella Syvärille, josta reitti kiertyi kohti pohjoista ja Karjalan pääkaupunkia Petroskoita. Panssariautomiesten retkestä on säilynyt melko niukasti omaa aineistoa, sillä esimerkiksi joukkueen sotapäiväkirja, mikäli sellaista on aikanaan pidetty, puuttuu arkistosta. On kuitenkin joitakin muita lähteitä, joiden avulla sen sotavaiheita voi seurata melko läheltä. Yksi kiinnostava asiakirja löytyy Panssariprikaatin operatiivisen toimiston (toimisto III) aineiston joukosta. Kyseessä on Panssaripataljoonan komentajan kirjoittama tarkan oloinen kertomus syyskesän sotatoimista. Siitä löytyy myös tämän jutun kannalta tärkeitä tietoja.

Kirjoituksesta ilmenee, miten panssarijoukkojen tie kulki Syväriltä Latvan kylän suuntaan. Siitä on selvästi aistittavissa, että eteneminen oli kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Panssarit vikaantuivat helposti ja myös vastapuolella oli niitä runsaasti. Venäläiset eivät olleet luovuttamassa vaan heidän taistelutahtonsa vain lisääntyi sitä mukaa, mitä syvemmällä Karjalassa taisteltiin. Syyskuun 24. päivänä kirjattiin Vahvennetun 1. Jääkäriprikaatin tiedustelutoimistossa (toimisto II) venäläisiltä kaapattu paljon kertova radiosanoma: ”Tapeltava viimeiseen asti sekä tuhottava vihollinen. Minkäänlaista perääntymistä ei saa sallia. Rutikoff”.

Kovasta vastuksesta ja kärsityistä tappioista huolimatta eteneminen jatkui aina Petroskoin porteille saakka. Syyskuun 28. päivänä oltiin jo niin lähellä kaupunkia, että puolilta päivin sinne ammuttiin ensimmäiset tykinlaukaukset. Pian saavutettiin uloimmat esikaupungit. Iltapäivän taistelutilanteesta Panssaripataljoonan komentaja kirjoittaa näin:

Tähän tapaan kulki panssariautojoukkueen sotaretki Aunuksen
Karjalan halki. Vasemmassa alakulmassa näkyy Laatokka,
oikeassa ylänurkassa puolestaan Ääninen. Petroskoi on nuolen kärjen
kohdalla. Samalle kohdalle päättyi Julius Sirenin taistelujen tie.
Pysähdyimme [Neljänvirstanjärvestä kilometrin verran kaakkoon sijaitsevien] tienhaarojen pohjoispuolelle n. 500 metriä satamaradan ja maantien risteyskohdasta. […] Taistelu oli nyt huomattavasti kiihtynyt ja 15.10 tuli tieto, että yksi ps.autoistamme oli tuhoutunut. Kun edestäpäin tulevat ilmoitukset vaan puhuivat kovasta vastarinnasta mutta eivät antaneet täyttä selvyyttä tilanteesta, lähetin klo 16.30 lähettiupseerin ottamaan tarkan selon rintaman kulusta.

Tekstissä mainittu tuhoutunut panssariauto oli se, jota Julius Siren kuljetti. Lisätietoja tapauksesta löytyy Jääkäripataljoona 2:n esikunnan (E/JP 2) sotapäiväkirjasta. 7. Panssariautojoukkue oli tähän aikaan sille alistettuna:

Kello 14 saapui kärki maantien ja satamaradan risteyskohtaan. Kärjen saapuessa rautatien luoteispuolella olevalle mäelle sai vihollinen ammuttua hyökkäysvaunullaan oman panssariauton tuleen. Samanaikaisesti pysähtyi hyökkäys vihollisen ankaran vastarinnan takia.

Kuvaus on niin yksityiskohtainen, että sen avulla tapahtumapaikan saisi selville, jos käytössä vain olisi oheista tarkempi kartta.

Tätä juttua kirjoittaessani käteeni osui Pentti Hovilaisen vuonna 1949 kirjoittama suomalaisen panssariaselajin historiikki. Hänellä näyttää olleen käytössään Panssaripataljoonan 1. komppanian (1./Ps.P) sotapäiväkirja, jota ei arkistosta löydy. Onneksi Hovilainen on jäljentänyt siitä kirjaan kohdan, joka kertoo samasta hetkestä kuin edellinen lainaus:

Taistelu jatkui [Uusiselän] kylästä yhä kohti pohjoista. Pian ylitettiin Muurmannin rautatie ja oltiin Petroskoin esikaupungin liepeillä. Tällöin tuli kehittyi valtavaksi vihollisen puolelta. Vaunuja vastaan tuli myös it-tulta. Yksi ps.auto sai osuman bensiinisäiliöön, jolloin se syttyi tuleen. Vaununjohtaja ja varsinkin ajaja psm. [p. o. korpraali] Siren saivat tulen vaatteisiinsa sekä pahoja palohaavoja. Toiset säilyivät vaurioitta.”

Julius Sirenin hautalaatta
Suodenniemen sankarihautausmaalla.
Siren ja toinen sotilas evakuoitiin rintaman takana Latvassa sijainneeseen 38. Kenttäsairalaan (38.KS). Tuo toinen sotilas lienee somerolainen korpraali Lauri Kavander, jonka nimi löytyy Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokannasta. Panssariprikaatin komentajan kertomuksen mukaan tuhoutuneen auton kyydissä olisi ollut myös joukkueenjohtaja, vänrikki Heikki Kunnaala.

Kavanderin ja Sirenin kohtalo oli samanlainen. Molemmat nuoret miehet menehtyivät vammoihinsa kenttäsairaalassa 30.9. reilu vuorokausi kohtalokkaan tapauksen jälkeen. Julius Siren oli tuolloin 24-vuotias ja Lauri Kavander 23 vuoden ikäinen. Päivää myöhemmin hyökkäystaistelut saavuttivat yhden suuren päämääränsä, kun siniristilippu kohosi Petroskoin kattojen ylle.

Lähteet:
Panssaripataljoonan komentajan sotapäiväkirja 1941 (SPK 19134), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Panssaridivisioonan esikunnan tsto III:n sotapäiväkirja 1941-1943 (SPK 19069), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Vahvennetun 1. Jääkäriprikaatin tsto II:n tiedustelupäiväkirja 1941-1942 (SPK 24423), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jääkäripataljoona 2:n esikunnan sotapäiväkirja 1941 (SPK 13866), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jatkosodan organisaatiokortisto, Kansallisarkisto.
Hovilainen Pentti: Tankkiryhmentistä panssaripataljoonaan 1919-1949. Panssaripataljoonan upseeri- ja aliupseerikunta 1949.
Pirhonen Ossi: Luutnantti Heikki Kunnaala panssarivaunu- ja panssariautojoukkueen johtajana. Varkauden Reserviupseerikerho ry.
Karttapohja: Itä-Karjalan yleiskartan lehti P-36, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Muutama sana Suodenniemen esihistoriasta

Suodenniemi sijaitsee sikälikin onnellisessa paikassa, että täällä on asuttu aina viime jääkauden päättymisestä lähtien. Tuon asutuksen seurauksena pitäjän maaperään on jäänyt suuri joukko kivikauden esineitä ja useita kivikautisia asuinpaikkojakin on jo tunnistettu.

Suodenniemen kivikautinen asutus ei ole itsestäänselvyys, vaan Suomessa on paljon sellaisiakin alueita, jotka ovat muinaisesineiden osalta ”tyhjiä” eli löytöjä ei ole tehty. Syynä on useimmiten yksinkertaisesti se, että alueet eivät ole olleet kivikauden aikaan asuttuja tai kulkureittien varrella. Lisäksi moni nykyinen merenranta-alue on vielä kivikaudella ollut veden alla.

Tässä Kelarannan uimarannan lähellä sijaitsevassa Rajalahdessa liotettiin
entisaikaan pellavaa. Kerran painaessaan niitä upoksiin tunsi Koppelon
torppari Juha Rajala rantavedessä jalkansa alla epätavallisen liukkaan kiven.
Se osoittautui kivikautiseksi tasataltaksi.
Suodenniemen alueelle ensimmäisten asukkaiden uskotaan saapuneen noin 9000 vuotta sitten. Asutuksen etsiytymiseen tänne on varmaan vaikuttanut se, että Itämeren erään varhaisvaiheen eli Ancylusjärven aikana pitäjän pohjoisimmat osat olivat nousseet merestä ja muodostivat sen ranta-alueen. Asuinpaikat sijaitsevat muuallakin usein vesistöjen lähellä. Itämeren seuraavan vaiheen eli Litorinameren aikana Suodenniemelle kurottui merestä vielä kapea ja suojaisa lahti. Tuosta lahdesta muodostuivat Kirkko-, Koura- ja Mouhijärvi. Vielä myöhemmin Suodenniemelle asutusta houkutellut tekijä oli pitäjän halki kulkenut vesireitti, jota vielä historiallisena aikanakin käytettiin ja jonka tiedetään silloin yhdistäneen toisiinsa Rautaveden rannan sydänmaat ja Pohjanlahden.

Kivikauden esineitä on täältä etsitty ja löydetty jo ainakin 1800-luvulta lähtien. Entisajan ihmisille ei aina ollut selvää, että sileät ja erilaisiin muotoihin työstetyt kiviesineet olivat kauan sitten eläneiden ihmisten tekemiä. Kun sähköstä ei ainakaan tavallisen kansan parissa tiedetty vielä mitään, kivien ajateltiin olevan salamoiden mukanaan kuljettamia. Mietittiin, että juuri niistä johtuivat salamaniskujen synnyttämät tuhot. Mystisiä kiviesineitä käytettiinkin taikakaluina salamaniskuja vastaan piilottamalla niitä uudisrakennusten rakenteisiin. Esineitä saatettiin myös murskata ja käyttää murskaa erilaisten vaivojen hoitoon. Esineille muodostuivat markkinat, ja niitä tiedetään ostetun ja myydyn Suodenniemelläkin.

Täällä aiemminkin mainittu Johannes Maukonen lienee ensimmäisenä kirjannut ylös Suodenniemeltä tehtyjä muinaisesinelöytöjä. Hän suoritti 1880-luvun alussa niitä koskenutta tiedonkeruuta osana alueellisesti laajaa kartoitusta. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehtiin sitten useita löytöjä, jotka kiinnittivät viranomaisten huomion. Museovirastossa arkeologina työskennellyt Julius Ailio kävikin tarkastamassa Taipaleen löytöalueita kesällä 1910.

Ailion käynnin jälkeen Suodenniemeltä on tehty useita esine- ja asuinpaikkalöytöjä. Niiden perusteella on todettu, että kivikauden asutus näillä seuduilla oli keskittynyt kahdelle alueelle: toisaalta Sävijoen varrelle, toisaalta keskipitäjän järviketjun ympäristöön. Ensin mainittua kutsutaankin nykyään Sävijoen laakson kivikautiseksi asutuskeskittymäksi. Sen jäljillä Ailio oli jo yli 100 vuotta sitten.

Näissä maisemissa tehtiin kaiketi viimeisin suodenniemeläinen
vasarakirveslöytö 1990-luvun alussa.
Kuva on otettu Suodenniemen kirjaston takapihalla.
Pelkästään asuinpaikkojen maaperää tutkimallakin saadaan arvokasta tietoa kivikauden elämästä. Silti pidän kivikauden löytöjen kuninkaina vasarakirveitä. En tiedä tarkkaan miksi, ehkä syy on niiden tarkkaan työstetyssä muodossa tai sitten niiden tietyssä koossa ja raskaudessa. Niitäkin on Suodenniemeltä löydetty. Tiettävästi ensimmäinen löytö tehtiin vuonna 1925, kun nykyistä kappelihautausmaata rakennettiin. Koskaan ei kuitenkaan selvinnyt, oliko kirves muhinut hautausmaan paikalla olleessa pellossa halki vuosisatojen vai oliko se kulkeutunut paikalle täyttömaan mukana. Toinen samanmoinen löytyi 1990-luvun alussa vain satakunta metriä hautausmaalta Alhontien varrella olevasta pellosta. Kolmas kirves löytyi vuonna 1959 Heinijärvestä Kaitalannokan matalasta rantavedestä. Vielä yksi osittainen kirveslöytö tehtiin Mouhijärven Pienestä Takkasaaresta. Sieltä löytyi kirveen rikkoutunut teräosa.

Suodenniemellä liikkuessa kannattaakin pitää silmät auki maan povessa vielä uinuvien muinaisesineiden varalta. Kaikkea ei varmasti ole vielä löydetty. Jokainen löytö pitää kuitenkin aina muistaa ilmoittaa Museovirastolle. Muunlainen toiminta olisi paitsi laitonta, myös ajattelematonta yhteisen kulttuuriperinnön haalimista. Myöskään löytöpaikkoja ei pidä tarpeettomasti kaivella (eikä tunnettuihin muinaisalueisiin saa kajota lainkaan), koska kuten sanottu, tekee harjaantunut silmä pelkistä maakerroksistakin kiinnostavia havaintoja.

Juttelin jokin aika sitten erään Rautaveden vanhaa asutushistoriaa tuntevan Museoviraston edustajan kanssa siitä, voisiko Suodenniemeltä löytyä myös metallikausien eli pronssi- ja rautakauden asutuksen jäänteitä. Sellaisiahan ei vielä täältä tunneta. Hän piti sitä hyvinkin mahdollisena, koska ajatteli vesireitin varren pysyneen asuttuna myös kivikauden jälkeen. Saa siis nähdä, missä päin pitäjää seuraava löydös nousee päivänvaloon.

Lähteet:
Suodenniemen arkeologinen kartta, Suodenniemi-Seura.
Adel Vadim, Seppä Johanna: Uusia kivikautisia löytöjä Sastamalasta: Suodenniemen arkeologinen inventointi 2007-2008. Pirkan maan alta: 10 (2009), s. 5-15.
Ailio Julius: Tarkastusraportti Suodenniemen Kukkulan torpan läheisestä kivikauden asuinpaikasta. Helsinki 1910. Museoviraston arkeologinen arkisto.
Maukonen Johannes: Muinaisjäännöksiä Tyrvään kihlakunnassa. Julkaisematon käsikirjoitus vuodelta 1882, s. 69-73, Museoviraston arkisto.
Vanhan kansan kiviesineisiin liittyvistä uskomuksista katso esim. Silmäyksiä Satakunnan muinaisuuteen. Osa I, kivikausi. Satakunta-lehti 21.9.1878, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...