maanantai 17. huhtikuuta 2017

Vanhan valokuvan arvoitus

Sain hiljattain viestin Suodenniemen historiasta hyvin perillä olevalta Kari Vestolalta. Hän oli katsellut Gunnar von Hertzenin Suodenniemeltä sisällissodan aikana ottamia valokuvia ja mietimme yhdessä, missä paikoissa kuvat oli otettu ja voisiko paikkoja vielä tunnistaa maastosta. Monet kuvista olivat sellaisia, että paikkojen tunnistus vaatii maastokäyntiä. Sen sijaan tuossa alempana olevan punaisten etuvartioasemaa esittävän kuvan kuvauspaikan määrittely tuntui aluksi muita helpommalta, koska taustalla näkyvä kirkontorni on niin selkeä maamerkki. Tehtävä oli kuitenkin yllättävän hankala.

Nähdessäni kuvan ensi kerran joitain vuosia sitten oletin sen olevan Suodenniemen kylästä jostakin Luukin talon paikkeilta. Kari tuntee alueen ja tiesi sen olevan jostain muualta. Niinpä aloimmekin miettimään, voisiko otos olla Pajuniemestä, jossa kuvan ottanut von Hertzen vietti hiihtojoukkoineen suurimman osan ajasta ennen haavoittumistaan. Häneltä on vieläpä olemassa muistelmakirjoitus, jossa hän kertoo ottaneensa kuvan talosta, jonka sijainti sopisi Pajuniemen Kepulin taloon. Tämän kuvan yksityiskohdat eivät millään sopineet siihen. Kirkko nimittäin ei näy Kepulilta, etenkään niin, että itse talo olisi maantien ja takana näkyvän kirkon välissä, kuten kuvassa.

Tämä alla mainitussa Satakunnan valkoisten joukkojen komentajan Ernst
Linderin muistelmateoksessa julkaistu kuva tuotti ensin melkoista päänvaivaa.
Etsimme kumpikin tahoillamme kuvaan sopivaa taloa. Vanhat kartat ja Googlen katunäkymät eri puolilta Suodenniemeä olivat kovassa käytössä. Itse sovittelin kuvaa Uusitaloon eli Markkulaan, jonka pihassa von Hertzenin hiihtomiehet Karin keräämien tietojen mukaan näkivät punaisia. Mietin myös Koivuniemen kylää, josta kirkontorni näkyy järven takaa kuten tässä kuvassa. Kotiseutukirjan maatilamatrikkelin kuvat eivät kuitenkaan rohkaisseet ajattelemaan, että kuva olisi otettu siellä – kuten ei rohkaissut sekään käsitys, että von Hertzen ei liene kulkenut siellä kuvia ottamassa. Palat eivät vain sopineet yhteen.

Tässä vaiheessa tarinaan putkahti sattuman kautta tärkeä lisätieto. Pari viikkoa sitten sain Mikkolan Pentiltä pahvilaatikollisen Suodenniemen historiaan liittyviä aineistoja, joiden joukossa oli sisällissodan taisteluista Suodenniemellä kertova tutkielma. Sen kansilehti oli repeytynyt irti mutta Karin tarkastelussa kävi ilmi, että kyseessä on Ahti M. Kytölän vuonna 1956 laatima opinnäyte Vapaussota Suodenniemellä ja lähiympäristössä. Tämän tarinan kannalta tärkeää oli se, että tutkielmassa kerrotaan, kuinka Porin-Tampereen tietä Laviasta kirkolle päin edenneet valkoiset törmäsivät Salmenmäen pohjoispuolella punaisten etuvartiona toimineeseen taloon.

Kelan talon lohkomiskartta vuodelta 1911 muutti käsitystä Salmenmäen
lähistön asutushistoriasta. Ahlforsin rakennukset ovat mustan ympyrän
keskellä ja Salmenmäki siitä etelään tien toisella puolella.
Itselleni Salmenmäen pohjoispuoli oli yllättävä paikka, sillä sikäli kuin tiesin, siellä on jo 1900-luvun alussa sijainnut vain huvila, joka ei vähääkään muistuta etuvartioasemaa esittävän kuvan taloa. Paikka kuitenkin oli sellainen, että sieltä voisi luulla avautuvan kuvaa vastaavan maiseman. Koska alue kuului ennen Kittilän kylän Kelan taloon, kaivoin Digitaaliarkistosta esiin vuonna 1911 laaditun Kelan lohkomiskartan, joka jälleen tarjosi uuden ahaa-elämyksen.

Tuon kartan mukaan juuri Salmin huvilan kohdalla näytti sijaitsevan taloryhmä, jonka kartan selityslehdet kertoivat olevan kuudesta rakennuksesta muodostuvan Ahlforsin talon. Sen viimeiset asukkaat noin sata vuotta sitten olivat nahkurina työskennellyt Oskar Ahlfors sekä hänen perheensä. Kun karttaa katsoessa ajatteli von Hertzenin seisseen kameroineen tien eteläpuolella rakennuksista lounaaseen, alkoivat etuvartioaseman talon kuvassa näkyvät rakennukset täsmätä karttaan. Lisäksi kirkko tulisi siitä kohdasta otetun kuvan taustalle, kuten pitikin. Kari oli kanssani samaa mieltä ja pidämmekin tapausta nyt selvitettynä. Olimme molemmat yllättyneitä Ahlforsin talosta ja sen nopeasti tapahtuneesta häviämisestä. Karilla kun oli hallussaan alla oleva vuonna 1921 otettu valokuva, jossa Salmen silta ja meille tutumpi Salmin huvilakin näkyvät – samoin kuin Ahlforsin vanha rantavaja. Itse talo oli silloin jo poissa.

Vuonna 1921 otetussa kuvassa Salmin huvila näkyy jo Ahlforsin
talon paikalla. Etualalla rantavaja. Kuva: Kari Vestolan kotiarkisto, Espoo.
Tämän jutun kuvat tarjoavat lisätietoa myös Salmin huvilan iän määrittelyyn. Kun Ahlfors on kerran ollut paikallaan vielä 1918, on huvila siis rakennettu vasta sen jälkeen. Vuonna 1921 se sen sijaan on ollut olemassa, kuten Auli Horellikin kirjoittaa huvilan historiaa valottavassa kirjoituksessaan. Joitakin kysymyksiä jää silti vielä tulevaisuuteen pohdittavaksi. Ensiksikin, mitä Ahlforsin talolle tapahtui vuosien 1918 ja 1921 välillä? Entä miten juuri sen paikalle päädyttiin rakentamaan siellä edelleenkin oleva huvila? Oliko huvila alkuaankin Olga Kalvan käyttöön ajateltu? Jos jollakin on lisää tietoja tästä niin meitä olisi useampiakin asiasta kiinnostuneita.

Lähteet:
Kelan talon lohkomiskartta vuodelta 1911, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
von Hertzen Gunnar: (Kun valkoinen hiihto-osasto taisteli moninkertaista ylivoimaa vastaan) Suodenniemellä. Suomen vapaussota 1934, s. 203-208 (myös Vapaussodan kertomuksia 2, Helsinki 1935, s. 184-189).
Horelli Auli: Salmin huvilan vaiheista. Suodenniemen Joulu 2013, s. 12-15.
Kytölä Ahti M.: Vapaussota Suodenniemellä ja lähiympäristössä. Oriveden opisto 1956. Pentti Mikkolan kotiarkisto, Sastamala.
Linder Ernst: Muistelmia Suomen vapaussodasta. Otava, Helsinki 1921.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Lääkintämiesten matkassa Kannaksella

Yksi sodan ajan vähemmän tunnetuista henkilöryhmistä olivat lääkintämuodostelmissa palvelleet miehet. Kansa taisteli –lehden hakemistoa selaamalla tai ansiokasta Jatkosodan historia –kirjasarjaa kahlaamalla ei niistä löydy paljonkaan tietoja. Niillä kuitenkin oli – kuten arvata saattaa – suuri ansio ja merkitys monien sotureiden elämän jatkamisessa haavoittumisen tai muun vakavamman vastoinkäymisen tapahduttua.

Terijoelle saapuessaan 33. Lääkintäkomppania oli selvästi
lähempänä Leningradia kuin Karjalan pääkaupunkia Viipuria.
Kuva: SA-kuva 42845.
Eräs näistä vähälle puheelle jääneistä lääkintäjoukoista oli 33. Lääkintäkomppania (33.LK). Eräs sen riveissä palvelleista oli Suodenniemen Pajuniemestä kotoisin ollut Kalle Ojala, joka oli keväästä 1932 asunut Helsingissä, kun maatyöt olivat vaihtuneet kirvesmiehen hommiin. Varusmiesaikansa Ojala oli suorittanut 1920-luvun alussa Kenttätykistörykmentti 3:ssa (KTR 3) Riihimäellä, mutta talvisodan sytyttyä hänet sijoitettiin luultavimmin rintamamieheksi korkean 37 vuoden ikänsä vuoksi 4. Lääkintäkomppaniaan (4.LK) paarinkantajan tehtäviin. Siellä hän palveli pitkään, sillä hänet näytetään lomautetun palveluksesta vasta heinäkuussa 1940.

Kalle Ojalan kotitalo Helsingin Kalliossa
on yhä paikallaan.

Kesällä 1941 jatkosodan sytyttyä tie vei jälleen Helsingin Kalliossa osoitteessa Hämeentie 22 A 5 sijainneesta kodista Kannakselle. Sodan alkaessa joukko oleskeli Vehkalahdella, josta se siirtyi Nuijamaan Kähärilään heinäkuun alussa. Sieltä se jatkoi Joutsenon Rauhan, Heinjoen, Muolaan Perkjärven ja Uudenkirkon Vammelsuun kautta Kivennavan Raivolaan, jonne se saapui syyskuun alkupuolella.

Lääkintäkomppanian päätehtävänä oli tukea etulinjan tienoilla toimineita lääkintäryhmiä, sillä jokainen komppanian kolmesta joukkueesta kykeni perustamaan tilapäisen pääsidontapaikan, jossa joukkosidontapaikalla etulinjan tuntumassa ensihoidetut potilaat saivat tarvittavaa kirurgista hoitoa ennen siirtoa jatkohoitoon kotiseudun sotasairaaloihin. Sotapäiväkirjasta päätellen sodan alkuajat olivat 33. Lääkintäkomppanian miehille varsin rauhallisia. Aika kului usein rukiinleikkuussa ja erilaisia huoltotöitä suoritettaessa. Toki haavoittuneitakin usein kuljetettiin.

Lokakuun alkupuolella joukko jätti Raivolan koulukodissa sijaitsevat tilansa ja eteni Suomenlahden rannalle Terijoelle vanhan rajan ja etulinjan läheisyyteen. Terijoella sodan vaarat olivat jo lähellä, sillä sitä murjoivat sekä rintamatoimintaan liittyneet keskitykset että sen ja Kronstadtin välillä sijainneelta Totlebenin linnoitussaarelta ammuttu raskas tykistötuli.

Kalle Ojala
Lokakuun lopulla syksy teki tuloaan Terijoelle. Lämpötila kävi aika ajoin kymmenen pakkasasteen tuntumassa ja ensilumi sateli maahan. Sotatoimia ei juurikaan esiintynyt toisinaan toistuvaa tykkitulta lukuun ottamatta. Sellainen koettiin myös lokakuun 23. päivänä, jolloin vihollisen putket sylkivät tulta Sairasautoasema 1:n lähettyville. Tämä keskitys koitui Kalle Ojalan kohtaloksi, samoin kuin kahden muun toisessa yksikössä palvelleen miehen. Kaikki kolme uhria toimitettiin Terijoen Käkösenpäässä sijainneeseen 33. Kenttäsairaalaan (33.KS), jossa 39-vuotias Ojala todettiin kuolleeksi. Perheetön sankarivainaja sai viimeisen lepopaikkansa alkuperäisen kotiseurakuntansa Suodenniemen kirkkomaalta.

Lähteet:
33. Lääkintäkomppanian sotapäiväkirja (SPK 30260), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kalle Ojalan sotilaskantakortti, Kansallisarkisto.
Jatkosodan kenttäsairaalakortisto, Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Forsius Arno: Suomen puolustusvoimien lääkintähuolto rintama-alueilla vuosien 1939-1945 sodissa. Esitelmä Lahden Seudun Sotaorvot ry:n seminaarissa 5.2.2009.
Kalle Ojalan valokuva tekijän luvalla Sakari Jankkarin teoksesta Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Sisällissotatapaus Koivuniemen kylästä

Tänään on kulunut 99 vuotta Suodenniemen taistelujen päättymisestä. Pitäjän porvarillinen kansanosa vietti maaliskuun 26. päivää vapauspäivän nimellä koko maailmansotien välisen ajan, mutta sittemmin sen muistoa ei ole enää ainakaan julkisesti vaalittu. Katselin Historiallisesta sanomalehtikirjastosta, mitä sotatapahtumista aikanaan kirjoitettiin ja löysin oululaisesta Kaiku-lehdestä alla olevan, kolme päivää taistelujen päättymisen jälkeen julkaistun jännittävän sotajutun Suodenniemeltä.

Juttu kertoo sodan vähemmän kerrotusta puolesta, elintarvikkeiden hankinnasta. Ja sisältää se myös joitain tiedonmurusia suodenniemeläisten elämästä taistelujen jaloissa. Tietystä traagisuudestaan huolimatta tarina on hieman kevyempi, kuin monet muuta täälläkin esillä olleet sotatarinat. Siksi kirjoitin jutun tähän kokonaisuudessaan:

Jutun tapahtumat sijoittunevat tänne Koivuniemeen. Kuvassa Noukan
rakennuksia nykyisen Kujalantien varrella. Kirkko on noin kilometrin
päässä etualalla olevan rakennuksen takana.
Suodenniemen taistelussa mm. sai puolikymmentä oululaista seikkailla tarpeekseen muutamalla lihanhakuretkellä. Meikäläisillä oli hallussaan eräs talo melkein äärimmäisellä vasemmalla siivellä. Siellä tapasivat he muutaman naapuritalon isännän, jonka kartano on puolen kilometrin päässä Suodenniemen kirkon pohjoispuolella muutamassa niemen kärjessä. Kun kirkko oli punaisten pääkortteerina, josta he ampuivat kuularuiskulla ja kivääreillä kanuunan jymähytellessä shrapnelleja ja kranaatteja itse kirkon eteisestä, oli talonväen täytynyt poistua kotoaan naapuriin, joka oli kauempana vaaralliseksi käyneestä kirkosta.

Nyt oli kuitenkin shrapnelli räjähtänyt itse talon navetassa, haavoittaen vaikeasti kaksi lehmää, sonnin ja vasikan. Meikäläiset olivat lopettaneet elukkaparkain kärsimykset teurastamalla ne. Mutta kun punaiset pitivät yllä kiivasta tykki- ja kivääritulta taloa vastaan, eivät meikäläiset olleet ehtineet eläimiä täydelleen korjata, vaan oli heidän perääntyessään täytynyt jättää teurastamansa eläimet talon navettaan. Kun lihatavaroista oli kuitenkin suuri puute ja navetassa oli varmasti neljä syötäväksi kelpaavaa nautaa jo osaksi korjattuina, pisti meidän pojillemme päähän noutaa lihat sieltä pois huolimatta siitä, että talo oli aivan punaisten ketjun edessä.

Tuumasta toimeen. Kuusi oululaista oli heti valmiina retkelle, joka haiskahti hyvässä määrin seikkailulta. Oli iltapimeä ja sen puolesta siis sopiva aika retkelle lähtöön. Mutta tie oli vaarallinen, sillä olihan kulettava suoraan kirkkoa kohti, jota ei tällöin juuri mielellään lähestytty. Mutta tuollainen retkihän tarjosi erinomaista hermojännitystä pari vuorokautta yhtä mittaa valvoneille miehille. Se virkisti varmaan yhtä paljon kuin väkevä kahvikuppi tahi hyvä sikaari, joka sivumennen sanoen on tällä sotaretkellä harvinaisuus. (Ottakoot Oulun tupakkakauppiaat tämän suosiolliseen huomioonsa.) Siispä miehet mielissään lyöttäytyivät matkaan.

Varovasti ajaen lähestyttiin taloa. Ei oltu nimittäin ollenkaan varmoja, oliko talo tyhjä. Olivathan punaiset vallan hyvin, sen jälkeen kuin talon olivat meikäläiset jättäneet, voineet ottaa sen haltuunsa. Pimeihin ikkunoihin ei ollut luottamista. Niistähän saattoi milloin hyvänsä singahtaa luoti rohkeita lihanhakijoita vastaan ja silloinhan olisivat sonninlihan saaneet edelleenkin jäädä odottamaan korjaajiansa.

Noukan sotavahinkoluettelosta tuli pitkä.
Talo näytti kuitenkin vaarattomalta. Ei mitään liikettä ollut pihalla eikä myöskään vahteja näkynyt. Voitiin siis lähestyä sitä ja ajaa pihan läpi navetan eteen, jossa korjuuseen otettavat elukat olivat. Varmuuden vuoksi asetettiin vahti kirkon puolelle taloa. Hän kuulee selvään punaisten puhelun läheltänsä. Eivät nim. liene olleet kauempana kuin noin sadan metrin päässä. Puhe kuului aivan selvästi, mutta pimeä esti heitä näkemästä, mitä talossa puuhattiin. Piti koettaa liikkua niin varovaisesti kuin suinkin mahdollista. Mutta on luonnollista, ettei lähemmäs paria sataa kiloa painavaa sonnia ollut yhtä huokea saada navetasta ulos kuin heinäsylystä. Hiessäpäin puskevat miehet, koettaen raahata sonnia ulkopuolelle. Navetta on pitkä, on mm. kuljettava 2 oven läpi, ennen kuin ollaan ulko-ovella. Pimeys tekee haittaa ja vieressä sadan metrin päässä juttelevat punaiset vartiopaikallaan. Mutta sonninlihat piti saada ja Putkoselle keittämistä. Ei siis auttanut muu kuin kiskoa vain, kävi miten tahansa. Toisella korvalla tarkaten, kuuluisiko navetan nurkalla seisovalta vartijalta mitään merkinantoa, kiskovat pojat sonnia ja saavatkin sen vihdoin ulos ja rekeen. Nyt alkoi perääntyminen hyvässä järjestyksessä. Mutta se ei tällä kertaa painanut poikien mieltä, sillä olihan sotasaaliina verekset sonninlihat.

Aloin aikani kuluksi miettiä, mitä paikkaa kertomus mahtaisi tarkoittaa. Koska paikan sanotaan olevan kirkon pohjoispuolella, tulee kyseeseen lähinnä Koivuniemen kylä – ehkä Noukan tai Husarin talo siellä. Niiden sijainti on oikea, joskin ne ovat linnuntietäkin yli puoli kilometriä kauempana kirkosta kuin mitä jutussa kerrotaan. Ja jos jutussa mainittua pohjoissuuntaa ajattelee vähän väljemmin, voisi myös Heikkilä tulla kyseeseen. Sinnekin kirkolta on linnuntietä matkaa kilometrin verran.

Katsoin vielä keväällä 1918 tehdyistä sotavahinkoluetteloista, olisiko niissä mainintaa tarinan eläimistä. Noukan luettelosta sellainen löytyy, koska sieltä ilmoitettiin viedyksi 3 hevosta, 4 lehmää, 2 mullia ja paljon muitakin kotieläimiä. Luettelon lopussa kerrotaan myös, että navettarakennus muiden ohella oli vahingoittunut tykki- ja kivääritulesta. Heikkiläkin oli joutunut pakko-ottojen kohteeksi ja sieltäkin oli viety mm. 4 lehmää, 2 sonnia ja 1 vasikka. Myös siellä taistelut olivat jättäneet jälkensä rakennuksiin. Tarina kertoneekin jommasta kummasta näistä.

On hienoa, että digitoidut sanomalehdet vuoteen 1920 saakka on nyt saatu vapaasti verkossa luettavaksi. Tällaisetkin jo unohtuneet tarinat ovat taas kaikkien löydettävissä.

Lähteet:
Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto (Ek: 11 X), Kansallisarkisto Turku.
Kaiku - Sanomia Oulun kaupungista ja läänistä 29.3.1918, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Kansikuva-Arvon suodenniemeläiset juuret

Lueskelin hiljattain tyrvääläisen sukututkijan blogia, josta olen joskus ennenkin saanut ideoita tänne. Tällä kertaa hän oli huomannut, että parhaillaan lehtipisteissä olevan 1910-luvusta kertova Ilta-Sanomien erikoislehden kanteen oli valittu tyrvääläistä Arvo Koivistoa esittävä kuva. Kiinnostukseni kasvoi entisestään kun jutusta ilmeni, että Arvon isä oli syntyjään suodenniemeläinen. Koska Arvon tarina oli kerrottu jutussa jo tyhjentävästi, päätin keskittyä hänen suodenniemeläisiin juuriinsa.

Ilta-Sanomien erikoislehden kantta koristaa kuva,
jolla on yhteytensä Suodenniemelle.
Digitoituja kirkonarkistoja selaamalla ilmeni, että suvusta pisimmän aikaa Suodenniemellä olivat viettäneet Arvon isovanhemmat Isak Immanuel Henriksson ja Maria Fredrika Johansdotter, jotka molemmat olivat muutamia vuosia palveluksessa Pohjakylässä Tahlolla. Isak on merkitty rengiksi ja Maria piiaksi.

Isak ja Maria olivat molemmat tulleet Suodenniemelle vuonna 1856. Maria tuli Ikaalisista, hän oli Vehuvarpeen kylän Pirttijärven torpan tyttäriä. Isak tuli Tyrväältä, mutta alkuaan hän oli suodenniemeläisiä. Hänen syntymäkotinsa oli pitäjän eteläosassa Vähälähteenmäen Vuorion torpassa, jota hänen vanhempansa Henric Johansson ja Lisa Andersdotter olivat asuneet. Isakin syntymämerkinnästä ilmenee, että 22.8.1838 syntynyt poika kastettiin neljän päivän ikäisenä Suodenniemen kirkon sakaristossa ja että kummeina olivat naapurit Lähteenmäestä ja Palomäestä. Isä-Henric näyttäisi puolestaan olleen Lähteenmäestä kotoisin. Hänen syntymäajakseen on joissakin asiakirjoissa merkitty 23.6.1806 mutta hän saattaisi olla syntynyt jo 17.1.1800, jonka ajankohdan tueksi on löydettävissä syntymämerkintäkin.

Mutta palataan takaisin Isakiin ja Mariaan. He näyttävät tavanneen toisensa ilmeisesti ensi kertaa Tahlolla ja menivät sittemmin yhteen. Kirkossa he tosin näyttävät käyneen pitkään eri aikaan. Häiden aika oli syyskuussa 1859. Seuraavana vuonna, syksyllä 1860 Isakille ja Marialle näyttää tarjoutuneen mahdollisuus ryhtyä torppareiksi. Ajankohta on varmastikin ollut mitä sopivin, koska ensimmäinen lapsi, Arvon isä Vihtori Iisakinpoika oli syntynyt Tahlolla 8.3.1860.

Tähän asti Isak ja Maria oli tunnettu vain patronyymeillään, mutta Mouhijärven Vesuntiin Vähä-Tykin Koiviston torppaan muuttaminen teki heistä Koivistoja. Suodenniemellä tunnetun Väinö Koiviston suvun kanssa heillä ei siis ollut yhteyttä. Koiviston torpassa syntyi aikanaan Arvokin. Mouhijärveläisenä, mutta isän puolelta vahvasti suodenniemeläisillä juurilla.

Lähteet:
Suodenniemen ja Mouhijärven kirkonarkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Hiski-historiakirjojen hakuohjelma, Suomen Sukututkimusseura.
Arvo Koivisto Tyrväältä, Tyrvääläinen sukua harrastamassa -blogi.

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Vaativa ja välttämätön tonttu

Nykyaikana tontut kuuluvat niin olennaisesti joulunaikaan, että niistä kirjoittamiseen tuntuu juuri nyt olevan erityisen sopiva hetki. Entisajan ihmisille tontut eli kodinhaltiat olivat kuitenkin ympärivuotisia seuralaisia, joille oli taloissa ja sen rakennuksissa uskottu monia tärkeitä tehtäviä. Tonttuja asusteli paitsi pirttien vinteillä myös riihissä, saunoissa, myllyissä ja aitoissa. Niissä ne yleensä suorittivat kukin omia tehtäviään. Riihitonttu esimerkiksi saattoi lämmittää riihtä ja puida viljaa. Joskus tontun oli havaittu tekevän ruokaakin.

Kansanperinteessä tonttuja kuvataan tunnollisiksi ja työteliäiksi, jos kohta myös kovin temperamenttisiksi. Mikäli tonttu tunsi kokeneensa vääryyttä, se saattoi pistää koko talon asiat sekaisin.

Entisajan taloissa tontuista huolehdittiin, koska niiden uskottiin
auttavan monissa talon töissä. Suodenniemen tontuilla oli punaiset
päähineet jo vanhaan aikaan. Kuva: Pixabay.
Yleensä tontut kuvataan miehiksi, mutta Suodenniemeltä tunnettiin myös naispuolinen tonttu. Se asui Hujolla lähellä Mouhijärven rantaa. Täältä oli myös tonttu, jolla oli vain yksi silmä keskellä otsaa. Päässään Suodenniemen tontuilla oli yleensä punainen lakki, kuten nykyperinteessäkin. Joskus täkäläisen tontun kerrottiin muistuttaneen ulkonäöltään sen talon isäntää, jonka luona sillä oli asunto.

Suodenniemellä kuten muuallakin tunnolliset ja tarpeelliset tontut pyrittiin pitämään tyytyväisinä. Kun viljaa vietiin ensi kerran uuteen riiheen kuivumaan, sidottiin sinne lyhde jota sanottiin tonttusitomaksi. Sen annettiin olla paikoillaan riihen koko olemassaolon ajan. Tonttusitoman kanssa piti olla tarkkana, sillä jos sen pudotti, saattoi tonttu suuttua arvaamattomin seurauksin. Joissain taloissa joka sadon viimeinen sitoma jätettiin puimattomana riihitontun käyttöön.

Tonttujen ruoassa pysymisestä huolehdittiin muutenkin paljon. Joissain suodenniemeläisissä taloissa riihen ja aittojen nurkkiin heiteltiin tontuille jyviä, eräässä paikassa riihelle vietiin puuroakin. Sanotaan, että kerran tuollainen tontulle tarkoitettu puuro oli päässyt jotenkin tahriintumaan, minkä jälkeen kaikenlaista pahantekoa oli alkanut tapahtua. Joulupöytään tonttu päästettiin ensimmäisenä, kuten viime vuoden joulutarinassa mainittiin.

Tonttujen lisäksi Suodenniemellä ruokittiin myös niitä muistuttavia henkiolentoja paroja. Ruokaa ulkona kodassa valmistettaessa tiedetään näet vielä 1900-luvullakin tehdyn niin, että joka keitoksesta heitettiin pari kolme kauhallista paroille. Tonttujen ja parojen ero oli siinä, että hyvin kohdeltuna tontusta oli paljon apua, kun taas para oli pelottava olio, joka usein vaati palveluksia ikävyyksien välttämiseksi. Ilkeitä haltioita vastaan ihmisillä oli omat keinonsa. Suodenniemellä opetettiin, että jos haltia tuli huoneeseen, pääsi siitä eroon heittämällä kenkärajan pesään ja laittamalla pellit kiinni.

Tyytyväisenä pidetty tonttu toi taloonsa viljaa, rahaa, ruokaa ja muutakin tarpeellista. Kaltoin kohdeltu haltia taas teki päinvastoin. Tontuilla kerrottiinkin olevan tapana kierrellä toisissa taloissa keräämässä tavaraa oman talonsa tarpeisiin. Joskus ne joutuivat tappeluihin törmätessään toisiinsa öisien näpistelyreissujensa aikana. Tähän ilmiöön liittyykin eräs kiinnostava suodenniemeläinen tonttutarina.

Monissa tappelevien tonttujen tarinaversioissa tapahtumapaikkana on silta.
Suodenniemellä se olisi luultavasti tässä nykyisen K-Market Suodenniemen
kohdalla, sillä halki vuosisatojen tämä on ollut ainoa Keron ja Kelan
talojen - ja Kittilän ja Pohjakylän kylien - välinen siltapaikka Lavian tiellä.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta löytyy vuonna 1935 tallennettu tarina, jonka mukaan Keron ja Kelan tontut joutuivat kerran tappeluun Lavian tiellä. Sama tarina löytyy laajempana kertomuksena Mauri Kunnaksen lukuisina painoksina julkaistusta klassikosta Suomalainen tonttukirja. Siinä jauhoja ja halkoja toistensa taloista haalineet tontut ovat Mikkolasta ja Kelalta, mikä on kiehtova asia, sillä Pohjakylän entinen Vähäkerohan on nykyiseltä nimeltään Mikkola. Olisiko Kunnaksen kirjan tarina peräisin Suodenniemeltä?

Tapasin Mauri Kunnaksen lyhyesti viime syksynä signeeraustilaisuudessa Turun kirjamessuilla ja kysyin, onko hänen tarinallaan suodenniemeläiset juuret. Hän ei siltä istumalta muistanut yksityiskohtia alkuaan jo 70-luvun lopulla ilmestyneestä kirjasta mutta kertoi, että useimmat tarinat olivat peräisin Martti Haavion vuonna 1942 ilmestyneestä tutkimuksesta Suomalaiset kodinhaltiat, joka sivumennen sanoen paljastui aihepiiristä kiinnostuneiden lähdeteokseksi numero yksi.

Haavion kirjan selailu paljasti, että taistelevia tonttuja koskevasta tarinasta on lukuisia muunnoksia eri puolilta vanhaa Satakuntaa ja Hämettä. Monissa tarinaversioissa tapahtumapaikaksi on mainittu silta, joskin Suodenniemellä puhutaan vain Lavian tiestä. Eri paikkakunnilla tontut vaikuttavat paikallisilta, mutta Viljakkalassa puhutaan Ylöjärven Kelan ja Mikkolan tontuista, joten Kunnas lienee ottanut talojen nimet siitä. Jännittävä lukukokemus hienolla piirroksella varustettu tarina kuitenkin on, koska Kunnaksen kirjan nimistö sopii Suodenniemeen ja tarinasta on täälläkin tuo oma versionsa olemassa.

Lähteet:
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto.
Haavio Martti: Suomalaiset kodinhaltiat. WSOY, Porvoo 1942.
Kunnas Mauri: Suomalainen tonttukirja. Otava, Helsinki 1979.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...