torstai 31. lokakuuta 2013

Vanhoja hautoja katsellen

Kävin hiljattain kiertelemässä vanhalla hautausmaalla. Oli hiljaista ja rauhallista. Pitkään käyttämättömänä oleva alue muuttuu enää verkalleen. Aika tekee rauhallisesti mutta varmasti työtään.

Vanhalla hautausmaalla vainajat on aseteltu vanhan
kristillisen tavan mukaan pää länteen päin, jotta he
näkisivät viimeisenä päivänä idästä saapuvan Vapahtajansa.
Hautausmaan historia ulottunee 1600-luvulle saakka. Viimeistään aikaan kun sen nykyiselle keskikohdalle pystytettiin kirkko vuonna 1685. Voihan tietysti olla, että paikalla oli hautausmaa jo ennen kirkkoa. Vanhuuttaan lahonnut kirkkorakennus sitten purettiin 1820-luvulla ja uutta alettiin suunnitella. Ensin sen oli tarkoitus tulla vanhan lähistölle mutta kun lavialaiset kyllästyivät käymään täällä saakka kirkossa ja alkoivat puuhata omaansa, muuttuivat suodenniemeläistenkin ajatukset ja kirkko perustettiin toiseen paikkaan, kolmen kilometrin päähän Koippurinmäelle.

Aluetta on käytetty moneen kertaan. Historian hämärästä se ennätti olla käytössä noin vuoteen 1860, jolloin kirkon viereinen hautuumaa perustettiin. Uudelleen vanha hautausmaa otettiin käyttöön vuonna 1890 kun kirkon vierus oli täyttynyt ja alueen vaikutus pohjakyläläisten terveydelle tullut kyseenalaiseksi. Vanha hautausmaan suljettiin jälleen 1920-luvun puolessa välissä, kun nykyisen kirjaston viereinen alue avattiin. Tai ei kokonaan suljettu. Onhan siellä merkkejä myöhemmistäkin hautauksista.

Alaportille on kerätty paikaltaan poistettuja kiviä ja ristejä.
Tässä päällimmäisenä näkyvä risti on seissyt Juha Malakias
Selinin haudalla. Hän oli 48-vuotiaana keuhkotautiin kuollut
Haapakannin työmies Jalkavalasta.
Hautausmaan itäreunaan alaportin luokse on kasattu joukko paikaltaan poistettuja muistomerkkejä. Sääli sinänsä, kun vanhojen hautojen sijaintipaikat jäävät kivien ja ristien poiston jälkeen unholaan. Toivottavasti ne saavat täällä kuten kirkollakin olla rauhassa alueen reunalla, kuten ovat olleet jo vuosia. Rivistä pilkistää esimerkiksi vuonna 1918 kotipihaansa surmatun Kalle Rantalan kivi. Sisällissota on muutenkin vahvasti läsnä: paikallaan on muun muassa punapäällikkö Väinö Koiviston 10.2.1918 toimeenpaneman joukkosurman erään uhrin, Alfred Sepän kivi. Kuluneet vuosikymmenet ovat kuitenkin rapauttaneet sen niin, ettei tekstistä tahdo enää saada selvää. Myös Vilhelmi ja Kalle Sävilahden kivi on yhä paikallaan.

Heti länsipäädystä sisään tullessa on vasemmalla Wilhelm ja Karoliina Mustapään kapea ja korkea hautapatsas. Kun se valmistui Wilhelmin kuoleman jälkeen, kirjoitti Tampereen Sanomat siitä 23. tammikuuta 1895 näin:
Wilhelm ja Karoliina Mustapään
hautapatsas käänsi aikanaan katseita.

Harvinaisen komea hautapatsas pystytettiin tämän kuun 12 päivänä Suodenniemen hautausmaalla talonisännän Wilhelm Mustapään, Lahdenperän kylästä, haudalle. Patsas on graniittikivestä hakattu, neljäkanttinen mustaksi silattu ja 2 metriä 25 senttimetriä korkea. Sen on valmistanut kivenhakkaaja A. Packelin Pälkäneeltä. Patsaan hinta on 700 Suomen markkaa ja on sen haudalle hommannut vainajan leski Karolina Juhontytär Mustapää, joka teko todistaa, että hän pitää kunniassa miesvainajansa muistoa. Tämä uhkea hautapatsas on myös suureksi kaunistukseksi koko Suodenniemen hautausmaalle, sanoo kirjeenvaihtajamme.”

Nyttemmin patsas ei enää erityisesti erotu muista, uudemmista kivistä. Lisäksi siitä on lohjennut kaksi suurta kappaletta, jotka ainakin vielä makaavat maassa sen vieressä.

Nimimerkki Puupeukalo kirjoitti hautausmaan kappelista
Satakunta-lehteen joulukuussa 1893, että "uusi hautaus-
kappeli valmistui täällä hiljattain ja on se jotenkin soma
rakennus, neljä ristiä katolla. Se on samaan malliin tehty
kuin monen muunkin kunnan hautauskappeli."
Eräs hautapaikka jonka oletin paikalta löytäväni, on paikkakunnalla tunnetun ja vuonna 1922 kuolleen kanttori Wilhelm Grönroosin. Hän hankki eräänlaisen kunnallishallinnon Suomen mestaruuden toimittuaan Suodenniemen kunnallislautakunnan esimiehenä 48 vuoden ajan. Hautakivi tai –risti on ollut paikallaan vielä 1960-luvulla kun toisen suodenniemeläisen hengenmiehen kirkkoherran Kaarlo Kalvan poika Eino Kalpa (pastori hänkin) muistutti Paikallissanomissa sen hoitamisen tärkeydestä. Itse en sitä huomannut mutta kotiin päästyäni totesin Grönroosin kiven löytyvän Kari Vestolan vuonna 2002 laatimasta luettelosta. Täytynee tutkia pellon puolen kiviä ensi kerralla vähän tarkemmin.

Lähtiessäni huomasin vielä yhden kauniin näyn: parvi joutsenia nousi Vanhankirkonlahdelta siivilleen, kaarteli hetken Suodenniemen kylän peltojen yläpuolella ja katosi lounaan suuntaan. Vaikuttava ilmestys.

Lähde:
Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

torstai 17. lokakuuta 2013

Lauri Majamaan viimeinen taistelu

Suodenniemen kirkon kupeessa seisoo vapaussodan muistomerkki, johon on merkitty pitäjän valkoisen väestönosan kärsimät tappiot sisällissodan ja heimosotien aikana. Tietoja kivipaadessa olevaan metallilaattaan listatuista henkilöistä on kerrottu jo aiemmin esimerkiksi Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939 –kirjassa, mutta jotakin on vielä kertomatta. Ensimmäisenä luettelossa on mainittu Lauri Majamaa, jonka kerrotaan kaatuneen Harjakankaalla 30.3.1918. Mitä Harjakankaalla tuolloin tapahtui? Siitä enemmän seuraavassa.

Lauri Majamaa. Kuva tekstissä
mainitusta Boströmin teoksesta.
Maaliskuussa 1918 aseet paukkuivat Satakunnassa. Suodenniemen ja Lavian välillä rintamalinja oli kulkenut pitkän aikaa, kunnes valkoiset valtasivat ensiksi mainitun maaliskuun 26. päivänä. Samoihin aikoihin valkoiset katkaisivat Porin radan Siuron kohdalta ja taistelut Tampereesta käynnistyivät.

Toimintaa riitti myös Satakunnan länsiosissa. Maaliskuun lopussa valkoiset alkoivat suunnitella Noormarkun valtaamista vastapuolelta. Tehtävän suunnittelu annettiin vastikään Porin rykmentin I pataljoonan päälliköksi nimitetylle yliluutnantti Gunnar von Hertzenille. Samalle miehelle, joka vain kaksi viikkoa ennen tätä retkeä oli hiihto-osaston komentajana ottanut osaa Suodenniemen taisteluihin ja haavoittunut Kourajärven länsipuolisella peltoaukealla. Useimmat sisällissotaan valkoisella puolella osallistuneista suodenniemeläisistä kuuluivat juuri tähän I pataljoonaan, säviläinen Lauri Majamaa sen toiseen komppaniaan.

von Hertzenin mielestä hyökkäys Noormarkkua vastaan tulisi mahdolliseksi vasta, kun vahvoiksi koetut vihollisvoimat olisi ensin ajettu pois siitä kaakkoon sijaitsevasta Harjakankaan kylästä. Karkottaminen oli tarkoitettu suoritettavaksi hänen ensimmäisen pataljoonansa pääosien toimesta. Toisen komppanian (merkitty oheiseen karttaan punaisella nuolella) piti edetä Kullaan-Harjakankaan tielle ja hyökätä sitä pitkin kylän itäosiin. Kolmannen komppanian (merkitty oheiseen karttaan sinisellä nuolella) tuli puolestaan edetä valkoisten hallussa olevasta Lassilasta Noormarkun-Harjakankaan maantielle ja edetä sitä kautta kylän länsiosiin. Saartorengas piti sulkea aiemmin von Hertzenin komennossa olleella hiihto-osastolla (oheisessa kartassa vihreä nuoli), jota nyt johti Suodenniemellä hänen seuraajakseen tullut vänrikki Kaino Niemeläinen. Sen tehtävänä oli sulkea Harjakankaalta etelään kulkenut talvitie.

Aikalaispiirros Harjakankaan taistelualueesta.
Punainen nuoli kuvaa toisen ja sininen kolmannen
 komppanian liikkeitä. Vihreä nuoli puolestaan
Kaino Niemeläisen hiihto-osaston koukkausta.
Harjakankaan kylä jää nuolenkärkien
keskelle. Punainen ympyrä osoittaa
aluetta, jolla Lauri Majamaa ja muu osa toista
komppaniaa taisteli.

Yön pimeydessä eri suunnista etenevät joukot lähestyivät tien varteen rakentunutta ja siksi pitkänomaista Harjakankaan kylää. Toinen komppania ja hiihto-osasto kulkivat ensin yhdessä kunnes erosivat Iso-ojan talon pihassa Kullaalta Harjakankaalle johtavan tien varressa. Taistelu alkoi aamun sarastaessa ja siitä muodostui kovempi kuin mitä hyökkääjät olivat ajatelleet. von Hertzenin johtaman kolmannen komppanian oli vaikea päästä etenemään sitkeän vastarinnan vuoksi. Samoin idässä toisen komppanian hyökkäys pysähtyi kylän reunaan, mistä päästiin vain vaivoin eteenpäin. Kenties vähän rauhallisempaa oli etelässä hiihto-osaston alueella, missä ei alussa pyritty aktiivisesti hyökkäämään vaan keskityttiin estämään toisaalta punaisten pakoa ja toisaalta lisävoimien pääsyä kylään.

Taistelu riehui koko päivän illan hämärään saakka. Toisen komppanian päällikkö, kiukaislainen vänrikki Yrjö Ylänkö haavoittui ja kertoman mukaan vaati tulla työnnetyksi kelkalla taisteluun ennen kuin menetti tajuntansa. Rajussa tulituksessa komppanian onnistui vallata Harjakankaan talot Lassilaan menevän tien itäpuolelta. Eteneminen tapahtui metri metriltä niin, että päivän kääntyessä iltaan joitakin tien länsipuolisiakin taloja oli valkoisten hallussa.

Punaiset yrittivät murtaa valkoisten saartorenkaan hyökkäämällä pitkin päivää eri suunnista sen selustaan. Kumpikaan osapuoli ei luovuttanut. Tappiot olivat molemmin puolin raskaat. Iltapimeässä von Hertzen teki ratkaisun ja antoi käskyn perääntymisestä. Kolmas komppania peräytyi Pomarkkuun ja hiihto-osasto ja toinen komppania Lassilaan, jonne se saapui kahden aikaan aamuyöllä. Harjakangas jäi sillä kertaa valtaamatta.

Taistelukentille jäi suuri joukko kaatuneita, joita ei voitu kuljettaa mukana. Suodenniemeläisistä sotamies Lauri Majamaa oli siinä noin kymmenen kaatuneen joukossa, joka jäi Harjakankaan itäosan tantereelle. Samassa taistelussa ja ilmeisesti aivan samalla alueellakin tuli toinenkin suodenniemeläinen tappio, kun kouraniemeläinen Aukusti Pälä haavoittui. Hänet saatiin kuitenkin turvaan.

Kun Harjakangas lopulta huhtikuussa vallattiin ei Lauri Majamaata enää löydetty. Vuonna 1927 julkaistussa H. J. Boströmin kirjassa Sankarien muisto. Suomen vapauden ja itsenäisyyden puolesta henkensä antaneiden elämäkertoja hänen otaksutaan tulleen haudatuksi tuntemattomana johonkin tuon ajan monista kenttähaudoista. Hänen omaisilleen myönnettiin jälkikäteen 4. luokan Vapaudenristi miekkojen kera.

Harjakankaalla myös Gunnar von Hertzen haavoittui jälleen. Hän jatkoi kuitenkin sotilasuralla ja teki suuren osan maineestaan toimiessaan yhtenä Aunuksen retken johtajista. Sielläkin hänen alaisuudessaan oli jälleen suodenniemeläisiä, joista kenties toisella kertaa enemmän.

Harjakankaan kylää K. Soikkelin vuonna 1922 ottamassa
valokuvassa.

Lähteet:
Porin rykmentti 1918, Kansallisarkisto.
Saarenheimo Kaarlo: Porin rykmentti vapaussodassa.  Satakunnan kirjateollisuus, Pori 1919.
K. Soikkelin ottama kuva Harjakankaalta on julkaistu Suomen vapaussota vuonna 1918 -teossarjan V osassa.

torstai 3. lokakuuta 2013

Uskollisuutta keisarinna Elisabetille

Vuonna 1742 Ruotsiin kuulunut Suomi eli arkoja aikoja. Ruotsi oli menettänyt suurvalta-asemansa Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1721 ja osa maan vallanpitäjistä suunnitteli menetettyjen alueiden ainakin osittaista palauttamista. Hyvityssodasta haaveillut hattupuolue kamppaili pidättyväisiä myssyjä vastaan mutta 1740-luvun alussa tilanne oli kehittynyt sellaiseksi että uusi sota tuli mahdolliseksi. Sota, siis hattujen sota, sai nimensä sytyttäjiensä mukaan. Sotatoimet eivät kuitenkaan sujuneet alkuunkaan niin kuin Tukholmassa oli toivottu. Itämeren itäpuoli oli pian vihollisen hallussa, eikä kruunulla käytännössä mahdollisuuksia sen takaisin ottamiseen väkisin. Sotaretki oli ajautunut umpikujaan. Suomalaisille Venäjän keisarinnalla Elisabetillä oli kuitenkin lohdullisia uutisia: hän antoi kenties ensimmäisenä hallitsijana ymmärtää, että suomalaiset voisivat joskus nousta riippumattomien kansakuntien joukkoon.

Keisarinna Elisabet
Virgilius Eriksenin ikuistamana.
Näihin sotavuosiin liittyy eräs piirre, joka varsinaisesti on tämän kirjoituksen aiheena: uskollisuudenvalan vannominen uudelle hallitsijalle sotatoimien ollessa vielä käynnissä. Valan vannottaminen kohtasi kaikkia vallanpitäjiä maaherroista tilallisiin eivätkä suodenniemeläisetkään olleet tästä säännöstä poikkeus. Vala tehtiin niin, että pitäjän hallintoväen lisäksi sen vannoivat kunkin talon isännät ja toisinaan joku toinen henkilö, kuten talon tuleva isäntä, siis esimerkiksi tuolloisen isännän poika tai veli. Tekstin lopussa oleva luettelo vannojista sisältääkin kaikkiaan 28 edelleen tunnistettavan talon asukkaita, joukossa myös Hujon torppari Johan.

Läänintilien joukossa oleva vala-asiakirja on siitäkin kiinnostava, että se on suomenkielinen. Ei ihan ennenkuulumatonta mutta ajankohtaansa nähden poikkeuksellista kuitenkin. Sen teksti kuuluu suunnilleen näin:

Minä N.N. lupan ja wannon Jumalan ja hänen Pyhän Ewangeliumins cautta, että minä tahdon olla hänen Keisarilliselle Maijestetillens, Elisabeth Petrovnan, sen ensimäisen coco Wenäjän maan ylitze Itzhallitzian uscollinen alimmainen, ja hänelle caikes alimmaisudes culiainen olla, ja nin muodoin hänen vihollistens cansa eikä julkisest taicka salaisest yhtäkän neuwonpidettä eli correspondantsia [kirjeenvaihtoa] taika uskollisuutta pitä; mutta coska minä ymmärrän jongun pahan aiwotuxen, uskottomuuden eli wastahacoisuden, nin minä tahdon cohta sencaldaisen pahan edes ottamisen hänen Keisarilliselle Majestetillens eli Hänen sotaväellens ilmei anda ja tiettäwäxi tehdä, en tahdo minä myös yhtäkän cauppa tehdä Ruotzin Waldacunnan cansa, mutta mitä hänen Keisarillinen Maijestetins minulda wati ja pälls pans, sen tahdon minä caikes uscollisudes ja alimmaisudes woimain jälken anda ja ulostehdä. Ja osotta hänen Keisarilliselle Maijestetillens alimmaisen ja wellwollisen culiaisuuden. Nämät caicki ja mitä wielä olla taita, tahdon minä wilpittömästi täyttä. Nin totta minua Jumala auttacon Siellun ja Ruumiin puolesta! 

Valan vannominen tehtiin syksyllä 1742. Pian sen jälkeen eli marraskuussa kävi kuitenkin niin, että lapseton keisarinna nimitti seuraajakseen sisarvainajansa pojan Pietarin, tulevan Pietari III:n. Vala jouduttiinkin vannomaan sen vuoksi vielä toiseen kertaan, silloin sekä keisarinnalle että hänen seuraajalleen Suurelle Furstille [=suuriruhtinas] Pietar Feodorovitsille.

Suodenniemeltä valan vannojat kylittäin olivat seuraavat (suluissa talon tai kylän nykyinen nimi):
  • Suodenniemi
    • Kisa (Kiiso)
      • Sigfrid, isäntä
      • Jöran, poika
    • Pösö
      • Jöran, isäntä
    • Luuki
      • Joseph, isäntä
  • Leppälammi
    • Seppä
      • Mats, isäntä
    • Ratzi (Raatsi)
      • Johan, isäntä
      • Anders, isännän veli
    • Kili (Kiili)
      • Lars, isäntä
  • Märkätaipale
    • Isosävi
      • Hendrik, isäntä
      • Jacob, renki
    • Wähäsäfvi
      • Johan, isäntä
      • Johan, poika
    • Mustanpä
      • Johan, isäntä
      • Jöran, poika
      • talon toinen poika (nimi epäselvä)
  • Mackois (Makkonen)
    • Mackois (Makkonen)
      • Johan, isäntä
      • Mats, poika
  • Taipale
    • Prusi
      • Erick, isäntä
      • Jacob, veli
    • Isotalo
      • Johan, isäntä
      • Henrik, renki
    • Turpa (Turppa)
      • Thomas, isäntä
      • Thomas, poika
  • Koivuniemi
    • Husari
      • Jacob, isäntä
    • Heickilä
      • Anders, isäntä
      • Erik, poika
      • Jacob, poika
    • Noucka
      • Mats, isäntä
      • Mats, poika
      • Jacob, poika
      • Jöran, renki
  • Pohjankylä
    • Tahloi
      • Jacob, isäntä
    • Isokeroi
      • Johan, isäntä
      • Jönsz, poika
      • Jacob, poika
      • Jöran, renki
    • Wähäkeroi (Mikkola)
      • Johan, isäntä
  • Kittilä
    • Kela
      • Erik, isäntä
      • Erik, poika
    • Kurcki
      • Anders, isäntä
    • Rosi
      • Mats, isäntä
    • Saxa (Helavuori)
      • Jöran, isäntä
  • Jalkavala
    • Kanni
      • Johan, isäntä
      • Mats, renki
    • Koppelo
      • Jöran, isäntä
      • Sigfrid, poika
  • Kouraniemi
    • Tuori
      • Mickel, isäntä
      • Jacob, poika
    • Pälä
      • Thomas, isäntä
      • Sigfrid, poika
      • Mats, poika
    • Hujo, torppa
      • Johan, isäntä
Lisäksi valan vannoivat kellonsoittaja (lukkari), kirkonvartija ja joukko pitäjässä oleskelleita sotilaita.

Lähde:
Mouhijärven vala-asiakirja, Turun ja Porin läänin tilit (7083a), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...