keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Entisajan vuodenkierto sananparsien kertomana

Entisajan ihmisten pärjääminen oli paljolti kiinni hyvästä säästä. Jos halla vei viljan tai syyssateet pilasivat sadon, oli seurauksena vähintäänkin tiukat ajat, ellei jopa suoranainen nälänhätä. Luonnon havainnointi ja sään ennakointi oli taito, joka saattoi merkitä eroa toimeentulon ja vaikeuksien välillä. Ennusmerkkejä etsittiin eri puolilta ja osa niistä varmasti oli aivan päteviä ja nykyäänkin hyödyllisiä. Löysin koko joukon Suodenniemellä käytettyjä sääasioihin liittyviä sananparsia Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) jokin aika sitten digitoiduista sananparsikorteista. Sanontoja näyttää kerätyn ainakin 1930-luvulla. Seuraavassa on niihin perustuva poiminta, joka valottaa vuoden eri vaiheisiin sijoittuneita tärkeitä päivämääriä ja erilaisia ilmiöitä, joista lähiajan säätä saattoi ennustaa.

Talven aikaan suojakelin saattoi kuulemma ennakoida siitä, jos tervejalkainen hevonen makaili pilttuussaan. Toinen samaan tapahtumaan viittaava ilmiö oli hevosen kavioon naularivin kohdalle ilmestyvä jäähileestä muodostunut rengas.

Aurinkoon liittyy useita sananlaskuja, jotka kertovat sen
hyödyntämisestä sään ennustamisessa. Tämä auringonlasku nähtiin
Suodenniemellä vuonna 2010.
Lumikinosten paksuuden pystyi puolestaan ennustamaan jänisten talvella järsimistä puuntaimista. Lunta kun kuulemma sataisi sen verran, että purtu kanto jäisi tulevan lumen tasalle. Jos taas jänis hypätessaan veti lumeen rannun, oli lunta tulossa sen pituutta vastaavalta paksuudelta. Kiima-aikana rantuja ei kuitenkaan kannattanut tarkkailla, ne kun kertoivat ihan muusta kuin tulevasta säästä.

Talvinen iltarusko yhdistettiin lämpimään kauteen, mitä seuraisi pitkä kylmä jakso. Toiseksi tiedettiin, että ehtooruska tuulen puuska, aamuruska sateen puuska. Talvesta sanottiin niinkin, ettei se mene taaksensa katsomatta eli että ensimmäisiä kevään merkkejä seuraisi vielä kylmää ennen kevään koittamista.

Kevään alkuna pidettiin kynttilänpäivää, joka päivämäärä oli 2.2. Sanottiin, että kevättä kynttelistä. Kun kelit tuon päivän jälkeen lämpenivät niin, että talon pohjoispuolen räystäistä alkoi tippua vettä, olisivat vedet siitä yhdeksän viikon päästä korkeimmillaan.

Marianpäivällä 25.3. oli oma merkityksensä entisajan vuodenkierrossa. Siitä Suodenniemellä sanottiin, että mitä mariana malan päällä, se on vappuna vaossa. Lunta olisi siis toukokuun alussa pellolla saman verran kuin maaliskuun lopussa katolla. Toinen marianpäivään ajoittuva sanonta kertoi, että mitä ennen mariaa ojat juoksee, niin sitä jälkeen ne kuivavat. Eli pakkasia oli vielä luvassa.

Ukkosesta sanottiin, että mikäli se tulee järvien ollessa vielä jäässä, olisi tulossa kylmä ja kolkko kesä. Toinen samaa tarkoittava enne oli se, että keväisin usein kuultu käenpiika tuli laulamaan asutuksen lähelle.

Kesällä tarkkailtiin ennen muuta sateita, ne kun vaikuttivat niin moneen asiaan. Veden äkillinen väheneminen kaivoista ja muista vesipaikoista tiesi kuulemma suuria sateita. Niihin liittyen voitiin sanoa niinkin, että ne jatkuvat kun aurinko katselee ikkunasta eli näkyy pilvien läpi. Ja jos tänään auringon paistaessa satoi, tiesi se sateen jatkumista seuraavanakin päivänä. Kun sitten aurinko katsoi taakseen, eli taivaanranta oli kirkkaan valoisa vielä auringon jo laskettua näkymättömiin, oli seuraavaksi päiväksi tiedossa poutaa. Jos taas auringon laskiessa sen ympärillä oli pilvenhattaroita, tiesi se sadetta seuraavaksi päiväksi. Silloin sanottiin, että aurinko laski sakkaan, huomenna sataa.

Käenpiian laulaminen asutuksen lähellä tiesi kolkkoa ja kylmää säätä.
Kuva: Wryneck/Wikimedia Commons.
Eräs heinäaikaan liittyvistä Suodenniemellä käytetyistä kansanviisauksista oli sellainen, että joka sateella niittää, niin se poudalla korjaa. Toinen sanonta sanoi, että sen ei pidä pilviä kurkistella, joka heinää tekee. Laurina 10.8. vanha kansa lähti latapellolle eli kylvämään ruista.

Jaakonpäivä 25.7. tunnetaan nykyisin kai parhaiten kylmän kiven heittämisestä mutta entisaikaan siihen liittyi muitakin uskomuksia. Sanottiin, että jos Jaakkona sataa, niin sataa Perttuun (24.8.) asti.

Kasi ei kalvesta katoo eikä halla hevon alta päivän Perttulin (24.8.) perästä. Sateisesta syyskesästä kieli se, jos keltakusiaiset eli mahiaiset tekivät mättäässä ylöspäin pesäänsä ja jos ampiaiset tekivät pesänsä puiden oksiin ynnä muille korokkeille.

Syksyyn kuului myös talven tulon ennustaminen. Ensimmäisestä Pertunpäivän (24.8.) jälkeisestä valkoisesta härmästä eli niin sanotusta trumppuhärmästä ajateltiin olevan yhdeksän viikkoa talven tuloon. Samoin laskettiin myöskin ensimmäisestä teeren kuherruksesta.

Lumen tulon ennustettiin alkavan Matinpäivästä. Entisaikaan Matinpäiviä oli vuodessa kaksi, joista Syys-Matti oli 21.9. ja niin sanottu Talvi-Matti 24. helmikuuta. Näiden päivien väliin jäävää aikaa pidettiin sisätöiden aikana, jolloin illat käytettiin puhdetöiden tekemiseen. Syys-Mattiin viitaten sanottiin, että Matista lumiportit avataan. Lumen tulosta tiedettiin vielä sellainenkin seikka, että mikäli ensilumi tuli muulla kuin pohjois- tai itätuulella, se ei ollut pysyvä.

Syyskauden päätteenä pidettiin 29.9. vietettyä Mikonpäivää. Siihen mennessä piti ulkotöiden olla tehtyinä. Sitä tarkoittaen sanottiinkin, että Mikkona naiset sisälle ja nauriit kuoppaan.

Lähde:
Suodenniemen sananparsikortit, Kotimaisten kielten keskuksen arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Yli vanhan rajan

Kannaksella taistellut ja suurelta osin suodenniemeläisistä ja lavialaisista koostunut Kevyt osasto 16 ylitti syyskuun 1. päivänä 1941 Vuoksen Sakkolan Kiviniemen kohdalta ja jatkoi sen jälkeen etenemistään Raudun suuntaan. Eteneminen sujui vauhdikkaasti ja eri puolilta kantautui hyviä uutisia omien joukkojen toimista. Jo elokuun 30. päivänä oli saatu tieto Viipurin takaisinvaltaamisesta. Sen kunniaksi jokainen sai pullollisen olutta. Syyskuun 3. päivä puolestaan tiedotettiin, että koko Kannas oli jälleen omien joukkojen hallussa ja että eteneminen jatkui rajan yli Inkeriin. Kunniamerkkejä ja ylennyksiä jaettiin ja puheitakin pidettiin.

Kevyt osasto 16 etenee Kannaksella tyypillisimmällä kulkupelillään
eli polkupyörillä. Tilanne on ikuistettu noin kuukausi ennen
tämän jutun tapahtumia. Kuva: SA-kuva 31523.
Vanhan rajan ylitys oli tapahtuma, joka pantiin tarkasti merkille tälläkin rintamaosalla. Rajan lähestymistä oli seurailtu esikunnassa jo päivien ajan, kun tie oli vienyt yhä lähemmäs sitä. Jonkin aikaa oltiin Raudun Sirkiänsaaressa, joka oli yksi vanhoista rajakylistä. Illalla 3.9. tuli käsky ottaa etulinja haltuun Jalkaväkirykmentti 57:n 10. komppanialta (10./JR 57). Asemat olivat Kevyen osaston 1. komppanian sotapäiväkirjan ilmaisun mukaan ”Raasulin kylästä tien suunnassa tien vasemmalla puolella Ryssän rajasta kohti Leningradiin kilometri, siis ulkomaille”. Raja ylitettiin iltakymmenen ja yhdentoista välillä. Tämä monen ensimmäinen ulkomaanmatka ei kuitenkaan alkanut suotuisissa merkeissä, sillä heti ensimmäinen yö uusissa asemissa oli kylmä, sateinen ja pimeä. Ja seuraavana päivänä 4.9. satoi vain lisää.

Huolimatta kaikesta menestyksestä vihollisen vastarinta koveni päivä päivältä. Nyt alettiin olla jo Leningradin uloimman puolustusvyöhykkeen alueella ja maastossa se näkyi entistä taajempina miinoituksina ja yhä vahvempana korsujen ja pesäkkeiden verkostona. Saksalaiset olivat jo edenneet Baltian halki kaupungin läheisyyteen ja raju taistelu sen kohtalosta näkyi ja kuului suomalaisten linjoille saakka. Ensimmäisessä komppaniassa (1./Kev.Os. 16) palvellut Aleksi Pohjola kertoi näistä päivistä Kansa taisteli –lehdessä tähän tapaan:

Kevyt osasto 16 ylitti kartan halki kulkevan ja nykyisin vanhana rajana
tunnetun linjan myöhään illalla 3.9. Osaston toiminta-alue
Lehtokylän tienoilla on merkitty karttaan punaisella ympyrällä.
Korkeammissa maastokohdissa seurailtiin Leningradin kohtaloa, valtavan it.tulituksen soihtuja. Stukien syöksyjä ja tykistöjen kuminaa, näin 10-15 km:n päästä katsellen näky oli valtava ja vain heikosti osasi aavistaa, mitä oli olla tuolla rauta- ja tulisateessa.

Leningradin saartorenkaan sulkeutuminen oli tuolloin enää muutamien päivien päässä. Suomalaiset rivimiehet jatkoivat omaa taisteluaan siitä tietämättöminä.

Syyskuun ensimmäisen viikon päivät täyttyivät taisteluista. Vihollista nähtiin paljon ja tulitaisteluissa syntyi tappioita molemmin puolin. Tässä vaiheessa omat toivat etulinjaan kovaäänisen, jolla vastapuolta taivuteltiin antautumiseen. Lähetyksen tuloksista ei sotapäiväkirjaan tallentunut kerrottavaa.

Eino Ruohosto
Sunnuntaina 7. syyskuuta lähdettiin jälleen eteenpäin. Pian törmättiin kuitenkin miinakenttään, joka vaati osastosta 5 miestä haavoittuneina. Eteneminen Inkeriin kohti Lehtokylän vihollisasemia jatkui kovassa vihollisen tulituksessa. Ensimmäisen komppanian sotapäiväkirjaan tehdyn kirjauksen mukaan vihollinen ”tulittaa meikäläisiä melkein kaikilla pyssyillä, samoin annetaan ryssälle tulta oikeen tositeolla”.

Kello 16.30 sota vaati yhden uhreistaan, kun suodenniemeläinen alikersantti Eino Ruohosto kaatui rintaan osuneen luodin tavoittamana. Uudenvuodenpäivänä 1916 Mouhijärvellä syntynyt Ruohosto oli elämänlankansa katketessa 25-vuotias nuorimies, maanviljelijän toimista sotatoimiin siirretty. Hän oli kahdeksas ja viimeinen Kevyt osasto 16:n riveissä kaatunut, joka on haudattu Suodenniemen sankarihautausmaalle.

Lähteet:
Kevyt osasto 16:n 1. komppanian sotapäiväkirja (SPK 16980), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Pohjola Aleksi: Rynnättiin vanhaa rajaa kohti. Kansa taisteli –lehti 9/1971, s. 257-260.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Eino Ruohoston valokuva: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).

maanantai 5. syyskuuta 2016

Turma Atlanticin kuparikaivoksella

Neljä miestä kulkee pitkin Hangon lumista satamalaituria. Eletään tammikuuta 1910. Meneillään ovat lähtijöiden viimeiset hetket kotimaan kamaralla ennen odotetun seikkailun alkamista. Tuolla kaukana merten takana odottaisi Amerikka, joka tarjoaisi tulijoille työtä ja ansaintamahdollisuuksia. Kulkijoiden edessä hohti Suomen Höyrylaivaosakeyhtiön lumivalkea Titania-laiva, joka veisi matkalaiset Kööpenhaminan kautta Englannin Hulliin. Sieltä jatkettaisiin junalla Southamptoniin, Atlantin-höyryjen lähtösatamaan.

Tammikuun viima puhaltaa kuin viimeiseksi tervehdykseksi taakse jäävästä kotimaasta ja houkuttelee matkaajat laivan lämpimään suojaan. Pian matka alkaa, kun laiva lähtee vaivalloisesti jäänmurtajan perässä kohti etelää.

Joskus vanha tarina alkaa purkautua pienestä alkupisteestä. Tällä kertaa se piste oli selailemani Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo, josta löytyi pieni maininta nuoren Amerikan-siirtolaisen kuolemasta kaivostöissä. Siirtolaisrekisterin ja amerikkalaisen Ellisisland.org –siirtolaissivuston avulla tietoja hänen vaiheistaan alkoi kertyä blogipostaukseksi saakka. Tähän tarinaan lähteiden tuottama tarina on merkitty kursiivilla ja selvittelyn kulku puolestaan tällä tavallisella tekstillä.

White Star Linen Adriatic kuljetti siirtolaisia yli Atlantin. Sen matkustajina
 olivat myös suodenniemeläiset Wilho Rosenqvist, Wilhelm Kivimäki,
Iivari Korpela ja Martti Pukka. Kuva: Wikimedia Commons.
Neljä Hangosta lähtenyttä matkaajaa olivat 38-vuotias työmies Wilho Rosenqvist Koivuniemen Heikkilästä, 22-vuotias työmies Wilhelm Kivimäki Taipaleen Turpan Kivimäen torpasta, 19-vuotias torpanpoika Iivari Korpela Turpan Korpelan torpasta sekä 17-vuotias Martti Pukka Pohjakylän Pukalta. Rosenqvist ja Kivimäki olivat molemmat naimisissa ja Rosenqvistia odottamaan jäivät paitsi vaimo myös kolme nuorta lasta. Hänelle matka ei ollut ensimmäinen, sillä hän oli matkustanut Massachusettsin Fitchburgiin keväällä 1903. Silloin käynti ei kuitenkaan ollut kestänyt pitkään, sillä hän palasi kotiin seuraavan vuoden alkuun mennessä. Pukalla taas isäntä Taavetti oli kuollut loppuvuodesta 1908 ja jättänyt jälkeensä neljä poikaa. Heistä toiseksi nuorin, Martti, oli nyt päättänyt koittaa siipiään Atlantin takana.

Southamptonista miesten matka jatkui White Star Line –varustamon Adriatic-laivalla New Yorkiin. Uljas Titania, jolla alkumatka oli kuljettu, oli ollut vain pari vuotta vanha. Adriatic ei ollut sitä paljon vanhempi, sillä se oli valmistunut Belfastissa vuonna 1906. Molemmat laivat tarjosivat mukavan matkan uuteen elämään. Siirtolaistarkastuksessa New Yorkin Ellis Islandilla miehet ilmoittivat päämääräkseen Michiganissa sijaitsevan Houghtonin. Siellä heitä odottaisi Taavetti Mäkinen, kotiseudun poikia hänkin.

Houghton oli tuohon aikaan yksi Yhdysvaltojen suomalaiskeskittymistä ja suomalaisia olikin kerääntynyt sinne niin, että monissa paikoissa pärjäsi ilman vieraiden kielten taitoa. Houghtonin lähellä oli Atlantic Mine –niminen yhteisö, jonka keskus oli Atlantic Mining Companyn omistama kuparikaivos. Alun perin suomalaiset olivat parturoineet kaivosalueen metsiä mutta siirtyneet sitten kaivosmiehiksi. Työstä maksettiin hyvin mutta se oli vaarallista. Työturvallisuusasioihin ei kiinnitetty juuri huomiota ja isompia ja pienempiä onnettomuuksia sattui tuhkatiheään.

Atlantic Minen suomalaisyhteisö sijaitsi punaisen merkin
osoittamalla kohdalla suurten järvien rannalla Michiganissa.
Suodenniemen seurakuntaan kantautuneen tiedon mukaan Martti Pukka joutui kaivoksilla jonkinlaiseen onnettomuuteen, mutta miten siitä voisi saada tietoja? Siirtolaisten kohtaloista kirjoitettiin usein suomalaisissakin lehdissä mutta Historiallisesta sanomalehtikirjastosta ei löydy mitään. Olisiko lähdettävä jonnekin selaamaan mikrofilmattuja amerikansuomalaisia lehtiä? Vai pitäisikö sittenkin tehdä se mitä nykyään tehdään, eli katsoa Googlesta? Valitsen jälkimmäisen.

Googlen haun kautta löytyy kiinnostava digitoitujen amerikkalaisten sanomalehtien sivusto. Se muistuttaa kotimaista Historiallista sanomalehtikirjastoa, vaikka sen hakutoiminnallisuudet eivät ole aivan samalla tasolla. Selatessani michiganilaisia lehtiä päädyn kartalle, jonka eräs vihreä nuoli hehkuu aivan Houghtonin kohdalla. The Calumet News? Voisiko se johdattaa vanhan kaivosturman tietojen jäljille? Syyskuun 20. päivän lehdestä uutinen sitten löytyy (käännös englannista omani):

The Calumet News -lehti
kertoi mainareiden murheellisesta
kohtalosta 20.9.1910.
Kaksi kaivosmiestä kuolemaan Superior-kaivoksella tänään

Alfred Waisanen, naimisissa oleva 28-vuotias mies ja Matt Beukka, 28-vuotias poikamies, kuolivat aikaisin tänään kivien putoamisesta johtuneessa turmassa Superior-kaivoksen kuilun numero 1 toisella tasolla. Turma sattui kello 1 ja kello 6 välillä, joista jälkimmäiseen aikaan se havaittiin. Kukaan ei työskennellyt uhrien läheisyydessä turman sattuessa ja kun seuraava työvuoro saapui aamulla, löydettiin miehet kuilun seinämästä irronneen suuren kiviröykkiön alta. Molemmat olivat löydettäessä kuolleita.

Tuomari Little kokosi aamulla valamiehistön ja suoritti tutkinnan. Kuultujen todistusten perusteella tapaus todettiin onnettomuudeksi.

Herra Waisanen jättää jälkeensä vaimon, joka asuu kaivoksen läheisyydessä. Beukka puolestaan oli poikamies, jonka sukulaiset asuvat Baltiassa [!]. Hautajaisjärjestelyistä ei ole vielä päätetty.”

Kaksi päivää myöhemmin samassa lehdessä on miesten hautausta koskeva uutinen:

Tänään iltapäivällä klo 2 pidettiin Atlanticin suomalaisessa kirkossa 18-vuotiaan Matt Pukin ja 30-vuotiaan Alfred Waisasen kaksoissiunaus, jota seurasi hautaus Atlanticin hautausmaalle. Miehet menehtyivät tällä viikolla Superior-kaivoksen ykköskuilussa pudonneen kiviaineksen vuoksi.”

Pukan kuolinmerkinnästä Suodenniemen kirkonarkistossa alkanut selvittely oli hyvän onnen turvin tullut päätökseen. Halusin kuitenkin vielä tietää, olisiko hänen hautansa Atlanticissa edelleen olemassa. Internetin rajattomassa maailmassa selvisi piankin, että on olemassa Atlantic Mine Cemetery –niminen hautausmaa, jonka muistomerkit on kuvattu. Suomalaisia nimiä niissä riittää, mutta Pukasta tai Waisasesta ei löytynyt merkintää. Laitoin viestin kivien kuvaajalle ja sain häneltä vastauksen, että Atlantic Mine Cemetery on sama paikka kuin lehtiuutisessa mainittu Atlanticin hautausmaa. Hänen johtopäätöksensä on, että hautakiveä ei vain enää ole. Hän vinkkasi tutustumaan Seeking Michigan -sivustoon, josta oli itse löytänyt Waisasen syntymäajan, 17.2.1880. Hakusanalla Bukka palvelusta löytyi myös Martti Pukan kuolintodistus.

Oli se melkoista aikaa, kun Suomesta lähdettiin joukoittain vaaroja uhmaten paremman elämän toivossa pitkälle matkalle länteen. Toisaalta kunnioitus kasvaa myös digitoijia, indeksoijia ja hautausmaita kuvaavia vapaaehtoisia kohtaan. Heidän ansiostaan entisajan siirtolaisten tarinoita voi selvitellä jopa kotisohvalta nousematta.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan rippikirjat ja kuolleiden luettelot, vuodet 1902-1910.
Siirtolaisrekisteri, Siirtolaisuusinstituutti.
Ellisisland.org –sivusto.
The Calumet News –lehti 20.9. ja 22.9.1910, Chronicling America –palvelu, Library of Congress.
Holmio Armas: History of the Finns in Michigan. Great Lakes Books, Michigan 2001. (Julkaistu suomeksi Michiganin suomalaisten historia-seuran kustantamana vuonna 1967 nimellä Michiganin suomalaisten historia.)

Atlantic Mine Cemeteryn hautakuvat, http://usgwarchives.net.
Karttapohja: Google Maps.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...