perjantai 27. helmikuuta 2015

Uusia tietoja Koirikuononahteen tapauksesta

Löysin viime kesänä monta kansantarinaa, jotka kertoivat melko tyhjentävän oloisesti siitä, miten Koirikuononahteessa Suodenniemen pohjoispuolella ryöstettiin venäläinen kuriiri Suomen sodan aikana yli 200 vuotta sitten. Kansantarinoiden oheen kaipasin viranomaisten asiakirjoja, raportteja tai kuulustelupöytäkirjoja, jotka olisivat kertoneet vielä tarkemmin ja muuttumattomasti tuosta tapauksesta sekä myös siitä, mitä ryöstön jälkeen tapahtui.

Luonnolliselta tuntunut paikka tuollaisten tietojen etsinnälle oli Kansallisarkistossa säilytettävä Buxhoevdenin päämajan siviilikanslian arkisto, joka nykyisin löytyy digitoituna verkosta. Friedrich Vilhelm von Buxhoevden oli venäläinen kreivi ja sotapäällikkö, joka toimi Suomen sodan aikana Venäjän armeijan ylipäällikkönä. Valtauksen jälkeen hän pyrki kansliansa avulla pitämään Suomen hallinnon toiminnassa ja olosuhteet mahdollisimman rauhallisina meneillään olleesta sodasta huolimatta. Tuijottelin kanslian vanhoja asiakirjoja ja niiden hakemistoja silmät sikkaralla. Sekä Turun ja Porin läänistä saapuneet asiakirjat että erityisesti läänin rikoksia ja epäjärjestystä koskevat kirjeet vaikuttivat lupaavilta, mutta mitään ryöstöä valaisevia tietoja ei kuitenkaan löytynyt.

Asia hautautui kunnes sain vastikään melkeinpä vahingossa tietää, että tuosta arkistosta on jo 1800-luvun lopulla tehty puhtaaksikirjoitettu lähdejulkaisu, joka vieläpä on varustettu alkuperäisiä kätevämmällä hakemistolla. Kolmiosainen kirja on nykyisin harvinaisuus mutta on joukko kirjastoja, joissa siihen voi edelleen tutustua. Niinpä etsin volyymit käsiini ja aloin vielä kerran etsiä ryöstöön liittyviä tietoja. Kirja osoittautui helppokäyttöiseksi ja sen avulla löytyi kuin löytyikin tapahtumia valottava kirje. Se on Buxhoevdenin kansliasta Turun ja Porin läänin maaherralle lähetettyjen kirjekonseptien joukossa eli tiedonkulun suunta olikin toinen kuin mitä olin luullut. Mielenkiintoisia tietoja sisältävä asiakirja kuuluu suunnilleen näin (käännös ruotsista omani):

Kreivi Friedrich Vilhelm von Buxhoevden
johti Suomen siviilihallintoa Suomen sodan
aikana. Hänen kansliansa osallistui myös
Koirikuononahteen tapauksen selvittelyyn.
Tämä Vladimir Borovikovskin maalaus on
vuodelta 1809. Kuva: Wikimedia Commons.
Turussa 11. lokakuuta/30. syyskuuta

Turun ja Porin läänin maaherralle, Pyhän Annan ritarikunnan 1. luokan ja Miekkaritarikunnan ritarille, korkea-arvoiselle herra Knut von Troilille Turussa.

Viitaten keisarillisen Venäjän sotilaan murhaan, joka tapahtui viimeksi kuluneen syyskuun 3. päivänä uutta [gregoriaanista] ajanlaskua Ikaalisten pitäjässä Vehuvarpeen kestikievarin ja siitä puoli peninkulmaa Pohjanmaan suuntaan sijaitsevan Sepän torpan välillä ja johon osallisuudesta epäiltyinä torppari Gustaf Andersson Oxjoki ja hänen isänsä Anders Andersson, talollinen Matts Mattsson Alanen ja poikansa Carl Matsson sekä talollinen Anders Andersson Hoppo, Jöran Jöransson Hiuska, Jöran Ericsson Käkelä Vattulasta ja talollisenvaimo Brita Ericsdotter Vehuvarpeesta, kaikki Ikaalisten pitäjästä ja talollinen Matts Johansson Vähäsävi Mouhijärven kappelista ja talollisenvaimo Valborg Ericsdotter Sävilammi viimeksi mainitusta kappelista ovat haastetut ylimääräisen kihlakunnanoikeuden istuntoon joka laillisessa järjestyksessä tutkii ja ratkaisee yllämainittujen henkilöiden syyllisyyden tässä vakavassa rikosasiassa. Tiedoksi ilmoitetaan, että yllämainitut henkilöt on tuotu tänne ja heitä säilytetään päävartiossa.

Ensimmäinen kiinnostava tieto on teon ajankohta, 3.9.1808. Se oli lauantaipäivä, jonkin verran myöhemmin syksyllä kuin mitä kansantarinoiden perusteella oletin. Mikäli päivämäärä on oikea, on se sikälikin kiinnostava, että Buxhoevdenin kanslian asiakirjoista löytyy jo 23. heinäkuuta kirjoitettu raportti, jossa kuvaillaan Hämeenkankaantien oloja. Se kertoo tietä käyttäneiden venäläisjoukkojen rajuista ja kontrolloimattomista otteista paikallisväestöä kohtaan sekä siitä, että tienvarren asumukset olivat tyhjillään, kun pelokkaat asukkaat olivat paenneet mukaansa saamansa omaisuuden kanssa metsiin. Yhdeksi esimerkiksi tienvarren tapahtumista raportti nostaa hyvin rakennetuksi kehutun Vehuvarpeen kestikievarin tuhopolton. Sen syyskuuta aikaisemman tapahtuma-ajan puolesta puhuu myös sodan tuhojen vahingonkorvaushakemusten joukosta löytynyt kirje.

Kansanperinne ja esimerkiksi edellisen kirjoituksen lähteenä käytetty Wilhelm Carlssonin artikkeli esittävät kievarin palon ryöstön seurauksena eikä suinkaan sitä edeltäneenä tapahtumana. Näiden lähteiden perusteella asia voi olla myös toisin. Jostakin pitäisi kuitenkin löytää vahvistus ryöstön ajankohdalle, ennen kuin asiasta voi enempää päätellä.

Toinen kiinnostava tieto yllä suomennetussa kirjeessä on luettelo niistä henkilöistä, joita ainakin epäiltiin tekoon osallisiksi. Nimiin syventymällä saisi tietoa paitsi tekijöiden alueellisesta sijoittumisesta myös siitä, selvisivätkö he Turun linnassa vietetystä vankeusajasta ehjin nahoin.

Otin esille Suomen sodan aikaisen Ikaalisten rippikirjan ja aloin etsiä kirjeessä mainittuja henkilöitä. Ikaalisissa kivenheiton päässä Suodenniemen rajasta sijainneen Oksjoen torpan sivulta löytyy Anders Gustaf ja isänsä Anders Andersson, joiden nimet on vedetty yli kuoleman merkiksi ja nimien viereen on kirjoitettu ”dog på slottet”, kuoli [Turun] linnassa. Isä-Andersin kohdalle on merkitty vain kuolinvuosi 1808, mutta poika-Andersin kohdalla näkyy myös kuolinpäivä 13.11.1808. Kuolintiedon yhteydessä lukee jotain muutakin, mistä en saa selvää.

Alasen tapaus on hankalampi, koska sillä nimellä ei Ikaalisten rippikirjasta tunnu löytyvän merkintöjä. Etsinnän jälkeen huomaan Vatulasta Ala-Kukon (Ala-Kucko) talon, jossa isäntä Matts Mattssonilla on Carl-niminen poika. Hänet on merkitty kuolleeksi 14.11.1808. Hän oli tuolloin vasta 18-vuotias.

Vatulan Hopulta löytyy hieman alle 40-vuotias Anders Andersson, joka kävi viimeisen kerran ehtoollisella 31. tammikuuta 1808 ja joka kuoli linnassa samana vuonna. Perheeseen jäivät vaimon lisäksi 5- ja 8-vuotiaat lapset.

Kymmenen epäiltyä viettivät vankeusaikaansa Turun linnassa. Tässä Anders Fredrik Skjöldebrandin piirroksessa linna näkyy suunnilleen sellaisena kuin he sen näkivät. Kuva on vuodelta 1801.
Kuva: Wikimedia Commons.
Käkelän torppari Jöran Ericsson löytyy hänkin vaivatta rippikirjasta. Kuolinaika hänelläkin 13.11.1808. Tämänkin perheen kohdalla on se sama itselleni tuntemattomaksi jäänyt merkintä, joka näkyi jo Oksjoen torpan sivulla.

Matts Johansson Vähäsävin kohtalosta saatiin tietoja jo viime jutussa: hän kuoli Turussa 30.10.1808. Myös listan ensimmäinen nainen Brita Ericsdotter, Varpeen kälmin vaimo, mainittiin jo viime tarinassa. Hänen nimensä on vedetty rippikirjasta yli ilman muita merkintöjä. Hänen kohtalonsa sai kenties selvityksensä edellisen jutun kommenteissa. Toinen listan naisista, Sävilammin Walborg Ericsdotter lienee rippikirjassa Walborg Johansdotterin nimellä mainittu henkilö. Hänen rippikirjamerkintänsä noudattelee tuttua kaavaa: kuollut vuonna 1808 (vai 1809?). Walborg ja Matts olivat muita epäiltyjä iäkkäämpiä, molemmat jo 60 vuotta täyttäneitä.

Kuva tarkentuu kuitenkin vielä hieman, kun selaa seurakuntien kuolleiden luetteloita. Katsoin kokeeksi niiden henkilöiden nimillä, joiden kuolinaika tiedetään vuotta tarkemmin. Ikaalisten vuoden 1808 haudattujen luettelossa näkyvät Gustaf Andersson Oxjoen, Jöran Ericsson Käkelän ja Carl Mattsson Ala-Kuckon kuolinmerkinnät. Kaikki kuolivat vankeusaikanaan punatautiin (af rödsot i häkte). Se on suolistotulehdus, jonka esiintyminen kielii huonoista hygieniaoloista. Matts Vähäsävin kuolemasta on Suodenniemen kuolleiden luetteloon merkitty, että hän kuoli Turun linnassa mätäkuumeeseen (rötfeber) 65-vuotiaana. Mätäkuumeella tarkoitettiin ihovaurioita aiheuttanutta vaikeaa kuumetautia, yleensä vaatetäin levittämää pilkkukuumetta.

Kymmenestä teosta vangitusta siis kahdeksan menehtyi melko pian ryöstön jälkeen, heistä ainakin neljä tauteihin.

Jossakin saattaa yhä olla tuon ylimääräisen oikeuden pöytäkirja, joka voisi kertoa vielä lisää tapahtumista. Muun ohella se luultavasti sisältäisi myös tiedon ryöstön ajankohdasta. Mikäli pöytäkirja on aikanaan tehty, on sen säilyminen nykypäivään kuitenkin epävarmaa. Ainakin normaaliaikana raskaammat rikokset oli tapana lähettää hovioikeuden tarkastettavaksi ja Turun hovioikeuden vanha arkisto tuhoutui melkein kokonaan Turun palossa vuonna 1827. Täytyy kuitenkin pitää silmät auki kun Turun maakunta-arkiston aineistoja seuraavan kerran käy katsomassa. Turun linnaakin katsoo varmaan jatkossa eri tavalla, kun nämä kohtalot sen yhteyteen niin tiukasti kietoutuvat.

Lähteet:
Buxhoevdenin päämajan siviilikanslian arkisto, Kansallisarkisto.
Ikaalisten ja Suodenniemen seurakuntien arkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomenmaan hallinnollista kirjevaihtoa vuodelta 1808. Todistuskappaleita Suomen historiaan IV, osa 1, SHS, Helsinki 1893.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Tykkimiesten talvisotaa

Oli maaliskuun 7. päivä vuonna 1940. Pilvet roikkuivat matalalla läntisen Karjalan kannaksen yllä mutta siitä huolimatta vihollisen pommikoneet jyrisivät Kenttätykistörykmentti 3:n (KTR 3) yläpuolella, kuten niin usein ennenkin jo kolme kuukautta jatkuneen sodan aikana. Ne lensivät matalalla pudotellen pommejaan suomalaisten asemiin.

Talvisota oli jo ehtinyt venyä pitkäksi. Syksyllä ylimääräisten harjoitusten (YH) aikana rykmentti oli koottu Tampereelle, josta se oli lokakuussa kuljetettu tulevalle toiminta-alueelleen itäiselle rajaseudulle. Suodenniemeltä tuolloin Kenttätykistörykmentti 6:n (KTR 6) nimellä tunnettuun joukkoon olivat valikoituneet ainakin Matti Haavisto, Heikki Heikkilä, Lauri Jaakola, Matti Mäntylä ja Mikko Seppä. Heistä Heikkilä asui tähän aikaan jo Tampereella. Suodenniemellä syntyneen Mäntylän koti oli puolestaan Nokialla.

Boforsin raskas kanuuna ampuu Viipurin Linnasaaressa
4. maaliskuuta 1940. Kuva: SA-kuva 5398.
Kulunut sota oli ollut tykistön miehille sekä raskas että kunniallinen: joulukuussa rykmentti oli ollut antamassa tulitukea kuulun hölmön tölväyksen aikana. Tammikuussa taas oltiin puolustamassa Summaa, jossa pakkanen toisinaan painui 40 asteen tuntumaan.

Tykistön toimintamallina oli tulittaa vihollistykistön tuliasemia sekä hyökkäykseen ryhmittyviä joukkoja. Myös vihollispanssarit ja jalkaväen puolustusasemat olivat hyviä maaleja, joihin pyrittiin ja onnistuttiinkin usein iskemään. Jalkaväkeä vastaan ammuttiin usein srapnelliammuksia, joiden teho perustui ammuksen sisältä tulialueelle levinneisiin metallikuuliin.

Menestyksistä huolimatta oli jouduttu tulemaan taaksepäin. Helmikuussa vihollinen oli ryhtynyt jälleen hyökkäämään ja Summa oli murtunut ennen kuun puolta väliä. Sieltä oli vetäydytty Viipurin maalaiskunnassa sijainneen Honkaniemen aseman kautta Yläsommeelle. Sodan edetessä tappiot olivat alkaneet kasvaa: sodan ensimmäisinä viikkoina Kenttätykistörykmentti 6:n aikana oli menetetty kahdeksan miestä, vuoden vaihteen jälkeen kaatuneita oli jo yli 40. Suuri osa menetyksistä oli tapahtunut maaliskuussa. Rykmentin II patteristoon kuulunut tykkimies Matti Mäntylä oli kaatunut maaliskuun 2. päivänä. Hänet haudattiin Nokialle sankarihautaan.

Vaikka sitä ei vielä tässä vaiheessa tiedetty, oltiin jo sodan viimeisellä viikolla. Ammuspulaa ei I patteriston sotapäiväkirjan mukaan ollut juuri koettu mutta nyt sekin alkoi tuntua. Suurempana huolena näyttää kuitenkin olleen käytössä kulunut ja vikaantunut kalusto: 24.2. helmikuuta koko patteristossa oli enää 5 toimintakuntoista tykkiä. Maaliskuun 3. päivänä taas kaikki haupitsit olivat poissa pelistä ja kanuunat olivat niin kuluneet, että ammunta hajosi satojen metrien alueelle.

Nyt maaliskuun 7. päivänä Viipuri oli jo aivan puolustajien selän takana, mutta sentään vielä tukevasti omien hallinnassa. Alikersantti Heikkilä oli tuona päivänä patteristonsa tulenjohtueessa tähystäjänä tehden havaintoja omasta ammunnasta ja vihollisen liikkeistä. 

Sotapäiväkirjaa lukemalla huomaa, että suomalaisella tykistöllä oli tapana ahdistella vastapuolen tulenjohtajia ammunnallaan. Kohdistamalla tulen heihin sai vihollistykistön ammunnan usein epätarkaksi, loppuipa se toisinaan kokonaankin. Venäläiset ilmiselvästi tunsivat samat keinot, sillä juuri maaliskuun 7. päivänä he ottivat kohteekseen suomalaiset tulenjohtajat. Tarkka tuli koitui alikersantti Heikkilän kohtaloksi: hän kaatui saatuaan osuman viholliskranaatista.

Rauhan tultua Toivo Heikkilä kirjoitti veljelleen Paikallissanomiin koskettavan muistokirjoituksen, jossa sanotaan mm. näin:

"Vuosien kuluessa kasvoimme miehiksi ja elämä alkoi meillekin näyttää aurinkoista puoltaan. Saimme silloin aloittaa oman onnemme seppänä. Mutta vaikka tiemme erottautuikin eri tahoille, johdatti tuo veljenrakkaus meidät usein yhteen. Silloin nautimme toistemme läheisyydestä enempi kuin koskaan. Yhdessä kesälaitumella kuljettiin kauniissa syntymäpitäjässämme Suodenniemellä. Siellä lumoavien järvien rantamilla kaloja ongittiin ja kun saatiin isompi ahven tai hauki, niin sepä tuotti meille suurta tyydytystä ja äidille iloa, kun hän siitä kalakeittoa pojilleen valmisti. Näin me kesät laitumella yhdessä elvyttiin.

Siksipä kieltäytyykin ajatus nyt tajuamasta, ettet sinä, veljeni, enää ensi kesänä souda uistinta Valkijärven selällä. Ettei enään soutamasi venhe tule esiin kallioniemekkeen takaa, tullaksesi ottamaan yhteiset löylyt äidin lämmittämässä savusaunassa. Mutta niin on, ei enään. Vain muistojen kultaiset langat johtavat menneisyyteen ja palauttavat sieltä aina uudelleen mieleen ystävän, toverin, veljen. [...] Meidän on ylhäältä etsittävä voimaa voidaksemme sinun laillasi kantaa kohtalomme, kun vuoromme kerran tulee."

Lähteet:
KTR 3:n kaatumis- ja katoamisilmoitukset (Ea 18), Kotijoukkojen esikunnan rovastintoimiston arkisto, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Paikallissanomat 18.4.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.
Heikki Heikkilän valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Punalippu kirkon tornissa

Kirjoittelin aiemmin sisällissodan aikaiseen Mustapään kahakkaan liittyvistä muistoista. Jo päivää ennen sitä oteltiin Suodenniemen kirkolla ja tuon helmikuun 12. päivän tapahtumat ovat tämän kirjoituksen aiheena. Lähteinä ovat jälleen enimmäkseen jälkikäteen laaditut muistelmat, jotka tuovat sotatoimet lähelle vielä melkein 100 vuotta niiden tapahtumisen jälkeen.

Helmikuun alkupuolella elettiin Suodenniemellä kuten muuallakin maassa sisällissodan kolmatta viikkoa. Suodenniemen keskipitäjää isännöivät tuohon aikaan punaiset, minkä merkiksi kirkon tornissa liehui punainen lippu. Lähimmät valkoiset olivat Sävissä, josta käsin Porin rykmentin 1. komppania  pyrki selvittämään lähinnä Pohjakylään, Kittilään ja Mustapäähän sijoittuneen vihollisen vahvuutta. Lännestä päin keskipitäjää lähestyi saman rykmentin 2. komppanian osastoja, jotka nekin pyrkivät pitäjän keskiosiin.

Lännestä Suodenniemeä lähestyneet tiedustelijat ylittivät Salmen sillan ja saavuttivat Röyskän mäen, jossa nykyisin sijaitsee Suodenniemen Urheilutalo. Tuohon aikaan sen tilalla oli palokunnantalo, joka 1910-luvulla ja sitä ennenkin oli ollut pitäjän vasemmistolaisen kansanosan kokoontumispaikka. Tiedustelupartio ohitti sen ja lähti laskeutumaan rinnettä alas peltoaukealle, jonka keskellä sijaitsee nykyisin Sinervön kauppa. Pian kohdattiin vastarintaa, jota mukana ollut ilmajokelainen Arvo Kataja kuvasi myöhemmin näin:

”[…] Lähestyimme kylää varovasti, peräkkäisketjussa. Hevoset jätettiin metsikön suojaan. Palokunnantalon luokse jäi sitten suurin joukko, ainoastaan n. 20 miestä oli meitä, jotka saimme määräyksen lähestyä kirkkoa. Oli mentävä yli n. 200-300 metriä leveän pellon. Juoksimme peräkkäisketjussa alas mäkeä, mutta emme olleet päässeet vielä puoliväliinkään peltoa, kun yhtä äkkiä alkoivat kuulat viuhua ympärillämme. […] Heittäydyimme ensimmäisten laukausten jälkeen heti maahan. Emme ensin olleet selvillä mistä päin kuulat tulivat, mutta pian huomasimme, että meitä ammuttiin vastapäiseltä kukkulalta, meijeriltä päin. Aioimme vastata tuleen mutta päällystö kielsi sen. Mitään määräystä sinne pellolle emme saaneet. Kun olimme noin puoli tuntia siinä maanneet, aloimme yksi toisemme jälkeen vetäytyä takaisin palokunnan mäelle joukkomme luo. Täällä sitten oltiin koko päivä punaisten kuulasateessa, mutta päälliköt kielsivät meiltä kaiken ampumisen epäillen, että vastassa oli omia I komppanian miehiä.

Jotakuinkin tämän vanhan postikortin kuvanottopaikalta Porin rykmentin
2. komppanian miehet lähtivät etenemään lumisen pellon yli kohti kirkkoa.
Matka kuitenkin katkesi oikealta kuvan kuusenoksien peittämältä
mäeltä avatun tulen vuoksi. Kuvan ottamisen aika tai kuvaaja eivät ole
ole tiedossa mutta se on ajalta ennen vuotta 1926, koska nykyinen
kappelihautausmaa on vielä peltona.
Päivän aikana nähtiin erikoinen uroteko, kun kauppias K. Rostedt Porista ja tilanomistaja Onni Vanhakartano Porin maalaiskunnasta kävivät punaisten tulittaessa kirkolla ja riistivät sen tornissa liehuneen punalipun mukaansa.

Samaan aikaan aamulla Sävistä lähteneen 1. komppanian pääosat lähestyivät kirkonkylää pohjoisesta. Joukkoa johtanut mouhijärveläinen Kaarle Rouhu kertoi myöhemmin haastattelijalle, miten tiedustelumatka siltä suunnalta eteni:

Sävistä lähdettiin heti syötyä tiedusteluretkelle Suodenniemeä kohden. Prusilla oli isäntäväki vangittu. Turpan talon kohdalla hakkasi vanha ukko havuja pellolla. Tämä viittasi aina välillä kirveellään metsään päin. Kertoja arvasi ukon tahtovan ilmoittaa metsässä olevan vihollisia ja pysäytti joukon. Samassa kuului 3 laukausta edestäpäin. Rouhu lähetti edessä kulkevalle kärjelle hevosen, jotta nämä pääsisivät nopeammin pakenevien miesten perässä. Nämä olivatkin saaneet hevosen ja niin jatkui mutkikasta metsätietä pitkin takaa-ajoa parisen kilometriä. Tien mutkassa saatiin ammuttua punaisten rekeen niin, että kolmas kuoli, toiset hyppäsivät pois jatkaen juosten matkaansa. Noukan riihen kohdalle saavuttua lähti toinen juoksemaan toista puolta ja toinen toista puolta riiheä. Kärjen mukana olleet Peltomaa ja Ollila lähtivät ajamaan takaa. Ollila saavutti pikemmin miehet ja ampui molemmat.

Lavialainen, Mustapään jutussakin esiintynyt Bruuno Jaakkola kertoi lisää tapahtumista Noukan luona:

”[…] Lamuskareillä ajettiin Noukan taloon saakka ja siellä liittyi joukkoon Sepän talon 16-vuotias poika Matti, joka opasti joukkoa. Suodenniemen kirkon tornissa oli punaisilla vahdit, jotka näkivät valkoisten joukon tulevan ja alkoivat ampua. Vääpeli [Oskari] Perolla oli erikoisen hyvä metsästyskivääri ja sillä hän alkoi ammuskella torniin ja kerrottiin, että yksi punaisten vahti oli kaatunut.

Kuten Mustapään jutun kommentista jo ilmeni, kirjoitti Oskari Pero muistelmat sotakokemuksistaan. Niistä löytyi kuin löytyikin hänen oma kertomuksensa tuosta kirkolle ampumisesta:

"Tapulista [Noukan] talon seiniin ja ulkorakennuksiin satoi luoteja. Kun näkyi, että takaluukku tapulissa oli selkoselällään, meihin päin olevaa raotettiin ampumista varten, niin antoi takaa luukusta tuleva valo erinomaisen tähtäyskohdan tapuliin. Ammuttuani pari koelaukausta kirkonseinän edessä olevaan lumikinokseen, jota varavääpeli eli ylioppilas Lauri Lindroos kiikarilla [tähysti] tähtäimen ollessa 750 m. sanoi lumen pöllähtäneen kinoksen harjalta. Ammun muutamia laukauksia joidenka jälkeen ei luukkua enää raotettu, jolloin aliovesta alkoi työntyä miehiä mustana suojaan kirkon taakse. Ammuin pari laukausta tähän pakenevaan joukkoon. Jälestäpäin kuulimme 5 kaatuneen ja muutamien haavoittuneen."

Kertomusten mukaan pohjoisesta saapuneet valkoiset asettuivat asemiin
Noukan talon luokse edessä näkyvän Koivuniemenjärven rantaan.
Se on tämän kuvan vasemman reunan ulkopuolella vajaan kilometrin
päässä. Kirkontorniin on sieltä linnuntietä matkaa noin kilometri,
joka on kiväärille pitkä muttei mahdoton etäisyys. Tornissa
ylimpänä näkyvä luukku on tehty myöhemmin, joten Peron tulituksen
on täytynyt osua sen alla kirkonkellojen kohdalla olevaan suurempaan
luukkuun. Edellisen kuvan perusteella näyttäisi siltä, että puusto ei
ole tuolloin peittänyt näkymää. Tämä kuva on otettu keväällä 2013.
Suomen sotasurmat 1914-1922 –tietokanta ei tunne näiltä ajoilta yhtään Suodenniemellä kaatunutta punaista, joten kahakan mahdolliset uhrit jäävät ainakin tässä vaiheessa tuntemattomiksi. Kertomus Noukan riihellä ammutuista kolmesta punaisesta vartiomiehestä ja heiltä otetuista kolmen linjan kivääreistä toistuu kuitenkin niin monessa kertomuksessa, että sen on oletettava pitävän paikkansa.

Lopulta Röyskän mäelle juuttunut 2. komppania pääsi perääntymään ja poikkesi Pajuniemessä sijainneeseen pappilaan Olga Kalvan ja tämän tyttärien luokse ruokailemaan ennen paluutaan Kankaanpäähän Vihteljärvelle. Myös 1. komppania joutui toteamaan, ettei heidän voimillaan ollut mahdollisuutta päästä eteenpäin ja sekin palasi takaisin Säviin.

Mutta mihin katosi kirkon tornista viety lippu? Edellä kuultu Arvo Kataja sen tiesi: kun hän vuosia sisällissodan jälkeen oli vieraillut lippua ottamassa olleen kauppias Rostedtin kotona oli isäntä näyttänyt eteisensä räsymatossa ollutta punaista raitaa. Siinä se lippu kuulemma oli.

Lähteet:
Porin rykmentin arkisto 1918, I pataljoonan taistelukertomukset (k. 5), Kansallisarkisto.
Vapaussodan rintamamiesten liiton arkisto (T 15834-15835), Kansallisarkisto.
Matti Oskari Peron muistelmakirjoitus, Suomen Vapaussodan itsenäisyysarkisto (k. 10), Kansallisarkisto.
Suomen sotasurmat 1914-1922 -tietokanta, Kansallisarkisto.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...