torstai 31. heinäkuuta 2014

Leipäsuon puolustajat

Vuoden 1940 helmikuu oli ehtinyt puoleen väliin, kun Kenttätäydennysprikaatin X pataljoona (X/KT-Pr.) ryhmittyi puolustukseen Muolaan pitäjässä sijainneen Leipäsuon reunaan. Pataljoonan 1. komppaniassa palveli kaikkiaan 177 suodenniemeläistä ja se oli taistellut näillä seuduilla jo pitkään. Joulukuussa se oli osallistunut epäonniseen vastahyökkäykseen Kosenjoella ja vähitellen kulkeutunut Kannaksen halkaisevan rautatien vartta kohti Viipuria. Sen saman rautatien varressa oltiin nytkin, kun vihollisen koventuneet hyökkäykset olivat työntäneet suomalaisten linjaa hitaasti taaksepäin.

Helmikuun edetessä kapteeni Paavo Kanteleen johtaman X pataljoonan tehtäväksi oli tullut paikata rintamassa olleita aukkoja. Siksi sodan alussa perustettu Osasto Berg, johon pataljoona oli kuulunut, oli alkanut purkautua ja sen osia alettiin liittää toisiin yhtymiin. Kymmenettä pataljoonaakin oli alettu kutsua johtajansa mukaan Pataljoona Kanteleeksi. Sitä siirrettiin paitsi maastossa myös organisaatiossa aina tarpeen mukaan: kuun puolessa välissä se oli alistettuna 1. Prikaatille Leipäsuon reunan varmistamista varten.

Helmikuun puolen välin paikkeilta Pataljoona Kanteleelta ei tiedetä olevan sotapäiväkirjoja, joten kuva tapahtumista on muodostettava sitä kulloinkin johtaneiden prikaatien muistiinpanojen kautta. Niistä tiedämme, että tämä sodan suodenniemeläisin pataljoona siirtyi aamuyöllä 15. helmikuuta Leipäsuon oikeaan laitaan Leipäsuon aseman eteläpuolelle. Päivä kului yhteenotoissa vahvojen vihollisosastojen kanssa ja osan joukoista jouduttua saarrostusuhan alaiseksi annettiin rintaman joustaa niin, että jotkin joukko-osastot saivat siirtyä suodenniemeläisten asemien vierestä kulkeneen Perojoki-linjan taakse. Päivän taisteluiden yhtenä uhrina oli putajalainen maanviljelijä ja alikersantti Eino Kataja, joka keväämmällä siunattiin viimeiseen lepoon Suodenniemen kirkonmäelle. Veljensä Viljo Katajan mukaan hän kaatui kun osasto sai korkeassa kuusikossa niskaansa kovan tykistökeskityksen. Keskityksen päätyttyä tarkasteltiin tilannetta ja ihmeteltiin kun Eino ei noussut ylös vaikka mitään vammoja ei hänellä huomattukaan. Sitten havaittiin, että kranaatinsirpale oli mennyt sisään suojeluskuntatakin taskun vekin kohdalta ja tullut selän kautta pois. Loppu oli ollut nopea.

Vetäytymisen yhteydessä korsut ja muut rakennelmat pyrittiin räjäyttämään,
jotta niistä ei olisi viholliselle hyötyä. Tämä Leipäsuolla radan
varressa sijainnut tuhottu tai tuhoutunut konekivääripesäke
kuvattiin jatkosodan aikana vuonna 1941. Kuva: SA-kuva 110969.
Yö kului vihollisen voimakkaiden partioiden kierrellessä Leipäsuon aseman ympäristössä. 16. päivän aamun valjettua todettiin prikaatissa, että Pataljoona Kanteleen miehiä alkoi poistua asemistaan Leipäsuon - Kattilaojan tietä pohjoiseen. Syynä tähän oli vihollisen jalkaväen ja panssariyksikköjen aamuvarhaisella tekemä läpimurto, joka kuitenkin kyettiin lisävoimien avulla patoamaan ja linjojen läpi tunkeutuneesta seitsemästä vaunusta kuusi tuhoamaan. Tämän jälkeen pataljoonan miehet palasivat asemiinsa ja vihollishyökkäys pysähtyi. Uusia yrityksiä linjojen murtamiseksi tehtiin silti koko päivän. 

Huolimatta hyökkäysten torjumisesta uusia vetäytymisvalmisteluja tehtiin kaiken aikaa. Korsuja, siltoja ja muita vihollista hyödyttäviä rakennelmia panostettiin räjäyttämistä varten. Helmikuun 16. päivänä, perjantaina, pataljoonat irtautuivat iltahämärissä ja siirtyivät uusille linjoille lähemmäs Viipuria.

Näillä main Kenttätäydennysprikaatin X pataljoona eli
Pataljoona Kantele oli helmikuun puolessa välissä.
Alempi rengas osoittaa Leipäsuon aseman eteläpuolista
maastoa ja ylempi Kattilaojaa, jonne 18. päivään mennessä
oli vetäydytty.
Kun Leipäsuon linjasta oli luovuttu, siirrettiin Pataljoona Kantele uuteen alistukseen. Sen ohjeet tulivat nyt 2. Prikaatilta ja asemapaikkana oli Kattilaojan alue, jonkin verran täällä aiemmin mainitusta Kattilaojan lohkosta pohjoiseen. Vihollinen ei ollut aikaillut perääntyvien suomalaisten seuraamisessa ja jo 17. päivän aikana jouduttiin koviin yhteenottoihin vihollisen kärkijoukkojen kanssa. Pataljoona Kanteleelta kuultiin jo ennen puolta päivää, että Leipäsuon tietä lähestyi 12 hyökkäysvaunua jalkaväen seuraamana. Alkuiltaan mennessä vaunuista kaksi oli tehty liikuntakyvyttömiksi, minkä jälkeen muut vaunut olivat vetäytyneet pois. Myöhemmin illalla pataljoonasta soitettiin prikaatiin ja ilmoitettiin, että vielä yksi vaunu oli saatu pysäytettyä asemien eteen.

Helmikuun 18. päivä alkoi Kanteleen miehillä aiempaa rauhallisempana. Linjoilla vallitsi olosuhteisiin nähden tyydyttävä rauha. Se kuitenkin rikkoontui pian puolen päivän jälkeen, kun viholliskiilat alkoivat murtautua sisään pataljoonan alueen oikealta laidalta. Väsyneet miehet onnistuivat torjumaan tämänkin hyökkäyksen, mutta seuraava oli jo pian tulossa. Illalla puolustusalueelle levisi savuverho, jonka suojassa vihollinen alkoi taas lähestyä asemia. Usvan seasta kuului panssarien tuttua jylinää. Oma tykistö sai onnekkaasti täysosuman ensimmäisenä näkyviin tulleeseen vaunuun. Havaintojen mukaan sen takaa alkoi kuulua kovaa pulinaa, josta arvattiin jalkaväen jälleen seuranneen sitä. Ketään ei kuitenkaan nähty ja tilanne rauhoittui taas hetkeksi.

18. päivän taistelut toivat Suodenniemelle jo toisen suru-uutisen muutaman päivän sisällä, kun 1. komppaniassa palvellut Svante Kantonen oli päivän aikana kaatuneen kahdeksan sotilaan joukossa. Hän oli tuolloin 25-vuotias. Tätä kirjoittaessani huomasin, että Kantosen syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta kesäkuun 9. päivä. Sinä päivänä uutisia hallitsi jatkosota, kun kesän 1944 torjuntataisteluiden alkamisesta tuli 70 vuotta täyteen.

Taistelut jatkuivat tämän jälkeenkin rauhattomina. Helmikuun 19. päivänä Kanteleen miehet valtasivat takaisin vihollisen haltuunsa saaman maastokohdan. Tuon valtauksen aikana he onnistuivat myös tuhoamaan maahan kaivetun vihollisen konekivääripesäkkeen kranaatinheittimillä.

20. helmikuuta pataljoonan alueella havaittiin jälleen lähestymässä oleva vihollisen panssarimuodostelma. Tehdyssä vastaiskussa koettiin vielä yksi tähän tarinaan kuuluva suodenniemeläistappio, kun pohjakyläläinen sotamies Olavi Järvenpää kaatui. Lyhyessä ajassa sota oli taas vienyt kolme suodenniemeläistä nuorta miestä pois riveistä.

Lähteet:
1. Prikaatin taistelukertomus (SPK 3526), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
2. Prikaatin esikunnan tiedustelupäiväkirja (SPK 2696), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Olavi Järvenpään, Svante Kantosen ja Eino Katajan valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

1 kommentti:

  1. Kiitos todella mielenkiintoisesta blogista!
    Isoisäni taisteli myös tuolla Leipäsuolla ja haavoittui siellä jalkaansa niin, että se oli amputoitava. Valitettavasti en saanut koskaan häntä tavata, sillä hän menehtyi ennen syntymääni.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...