keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Entisajan joulu kului syöden ja kisaillen

Entisajan joulunalusaika oli yhtä lailla kovaa touhuamista kuin tänäkin päivänä. Työt oli syytä aloittaa jo hyvissä ajoin, sillä kinkun matka lahtipöydästä joulupöytään otti aikansa, samoin kuin joulua edeltänyt sahdinteko. Vielä sata vuotta sitten joulukynttilätkin tehtiin monessa paikassa itse, joten jouluvalmistelut alkoivat monessa paikassa jo syksyllä.

Aattoaamuna viimeisetkin tehtävät pyrittiin saamaan päätökseen, jotta hiljentyminen jouluun saattoi alkaa. Tavallista oli, että joulusaunassa käytiin jo päivällä, jotta ilta voitiin pyhittää ruokailulle. Entisaikaan monessa paikassa asiaan kuului, että ruokapöytä katettiin jo ennen saunaan menoa, haltioita varten. Sitten emäntä tuli ennen muuta väkeä saunasta katsomaan, oliko pöydässä käyty. Jos oli, oli se merkki haltioiden suosiosta. Mikäli pöytä oli koskematon, oli syytä huoleen.

Joulupukki ilahdutti entisajankin lapsia.
Usein asusteena toimi vanha tai nurinpäin
käännetty palttoo. Olipa hänellä nimeensä
viitaten toisinaan sarvetkin, kuten tässä
Julbocken-lehdessä vuonna 1879 julkaistussa kuvassa.
Suodenniemeläinen vuonna 1860 syntynyt Manta Mäkelä on muistellut, että ruoan aloitti yleensä sianlihasoppa, jota seurasivat makkarat, juustot, lanttulaatikko eli räätikkäloora ja monet muut herkut. Myös rusinasoppaa ja puuroa syötiin. Tarjoilujen määrä riippui tietenkin kulloisenkin paikan varallisuudesta ja pienimmissäkin pirteissä pyrittiin siihen, että ainakin leipää olisi joulun aikaan riittävästi saatavilla.

Aattoilta kului pelien ja leikkien parissa. Kukon kengitys oli niistä suosituin. Siinä tasapainoiltiin istuen kahden tuolin väliin viritetyllä riu’ulla keppiä apuna käyttäen. Tuon tuostakin kilpailija mätkähti oljilla pehmustetulle lattialle ja tunnelma oli korkealla. Myös joululahjat vaihdettiin aattoiltana. Puolilta öin emäntä meni navettaan katsomaan lypsäviä ja toivottamaan niillekin hyvää joulua. Sen jälkeen moni kävikin jo nukkumaan, vaikka etenkin nuorempi polvi jatkoi usein juhlimista pitkään aamupuolelle saakka.

Jouluaamuna suunnattiin joulukirkkoon. Se alkoi aamulla kuudelta, minkä vuoksi Suodenniemellä perimmäisistä kylistä oli matkaan lähdettävä jo neljän aikaan. Matkan pimeyttä valaisivat tienvieren talojen ikkunoita koristaneet kynttilät. Jos talossa oli joulukuusi, oli se tavallisesti aseteltu niin että sen näki tieltä. Löysin taannoin Kansanrunousarkistosta nipun 1900-luvun alkuvuosia kuvaavia muistelmia Suodenniemen joulukirkosta ja monen muistelijan mieleen oli erityisesti jäänyt kirkkomatkalla kuultu rekien kulkusten kilinä. Eri puolilta pitäjää saapui rekiä ja kelkkoja niin lukuisasti, että jalkaisin kirkkoon tulevat saivat välillä seistä pitkiäkin aikoja tien sivussa, jotta kulkupelit pääsivät heidän sivuitseen. Joskus kun joulu oli lumeton, tehtiin kirkkomatka reen sijasta kärryillä.

Rekien kulkusten lisäksi toinen monen muistelijan mieleen jäänyt asia oli sisäpuolelta kynttilöillä valaistu kirkko. Tapana nimittäin oli, että jokainen kirkossakävijä toi mukanaan kynttilän, jonka asetti penkkirivinsä päähän. Toisina vuosina kirkossa oli koristeltu kuusi, toisina ei. Joulukirkko kesti puolisentoista tuntia ja sen aikana kuultiin aina kaksi saarnaa. Kun tilaisuus alkoi lähestyä loppuaan, syntyi ulko-ovien luona liikehdintää. Edessä oli nimittäin yksi joulun kohokohdista, kilpa-ajo takaisin kotiin. Meno oli hurjaa, sillä esimerkiksi Koivuniemenjärven jäällä, jonka yli kulki usein talvitie kirkolta Taipaleen suuntaan, ajettiin toisinaan seitsemänkin hevosta rinnakkain, kun kisailtiin paremmuudesta. Ensimmäisenä perille ehtinyt sai tuoda joulun kotiin.
Lukutupa-lehdessä julkaistiin vuonna 1903 tällainen kuva Häränkengitys-
nimisestä joululeikistä. Se lienee ollut hyvin samanlainen leikki kuin
Suodenniemelläkin harrastettu kukonkengitys, sillä kuvausten mukaan
siinäkin kisailtiin tähän samaan tapaan.

Tapaninpäivänä oli toinen joulukirkko. Se ja jouluaamun kirkon kesken oli nähtävästi olemassa jako, jonka mukaan toisena päivänä kirkossa kävi pääasiassa vanhempi väki, toisena nuorempi. Käyttämässäni aineistossa maininnat menevät kuitenkin ristiin niin, että se kumpi ryhmä meni ensin ja kumpi tapanina ei siitä selviä. Myös tapaninpäivän kirkosta oli tapana ajaa kilpaa kotiin.

Loppiaisena oli Nuutiksi sanottu aika. Silloin kulkivat nuuttipukit talosta taloon ja joulun aika päättyi.

Lähteet:
Suodenniemen yleiskyselyn vastausaktit 1N, 2N, 6N ja 7N. Kirkollisen kansanperinteen arkisto, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Paikallissanomat 21.12.1994.
Joulupukin kuva: Julbocken-lehti 1879, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Tasapainottelijan kuva: Lukutupa-lehti nro 24-25/1903, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Jääskeä valtaamassa

Jalkaväkirykmentti 6:n 7. komppaniasta (7./JR 6) puhuttiin viimeksi muutama sotajuttu sitten. Silloin se oli valtaamassa nykyisen rajan pinnassa olevaa Ritamäkeä ja saikin sen haltuunsa suurten uhrausten jälkeen. Niistä tapahtumista tähän tarinaan oli kulunut kymmenisen päivää ja matkaa oli taitettu niin, että oltiin parisenkymmentä kilometriä etelämmässä, Jääsken kirkonkylän itäpuolella. Jääski sijaitsee Vuoksen rannalla vain kymmenisen kilometriä nykyisen rajan takana joten kovin kauas ei vielä tässä vaiheessa ollut edetty.

Jääsken suojeluskuntatalon luona käytiin kovia taisteluita. Tämä kuva talosta
on otettu taistelujen päätyttyä 21. elokuuta 1941. Seinille ja katolle
kootut puut ovat venäläisten tekemää naamiointia lentokoneita vastaan.
Kuva: SA-kuva 37147.
Venäläisillä oli Jääsken ja sen viereisen Enson tehdastaajaman alueella voimakkaita joukkoja. Jalkaväkirykmentti 6 yhtenä oli saattamassa niitä tukalaan asemaan koukattuaan alueen itäpuolelle ja sulkemalla siten elintärkeitä vetäytymisteitä. Vuoksen yli kulki enää kaksi venäläisten hallussa ollutta siltaa, joita he puolustivat raivokkaasti. Siksi Jääsken lähestymistaisteluista tulikin ehkä miesten siihen asti raskaimmat.

Jääskeä lähestyttäessä jouduttiin vihollisen kanssa kosketuksiin tuon tuostakin. Elokuun 13. päivänä 7. komppania törmäsi läheisen Kirvun pitäjän suunnasta vetäytyvään viholliskomppaniaan ja tuhosi sen pääosat. Seuraavana aamuna vihollinen yritti komppanian voimin vastaiskua 7. komppanian kohdalta mutta yritys epäonnistui ja maastoon jäi suuri joukko kaatuneita vihollisia. Kun päivä nousi ja ilma lämpeni, täyttyi seutu kalman tukahduttavasta löyhkästä.

Koukkaus oli edennyt siihen vaiheeseen, että suomalaiset hyökkäsivät kohti länttä ja venäläiset torjuivat idästä päälle painavaa vihollista. Taistelu oli niin sekavaa, että kerrankin eräs muonakuskeista ajoi erehdyksessä kuormansa aivan etulinjan ensimmäisten taistelijoiden tasalle. Mies pelastui mutta hevonen ammuttiin kuoliaaksi. Toisessa tilanteessa vihollisjoukkue käveli maantietä sulkeisjärjestyksessä suoraan suomalaisen 6. komppanian (6./JR 6) eteen ja tuhoutui melkein kokonaan.

Seitsemännen komppanian tie kulki Jääskijärven eteläpuolelta kohti
Vuoksen rannalla sijainnutta Jääskeä. Ympyrän keskellä olevan purolinjan,
suojeluskuntatalon ja nuorisoseurantalon luona käydyt taistelut vaativat
kaksi suodenniemeläistä uhria.
Elokuun 15. päivänä kello 11 sai 7. komppania tehtäväkseen hyökätä edellisenä päivänä haltuun saadun Jakovalan kylän alueelta kohti Jääsken kirkonkylää. Tavoitteena oli taajaman itäpuolella virtaava puro. Hyökkäys käynnistyi hieman ennen kello kahta iltapäivällä. Tilannetta seuranneen II pataljoonan esikunnan päiväkirjaan merkittiin myöhemmin, että hyökkäys eteni hitaasti vihollisen sitkeän vastarinnan vuoksi. Auringon jo laskiessa tueksi annettiin 5. komppania, minkä jälkeen asetettu tavoite saavutettiin puolessa tunnissa. Kovia kokenut 7. komppania siirrettiin lepoon Jakovalaan ja 5. komppania jäi etummaisiin asemiin.

15. päivän raju kamppailu maksoi 7. komppanialle 8 miehen hengen. Lisäksi 7 miestä kuljetettiin haavoittuneina linjojen taakse. Yksi kaatuneista oli suodenniemeläinen sotamies Niilo Lahdenperä. Hän oli kuollessaan 31-vuotias.

Niilo Lahdenperä
Jääski oli yhä vihollisen hallinnassa ja yritykset sen valtaamiseksi jatkuivat. Jälleen seuraavana aamuna eli 16. elokuuta 7. komppania sai käskyn siirtyä eteen purolinjalle. Tarkoitus oli hyökätä sen yli ja vallata taajaman laidalla olleet Jääsken suojeluskuntatalo ja nuorisoseurantalo. Toiminta alkoi kymmenen minuutin tykistövalmistelulla kello 12.50. Sen jälkeen lähdettiin etenemään. 

Seitsemännen komppanian eteneminen oli jälleen vaivalloista raivokkaasti puolustautuvan vihollisen vuoksi. Mukana ollut E.I. Häkkinen muisteli tehtyä hyökkäystä kirjoittamassaan joukko-osastohistoriikissa näin:

"Koitti hyökkäyshetki. Ylitimme muutaman metrin levyisen puron pioneerien tekemää ponttoonisiltaa pitkin. Pääsimme Juttuojan yli vihollisen huomaamatta ja nopeasti levittäydyimme puron taakse. Nyt vihollinen huomasi meidät ja aloitti tulituksen. Nopeasti vain maahan. Aloitimme kiivaan ammunnan. Nyt oli kysymys vain siitä kumpi puoli pystyy tehokkaampaan tulitukseen. Vihollisella oli etuna se, että olivat kaivautuneina ja me tasaisen maan päällä suojattomina."

Lopulta komppanian onnistui edetä suojeluskuntatalolle mutta siihen oli pysähdyttävä. Samoin kävi muillakin suunnilla. Puoli viiden aikaan iltapäivällä venäläiset käynnistivät vastahyökkäyksensä ja kolmen hyökkäysvaunun tukemana heidän onnistui pakottaa vajaan joukkueen vahvuiseksi kutistunut 7. komppania takaisin purolinjan taakse. Sen vetäydyttyä myös viereisen komppanian oli tehtävä samoin.

Reino Löytämäki
Tässä 16. päivän hyökkäyksen myötä Suodenniemelle kiiri jälleen surusanoma, sillä siviilissä maanviljelijänä toiminut korpraali Reino Löytämäki Sävin kylästä oli viiden tuona päivänä kaatuneen joukossa. Talvisota oli alkanut Löytämäen 18-vuotissyntymäpäivänä ja nyt 19-vuotiaana hän menetti sodalle henkensä.

Kiivaat taistelut Jääsken herruudesta jatkuivat vielä useiden päivien ajan. Seitsemänteen komppaniaan kohdistuneista rasituksista kertoo se, että kun komppanian päällikkö luutnantti Jaakko Viitamäki kaatui 18. päivänä, hän oli koko komppanian viimeinen upseeri. Aliupseeristokin oli harventunut niin, että komppanianpäälliköksi nousi joksikin aikaa eräs jäljellä olleista alikersanteista.

Jääsken valtaus saatiin päätökseen vasta elokuun 21. päivänä. Taisteluiden keskiössä olleen suojeluskuntatalon salkoon nostettiin sinä päivänä taas siniristilippu. Kotirintamalla se oli usein puolitangossa, Suodenniemelläkin jo moneen kertaan.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 6:n 7. komppanian (7./JR  6) sotapäiväkirja (SPK 9436), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 6:n II pataljoonan (II/JR 6) sotapäiväkirja (SPK 9522), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Holkeri Erkki: Jääskessä tapeltiin lujasti. Kansa taisteli –lehti 8/1985, s. 262-265.
Häkkinen E.I.: Kannaksen kahlaajat. JR 6 jatkosodassa. JR 6:n historiatoimikunta, Turku 1986.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Kaatuneiden valokuvat: Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. (Suodenniemi 2007) ja Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...