torstai 21. marraskuuta 2013

Hölmön tölväys maksoi monen suodenniemeläisen hengen

Suomen talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939. Se oli torstai, jona kirjailija Aarni Krohnin mukaan ei toivoa ollut. Sodan alkaminen oli yllätys mutta siihen oli kyllä varauduttu. Karjakan kannasta oli linnoitettu pitkin kesää ja suojajoukot oli keskitetty valmiuteen rajan pintaan ennen tositoimien alkamista. Myös väestöä ja omaisuutta oli siirretty pois vaaranalaisilta rajaseuduilta.

Menetyksistä ja vetäytymisestä huolimatta sotaa kestettiin. Sen hidas edistyminen oli karvas pettymys neuvostojohdolle, joka oli enteillyt taistelujen päättyvän Suomen nopeaan kukistumiseen. Suomalaiset tarvitsivat kuitenkin menestyksen, jotta kansallinen usko puolustusmahdollisuuksiin lujittuisi. Lisäksi hyökkääminen on puolustustaistelussakin toiminnan oleellinen osa, joten joulukuun mittaan suunnitelmat vastahyökkäyksestä alkoivat muotoutua. Se oli määrä toteuttaa laajalla rintamalla keskisellä Kannaksella ja saada taisteluasetelmat suomalaisille edullisemmiksi.

Hyökkäyksen ajankohdaksi päätettiin jouluaaton aatto, 23. joulukuuta. Osana hyökkäävää toista armeijakuntaa oli (myös Osasto Vuorena tunnettu) Osasto Berg, jonka kymmenennen pataljoonan 1. komppaniassa (1./X/Os.B) palveli 177 suodenniemeläistä. Sen hyökkäyskaista osui Muolaan pitäjän Kosenjoelle Viipurista Rajajoelle vievän rautatien länsipuolelle, jossa sen oli määrä yllättää vihollinen ja pakottaa se jättämään asemansa. Tämä sodan ensimmäinen merkittävä vastahyökkäys Kannaksella käynnistyi aamuhämärissä jouluaaton aattona. Hyökkäys käynnistyi hieman eriaikaisesti pitkin rintamaa ja kuten useimmat osallistuvista joukoista, myös Osasto Berg lähti myöhästyneenä etenemään omalla sektorillaan.

Toinen armeijakunta hyökkäsi laajalla rintamalla
Karjalan kannaksella 23.12.1939. Osasto Bergin hyökkäysalue
oli Muolaan pitäjän Kosenjoella rautatien varressa.
Pian hyökkäyksen alettua alkoi ilmetä vakavia ongelmia. Viestiyhteyksien todettiin toimivan huonosti. Pataljoonan mukana kulkenut tykistön tulenjohtaja ei saanut yhteyttä tulipattereihin ja tärkeä tykistön tuki jäi saamatta. Yhteys saatiin aikaan vasta kun omat joukot olivat jo sekaisin vihollisten kanssa eikä tykkitulta voitu enää käyttää. Lisäksi pataljoona suunnisti harhaan siitä huolimatta, että juuri 1. komppanian mukana kulki paikallisolot tunteva opas. Myös ennakkotiedustelun puutteet kävivät pian ilmi, kun kymmenennen pataljoonan rinnalla edennyt Jalkaväkirykmentti 13:n III pataljoona (III/JR 13) kohtasi omalla kaistallaan maahan kaivettuja vihollisen hyökkäysvaunuja, joiden miehistöt ryntäsivät niihin pikavauhtia ja pysäyttivät etenemisen kiivaalla tulellaan.

Luonnollinen seuraus vastoinkäymisistä oli, että hyökkäys tyrehtyi aamupäivän mittaan. Iltapäivällä kahden aikaan tehtiin päätös hyökkäyksen keskeyttämisestä ja joukkojen vetämisestä takaisin. Taisteluissa kaatuneiden ja haavoittuneiden määrä oli kuitenkin ehtinyt nousta jo suureksi: pataljoona oli menettänyt 37 miestä kaatuneina. Heistä seitsemän oli suodenniemeläisiä. Kittilän kylästä kotoisin olleet veljekset Antti ja Matti Haapaniemi suojautuivat kertoman mukaan erään suon laitaan saman kiven taakse, josta tarkka-ampuja heidät tavoitti. Sanotaan, että he eivät ehtineet havaita toistensa kaatumista. Jalo Majamaa kuoli haavoittuneena joukkosidontapaikalla, Lauri Kiekara puolestaan menehtyi kranaatti-iskussa ja hänen hautansa kirkonmäellä on tyhjillään. Muut kaatuneet olivat Matti Jokiniemi ja Heikki Mäenpää Lahdenperästä sekä Hämeenkyrössä asunut Paavo Uusikulku. Haavoittuneita pitäjäläisiä oli 11.

Tieto kaatuneista saavutti Suodenniemen seuraavana päivänä eli jouluaattona. Siitä joulusta tuli monessa talossa mustaakin mustempi.

Kaikista seitsemästä vainajasta vain Majamaan ruumis saatiin heti talvisodan jälkeen kotipitäjän hautausmaan lepoon. Jatkosodan aikana marraskuussa 1942 Perkjärvellä työtään tehneet vainajien etsijät löysivät kentälle jääneet Haapaniemen veljekset sekä Matti Jokiniemen ja Heikki Mäenpään, joten heidätkin saatiin lopulta takaisin kotiin.



Jouluaaton aaton epäonnisessa vastahyökkäyksessä menehtyneet suodenniemeläiset.

Kymmenennen pataljoonan sotapäiväkirja kertoo kiinnostavia tarinoita etenkin sotaa edeltävältä syksyltä. Muun muassa siitä miten Tampereelle majoitettu pataljoona jahtasi salaperäisiä vilkkuvia valoja ja miten sotilaallista järjestystä ylläpidettiin harjoituksilla ja tarkastuksilla. Jouluaaton aaton hyökkäyksen se kuitenkin sivuuttaa muutamalla maininnalla. Armeijan sisällä epäonnistumisen syitä kuitenkin ruodittiin kuumeisesti.

Jälkikäteisarvioissa todettiin, että oli ollut virhe vetää viestikaapelit maanteiden ojiin, koska harvoja maaleja tarjoavassa maastossa venäläistykistö moukaroi usein juuri teitä ja ojissa olleet kaapelit katkeilivat tuon tuostakin. Toiseksi syyksi hyökkäyksen epäonnistumiselle nähtiin se, että osasto oli tuotu hyökkäysalueelle lähes 20 kilometrin päästä vain tunteja ennen hyökkäyksen alkamista, minkä vuoksi se oli väsynyt ja heikosti järjestäytynyt. Siitä syystä hyökkäyksen alku myöhästyi ja yllätyksen tuoma etu menetettiin. Lisäksi korostettiin tulikurin merkitystä, koska osa taistelijoista oli ilmeisesti käyttänyt suuren osan patruunoistaan jo hyökkäyksen alkuvaiheessa. Myös uhkarohkeuden välttämistä korostettiin. Hyökkäyksen aikana oli nähtävästi otettu liian suuria henkilökohtaisia riskejä.

Ensimmäinen suuri hyökkäysoperaatio Kannaksella tunnettiin pian hölmön tölväyksen nimellä. Tällaisia sotatoimia ei luonnollisesti puitu sotaa käyvän maan lehdistössä vaan etusivut täyttyivät valoisammalla aiheella, kun vihollinen samaan aikaan peräytyi Tolvajärvellä Laatokan pohjoispuolella. Päämajan tilannekatsauksessa takaisku selitettiin parilla virkkeellä parhain päin.

Rinnakkain kaatuneiden Haapaniemen
veljesten haudat ovat rinnakkain kirkonmäellä.
Epäonnisesta joulukuun 23. päivästä pyrittiin ottamaan irti kaikki mahdollinen oppi ja sodankäynnin taito alkoi onnistumisten ja epäonnistumisten kautta karttua. Suurten uhrausten kautta Suomi sai säilytettyä itsenäisyytensä ja selvisi suursodan melskeistä. Näitä kohtalon aikoja kannattaa muistaa, kun seuraavan kerran kirkonmäen punagraniittisten kivilaattojen ohi kävelee.

Lähteet:
Osasto Bergin esikunnan arkisto (P 537/1), Kansallisarkisto.
Talvisodan organisaatiokortisto: Osasto Berg, X pataljoona. Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Paikallissanomat 18.1.1940, 1.2.1940 ja 23.5.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.
Kaatuneiden valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...