sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Tuntematon Antti Kannisto

Suodenniemen kirkon vieressä on vapaussodan muistomerkki, johon on kirjoitettu pitäjän punaisen terrorin uhrien nimet. Useimmista heistä on kerrottu kotiseutukirjan lehdillä. Muistomerkin viidentoista nimen joukossa on kaksi sotatoimissa menehtynyttä: Harjakankaan taistelussa maaliskuussa 1918 kaatunut Lauri Majamaa sekä Antti Kannisto, joka kuoli Aunuksessa keväällä 1919. Kannistosta en tiedä kirjoitetun aiemmin, minkä vuoksi onkin paikallaan muistella häntä tämän blogikirjoituksen muodossa.

Suodenniemen kirkon luona sijaitseva vapaussodan muistomerkki.
Alkukesällä 2015 sen luona vierailivat Vapaussodan Porin seudun
perinneyhdistyksen jäsenet. Kuva: Lauri Lindroos.
Antti Artturi Kannisto syntyi Suodenniemen kylässä Luukilla 7. marraskuuta 1902. Poika oli isätön ja kasvoi tuolloin 26-vuotiaan äitinsä Lyydian hoidossa. Vuonna 1908 Lyyli ja 6-vuotias Antti muuttivat Kanta-Hämeen sydämeen Renkoon, missä he asettuivat Ahoisen kylään. Antin vaiheita tutkinut tätini Sinikka sai selville, että poika palasi yksin Rengosta Suodenniemelle marraskuussa 1918. Hän palasi varhaisen lapsuutensa maisemiin Luukille, josta sai rengin paikan.

Juuri näihin aikoihin Suomessa elettiin poikkeuksellisia aikoja. Maa oli vastikään itsenäistynyt ja vaikka katkera sisällissota oli päättynyt, sen muisto väreili vielä voimakkaana ilmassa. Maan tulevaisuus oli epävarma ja tietyissä kansalaispiireissä elänyt heimoaate eli kukoistuskauttaan. Keväällä 1919 käynnisteltiin vapaaehtoisten toimesta sotaretkeä vanhan suuriruhtinaskunnan rajan taakse Aunuksen Karjalaan, jotta siellä asuneet suomensukuiset voitaisiin saada osaksi uutta Suomen valtakuntaa. Tälle matkalle tempautui monia hyvinkin nuoria miehiä. Yksi heistä oli Antti Kannisto.

Aikalaiskartta Aunuksesta. Karttaan on alleviivattu sekä Mägri (Mäkriä),
että Suomen puolella tuolloin sijainnut Salmi. Sieltä Antti Kannisto lähti
ja sinne hänet myöhemmin tuotiin ja haudattiin.
Lähde: jutussa mainittu Gunnar von Hertzenin kirja.
Ei liene tarkkaan selvillä mikä sai Antin lähtemään retkikunnan matkaan. Ehkä seikkailunhalu, miksei heimoaatekin. Tai ehkä pontimena olivat kaverit, sillä Suodenniemeltä Antin kanssa samassa porukassa eli retkikunnan I pataljoonan 3. komppaniassa olivat myös ainakin Väinö Hujulahti Lahdenperästä, Väinö Karlsten Kiikoisten (nyk. Kiikoistenmaa) Vähälähteenmäestä ja Urho Rantanen Leppälammin Raatsilta.

Aluksi retki sujui suotuisissa merkeissä. Retkikunta ylitti rajan Salmin pitäjässä huhtikuun 21. päivänä vuonna 1919. Laatokan jään kautta koukkaamalla joukot saivat Aunuksenkaupungin haltuunsa vain kolme päivää myöhemmin. Taistelut kuitenkin kovenivat kaiken aikaa sitä mukaa kun edettiin yhä syvemmälle Neuvosto-Venäjälle. Huhtikuun lopulla eteläiset joukot olivat edenneet jo lähelle Lotinanpeltoa mutta ne joutuivat vihollisen lisääntyvien voimien vuoksi kuun loppuun mennessä peräytymään. Ne vetäytyivät lähellä Aunuksenkaupunkia sijainneeseen Mägrin kylään, jota nykyisin kutsutaan suomeksi Mäkriäksi.

Retkikuntaan kuulunut majuri Gunnar von Hertzen – sama joka sisällissodassa oli osallistunut Suodenniemen taisteluihin ja haavoittunut Pajuniemessä maaliskuun 17. päivänä – kertoi vuonna 1921 julkaistussa kirjassaan Karjalan retkikunta Mägrin tapahtumista huhti-toukokuun vaihteessa:

Huhtikuun 29 pnä olivat joukot vihollisen ahdistamatta suorittaneet peräytymisen Mägriin. 30 pnä seurasi vihollinen jälessä ja toukokuun 1 pnä aikaisin aamulla ryhtyi se hyökkäämään Mägriä vastaan, mutta meikäläiset jääkärikapteeni Sihvosen johdolla torjuivat hyökkäyksen tuottaen viholliselle suuria tappioita ja vallaten yhden konekiväärin. Meidän puolellamme kaatui muutamia miehiä, mm. jääkärialiupseeri Kallio.”

Aunuksen retkeläisten hauta Salmissa loiston päivinään 1930-luvulla.
Käsitykseni mukaan yhdessä noista hautakivistä on
sotaretken ainoan suodenniemeläisuhrin nimi.
Tuon vapunpäivän taistelun tappiot olivat kuitenkin kovemmat kuin mitä tästä muistelmasta voisi päätellä. Etappipäällikkö, eversti Renvald raportoi 2.5.1919, että yllämainitun Salomon Kallion ohella Mägrissä menehtyivät Kalle Fisk Hailuodosta, Viljo Haapoja Nurmosta ja Väinö Lahtinen Hämeenkyröstä. Lisäksi päivän taistelussa haavoittuivat sairaanhoitajatar Tyyne Simola Kuhmoisista sekä 11 sotilasta eri puolilta Uuttamaata, Satakuntaa ja Pohjanmaata. Yksi heistä oli Antti Kannisto, joka evakuoitiin ampumahaava rinnassaan Salmin etappisairaalaan. Noin 100 kilometrin matkaan kului neljä päivää, sillä yhä elossa ollut Kannisto tuotiin Salmiin 4. päivänä toukokuuta. Hän kuitenkin menehtyi vielä samana päivänä. Hän oli ainoa syksyyn 1919 mennessä Salmissa sotavammaan kuollut. Kolme muuta siellä kuollutta niitti maailmaa tuolloin ravistellut espanjantauti.

Vasta 16-vuotias Antti Kannisto haudattiin monen toverinsa tavoin Salmin luterilaiselle hautausmaalle. Paikalle pystytettiin myöhemmin komea heimosoturien muistopaasi, jonka äärellä järjestettiin 20- ja 30-luvuilla monia isänmaallisia kokoontumisia. Muistomerkki seisoo kai vieläkin paikallaan, vaikka venäläiset ovat jatkaneet hautaamisia sen ympärille. Joku siellä vieraileva voisi tarkistaa, löytyykö paaden juurelta haudassa numero 23 lepäävän Kanniston hautalaattaa. Sen löytyminen olisi kaunis muisto siitä nuorukaisesta, joka kovin nuorena lähti Suodenniemeltä ja sortui Aunuksen tantereille.

Lähteet:
Aunuksen vapaaehtoisen armeijan (AVA) arkisto, Kansallisarkisto.
Suodenniemen seurakunnan arkisto 1902-1919, Turun maakunta-arkisto ja Sastamala.
Rengon pitäjän henkikirjat 1912-1916, Kansallisarkisto.
Aunuksen retken muistojulkaisu. Otava, Helsinki 1930.
von Hertzén Gunnar: Karjalan retkikunta. Gummerus, Jyväskylä 1921.
Roselius Aapo: Heimoaatteen nuoret uhrit: suomalaisten sotilasretkikuntien henkilötappiot Itä-Karjalassa ja Petsamossa 1918-22. Helsingin yliopiston Historian laitoksen julkaisuja 17, Helsinki 2002.
Aunuksen retkeläisten haudan kuva U. Peltoniemen kirjasta Itärajan kuvia. WSOY, Helsinki 1938.

3 kommenttia:

  1. Olen käynyt 2010 kuvassa olevalla muistomerkillä ja nähnyt Kanniston laatan. Oli myös yksi Lavialainen nimi. Heikki Lahdenperä

    VastaaPoista
  2. Onpa mukava kuulla, että laatta on edelleen siellä kaikkien näiden vuosien jälkeen! Siinäpä yksi käyntikohde suodenniemeläisille Karjalan matkaajille.

    VastaaPoista
  3. Antti Kanniston tarina oli mielenkiintoinen, mutta valitettavasti ei ole sukua, enkä siten voi liittää tietoja sukututkimukseeni.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...