Ahvenanmaalta Kiestingin saloille

Muistaakseni kaikki tähän saakka täällä blogissa selvittelemäni suodenniemeläisten jatkosodan sotatiet kulkevat niin, että yksikön kokoontumispaikalta on siirrytty itärajan tuntumaan ja siitä sotatoimien alettua rajan yli. Siksi olikin jännittävää seurailla toisenlaista polkua Jalkaväkirykmentti 14:n 1. komppanian (1./JR 14) matkassa, jonka tie vei sodan alettua ensin länteen ja sittemmin pohjoisen suuntaan. Näissä retkissä oli suodenniemeläisistä mukana ainakin puuseppä ja kersantti Ahti Heimola.

Jalkaväkirykmentti 14 koottiin Turussa, mikä selittää suodenniemeläisten vähäistä määrää tämän joukon riveissä. Voi olla, että Taipaleen kylästä kotoisin ollut Heimola olisi ollut Turussa puusepäntöitään tekemässä, vaikka olikin kirjoilla kotipitäjässään. Suuri osa rykmentin miehistöstä oli Turusta, minkä vuoksi joukon saaminen perustamispaikalle tuotti hankaluuksia. Tämän oletettiin johtuneen siitä, että jokainen halusi pitkittää lähtöään viettääkseen mahdollisimman paljon aikaa omaistensa kanssa.

Ahvenanmaalta Jalkaväkirykmentti 14 siirrettiin Kalastajasaarennon
jylhiin maisemiin. Puuttomilla selkosilla linnoitteet rakennettiin
kivenlohkareista kokoamalla. Kuva: SA-kuva 102498.

Kun rykmentti oli lopulta saatu kootuksi, se lähetettiin Ahvenanmaalle. Tehtävä oli miehille sopiva, sillä joukossa oli monia ruotsinkielentaitoisia. Saaristomerellä saatiin tieto Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon ja pian sodan ääniä alkoi kuulua kaukaisuudesta. Myös saksalaisia moottoritorpedoveneitä nähtiin. Rauhallinen merimatka päättyi Eckerössä sijaitsevaan Torpin kylään.

Ahvenanmaalla sota oli kaukana. Lähinnä siitä tiedettiin kaukaa kuuluvan ammunnan ja satunnaisten ilmahälytysten kautta, mutta ”jyvälle” saatiin vain muutamia rusakoita. Aika kului leppoisasti saunoen ja uiden ja paikallisten kanssa aikaa viettäen. Toki vartiotakin pidettiin ja varustelutöitä tehtiin. Vieläköhän noista töistä on jälkiä Torpin kylän ympäristössä?

Saaristolaiselämä päättyi epäilemättä ennen aikojaan, kun käsky marssivalmiuteen siirtymisestä saapui heinäkuun alkupäivinä. Pian oltiin Maarianhaminassa, josta alkoi matka kohti uusia maisemia. Turusta jatkettiin halki koko Suomen, sillä määränpää oli kaukana pohjoisessa Petsamon tienoilla. Rovaniemen lähellä Muurolan asemalla nähtiin ensimmäisen kerran sotasairaalaan siirrettäviä haavoittuneita, joiden rintamakokemuksista kyseltiin innokkaasti.

Perille Jäämerelle saavuttiin saksalaisten kuljettamana parin viikon matkan jälkeen. Petsamossa oltiin aseveljien muonissa ja saatiin nautiskella sellaisista ylellisyyksistä kuin suklaasta, sikareista ja marmeladista. Entiset rauhalliset ajat olivat kuitenkin ohi, koska nyt oltiin jo kovan edessä. Käynnissä olivat totiset kamppailut Neuvostoliiton yhden elinhermon eli Muurmannin radan katkaisusta. Rajut taistelut näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat.

Lähdettyään Kalastajasaarennolta Jalkaväkirykmentti suuntasi Vienaan. Marraskuun
1941 alussa se hyökkäsi kartassa näkyvän ympyrän osoittamalla alueella.
Tavoitteena oli joko asemien paikallinen parantaminen tai kartassa näkyvä Louhi, joka oli
yksi Muurmannin radan väliasemista. Pääsy sinne olisi voinut muuttaa koko toisen
maailmansodan kulun, mutta sinne etenemisen tiellä oli myös diplomaattisia esteitä.

Kalastajasaarennon mantereeseen liittäneelle kannakselle sijoitettu komppania joutui useisiin vaikeisiin paikkoihin. Erityisen paha oli Harakanpesäksi kutsuttu asema, joka oli vuonon rannalle kalliolle kivistä koottu varustus, jonka suojissa kaikenlaisten aseiden tulessa pyrittiin selviytymään. Tykistöiskujen paineaallot meinasivat väkisin viedä mennessään sileää kalliota vasten painautuneet miehet, minkä lisäksi kimmokkeet uhkasivat hyvinkin suojautunutta. Elokuun loppuun mennessä taistelut olivat koituneet komppaniassa jo kymmenen miehen kohtaloksi.

Tännekään ei jääty pysyvästi vaan pois lähdettiin lokakuun alussa. Se oli kovia kokeneille sotureille helpotus. Sotapäiväkirjakin kertoo heti pois lähtemisen jälkeen, että mieliala joukossa oli reipas, koska Kalastajasaarennon rasitukset oli saatu siirtää muistojen joukkoon.

Seuraavaksi siirryttiin Vienan Karjalan suuntaan. Lokakuun puolessa välissä oleskeltiin Kuusamossa, josta jatkettiin rajan taakse Kiestinkiin. Sielläkin taisteltiin rinta rinnan saksalaisten kanssa, jotka olivat seudulla rintamavastuussa. Kiestingissä nähtiin ensi kertaa Itä-Karjalan kyliä, joita siihen saakka oli nähty vain edellisten vuosikymmenten kansallisromanttisissa kuvissa.

Ahti Heimola

Näihin aikoihin kamppailua käytiin rintaman lisäksi diplomaattien pelikentillä. Lokakuun lopulla Yhdysvallat jätti Suomelle nootin, jossa se vaati Muurmannin radan katkaisuun tähtäävien sotatoimien keskeyttämistä. Ymmärrettiin, että radan katkeamisella voisi olla valtavat seuraukset Neuvostoliiton pärjäämiselle taistelussa Saksaa vastaan. Tämä ulkopoliittinen ottelu oli vielä ratkaisematta, kun Heimolan komppania komennettiin jälleen sotatoimiin. Se oli asemissa Kiestingin itäpuolella, kun se määrättiin hyökkäämään itään kohti Louhea, joka oli yksi Muurmannin radan väliasemista. Murtautuminen vihollislinjojen läpi onnistui mutta omiltakaan tappioilta ei vältytty. Seuraavana eli marraskuun kolmantena hyökkäys jatkui ja päivän aikana saatiin sotasaaliiksi erilaista tykkikalustoa. Vastarinta voimistui jatkuvasti ja erityisesti vihollisen panssarintorjuntatykki niitti ensimmäisen komppanian miehiä. Tässä taistelussa komppanian riveistä kaatui kuusi miestä, joista yksi oli 29-vuotias Ahti Heimola. Hän on viimeinen jatkosodan hyökkäysvaiheessa menehtynyt, joka on haudattu Suodenniemen sankarihautausmaalle.

Pian näiden tapahtumien jälkeen rintama rauhoittui, kun Suomen korkeimmat päättäjät presidentti Risto Ryti etunenässä puuttuivat Kiestingin suunnan tapahtumiin. Epäselväksi kai lopulta jäikin, oliko marraskuun alun hyökkäyksen tarkoituksena ylipäätään radan katkaisu vai pelkästään edullisempien puolustusasemien havittelu. Nootti puri, eikä Kiestingistä enää tarvinnut radanvaltaushommiin lähteä, vaikka sen liikennettä käytiinkin usein häiritsemässä.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 14:n 1. komppanian (1./JR 14) sotapäiväkirja (SPK 10565), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kaatuneiden pääkortisto 1941-1945 (T 20408), Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Erho Kaarlo: Tukikohta "Harakanpesä" Jäämeren rintamalla. Kansa taisteli -lehti 10/1965, s. 302-304.
Jatkosodan historia 4. WSOY, Porvoo 1993.
Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941. Wikipedia.
Ahti Heimolan valokuva: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).
Karttapohja: Itä-Karjalan kartta vuodelta 1934 (uusintapainos tehty vuonna 1941), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.