Panssariautolla Petroskoin porteille

Jatkosodan kynnyksellä Hämeessä koottiin kiivaasti miehistöä perusteilla oleviin panssarijoukkoihin. Töitä tehtiin kuumeisesti, sillä varsinaisen panssaripataljoonan lisäksi piti perustaa toistakymmentä muutakin joukko-osastoa, kuten panssarintorjuntakomppanioita ja jokunen panssariautojoukkue. Eräässä niistä, 7. Panssariautojoukkueessa (7. Ps.AutoJ) palveli myös suodenniemeläinen korpraali Julius Siren. Hän oli kotoisin Pohjakylästä ja siviiliammatiltaan autonkuljettaja, mikä lienee ollut syynä hänen tavallisuudesta poikkeavaan sodan ajan tehtäväänsä. Lajinsa ainoa hän ei pitäjässä kuitenkaan ollut, sillä myös vääpeliksi ylennyt Matti Koskinen oli panssarimiehiä.

7. Panssariautojoukkue, jota joissain lähteissä kutsutaan myös 7. Erilliseksi Panssariautojoukkueeksi (7. Er.Ps.AutoJ), oli kooltaan suhteellisen pieni yksikkö. Sen vahvuuteen kuului 1 upseeri, 6 aliupseeria sekä 10 miehistön jäsentä eli yhteensä siis 17 miestä. Kulkuvälineinään ja samalla aseinaan sillä oli kolme panssariautoa, joista yhtä Siren ajoi. Ne kuten melkein kaikki muutkin suomalaiset panssariautot olivat neuvostovalmisteisia talvisodan sotasaaliita. Auto painoi viitisen tonnia ja siinä oli neljän hengen miehistö.

Panssariauto etenee Viteleen tienoilla heinäkuussa 1941. Kuvan
oheen liitettyjen tietojen mukaan juuri tämä auto on yksi
7. Panssariautojoukkueen kolmesta sotakoneesta. Kuva: SA-kuva 28039.

Panssariautomiesten sotaretki oli alkanut keskityskuljetuksella Lappeenrannan ja Joutsenon seuduille, josta rajanylityksen jälkeen oli edetty Laatokan pohjoispuolelle. Viteleessä vanhan rajan takana vietettiin melko pitkä ja vähätoiminen kausi, jonka jälkeen jatkettiin taas eteenpäin. Toinen pidempi oleskelu sijoittui Aunuksenkaupungin lähellä olleen Mägrin kylän seudulle. Sillähän oli ollut oma yhtymäkohtansa Suodenniemeen Aunuksen retken aikana.

Panssarijoukot etenivät syyskuun alkupuolella Syvärille, josta reitti kiertyi kohti pohjoista ja Karjalan pääkaupunkia Petroskoita. Panssariautomiesten retkestä on säilynyt melko niukasti omaa aineistoa, sillä esimerkiksi joukkueen sotapäiväkirja, mikäli sellaista on aikanaan pidetty, puuttuu arkistosta. On kuitenkin joitakin muita lähteitä, joiden avulla sen sotavaiheita voi seurata melko läheltä. Yksi kiinnostava asiakirja löytyy Panssariprikaatin operatiivisen toimiston (toimisto III) aineiston joukosta. Kyseessä on Panssaripataljoonan komentajan kirjoittama tarkan oloinen kertomus syyskesän sotatoimista. Siitä löytyy myös tämän jutun kannalta tärkeitä tietoja.

Kirjoituksesta ilmenee, miten panssarijoukkojen tie kulki Syväriltä Latvan kylän suuntaan. Siitä on selvästi aistittavissa, että eteneminen oli kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Panssarit vikaantuivat helposti ja myös vastapuolella oli niitä runsaasti. Venäläiset eivät olleet luovuttamassa vaan heidän taistelutahtonsa vain lisääntyi sitä mukaa, mitä syvemmällä Karjalassa taisteltiin. Syyskuun 24. päivänä kirjattiin Vahvennetun 1. Jääkäriprikaatin tiedustelutoimistossa (toimisto II) venäläisiltä kaapattu paljon kertova radiosanoma: ”Tapeltava viimeiseen asti sekä tuhottava vihollinen. Minkäänlaista perääntymistä ei saa sallia. Rutikoff”.

Kovasta vastuksesta ja kärsityistä tappioista huolimatta eteneminen jatkui aina Petroskoin porteille saakka. Syyskuun 28. päivänä oltiin jo niin lähellä kaupunkia, että puolilta päivin sinne ammuttiin ensimmäiset tykinlaukaukset. Pian saavutettiin uloimmat esikaupungit. Iltapäivän taistelutilanteesta Panssaripataljoonan komentaja kirjoittaa näin:

Tähän tapaan kulki panssariautojoukkueen sotaretki Aunuksen
Karjalan halki. Vasemmassa alakulmassa näkyy Laatokka,
oikeassa ylänurkassa puolestaan Ääninen. Petroskoi on nuolen kärjen
kohdalla. Samalle kohdalle päättyi Julius Sirenin taistelujen tie.

”Pysähdyimme [Neljänvirstanjärvestä kilometrin verran kaakkoon sijaitsevien] tienhaarojen pohjoispuolelle n. 500 metriä satamaradan ja maantien risteyskohdasta. […] Taistelu oli nyt huomattavasti kiihtynyt ja 15.10 tuli tieto, että yksi ps.autoistamme oli tuhoutunut. Kun edestäpäin tulevat ilmoitukset vaan puhuivat kovasta vastarinnasta mutta eivät antaneet täyttä selvyyttä tilanteesta, lähetin klo 16.30 lähettiupseerin ottamaan tarkan selon rintaman kulusta.”

Tekstissä mainittu tuhoutunut panssariauto oli se, jota Julius Siren kuljetti. Lisätietoja tapauksesta löytyy Jääkäripataljoona 2:n esikunnan (E/JP 2) sotapäiväkirjasta. 7. Panssariautojoukkue oli tähän aikaan sille alistettuna:

”Kello 14 saapui kärki maantien ja satamaradan risteyskohtaan. Kärjen saapuessa rautatien luoteispuolella olevalle mäelle sai vihollinen ammuttua hyökkäysvaunullaan oman panssariauton tuleen. Samanaikaisesti pysähtyi hyökkäys vihollisen ankaran vastarinnan takia.”

Kuvaus on niin yksityiskohtainen, että sen avulla tapahtumapaikan saisi selville, jos käytössä vain olisi oheista tarkempi kartta.

Tätä juttua kirjoittaessani käteeni osui Pentti Hovilaisen vuonna 1949 kirjoittama suomalaisen panssariaselajin historiikki. Hänellä näyttää olleen käytössään Panssaripataljoonan 1. komppanian (1./Ps.P) sotapäiväkirja, jota ei arkistosta löydy. Onneksi Hovilainen on jäljentänyt siitä kirjaan kohdan, joka kertoo samasta hetkestä kuin edellinen lainaus:

”Taistelu jatkui [Uusiselän] kylästä yhä kohti pohjoista. Pian ylitettiin Muurmannin rautatie ja oltiin Petroskoin esikaupungin liepeillä. Tällöin tuli kehittyi valtavaksi vihollisen puolelta. Vaunuja vastaan tuli myös it-tulta. Yksi ps.auto sai osuman bensiinisäiliöön, jolloin se syttyi tuleen. Vaununjohtaja ja varsinkin ajaja psm. [p. o. korpraali] Siren saivat tulen vaatteisiinsa sekä pahoja palohaavoja. Toiset säilyivät vaurioitta.”

Julius Sirenin hautalaatta
Suodenniemen sankarihautausmaalla.

Siren ja toinen sotilas evakuoitiin rintaman takana Latvassa sijainneeseen 38. Kenttäsairalaan (38.KS). Tuo toinen sotilas lienee somerolainen korpraali Lauri Kavander, jonka nimi löytyy Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokannasta. Panssariprikaatin komentajan kertomuksen mukaan tuhoutuneen auton kyydissä olisi ollut myös joukkueenjohtaja, vänrikki Heikki Kunnaala.

Kavanderin ja Sirenin kohtalo oli samanlainen. Molemmat nuoret miehet menehtyivät vammoihinsa kenttäsairaalassa 30.9. reilu vuorokausi kohtalokkaan tapauksen jälkeen. Julius Siren oli tuolloin 24-vuotias ja Lauri Kavander 23 vuoden ikäinen. Päivää myöhemmin hyökkäystaistelut saavuttivat yhden suuren päämääränsä, kun siniristilippu kohosi Petroskoin kattojen ylle.

Lähteet:
Panssaripataljoonan komentajan sotapäiväkirja 1941 (SPK 19134), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Panssaridivisioonan esikunnan tsto III:n sotapäiväkirja 1941-1943 (SPK 19069), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Vahvennetun 1. Jääkäriprikaatin tsto II:n tiedustelupäiväkirja 1941-1942 (SPK 24423), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jääkäripataljoona 2:n esikunnan sotapäiväkirja 1941 (SPK 13866), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jatkosodan organisaatiokortisto, Kansallisarkisto.
Hovilainen Pentti: Tankkiryhmentistä panssaripataljoonaan 1919-1949. Panssaripataljoonan upseeri- ja aliupseerikunta 1949.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Pirhonen Ossi: Luutnantti Heikki Kunnaala panssarivaunu- ja panssariautojoukkueen johtajana. Varkauden Reserviupseerikerho ry.
Karttapohja: Itä-Karjalan yleiskartan lehti P-36, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.