Juttu kertoo sodan vähemmän kerrotusta puolesta, elintarvikkeiden hankinnasta. Ja sisältää se myös joitain tiedonmurusia suodenniemeläisten elämästä taistelujen jaloissa. Tietystä traagisuudestaan huolimatta tarina on hieman kevyempi,
kuin monet muuta täälläkin esillä olleet sotatarinat. Siksi kirjoitin jutun tähän kokonaisuudessaan:
Jutun tapahtumat sijoittunevat tänne Koivuniemeen. Kuvassa Noukan rakennuksia nykyisen Kujalantien varrella. Kirkko on noin kilometrin päässä etualalla olevan rakennuksen takana. |
”Suodenniemen
taistelussa mm. sai puolikymmentä oululaista seikkailla tarpeekseen muutamalla
lihanhakuretkellä. Meikäläisillä oli hallussaan eräs talo melkein äärimmäisellä
vasemmalla siivellä. Siellä tapasivat he muutaman naapuritalon isännän, jonka
kartano on puolen kilometrin päässä Suodenniemen kirkon pohjoispuolella
muutamassa niemen kärjessä. Kun kirkko oli punaisten pääkortteerina, josta he
ampuivat kuularuiskulla ja kivääreillä kanuunan jymähytellessä shrapnelleja ja
kranaatteja itse kirkon eteisestä, oli talonväen täytynyt poistua kotoaan
naapuriin, joka oli kauempana vaaralliseksi käyneestä kirkosta.
Nyt oli kuitenkin
shrapnelli räjähtänyt itse talon navetassa, haavoittaen vaikeasti kaksi lehmää,
sonnin ja vasikan. Meikäläiset olivat lopettaneet elukkaparkain kärsimykset
teurastamalla ne. Mutta kun punaiset pitivät yllä kiivasta tykki- ja kivääritulta
taloa vastaan, eivät meikäläiset olleet ehtineet eläimiä täydelleen korjata,
vaan oli heidän perääntyessään täytynyt jättää teurastamansa eläimet talon
navettaan. Kun lihatavaroista oli kuitenkin suuri puute ja navetassa oli
varmasti neljä syötäväksi kelpaavaa nautaa jo osaksi korjattuina, pisti meidän
pojillemme päähän noutaa lihat sieltä pois huolimatta siitä, että talo oli
aivan punaisten ketjun edessä.
Tuumasta toimeen. Kuusi oululaista oli
heti valmiina retkelle, joka haiskahti hyvässä määrin seikkailulta. Oli
iltapimeä ja sen puolesta siis sopiva aika retkelle lähtöön. Mutta tie oli
vaarallinen, sillä olihan kulettava suoraan kirkkoa kohti, jota ei tällöin
juuri mielellään lähestytty. Mutta tuollainen retkihän tarjosi erinomaista
hermojännitystä pari vuorokautta yhtä mittaa valvoneille miehille. Se virkisti
varmaan yhtä paljon kuin väkevä kahvikuppi tahi hyvä sikaari, joka sivumennen
sanoen on tällä sotaretkellä harvinaisuus. (Ottakoot Oulun tupakkakauppiaat
tämän suosiolliseen huomioonsa.) Siispä miehet mielissään lyöttäytyivät
matkaan.
Varovasti ajaen
lähestyttiin taloa. Ei oltu nimittäin ollenkaan varmoja, oliko talo tyhjä.
Olivathan punaiset vallan hyvin, sen jälkeen kuin talon olivat meikäläiset
jättäneet, voineet ottaa sen haltuunsa. Pimeihin ikkunoihin ei ollut
luottamista. Niistähän saattoi milloin hyvänsä singahtaa luoti rohkeita
lihanhakijoita vastaan ja silloinhan olisivat sonninlihan saaneet edelleenkin
jäädä odottamaan korjaajiansa.
Noukan sotavahinkoluettelosta tuli pitkä. |
Talo näytti kuitenkin
vaarattomalta. Ei mitään liikettä ollut pihalla eikä myöskään vahteja näkynyt.
Voitiin siis lähestyä sitä ja ajaa pihan läpi navetan eteen, jossa korjuuseen
otettavat elukat olivat. Varmuuden vuoksi asetettiin vahti kirkon puolelle taloa.
Hän kuulee selvään punaisten puhelun läheltänsä. Eivät nim. liene olleet
kauempana kuin noin sadan metrin päässä. Puhe kuului aivan selvästi, mutta
pimeä esti heitä näkemästä, mitä talossa puuhattiin. Piti koettaa liikkua niin
varovaisesti kuin suinkin mahdollista. Mutta on luonnollista, ettei lähemmäs
paria sataa kiloa painavaa sonnia ollut yhtä huokea saada navetasta ulos kuin
heinäsylystä. Hiessäpäin puskevat miehet, koettaen raahata sonnia ulkopuolelle.
Navetta on pitkä, on mm. kuljettava 2 oven läpi, ennen kuin ollaan ulko-ovella.
Pimeys tekee haittaa ja vieressä sadan metrin päässä juttelevat punaiset
vartiopaikallaan. Mutta sonninlihat piti saada ja Putkoselle keittämistä. Ei
siis auttanut muu kuin kiskoa vain, kävi miten tahansa. Toisella korvalla
tarkaten, kuuluisiko navetan nurkalla seisovalta vartijalta mitään merkinantoa,
kiskovat pojat sonnia ja saavatkin sen vihdoin ulos ja rekeen. Nyt alkoi
perääntyminen hyvässä järjestyksessä. Mutta se ei tällä kertaa painanut poikien
mieltä, sillä olihan sotasaaliina verekset sonninlihat.”
Aloin aikani kuluksi miettiä, mitä paikkaa kertomus mahtaisi
tarkoittaa. Koska paikan sanotaan olevan kirkon pohjoispuolella, tulee
kyseeseen lähinnä Koivuniemen kylä – ehkä Noukan tai Husarin talo siellä. Niiden
sijainti on oikea, joskin ne ovat linnuntietäkin yli puoli kilometriä kauempana
kirkosta kuin mitä jutussa kerrotaan. Ja jos jutussa mainittua pohjoissuuntaa
ajattelee vähän väljemmin, voisi myös Heikkilä tulla kyseeseen. Sinnekin
kirkolta on linnuntietä matkaa kilometrin verran.
Katsoin vielä keväällä 1918 tehdyistä sotavahinkoluetteloista,
olisiko niissä mainintaa tarinan eläimistä. Noukan luettelosta sellainen löytyy, koska sieltä ilmoitettiin viedyksi 3 hevosta, 4 lehmää, 2 mullia ja
paljon muitakin kotieläimiä. Luettelon lopussa kerrotaan myös, että
navettarakennus muiden ohella oli vahingoittunut tykki- ja kivääritulesta. Heikkiläkin
oli joutunut pakko-ottojen kohteeksi ja sieltäkin oli viety mm. 4 lehmää, 2
sonnia ja 1 vasikka. Myös siellä taistelut olivat jättäneet jälkensä
rakennuksiin. Tarina kertoneekin jommasta kummasta näistä.
On hienoa, että digitoidut sanomalehdet vuoteen 1920
saakka on nyt saatu vapaasti verkossa luettavaksi. Tällaisetkin jo unohtuneet tarinat ovat taas kaikkien löydettävissä.
Lähteet:
Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto (Ek: 11 X), Kansallisarkisto Turku.
Kaiku - Sanomia Oulun kaupungista ja läänistä 29.3.1918, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto (Ek: 11 X), Kansallisarkisto Turku.
Kaiku - Sanomia Oulun kaupungista ja läänistä 29.3.1918, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.