Aikamatka vuoteen 1571

Vuonna 1570 Ruotsi oli pahassa liemessä. Se oli hävinnyt Itämeren herruudesta käydyn sodan periviholliselleen Tanskalle. Rauha oli ollut pakko tehdä, sillä uusi sota Venäjän kanssa teki jo tuloaan. Tappion karvas kalkki oli tavallistakin katkerampaa, sillä tanskalaiset olivat saaneet haltuunsa nykyisen Göteborgin edustalla olleen Älvsborgin linnoituksen. Se oli Ruotsille korvaamaton, sillä sieltä käsin saattoi hallita valtakunnan ainoaa satamaa, josta pääsi maailman merille kulkematta tanskalaisten verottaman Juutinrauman kautta. Ruotsi joutuikin nöyrtymään ja lunastamaan linnoituksen takaisin valtavalla 150 000 taalarin summalla.

Kruunun taloustilanteessa ei ollut kehumista, joten varat piti koota erityisellä omaisuudenluovutusverolla. Aikansa emmittyään kuningas Juhana III ulotti sen myös huonosta sadosta kärsineeseen Suomeen. Tämä hopeaveroksi nimetty lunnasmaksu tarkoitti maaseudulla sitä, että jokainen aateliton talollisista piikoihin ja renkeihin joutui maksamaan kruununvoudille kymmenen prosenttia irtaimen omaisuutensa arvosta.

Vanha kuparipiirros esittää tanskalaisia valtaamassa Älvsborgia.
Tästä tapahtumasta tuli Suodenniemellekin iso lasku - ja
jälkipolville arvokas ikkuna 1500-luvun lopun paikallishistoriaan.
Kuva: Wikimedia Commons.

Aikalaisille sietämätön ja suurta köyhtymistä aiheuttanut vero oli kuitenkin jälkipolville onneksi. Talojen irtaimen omaisuuden arvot kirjattiin nimittäin tarkasti ylös ja lukuihin perehtymällä saa paljon tietoja aikakaudesta, jonka lähteistö ei muuten ole aina runsaimmillaan.

Veroluettelot kertovat Suodenniemeltäkin monta kiinnostavaa tietoa. Niihin on täältä merkitty 38 tilaa, jotka sijaitsivat tuolloin olemassa olleiden yhdeksän kylän alueella. Asutuksen keskittyessä parhaiden kulkuväylien eli vesiteiden varteen olivat suuret osat pitäjästä vielä asumattomia erämaita. Kahta kylää kenties lukuun ottamatta ne kaikki olivat ehkä vasta sadan tai enintäänkin vain noin 300 vuoden ikäisiä. Pitäjän vauraimmat kylät olivat Leppälammi ja Pohjakylä. Kouraniemi, Märkätaipale ja Pajuniemi sijoittuivat nekin hyvin. Vähemmällä pärjättiin Jalkavalan, Kittilän, Koivuniemen ja Suodenniemen kylissä.

Vuonna 1571 suodenniemeläisellä talolla oli keskimäärin neljä lehmää ja pari nuoreen karjaan laskettavaa eläintä. Erot karjamäärissä olivat kuitenkin suuria sekä talojen että kylien välillä. Parinkymmenen pään tuntumaan ja sen ylikin päästiin Leppälammilla Sepällä ja Raatsilla sekä Kouraniemessä Pälällä. Myös Isotalo Märkätaipaleessa ja Isokero Pohjakylässä olivat vauraita tiloja. Siinä missä Kouraniemessä ja Märkätaipaleessa jokaisella talolla oli keskimäärin yli kymmenen pään karja, jäätiin Jalkavalassa ja Kittilässä alle neljän pään keskiarvoon. Varsinais-Suomessa yleisesti vetojuhtina käytettyjä härkiä ei näytä enää koko pitäjässä olleen, vaikka niitä vielä muutama vuosikymmen aikaisemmin oli joissakin taloissa pidetty.

Koska hopeaverossa oli kyse prosenttiverotuksesta, osuivat suurimmat maksut vauraimpiin taloihin. Monet niistä siirrettiin 1600-luvulla Turun akatemian verotiloiksi. Suurinta karjaa pitäneet Märkataipaleen ja Kouraniemen isännät maksoivat keskimäärin yli 10 markkaa taloa kohti, kun esimerkiksi Jalkavalassa ja Pajuniemessä keskivertotalolle maksettavaa tuli alle 5 markkaa. Suurin yksittäinen veronmaksaja oli Leppälammin Raatsi ja Seppä, jonka vero ainoana kohosi yli 20 markkaan. Veron mittaluokkaan pääsee kiinni kun tietää, että 20 markkaa oli hyvän hevosen arvo. Jonkinlaisen kauramoottorin saattoi tosin saada viidelläkin markalla.

Suodenniemeläisten tilojen irtaimen omaisuuden arvokkain osa näyttää
olleen karja. Keskimäärin jokaisella talolla oli sitä kuuden pään verran
mutta vähempäänkin piti monesti tyytyä. Pariinkymmeneen päähän
päästiin vain suurimmissa taloissa. Kuva: Pixabay.

Hopeavero tuotti Suodenniemellä 253 markan suuruisen summan. Määrä osoittaa sen, miten Suodenniemi oli edelleen asutuksen laidalla. Kaikkiaan Hämeenkyrön, Kangasalan, Karkun, Lempäälän, Pirkkalan, Ruoveden, Tyrvään ja Vesilahden kihlakunnista muodostuneen Ylä-Satakunnan alueelta saatiin nimittäin kokoon noin 22 500 markkaa, eli melkein 99 prosenttia alueelta kootusta verosta kertyi muualta kuin täältä. Valtakunnan mittakaavassa kovin iso merkitys ei tosin ollut Ylä-Satakunnallakaan, sillä lunnaiden kokonaismäärä markoiksi muutettuna oli - sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt - huimat 600 000 markkaa.

Rahat saatiin lopulta kaavittua kokoon ja Älvsborg palautui Ruotsin hallintaan. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin tanskalaiset valtasivat sen uudelleen ja perivät Knäredin rauhassa sen palauttamisesta taas kelpo korvauksen. Mutta se on jo ihan oma juttunsa.

Tarkoituksenani oli liittää tähän loppuun taulukko hopeaveroluettelon Suodenniemeä koskevasta osasta mutta päätin jättää sen tekemättä. Asiaa selvitellessä kertyi nimittäin kaikenlaisia yhteenvetoja ja laskelmia, jotka voivat kiinnostaa osaa lukijoista. Siksi laitankin linkin tekemääni exceliin, jotta halukkaat voivat sen kautta sukeltaa syvemmälle 1500-luvun maailmaan.

Lähteet:
Suomen asutuksen yleisluettelo (SAY): Suodenniemi 1560-1579. Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jokipii Mauno (toim.): Suomen hopeaveroluettelot 1571. IV Satakunta. Suomen historian lähteitä V, 4. Turku 1953.
Suvanto Seppo: Vanhan Satakunnan henkilötiedosto 1303-1571 (VSHT). Toijala 2001.

Palotoimen alkuvuosilta

”Suodenniemen Taipaleen kylässä perustettiin vapaaehtoinen palokunta tämän heinäkuun 25 päivänä. Palokuntaan kirjoitti oitis jäseniksi 35 miestä, joten katsottiin alku lupaavaksi ja päätettiin ryhtyä toimiin.”

Näin kertoi Satakunta-lehti heinäkuun 29. päivänä vuonna 1905. Itse en ole koskaan nähnyt tuon palokunnan asiakirjoja vaikka olenkin tiennyt, että vapaapalokunta-aate levisi Suodenniemellekin 1900-luvun alkuvuosina. Toiminnasta näytti kuitenkin olevan ajan lehdissä sen verran mainintoja, että jonkin aikaa niitä Historiallisesta sanomalehtikirjastosta koottuani sain tehtyä pienen historiikin pitäjän vapaapalokuntaliikkeen ensimmäisistä vuosista.

Perustettu vapaapalokunta tuli pitäjässä suureen tarpeeseen, sillä sammutuskalustoa oli ennestään vain vähän. Yllämainitun uutisen mukaan vain ”jossakin kyläkunnassa oli pahanpäiväinen, epäkunnossa oleva ruisku, jonkalaisilla aseilla suuremmissa tulipaloissa ei sanottavia aikaan saada”. 

Palokunta toi tullessaan lukuisia uusia luottamustoimia. Palopäälliköksi valittiin Taavetti Kukkula ja varapäälliköksi Vihtori Kotajoki. Johtokuntaan valittiin H. Raatsi, Lauri Mikkola, Vihtori Jylli, Wilhelmi Isotalo, Vihtori Kotajoki, Kalle Isotalo ja Oskari Lagerspets. Harjoitusosastoja perustettiin kaksi ja niistä ensimmäisen johtoonsa sai Oskari Lagerspets ja toisen Kalle Mäkelä.

Vapaaehtoisen palokunnan jäsenen etuihin kuului myös komea
univormu. Tässä kuvassa on Helsingin vapaaehtoisen palokunnan
jäseniä noin vuodelta 1900. Kuva: Wikimedia Commons.

Palokuntaan perustettiin myös ruiskuosasto, jonka päälliköksi tuli Wilhelmi Isotalo. Seiliosaston (sen tehtävänä oli huolehtia palopurjeista) vetäjäksi lähti K. Raatsi ja sammutusosaston Kalle Isotalo. Pelastusosaston päälliköksi tuli Kalle Mäkelä ja vesiketjun F. Lehto. Palokuntaan kuului myös huvitoimikunta jäseninään Lauri Mikkola, K. Raatsi, W. Viljanen, Eemil Kukkula, Jooseppi Lagerspets, Väinö Lähdeniemi, V. Hakala ja Nestori Järvenpää.

Vapaapalokuntatoiminta nähdään nykyisin uudenlaisen kansalaisyhteiskunnan airuena, sillä siinä isännät ja torpparit saattoivat toimia yhdessä välittämättä ajalleen tyypillisistä säätyrajoista. Palokuntien tehtäväkenttä alkoi myös usein kasvaa kohti kulttuurisia tehtäviä niin, että varsinainen palontorjunta alkoi jo jäädä sen varjoon. Suodenniemelläkin vapaapalokunta kyllä harjoitteli ahkerasti mutta järjesti ainakin jotakuinkin yhtä ahkerasti myös iltamia ja muita tapahtumia. Jo syyskuussa 1905 palokunnalla oli orkesteri, jonka soittimisto koostui kahdesta klarinetista, kahdesta viulusta ja yhdestä kontrabassosta. Soittajien nimiä orkesterin mainitseva lehtiuutinen ei harmi kyllä kerro. Samassa kuussa palokuntalaiset marssivat Sävistä Peräkuntaan Iso-Mustajärven talolle ”liehuvin lipuin, järjestetyin rivein ja Porilaisten marssin soidessa”. Pian palokunta sai Iso-Mustajärven omistaneelta toiminimi A. Ahlstromilta luvan käyttää rakennusta maksutta iltamiinsa niin usein kuin halusi.

Vapaaehtoinen palokunta piristi myös muuta kulttuuritoimintaa pitäjässä. Helmikuussa 1906 avattiin VPK:n lukutuvat Iso-Mustajärvellä, Kukkulalla ja Raatsilla minkä lisäksi kaksi muutakin tupaa oli suunnitteilla. Tupiin tilattiin toistakymmentä sanomalehteä ja Tampereen Sanomat toivoi uutisessaan, että ”nuoriso jättäisi kaikki raaistuttavat huvittelut ja alkaisi käyttää lukutupia, joista on sekä oppia että huvia ja hyötyä.”

Ilmoitus vapaapalokunnan talon
vihkiäisistä julkaistiin Kansan
Lehdessä 31.7.1906.

Jo ensimmäisenä syksynä eli vuonna 1905 ryhdyttiin suunnittelemaan omaa palokunnantaloa. Hanke oli kaatua heti alkuunsa, kun sen vastustajia oli selvästi enemmän kuin kannattajia. Kannattajat saivat heidät kuitenkin puolelleen ja sopivaa tonttia alettiin katsella Taipaleesta Eskolasta ja Myllymäen harjulta, Pohjakylästä Jyrmysharjulta ja Kittilästä Salmen mäestäkin. Tontti saatiin Röyskän ahteen päältä Kittilästä nykyisen urheilutalon kohdalta ja rakennustyöt alkoivat viimeistään seuraavana talvena.

Talon ollessa rakenteilla keväällä 1906 vapaapalokuntalaiset tekivät urhean yrityksen uuden oppilaitoksen saamiseksi Suodenniemelle. Hetken aikaa näytti nimittäin siltä, että perusteilla ollut Pohjois-Satakunnan kansanopisto saattaisi sijoittua tänne ja VPK lupasi empimättä talonsa opiston käyttöön heti sen valmistuttua, mikäli opisto siten Suodenniemelle saataisiin. Ellei talo valmistuttuaan kelpaisi, luvattiin se remontoida tarpeita vastaavaksi. Yritys jäi kuitenkin tuloksettomaksi ja opisto sijoitettiin Kankaanpäähän missä se edelleenkin Kankaanpään opiston nimellä toimii. Epäonnistumisestaan huolimatta episodi kielii siitä innosta, jolla palokunta pyrki pitäjän etua edistämään.

Eräs palokunnan suurista voimannäytöistä oli toukokuussa 1906, kun J. V. Snellmanin syntymän satavuotispäivää vietettiin kansanjuhlien merkeissä ympäri maata. Suodenniemellä VPK jakoi Pohjakylän koululle kokoontuneelle juhlaväelle satojen markkojen arvosta hankkimaansa Snellman-kirjallisuutta sekä 150 kappaletta hänen suurikokoisia muotokuviaan. Vieläköhän niitä mahtaa olla seinillä? Juhlat olivat niin perusteelliset, että Satakunta-lehti totesi Snellmanin muiston olevan Suodenniemellä tehty koko lailla pysyväksi. Seuraava juhlan aihe palokunnalla olikin sitten elokuun 5. päivänä samana vuonna, kun se pääsi viettämään oman talonsa vihkiäisiä. Näihin aikoihin sillä oli käytössään jo oma kenttäkin Kittilässä.

Vireä toiminta kasvatti Suodenniemen vapaapalokunnan jäsenmäärää niin, että vuoden 1907 lopulla sillä oli jo yli 200 jäsentä. Silloisessa Turun ja Porin läänissä suurempia vapaapalokuntia oli vain Turussa, Porissa ja Kiikoisissa. Sijoitus on vaikuttava vaikka tiedetäänkin, että kaikki palokunnat eivät ottaneet jäseniä enempää kuin mitä eri tehtäviin kulloinkin tarvittiin.

Palokunta joutui tositoimiin varmaan
useammankin kerran, mutta omaan haaviini
osui vain tämä yksi kertomus. Sen julkaisi
Satakunta-lehti 21. huhtikuuta 1906.

Vapaapalokunnat alkoivat ennen pitkää kallistua kohti poliittisen kentän vasenta laitaa. Ilmiö oli maanlaajuinen ja tapahtui Suodenniemelläkin. Palokunnantalo muuttui poliittisen toiminnan areenaksi, minkä vuoksi joukko pitäjän porvarillismielisiä näyttää vaatineen koko taloa myytäväksi saamatta kuitenkaan tahtoaan käräjillä läpi. Kesällä 1908 talolla pidettiin Satakunnan ensimmäiset sosialidemokraattiset kesäjuhlat, joiden yhtenä juhlapuhujana oli poliittista uraansa aloitellut Väinö Tanner. Juhlasta uutisoidessaan Sosialidemokraatti –lehti kertoi paikalle saapuneista punalippuisista kulkueista ja nimittipä se palokunnantaloakin työväenaatteen kirkoksi. Osallistujia Sosialidemokraatti kertoi olleen jopa tuhannen.

Jotakuinkin näihin tapahtumiin jäljet Suodenniemen ensimmäisen vapaapalokunnan toiminnasta päättyvät verkossa vapaasti tutkittavassa sanomalehtiaineistossa. Yksityiskohtia sen toiminnasta voi toki sieltä löytää tässä esitettyä enemmänkin. Sisällissota kaiketi tiesi palokunta-aatteelle kriisiä, sillä sen jälkeen sen talo siirtyi suojeluskunnan haltuun. Selvältä kuitenkin tuntuu, että ennen noita vaiheita Suodenniemen vapaaehtoinen palokunta teki tärkeän työn paitsi palotoimen myös kansansivistyksen ja pitäjän edun ajamisen hyväksi.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan rippikirja 1902-1911.
Brandluren - Palotorvi 31.1.1908.
Kansan Lehti 23.9.1907.
Satakunta 29.7.1905, 14.9.1905, 14.10.1905, 17.5.1906, 24.5.1906, 5.7.1906.
Sosialidemokraatti 23.6.1908.
Tampereen Sanomat 17.2.1906.
Uusi Aura 28.4.1906.
Kaikki yllämainitut lehdet Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.
Alapuro Risto ym. (toim.): Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä, Helsinki 1987.
Koivula Eeva: Vapaapalokunta –kasvupaikka kansalaistoiminnalle 1838-1938. Pro gradu –tutkielma, Jyväskylän yliopisto 2011.

Piirteitä talvisodan sankarihautauksista

Suodenniemi menetti talvisodassa hieman yli 30 nuorta miestä, joista 30 haudattiin oman kotipitäjän multiin. Hautajaistilaisuudet muodostuivat tapahtumiksi, jotka aina uutisoitiin paitsi Paikallissanomissa myös muun muassa Aamulehdessä. Niissä oli sekä samanlaisena toistuvia osia että omintakeisia ja sota-ajalle tyypillisiä piirteitä.

Suodenniemen sankarihautausmaa vuonna 1945. Sittemmin puuristit
ovat vaihtuneet graniittilaattoihin ja asetteluakin on muutettu.
Kuva tekijän luvalla Suodenniemen veteraanikirjasta.

Ensimmäinen sankarihautaus Suodenniemellä suoritettiin 4. helmikuuta 1940, kun haudan lepoon laskettiin joulukuussa Korpiselän Vasikkaniemessä kaatunut Arvo Järvensivu ja jouluaaton aaton ”hölmön tölväyksessä” menehtynyt Jalo Majamaa. Tämän ensimmäisen hautauksen ohjelma näyttää olleen myöhempiä runsaampi: kirkossa kuultiin tamperelaisen opettajatar Kuusiston yksinlaulua, minkä lisäksi Eino Kulku lausui Lauri Pohjanpään vuonna 1918 kirjoittaman runon Sotarukous. Lopuksi veisattiin tuolloin vastikään virsikirjaan otettu Nyt ylös, sieluni. Tilaisuuden päätyttyä arkut kannettiin pitäjän lottien muodostaman kunniakujan editse hautaan, jonka äärellä suojeluskunta ampui kunnialaukaukset. Kirkkokuoro esiintyi sekä tässä että kaikissa myöhemmissäkin hautauksissa. Kaikki siunaamiset suoritti kirkkoherra Onni Vettenranta.

Toinen ja samalla talvisodan ajan viimeinen sankarihautaus suoritettiin maaliskuun 3. päivänä. Silloin viimeiselle matkalle saatettiin tammikuun puolivälissä Aittojoella kranaatti-iskussa kaatunut Niilo Päiviö sekä Muolaan Kattilaojalla helmikuun alussa kuolettavasti haavoittunut Reino Ahola. Arkkujen äärellä oli kunniavartio ja kirkkoherra Vettenranta puhui siitä, kuinka ei ole suurempaa rakkautta kuin se, että antaa henkensä ystävänsä edestä. Siunaustilaisuus päättyi jälleen kunnialaukauksiin ja haudan äärellä veisattuun virteen Sun haltuus, rakas Isäni. Se laulettiin jatkossa kaikkien sankarihautajaisten päätteeksi.

Vaikka rauha palasi maahan pian toisten sankarihautajaisten jälkeen, jatkui kotipitäjään toimitettujen sotauhrien hautaus pitkin kevättä. Maaliskuun 17. päivänä haudattiin Taipaleessa hieman yli kuukautta aiemmin menehtynyt Valto Hujulahti, jonka arkku oli verhottu Suomen lipulla. Keväämmällä Paikallissanomissa julkaistiin Arvo Helavuoren Valtolle osoittamat muistosanat, joissa hän lausui mm. näin: ”Sankarihaudan ympärillä olevat puut laulavat hiljaista hymniään, ja Koivuniemen ja Kirkkojärven vedet kiertävät ulompana kauniina hopeavyönä vapaussankarin kaunista leposijaa. […] Sinä elät keskuudessamme, vaikka tomumajasi onkin poissa.”

Huhtikuun 7. päivänä kirkon kuoriin kannettiin kaikkiaan seitsemän arkkua, kun Kuhmon suunnalla kaatuneet Väinö Jokipelto, Ahti Lehtinen ja Kalle Päivärinta, Kannaksella kaatuneet Toivo Haapanen, Olavi Järvenpää ja Lauri Kiviniemi sekä Laatokan Karjalassa mottitaisteluiden aikana kaatunut Aulis Mäkelä laskettiin viimeiseen lepoon. Hautajaismenot olivat jo saavuttaneet vakiintuneen muodon ja nytkin tilaisuus päättyi haudalla veisattuun virteen.

Huhtikuun 14. päivänä haudattiin Kannaksella kaatuneet Heikki Heikkilä, Eino Kataja, Lauri Kotajoki, Matti Lehtonen sekä Kuhmossa helmikuussa haavoittunut ja sodan viimeisenä päivänä sotasairaalassa Pietarsaaressa menehtynyt Väinö Myllymäki. Tämä hautaus oli kenties viimeinen jossa vielä ammuttiin kunnialaukauksia. Kahden viimeisen kerran uutisoinneissa niistä ei Paikallissanomista löydy mainintaa, vaikka aiemmin ne on aina mainittu.

Kuudennet sankarihautajaiset pitäjässä vietettiin toukokuun 4. päivänä, kun väki kokoontui saattamaan Muolaan Leipäsuolla kaatunutta Svantte Kantosta ja Yrjö Kiviniemeä – ainoaa Suodenniemelle haudattua talvisodan sankarivainajaa, jonka vaiheista en etsinnöistä huolimatta onnistunut löytämään mitään tietoja. Sotilasasiakirjojen puuttuminen viittaa siihen, että hän ei kenties ole ollut rintamamies vaan kuolema on liittynyt sotaan jollakin toisella tapaa. Esimerkiksi työvelvollisina menehtyneitä ja kotiseudun ilmapommitusten uhreja on toisinaan haudattu sankarihautoihin. Häntä koskevia tietoja on varmaan olemassa, kunhan vaan tietäisi mistä etsiä.

Suodenniemeläisten kaatumistapauksien ajoittuminen noudattaa
sodan yleiskulkua. Jouluaaton aaton epäonninen hyökkäys erottuu piikkinä
kaaviossa - se maksoi seitsemän suodenniemeläisen hengen. Helmikuussa
alkanut puna-armeijan uusi hyökkäys tuotti tappioita, jotka kasvoivat
sodan loppua kohti. Monet sodan viimeisistä päivistä jäivät aikakirjoihin
koko viime sotien raskaimpien tappioiden päivinä.

Keväällä 1940 jouduttiin vielä kerran korjaamaan sodan synkkää satoa, kun Laatokan pohjoispuolella karkauspäivänä 1940 kaatunut Väinö Snellman haudattiin 19.5.1940. Samassa yhteydessä siunattiin poissaolevina pitäjän kadoksiin jääneet sotauhrit eli Ilomantsin Oinassalmella joulukuussa kaatunut Matti Nissinen, ylempänä mainitussa jouluaaton aaton hyökkäyksessä menehtyneet Antti ja Matti Haapaniemi, Matias Jokiniemi, Heikki Mäenpää ja Paavo Uusikulku sekä muualla Kannaksella kentälle jääneet Eino Mäenpää ja Elo Viljanen sekä Laatokan pohjoispuolella Kollaalla kaatunut Aulis Siira. Kuten täällä on aiemmin kerrottu, heistä Haapaniemien sekä Matti Jokiniemen ja Heikki Mäenpään ruumiit löydettiin jatkosodan aikana ja toimitettiin kotipitäjän multiin. Tämä seitsemäs sankarihautaus päättyi sekin nykyisen virren 377 säveliin. Sitä veisaamassa oli myös joukko rintamalta palanneita vainajien asetovereita.

Poissaolevana siunattujen joukosta puuttui Lauri Kiekara, joka myöskin menehtyi hölmön tölväyksen aikana ja jonka ruumiin tiedetään tuhoutuneen. Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelosta selviää, että hänet siunattiin poissaolevana juhannuksen tienoilla, 24.6.1940.

Oli keskikesä ja maassa rauha, vaikka sota Euroopassa jatkui. Näihin synkkiin tunnelmiin jouduttiin kuitenkin palaamaan jo seuraavana vuonna, kun jatkosota syttyi. Täällä blogissa niihin aikoihin siirrytään seuraavan sotajutun yhteydessä.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan vuoden 1939 kuolleiden luettelo. Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) kuvatietokanta.
Paikallissanomat 8.2.1940, 7.3.1940, 21.3.1940, 28.3.1940, 11.4.1940, 18.4.1940, 7.5.1940 ja 23.5.1940.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Yrjö Kiviniemen valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Ruotusotilaiden mailla Kittilän kylässä

Kiertelin viime kesänä ympäri Suodenniemeä kuvaamassa paikkoja, joissa alkukesästä verkkoon tulleen kartta-aineiston mukaan sijaitsi 1700-luvun lopulla ruotusotilastorppa. Näillä torpanpaikoilla vierailu oli jännä ja kiinnostava kokemus. Kirjoista luetut ruotuarmeijaa koskevat jutut muuttuivat todellisemmiksi kun näki, missä sen sotilaat kerran asuivat ja olivat.

Vaikka torppien paikat on kohtalaisen helppo tunnistaa maastosta, ei tietyn ruodun sotilaiden yhdistäminen tiettyyn torppaan ole aivan yhtä yksinkertaista. Pitäjässä asui nimittäin samanaikaisesti sekä nykyisiä että entisiä ruotusotilaita ja reserviläisiä. Lisäksi joissain kylissä sekä sotilaita että torppia oli useita samanaikaisesti. Oletan kuitenkin, että alla näkyvällä mäellä sijaitsi kerran ruodun 110 sotilastorppa, jota ylläpitivät Kelan talo Kittilästä, Tahlon talo Pohjakylästä ja Kourin talo Mouhijärven Pukarasta. Periaatteessa niiden torppa olisi voinut sijaita muuallakin, mutta koska osa katselmusrullista viittaa ruotuun vain nimellä Kittilä, oletan sen tarkoittavan juuri tätä kartan ainoaa Kittilässä näkyvää sotilastorpan paikkaa.

Sikäli kuin isojakokartasta pystyy päättelemään, tuolla nykyisinkin asutulla mäellä
torppa kerran sijaitsi. Sieltä lähdettiin maata puolustamaan niin Pohjois-Saksaan kuin Savon maillekin.
Useammankin kerran kävi niin, ettei torpan isäntä enää palannut retkeltään.

Ensimmäinen torppaa asuttanut sotilas, jonka tiedot löysin katselmusluetteloista oli Erich Michellson Stenhugare (=Kivenhakkaaja). Tiedot hänestä ovat aika vähäiset: hänet mainitaan vuoden 1712 katselmusluettelossa ja hänen tiedetään sairastelleen. Se ei ole tiedossa, kuinka pitkään Stenhugare oli tehtävässään, mutta huhtikuun 1. päivänä vuonna 1726 hänen paikkansa sai 20-vuotias Erich Matsson Påhja. Ruotusotilaiden alkuperästä ei yleensä kerrota tarkasti ja Påhjankin kohdalla on merkitty vain, että hän oli kotoisin Suomesta. Sen käsite ei ollut aivan sama kuin nykyisin, vaan tuolloin Suomella tarkoitettiin lähinnä nykyistä eteläistä Suomea, ellei jopa pelkkää Varsinais-Suomea.

Tämä ensimmäinen Erich Påhja näyttää korvautuneen toisella samannimisellä 17.6.1737. Hän oli komennettuna Viaporin rakennustyömaalle Helsinkiin vuonna 1754 ja sai puolestaan eron maaliskuussa 1758. Tilalle otettiin ruodusta numero 120 Mats Mattsson Påhja.

Tähän saakka Kittilän ruotusotilaiden elämä näyttäytyy aika rauhallisena mutta kovempia aikoja oli tulossa. Porin läänin jalkaväkirykmentin sotilaita, myös suodenniemeläisiä, näyttää 1700-luvun puolimaissa lähetetyn Pohjois-Saksaan Pommeriin, joka vielä tuolloin kuului Ruotsin valtakuntaan ja jossa oli syttynyt sota. Mats Påhja sairastui sotaretken aikana ja menehtyi sairastuvalla Stralsundissa heinäkuun 18. päivänä 1762. Ruotu oli jälleen kovan edessä kun se joutui etsimään tilalle uutta miestä.

Kittilän kylän isojakokartassa vuodelta 1783 näkyvä
punertava suorakulmio ja teksti "Soldate ägor"
 osoittavat sotilastorpan sijainnin nykyisen Jalkavalantien
varrella. Vasemmalla näkyvät punaiset neliöt nykyisten
Röyskäntien ja Jalkavalantien risteyksen paikkeilla
ovat Kelan (A), Kurjen (B), Yli-Rosin (C) ja Ala-Rosin
eli Saksan (D) talojen pihapiirit.

Lokakuun 18. päivänä samaa vuotta Påhjan seuraajaksi tuli Porin läänissä syntynyt Jöran Johansson Pohja. Hänkään ei ehtinyt olla tehtävässään kauaa, sillä hän menehtyi yleensä keuhkotaudiksi tulkittuun rintatautiin (bröstsiukan) vain 34-vuotiaana 13.1.1776. Taas oli etsittävä tilalle uusi mies, joksi saatiin myöskin Porin läänissä syntynyt Johan Henrichsson Kelander.

Kelanderin aikana Ruotsin valtaistuimella oli kuningas Kustaa III, joka havitteli takaisin Venäjälle 1700-luvun kuluessa menetettyjä maa-alueita. 1780-luvun käydessä kohti loppuaan hän sai Venäjän kanssa aikaan sodan, joka vei myös monet suodenniemeläiset ruotusotilaat jälleen kerran sotakentille. Kelander siirtyi muun Porin läänin rykmentin mukana valtakunnan silloisen itärajan tuntumaan Savoon.

Kartta näyttää myös torppaan kuuluneet peltotilkut nykyisten
Kuusjärventien ja Jalkavantien varrella. Ne on merkitty
keltaisella värillä ja tekstillä "Soldatens". Rauhan oloissa
torpan haltija viljeli niitä harjoitusten ja katselmusten lomassa.

Sota ei sujunut Ruotsin kannalta kovin hyvin. Hyökkäys kohti silloin venäläisille kuulunutta Haminaa vastaan tyrehtyi ja aiottu Pietarin valtaus tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta haaveelta. Pian Venäjä kävi vastahyökkäykseen ja saikin joitain alueita haltuunsa. Tässä tilanteessa Savon Prikaatin komentaja Curt von Stedingk päätti hyökätä venäläisten kimppuun Rantasalmen Parkumäellä. Tuloksena oli Ruotsin ensimmäinen hyökkäysvoitto sitten vuosisadan alun ja kuningas Kaarle XII:n päivien. Johan Kelanderille Parkumäen taistelusta tuli kohtalokas, sillä hän haavoittui ja kuoli saamiinsa vammoihin reilua viikkoa myöhemmin, 30.7.1789. Kun sota seuraavana vuonna päättyi, pysyivät rajat entisillä paikoillaan.

Kittilän torppaan asettui hetkeksi Anders Walberg –niminen soturi, mutta ennen pitkää hänen tilalleen nostettiin reservistä Johan Jöransson Still. Vuonna 1800 hän oli 31-vuotias ja perheellinen, kuten muuten myös kaikki edeltäjänsä Erich Påhjasta lähtien.

1800-luvun alussa Pommerin säilyminen Ruotsin hallussa oli uudelleen vaakalaudalla ja suodenniemeläisiäkin ruotumiehiä lähetettiin jälleen sinne. Johan Still oli yksi lähtijöistä. Ja kohtalo oli jälleen kova: Still haavoittui Stralsundissa ja menehtyi siellä elokuussa 1807. Merkinnät vahvistavat hänen tulleen myös haudatuksi sinne. Ruotsillekaan ei käynyt hyvin, kun Pommeri kirposi lopullisesti sen otteesta.

Kittilän viimeiseksi jääneeksi ruotusotilaaksi kohosi reserviläinen Johan Stor. Pian edessä oli jälleen uusi sota, sillä kertaa sekä Ruotsin että ruotuarmeijan viimeinen.

Lähteet:

Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1712-1804, Kansallisarkisto.
Kittilän kylän vuoden 1783 isojakokartta, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Mouhijärven seurakunnan kuolleiden luettelo 1776, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Jankkari Sakari (toim.): Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939. Suodenniemi-Seura ry, Sastamala 2011. 

Kiitoslahja Mannerheimille

Suomen kansalaisille! 
                                                                                                                     

Valtionhoitaja kenraali Mannerheimin ansiot ovat Suomen kansan historiassa unohtumattomat. Suomen kansan kiitollisuus häntä kohtaan on sammumaton. Jos kohta hänen suurtyönsä Suomen vapauttamiseksi jo itsessään on hänen nimeänsä säilyttävä muistomerkki, katsomme kuitenkin tärkeäksi että tämä kiitollisuus julkilausutaan ja ikuistetaan. Me ehdotamme sen vuoksi, että Suomen kansa adressissa lausuu hänelle kiitollisuutensa sekä hänen nimensä muiston säilyttämiseksi vastaisille polville perustaa kansallisrahaston, joka kunnialahjana, kansan kiitollisuuden osoitteeksi, hänelle annettaisiin.

Me kehoitamme sen vuoksi kaikkia Suomen kansalaisia, sekä vanhoja että nuoria, yhtymään rahankeräykseen tämmöisen rahaston aikaansaamiseksi suuremmalla tai pienemmällä erällä sekä merkitsemään nimensä myötäseuraavan adressin alle, joka yhdessä kunnialahjan kanssa tulee hänelle ojennettavaksi.

Helsingissä 25 p. heinäkuuta 1919.

Juhani Arajärvi Rafael Erich Ernst Estlander Annie Furuhjelm Hedvig Gebhard Kustavi Grotenfelt Ilmi Hallstén J. A. Heikkinen

Robert Hermanson Theodor Homén Eirik Hornborg Tekla Hultin Eero Järnefelt Aleksanteri Koivisto K. E. Linna Wilh. Malmivaara

Cely Mechelin J. K. Paasikivi Thiodolf Rein Eliel Saarinen Emil Schybergson E. N. Setälä Jean Sibelius Paavo Virkkunen

Näillä sanoilla kehottivat maineikkaat allekirjoittajat suomalaisia osallistumaan keräykseen, jonka tarkoituksena oli muistaa vastikään valtionhoitajan tehtävistä luopunutta kenraali Mannerheimia. Hän oli vasta noin puolitoista vuotta aikaisemmin noussut kansan tietoisuuteen ryhdyttyään sisällissodan sytyttyä valkoisen armeijan ylipäälliköksi mutta siitä lähtien hän oli tuon tuostakin ollut kansakunnan eturivissä. Valtionhoitajana hän oli luotsannut maan läpi valtiomuototaistelun tasavallan tielle ja olipa hän ollut ehdolla ensimmäisessä presidentinvaalissakin, jonka eduskunta suoritti ja jossa valituksi tuli 143 äänellä edistyspuolueen ehdokas Kaarlo Juho Ståhlberg. Kokoomuksen ja RKP:n ehdokkaana ollut Mannerheim tuli toiseksi 50 äänellä.

Mannerheim kuvattuna pari vuotta ennen
kansalaislahjan luovutusta.
Kuva: Wikimedia Commons

Suodenniemeltä kansalaislahjaan (tai alkujaan puhuttiin kansallislahjasta) osallistui 169 pitäjäläistä. Neljä heistä lahjoitti keräykseen 50 markkaa, mikä oli suurin yksittäisen lahjoittajan Suodenniemellä antama summa. Muuten lahjoitukset vaihtelivat 30 markasta kahteen markkaan, mutta onpa joukossa myös yksi yhden markan lahjoitus. Tavallisin summa oli 5 markkaa, sen lahjoitti yli 50 osallistujaa. Myös kahden markan osallistumisia oli paljon. Kaikkiaan pitäjästä saatiin säilyneiden tietojen mukaan kokoon 1341 markkaa. Joukosta saattaa tosin puuttua muutama lahjoitus, sillä numeroiduista keräyslistoista yksi ei ole paikallaan arkistossa.

Kenraali Mannerheimin kansalaislahjakeräys tuotti valtakunnan tasolla yli 7 miljoonaa markkaa. Tuotto luovutettiin saajalle alkuvuodesta 1920 tämän palattua Suomeen Keski-Eurooppaan suuntautuneelta matkaltaan. Yhdessä rahojen kanssa luovutettiin adressi, johon jokainen luovuttaja oli keräykseen osallistumisensa yhteydessä kirjoittanut nimensä.

Ajatuksena oli, että kenraali saisi itselleen lahjoituksen korkotuotot sekä oikeuden päättää siitä, millä tavalla pääoma tulisi käyttää. Tiettävästi nämä varat olivat perustana Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton (myöh. Mannerheimin Lastensuojeluliiton) perustamiselle vuonna 1920. Sen motiivina on usein mainittu halu korjata sisällissodan yhteiskuntaan repimää haavaa, mutta epäilemättä takana on ollut myös aito halu kohentaa Suomen lasten asemaa. Vielä noihin aikoihin monet perheet elivät kurjuutta muistuttavassa köyhyydessä, minkä lisäksi tuhannesta elävänä syntyneestä lapsesta lähes sata menehtyi ennen yhden vuoden ikää.

Mannerheim kirjoitti muistelmiinsa saamastaan lahjasta näin:

”Palattuani Suomeen vuoden 1920 alussa sain ilokseni ottaa vastaan suurenmoisen kansallislahjan, jonka kokoaminen oli kansalle osoitetulla vetoomuksella pantu alulle vain päivä sen jälkeen, kun presidentinvaalin tulos oli tullut tietoon. Lahjan mukana ojennettiin satojentuhansien, kaikkia yhteiskuntaluokkia edustavien kansalaisten allekirjoittama adressi.”

Jos muistan oikein, tuota adressia säilytetään nykyisin Mannerheim-museossa Helsingin Kaivopuistossa. Jospa sitä pääsisi joskus selailemaan, niin voisi tarkistaa oliko osallistujia Suodenniemeltä enemmän kuin mitä säilyneet keräyslistat tietävät kertoa. Mahdollisessa puuttuvassa listassa olleiden nimien pitäisi nimittäin löytyä adressista.

Tässä tiedossa olevat suodenniemeläisten osallistujien nimet:

Ahola Kalle Alajoki Anni Alajoki F. Alajoki Irja [?] Alajoki Kerttu Antila Jalmar Erkkilä Oskari Forsman Manda Haapanen Kalle Haapaniemi Frans Haapaniemi Santra Haavisto Alina Haavisto Iivari Haavisto Suoma Heikkinen Miina ja Aapeli Helin Johan Helin T. Hujo Sandra Hujo Urho Hujulahti Eero Hujulahti Juho Hujulahti Väinö Ihander Fab. Isosävi Emma Isosävi Malakias Isotalo Kalle Jonkka Frans Jonkka Selma Juusela Arvid Juusela Lahja Järvensivu Arvo Järvinen Väinö Kaarlela Inna Kallio Frans Kallio Toivo Kalliokoski Tilta Kalliomäki Kalle Kalpa O. Kari Väinö Kela Eeva Kiili Taavetti Kina Arvo Kiviniemi Nestori Kiviniemi Sofia Koivuniemi Olga Koivuniemi Seth Korkeakoski Armas Korkeakoski Veini Korpela Tilta Korpela Uuno Koskinen Saima Kotajoki Selma Kulku Fanni Kurki Frans Kurki Hilja Kurki Lyydia

Kurki Martti Kurki Miina Kytölä Vihtori Lahtinen Aili Lahtinen Fanny Lehtola Tyyne Leppänen Taavi Leppänen Tilda Lindfors Lauri Lindgren Kalle Lumiainen Eino Maja Mandi Majamaa Antti Majamaa Eino Majamaa Kalle Majamaa Manda Majamaa Martti Majamaa Tilda Makkonen Lyydia Malinen Lauri Marjamäki Hilma Maunu Taave Mikkola Emma Mikkola Lauri Mikkola Uuno Mustapää Elmi ja Aukusti Myöntee Antti Mäensivu Jalmari Mäkelä Anni Mäkelä Hilma Mäkelä Vihtori Mäkelä Vihtori Mäkinen S. O. Mäntylä Eevert Naapi Eemil Nieminen Matti Noukka Hulda Noukka Kalle Noukka Taavetti Oittinen Eevet Palomäki Edvart Peltonen Anna Perttala J. Iitu Perttula Maria Perttula Rauha Pirttijärvi Olga ja Malakias Pohjola Selma Prusi Lempi Prusi Vihtori Pukka Anna Pukka Milja Pukka Paavo Pukka Väinö Pussinen Hilja Pälä Aukusti Pälä Eino

Pälä Hilma Rajaniemi Daavit Rantala Aleksandra Rantala F. V. Rantala Minna Rantala V. A. Rantala Viljo Rekkoo [?] Frans Riihimaa Frans Riihimaa Kalle Riihimaa Lempi Riihimaa Maria Riihimaa Taavetti Riihimaa Tilda Riihimaa Tyyne Ristijoki Anna Ristijoki Kaisu Ristijoki Toivo Ristijoki Vihtori Ruha A. Ruojärvi Daavid Ruojärvi Matilda Saha Kalle Saha Tilda Sarkonen Anna Sarkonen Hanna Sarkonen Jenny Seppä Anna Seppä Frans Sianoja Eelin Sillanpää Kalle Sillanpää Svante Sävilahti Vilho Toivonen Aarne Toivonen Amanda Toivonen Hilja Toivonen Kalle Tuominen Emma Tuominen F. W. Tuominen Matti Tuominen Olli Tuori Aukusti Tuori Miina Tuori Taavetti Tuori Wilhelmiina Turppa Fabian Turppa Vilho Viitaniemi A. Vuorio Herman Vähälähteenmäki Hilma Vähälähteenmäki Ville Välimäki Impi Välimäki Senia Yliniemi Fredrik

Lähteet:
Kenraali Mannerheimin kansallislahjan arkisto (Pk 2749), Kansallisarkisto.

Mannerheim, G: Muistelmat. Ensimmäinen osa. Otava, Helsinki 1951.

Taipaleen sahan synty

1800-luvun puolivälissä Suomesta alkoi muodostua metsäteollisuuden maa. Enteitä siitä oli ollut jo pitkään, sillä lankkujen käsinsahausta oli harrastettu monessa talossa Suodenniemelläkin. Kasvava kansainvälinen vaihdanta nosti kuitenkin metsäntuotteiden menekkiä ja Porissakin kauppaporvarit tähysivät yhä kauemmas sisämaahan lisätäkseen myyntiin tulevan puutavaran määrää. Samaan aikaan metsän arvo alettiin ymmärtää yleisemminkin: vuonna 1851 Suomi sai ensimmäisen metsälain ja pian sen jälkeen metsähallinnon, jonka tarkoituksena oli valvoa ja hoitaa kruununmetsiä ja turvata niitä luvattomilta hakkuilta. Myös talonpojat tulivat tietoisiksi metsäomaisuutensa arvosta ja metsien käyttöoikeuksien suhteen avokätiset torpankontrahdit alkoivat saada tiukempia muotoiluja.

Tällä tavalla maaseudulla tehtiin ennen lankkuja omiin
tarpeisiin ja lisäansioiden saamiseksi. Nämä sahurit
eivät kuitenkaan ole suomalaisia talonpoikia vaan
venäläisiä sotavankeja. Kuva: SA-kuva 83971.

Suodenniemen ympäristössä uusi taloudellinen toimeliaisuus alkoi näkyä ensiksi Laviassa, johon syntyi Susikosken saha 1840-luvun lopussa. Seuraavan vuosikymmenen alussa katse siirtyi Suodenniemelle, kun maantieyhteys Kullaa-Lavia valmistui. Sen jälkeen Suodenniemeltä oli tieyhteys Poriin saakka, mikä oli edellytys lankkujen kuljettamiselle ja siten sahojen perustamiselle.

Suodenniemellä eräs luonnollinen sahan paikka oli Taipaleenjoessa, jonka alajuoksulla oli ollut myllyjä ainakin jo 1600-luvun alkupuolella. Marraskuussa 1852 porilaiset kauppias M. F. Palmgrén ja kirjanpitäjä A. G. Hagnér hankkivat 50 vuoden käyttöoikeuden joen yläjuoksulla sijainneeseen Märkätaipaleen koskeen. Vuokraajina toimivat isännät Thomas Thomasson Turppa Taipaleen kylästä sekä Johan Matsson Raatsi Leppälammilta. Turpan kymmenen hopearuplan vuosivuokraa vastaan luovuttama ala, jolla sahalaitos sijaitsi, oli kooltaan puolitoista tynnyrinalaa (1 tynnyrinala = n. puoli hehtaaria). Johan Matsson sai vuokraamastaan koskiosuudesta kolmen hopearuplan vuotuisen korvauksen.

Vauhdikkaan alun jälkeen sahahanke joutui vastatuuleen. Periaatteena noihin aikoina nimittäin oli, että sahanomistajilla piti olla puutavaran toimitussopimus lähiseudun metsänomistajien kanssa jo ennen toiminnan alkamista. Katselmustilaisuudessa lääninmetsänhoitaja Mallén huomautti, että osa suodenniemeläisistä metsänomistajista oli luvannut puunsa Kokemäelle suunnitellulle Kolsinkosken sahalle ja nyt he olivat myymässä niitä myös Taipaleen sahalle. Lisäksi kruunun asiamiehenä toiminut v.t. nimismies Kasimir Liljestrand oli huolissaan siitä, että kruunun yhteismaana ollut Pyykoskenmaa ja Selkeen virkatalon metsät sijaitsivat niin lähellä, että oli syytä olla huolissaan niiden komeiden metsien säilymisestä ja välttymisestä salahakkuilta. Eikä metsävarojen ehtymisen pelolta muutenkaan vältytty: Selkeen virkatalon vuokraaja H. J. Grönberg ja hyyniläläinen talollinen Juha Toijanen valittivat läänin kuvernöörille, että todellisuudessa saha käyttäisi jo ensimmäisenä toimintavuotenaan kaksi kertaa niin paljon puita kuin mitä sille haettu 10 000 tukin vuotuinen sahauskiintiö salli.

Sahan paikka näkyy tässä katselmuksen yhteydessä
vuonna 1853 tehdyssä kartassa. Samoin näkyy katkoviivalla
merkitty Turpalta vuokrattu alue sahan ympärillä.
Kuten kuvasta näkyy, oli joen vastaranta Raatsin
omistuksessa. Nykyisin Lahdenperäntie ylittää
Taipaleenjoen suunnilleen sahan tontin kohdalta.

Sahan perustamista hakeneet vastasivat näihin huoliin antamalla arvioida Suodenniemen metsävarat. Sahan vaikutuspiirin metsäalaksi laskettiin yhteensä lähes 50 000 tynnyrinalaa, johon eivät sisältyneet Selkeen, Toijasen tai Pyykoskenmaan metsät. Kolsinkoskelle tuosta määrästä oli varattu noin puolet. Hankkeen puuhamiehet esittivät, että jäljelle jääneistä metsistä voitiin kaataa Taipaleen sahan tarvitsemat puut alueen metsien kärsimättä siitä vahinkoa.

Annetut selvitykset vakuuttivat lääninmetsänhoitajan mutta eivät valittajia, jotka nyt olivat huolissaan myös Taipaleenjoen uoman tukkivan sahalaitoksen aiheuttamista tulvista Märkäjärvellä sekä siitä, että sahan yläpuolisten vesialueiden rannoilla metsää omistavat tulisivat riippuvaisiksi Taipaleen sahan maksamasta hinnasta kun eivät voisi uittaa tukkejaan sen ohi muille sahoille. Oman valituksensa jättänyt Kasimir Liljestrand oli puolestaan huolestunut juopottelusta, jota sahoilla harrastettiin. Ainakin Susikoskella, kuulemma. Myös huoli metsien hupenemisesta painoi häntäkin eikä sinänsä suotta, sillä salahakkuut olivat tuohon aikaan melko yleisiä, etenkin metsissä jotka sijaitsivat lähellä sahalaitoksia. Lisäksi sahanomistajat olivat alkaneet ostaa metsiä tai niiden hakkuuoikeuksia ja puhdistaneet haltuunsa saamat alat satoihin henkilöihin nousseen työvoiman avulla niin, ettei pensaitakaan lopulta ollut enää jäljellä. Suodenniemellä näin oli käynyt seudun parhaimpiin kuuluneelle Sävilahden metsälle, jonka hakkuuoikeudet oli myyty alkutalvesta 1853 ja joka sitten oli lyhyessä ajassa hakattu paljaaksi. Näistä syistä valittajat pysyivätkin edelleen toiveessaan, ettei Taipaleeseen koskaan rakennettaisi sahaa.

Valittajat pyyntöineen jäivät alakynteen, kun asia eteni kuvernöörin harkintaan. Hän ponnisteli teollisuuden kehittämiseksi läänissään eikä epäröinyt asettaa viranomaisten tekemiä selvityksiä valittajien näkemysten edelle. Niinpä sahahanke eteni Helsinkiin senaatin käsittelyyn. Se antoi hankkeelle lopullisen hyväksyntänsä, vaikkakin alensi vuotuisen sahausmäärän 4 000 tukkiin. Sahaustoiminta Taipaleenjoessa pääsi alkamaan loppuvuodesta 1857.

Lähteet:
Katselmuskartta Taipaleen sahan alueesta, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Hakanen Armas: Sastamalan ja lähiympäristön piensahat - muistin lokeroista ja muista lähteistä. Armas Hakanen, Sastamala 2009. 

Kaukamaa L. I.: Porin puutavarakaupasta ja metsänkäytöstä kaupungin kauppapiirissä "suuren laivanvarustustoimen" aikana 1809-56. Historiallisia tutkimuksia XXVII, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1941.
Uusinoka Viljo: Vähän sahauksen historiaa. Lankkujen ja lautojen sahausta ja myyntiä Mouhijärvellä 1800-luvulla. Olli Tuomisen arkisto, kansio 2. Kansallisarkisto Joensuu.