Nälän ja isonvihan aikoja 300 vuotta sitten

Yrjö Raevuori (1889-1975) oli monitaitoinen mies. Päätoimisesti hän oli lakimies mutta hoiti samalla useita luottamustehtäviä Tampereen seudulla. Sen lisäksi hän oli etevä historiantutkija, joka hallitsi hyvin myös vanhat käsialat. Aikalaistensa ja jälkipolven onneksi eräs hänen tutkimuskohteistaan oli niin sanotun jakamattoman Mouhijärven historia – siis sen, johon myös Suodenniemi ja Lavia kuuluivat. Hänen osaamisestaan saatiin näyte Tampereen Historiallisessa seurassa syksyllä 1930, kun hän piti siellä lähinnä Mouhijärven seurakunnan arkistoaineistoon perustuvan esitelmän tutkimansa pitäjän vaiheista. Se julkaistiin jatkokertomuksena Paikallissanomissa marras-joulukuussa 1930 ja on mielenkiintoinen erityisesti siksi, että se kuvaa aikaa josta ei niin kovin usein ole kirjoitettu.

Esitelmä on kokonaisuutenakin kovasti tutustumisen arvoinen, mutta tähän olen poiminut sen Suodenniemeä koskevat kohdat. Kertomus alkaa Mouhijärven Kirkkojärven rannalla sijainneen vanhan kirkon kuvailulla. Se on sikälikin kiinnostava, että se tarjoaa ajateltavaa myös Suodenniemen vanhan hautausmaan ajoituksen suhteen:

”Eräs erikoinen piirre on [Mouhijärven] vanhasta kirkosta vielä mainittava […]. Kirkon lattiaan oli nimittäin, varsinkin kirkon pääkäytävän ja ristikäytävän kohdalle lyöty suuret määrät vähäisiä, läpimitaltaan 2-3 tuuman suuruisia rautaisia ristejä, osoitukseksi asianomaisiin kohtiin kirkon lattian alle haudatuista vainajista. Lukuun ottamatta sakariston alla erillisenä ollutta kirkon viinikellaria, oli nimittäin koko kirkon, joka oli rakennettu matalalle kivijalalle, alusta yhtenä ainoana kirkon laajuisena noin 2 m[etriä] korkeana kellarina, josta ainoastaan kuorin puoleinen pää oli erilliseksi väliseinällä erotettuna.

Albert Edelfeltin Poltetty kylä sijoittuu nuijasodan aikaan mutta tuli heti
mieleeni, kun tutustuin Raevuoren löytämiin tietoihin isonvihan ajalta.
Mouhijärven vuoden 1715 kastettujen luettelon otsikoksi on kirjoitettu
"1715 syntyneet ja kastetut Mouhijärven autioksi hävitetyssä seurakunnassa".

Tänne kirkon lattian alle haudattiin puolentoista sadan vuoden kuluessa ei ainoastaan monia satoja, vaan jopa ainakin toiselle tuhannelle nouseva määrä vainajia. […] On sinne haudattu useita ammatinharjoittajiakin, silloin vielä harvalukuisten torpparien perheiden jäseniä ja jokunen sotamieskin. Pitäjän huomattavimmista taloista, joiden omistajia tai heidän perheittensä jäseniä on haudattu tänne vanhan kirkon lattian alle, mainitsen […] Suodenniemen alueella Kuulian, Sävin, Pälän, Tahlon, Turpan, Mustapään ja Prusin.”

Sitten aiheeksi nousevat 1600-luvun lopun suuret kuolonvuodet, joista täälläkin on kertaalleen kerrottu:

”Maamme yleisestä historiasta tunnemme, että monin paikoin kuoli 1697 nälän seurauksena raivonneisiin kulkutauteihin kokonaisia perheitä, niin että taloja jäi autioksi. Tällaiset tapaukset eivät olleet tuntemattomia Mouhijärvelläkään, sillä ainakin eräiden sotamiesperheiden jäsenet kuolivat kaikki. […] Suurimmat kuolinnumerot [Suodenniemellä] ovat […] Jalkavalan kylän Koppelon talon 11 kuollutta, [sekä] Pohjakylän Pukan talon 8 kuollutta. […] Pitäjän 140:stä maakirjaan merkitystä talosta ja Selkeen 7 torpasta sivuutti tuonen ankara viikatemies v. 1697 ainoastaan 17 taloa ja 2 torppaa. Nämä merkilliset talot, jotka muita paremmasta kohtalostaan saivat etupäässä kiittää eristettyä ja yksinäistä asemaansa, olivat […] Koivuniemen kylän Husari, Sepän ratsutila Leppälammin kylässä, […] Märkätaipaleen Prusi ja Isotalo […] ja Pajuniemen kylän Karo ja Kari, josta viimeksi mainitusta tuoni jo seuraavan vuoden alussa korjasi uhrinsa.”

Suuren Pohjan sodan ja isonvihan ajasta Suodenniemellä Raevuori on tehnyt useita kiinnostavia havaintoja:

”1700-luvun kymmenenä ensimmäisenä vuonna oli näilläkin seuduilla ollut jotakin kosketusta sotaan, mm. siten että talolliset olivat saaneet muonittaa armeijaa ja ennen kaikkea tietysti asettaa sotamiehiä. Vasta 1710-luvulta lähtien sen sijaan alkavat isovihaksi mainitun suuren sodan vaikutukset näkyä […] lähteistä. […] Pakolaisia alkaa […] myöskin jo ilmestyä pitäjään, enentyen niiden lukumäärä tietysti sitä mukaa kuin sotatoimet ennättivät lähemmäksi näitä seutuja. […] Mm. asui nykyisen Suodenniemen Mustapäässä vielä niinkin myöhään kuin 1720 eräs pakolainen Magnus Neva ja tämän vaimo Maria Mikontytär, jotka olivat aikanaan olleet Nyenskansin, siis Nevanlinnan asukkaita, tuon linnoituskaupungin, joka jo 1703 oli joutunut venäläisten käsiin ja jonka välittömään läheisyyteen Pietari perustettiin. […] Mitään merkittävämpiä sotatapauksia ei Mouhijärven alueella isonvihan aikaan näytä tapahtuneen.

Myöskin Mouhijärven miehiä veivät [venäläiset] aikanaan vankeuteen Venäjälle. […] Vielä niin myöhään kuin toukokuun 13. päivänä 1720 venäläiset ottivat Herman Simonpoika Pälilän Pohjakylän […] Pukalta sotamieheksi. […] Vasta huhtikuussa 1725 pääsi Venäjältä palaamaan Juho Antinpoika Pajuniemen kylästä, […] jonka venäläiset olivat vieneet sotamiehekseen jo 1718. Kärsimystensä uuvuttamana tämä mies sitten jo kotiinpaluunsa jälkeisenä syyskuun 12. päivänä kuoli.”

Yrjö Raevuori,
Suodenniemen(kin) historian tutkija.

Pikkuvihan ajan Raevuori ohittaa nopeasti. Siihen liittyneestä valanvannomisepisodista oli täällä kerran juttu.

”1741-1743 käydyn uuden venäläissodan, ns. pikkuvihan vaikutukset eivät näytä Mouhijärvelle sanottavasti ulottuneen.”

Kertomusajan henkirikollisuudesta Raevuori löytää muutaman esimerkin: 

”Kuolemantuomioita ei liene langetettu koko venäläiskautena […]. Yleensäkin ovat murhat ja tapot pitäjässä olleet hyvin harvinaisia […]. 1715 lokakuun lopulla kuoli vanha noitaukko [kuolleiden luettelossa sanotaan tosiaan niin!] Erkki Tuomaanpoika Kepuli 75-vuotiaana erään venäläisen luutnantin pahoinpitelyn uhrina kolme päivää pahoinpitelyn jälkeen. […] 1764 kesäkuun 16. päivänä kello 10 aamupäivällä mestattiin edellä käyneen viikkoja kestäneen valmistelun jälkeen murhatun poikapuoli, 23-vuotias Juho Juhonpoika Kero ja 29-vuotias Matti Heikinpoika Roika sen johdosta, että olivat edellisen vuoden kesäkuun 12. päivänä myllyssä murhanneet Isokeron talon isännän Jaakko Matinpoika Isokeron.”

Lopuksi Raevuori kertoo noituutta ja taikauskoa koskevista löydöistään:

”Sanan voimaan ja loitsuihin on Mouhijärvelläkin vielä 1600-luvun lopulla, vieläpä 1700-luvullakin perin usein uskottu ja turvauduttu. […] Vanha seppä Juho Makkonen, joka oli syntynyt 1632 ja kuoli 80 vuoden vanhana kerjuulla ollessaan Kittilän kylän Kelalla, mainitaan olleen huonossa maineessa noituudesta, mihin tahansa hän menikin.”

Esitelmään tutustuttuani aloin miettiä, löytyisikö jostakin lisää Yrjö Raevuoren Suodenniemen historiaan liittyvää aineistoa. Panin merkille, että hänen yksityisarkistonsa on Tampereen kaupunginarkistossa ja se sisältää ilmeisen paljon hänen pitämiään historiaesitelmiä ja muuta tutkimusten tuloksena syntynyttä aineistoa. Sinne siis vie uteliaan tie, heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Lähteet:
Jakamattoman Mouhijärven pitäjän vaiheita 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa. Yrjö Raevuoren esitelmä Tampereen Historiallisen seuran kokouksessa syksyllä 1930, Paikallissanomat 27.11.1930, 4.12.1930, 13.12.1930, 20.12.1930 ja 23.12.1930.
Yrjö Raevuoren valokuva: Wilskman J. E.: Lakimiesmatrikkeli: elämäkerrallisia tietoja Suomen lakimiehistä. Söderström, Porvoo 1939.

Laskiainen oli taikojen aikaa

Löysin hiljattain pitkään kadoksissa olleen muistitikun, jonka sisuksista löytyi pari vuotta sitten silloisesta Kansanrunousarkistosta keräämiäni tietoja vanhasta suodenniemeläisestä laskiaisajan uskomusperinteestä. Tikku olisi saanut löytyä vähän aiemmin, koska aiheesta olisi ollut mukava kirjoittaa oikeaan aikaan vuodesta. Mutta onpahan aihe nyt käytynä läpi ensi vuotta ajatellen.

Laskiaistaiat näyttävät olleen erityisesti nuorten tyttöjen harrastus. Vuonna 1851 syntynyt suodenniemeläinen Amanda Tobiasson muisteli tuntemiaan taikoja haastattelijalle vuonna 1926. Hän kertoi, että kun laskiaisena asettui keskiyöllä kahden peilin väliin, pääsi näkemään sulhasensa. Amandan mukaan toinen keino sulhasen henkilöllisyyden selvittämiseen oli se, että lakaisi alastomana portaat yhdeksään kertaan ylhäältä alaspäin selkä edellä, minkä jälkeen oma sulhanen ilmestyisi tarkastamaan, olivatko portaat puhtaat. Elleivät nämä keinot tepsineet oli Tobiassonin tiedossa vielä kolmaskin konsti: kun söi yhdeksän silakkaa häntä edellä, tuli oma sulhanen yöllä unessa juottamaan.

Jos nuori halusi tietää, joutuisiko tai pääsisikö kuluvana vuonna naimisiin, kannatti sitäkin asiaa selvittää juuri laskiaisena. Amandan mukaan suodenniemeläisten tapana oli, että asiaa käytiin sikalan ovella tiedustelemassa. Jos sika silloin röhkäisi, merkitsi se myöntävää vastausta.

Trullit kulkivat pahanteossa pimeinä kevätöinä.
Kuva: Wikimedia Commons.

Paitsi tällaisia hyviä asioita mahtui laskiaiseen myös ikävämpiä ilmiöitä. Öiseen aikaan nimittäin trullit kiertelivät naapurien navetoissa keritsemässä lampaista villoja, leikkelemässä jouhia hevosten harjoista ja hännistä tai karvoja lehmien hännistä. Tarkoituksena oli siirtää naapurien onnea itselle. Vuonna 1886 syntynyt Hjalmar Haapanen muisteli, että hänen lapsuudessaan Kiikoisten kylässä eleli Wens-Maijaksi sanottu mökinmuori, jota pidettiin tietäjänä tai noitana ja joka oli myös pelätty trulli. Hän kierteli laskiaisöinä Palomäen ja Lähteenmäen taloissa keritsemässä lampaiden päitä ja kylkiä. Samaa kerrottiin 1800-luvun puolivälin jälkeen tapahtuneen myös Taipaleessa.

Näiden taikuusmuisteloiden jatkoksi sopinee vielä tämä samasta arkistosta paljastunut laskiaiseen liittyvä suodenniemeläinen noitatarina. Myös se on Amanda Tobiassonin kertomus vuodelta 1926:

”Illalla kun jo oli pantu nukkumaan ja renki nukkui pakarissa, tuli emäntä lehtikerpo kainalossa, semmoinen, josta lampaat jo olivat lehdet syöneet, pisti kervon uuniin ja pani sen palamaan, otti kaapista rasvapöntön ja voiteli itsensä ja sitten uuniluudan sillä ja istui uuniluudan päälle ja sanoi: ”Huis hepo, ylös ja alas, ei mihinkään nurkkaan eikä pieleen, vaan sinne, missä kaikki noidat koossa ovat.” Ja sitten lensi emäntä ulos ovesta.

Renki nousi ylös ja teki samalla lailla kuin emäntäkin, teki uuniluudan itselleen, voiteli sen ja itsensä sekä istui sen päälle ja sanoi: ”Huis hepo, ylös ja alas, joka nurkkaan ja pieleen, sinne missä kaikki noidat koolla ovat”. Renki sanoi väärin ja hänen päätänsä kopistettiin joka nurkkaan ja pieleen. Kun emäntä näki rengin tulevan sinne, missä kaikki noidat olivat, pelästyi hän ja kysyi, kuinka renki oli sinne tullut. Renki sanoi, että hän oli voidellut itsensä niin kuin emäntäkin ja tullut samalla lailla. Emäntä antoi hänelle suuren villapussin ja käski hänen mennä kotiin samalla lailla kuin hän oli tullutkin eikä puhua kenellekään ihmiselle yhtään sanaa.”

Lähde:
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Katsaus entisajan suodenniemeläiseen kansanlääkintään

Kirjoittelin täällä jokin aika sitten lasten hoidosta entisaikaan. Juttu perustui opettaja Elli Lahtisen vuonna 1917 antamiin tietoihin menetelmistä, jotka hänen mukaansa olivat Suodenniemellä ”siksi yleisiä, että jokainen siellä syntynyt ne vallan hyvin tuntee”. Lahtisen selonteko käsitti kuitenkin muutakin kuin lastenhoitoa ja seuraavassa on pieniä poimintoja niistä perinteisistä konsteista, joilla kotipiirissä syntyviä vaivoja parannettiin.

Palovammojen hoitoon vanha kansa käytti kermaa tai liinöljyä, koska niiden uskottiin estävän rakkojen muodostumista. Mikäli niitä ei ollut saatavilla, sopi voiteeksi myös tavallinen pyykkisaippua. Niksin sanottiin toimivan sekä tulen että veden aiheuttamiin palovammoihin. Vastaavasti paleltumia hoidettiin paloöljyä, viinaa, spriitä, etikkaa tai sian sappea niihin hieromalla. Myös lumella hieromista käytettiin.

Kyistä oli monenlaista harmia, mutta monet olivat
myös hoidot. Kuva: Kreuzotter/Wikimedia Commons.

Näin kesäaikaan peltotöissä ja muuallakin vitsauksena olivat käärmeet, mutta niidenkin varalle oli konstit olemassa. Käärmeen puremiin hierottiin sylkeä tai korvavaikkua ja käytettiinpä samaan tarkoitukseen myös ihmisen virtsaa. (Jostain syystä sitä käytettiin myös muunlaisiin haavoihin.) Elli Lahtisen aikaan melko uusi hoitomuoto oli sellainen, että pureman yläpuolelle sidottiin lanka myrkyn leviämistä estämään, minkä jälkeen haavaa leikattiin suuremmaksi, jotta myrkky valuisi pois.

Puremien lisäksi käärmeiden uskottiin vaivaavan ihmistä myös toisella tavalla: aurinkoisella ilmalla niiden ajateltiin menevän ulkona nukkuvan ihmisen sisään tämän suun kautta. Matelija voitiin kuitenkin poistaa, jos sen sisäänsä saaneelle annettiin hevosen virtsaa. Sen juomisesta seurasi oksennus, jonka mukana myös käärme tuli ulos.

Hämähäkki sen sijaan oli entisajan parantajan apulainen. Sen osuudesta haavojen hoidossa Lahtinen kertoi näin:

Hämähäkinseitti auttoi haavanhoidossa ja onpa sille
annettu arvoa nykylääketieteessäkin.

”Haavaan on pantu hämähäkin seittiä ja sen jälkeen sidottu se. Haavaan ei saa päästää vettä eikä ilmaa, muuten siihen tulee ”vihat”. Nykyään haavaan voiteeksi käytetään lysoolia, jodia, karboolia yms.”.

Ihoon menneitä tikkuja entisajan suodenniemeläiset poistivat sen päälle laitetulla pikilapulla, jonka hautoman märän kanssa tikun sanottiin poistuvan. Korvasäryn tullen laitettiin korvaan tervaan kastettu pumpulitukko. Myös juhannustippoja tai lämmintä vettä käytettiin. Syyliä taas voitiin poistaa kolmellakin erilaisella tavalla. Yksi tapa oli sellainen, että lankaan sidottiin yhtä monta solmua kuin oli poistettavia syyliä. Sitten lanka vietiin lantatunkiolle ja peitettiin sinne. Syylät katosivat, kun lanka mätäni. Toinen konsti oli sellainen, että uunin hiillokselle heitettiin suolaa ja hypättiin kolmen kynnyksen yli. Kolmas tapa syylien poistoon oli syyliä painellessa luettu loitsu, joka meni näin:

”Painan paisumattomaks,
Painan kasvamattomaks,
nimetän nimettömäks.
Sisältä kivuttomaks,
Alta aivan terveeksi.”

Entisajan suodenniemeläiset tunsivat siis koko joukon parannuskeinoja erilaisiin vaivoihin. Osa oli ehkä oikeastikin tehoavia, kuten hämähäkinseitti jonka nykylääketiede on todennut sisältävän tulehdukselta suojaavia aineita ja sanotaanpa sen myös tyrehdyttävän verenvuotoa.

Yksi vaiva oli parantajillekin vaikea. Näärännäppyjen syynä pidettiin nimittäin salakatselua avaimenreiästä ja niihin ei Lahtisen mukaan tunnettu parannuskeinoa.

Lähteet:

727. Vastauksia kyselyyn "Kansanomaiset parannus- ja lääkitystavat" (1917), Kansallismuseon kansatieteellinen käsikirjoitusarkisto.