7. Panssariautojoukkue, jota joissain lähteissä kutsutaan
myös 7. Erilliseksi Panssariautojoukkueeksi (7. Er.Ps.AutoJ), oli kooltaan
suhteellisen pieni yksikkö. Sen vahvuuteen kuului 1 upseeri, 6 aliupseeria
sekä 10 miehistön jäsentä eli yhteensä siis 17 miestä. Kulkuvälineinään ja
samalla aseinaan sillä oli kolme panssariautoa, joista yhtä Siren ajoi. Ne kuten melkein kaikki muutkin
suomalaiset panssariautot olivat neuvostovalmisteisia talvisodan sotasaaliita.
Auto painoi viitisen tonnia ja siinä oli neljän hengen miehistö.
Panssariauto etenee Viteleen tienoilla heinäkuussa 1941. Kuvan oheen liitettyjen tietojen mukaan juuri tämä auto on yksi 7. Panssariautojoukkueen kolmesta sotakoneesta. Kuva: SA-kuva 28039. |
Panssariautomiesten sotaretki oli alkanut
keskityskuljetuksella Lappeenrannan ja Joutsenon seuduille, josta
rajanylityksen jälkeen oli edetty Laatokan pohjoispuolelle. Viteleessä vanhan
rajan takana vietettiin melko pitkä ja vähätoiminen kausi, jonka jälkeen
jatkettiin taas eteenpäin. Toinen pidempi oleskelu sijoittui Aunuksenkaupungin lähellä olleen Mägrin kylän seudulle. Sillähän oli ollut oma yhtymäkohtansa Suodenniemeen Aunuksen retken aikana.
Panssarijoukot etenivät syyskuun alkupuolella Syvärille,
josta reitti kiertyi kohti pohjoista ja Karjalan pääkaupunkia Petroskoita.
Panssariautomiesten retkestä on säilynyt melko niukasti omaa aineistoa, sillä esimerkiksi joukkueen sotapäiväkirja, mikäli sellaista on aikanaan pidetty, puuttuu arkistosta. On kuitenkin joitakin
muita lähteitä, joiden avulla sen sotavaiheita voi seurata melko
läheltä. Yksi kiinnostava asiakirja löytyy Panssariprikaatin operatiivisen
toimiston (toimisto III) aineiston joukosta. Kyseessä on Panssaripataljoonan
komentajan kirjoittama tarkan oloinen kertomus syyskesän sotatoimista. Siitä
löytyy myös tämän jutun kannalta tärkeitä tietoja.
Kirjoituksesta ilmenee, miten panssarijoukkojen tie kulki
Syväriltä Latvan kylän suuntaan. Siitä on selvästi aistittavissa, että
eteneminen oli kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Panssarit vikaantuivat helposti
ja myös vastapuolella oli niitä runsaasti. Venäläiset eivät olleet
luovuttamassa vaan heidän taistelutahtonsa vain lisääntyi sitä mukaa, mitä
syvemmällä Karjalassa taisteltiin. Syyskuun 24. päivänä kirjattiin Vahvennetun 1. Jääkäriprikaatin
tiedustelutoimistossa (toimisto II) venäläisiltä
kaapattu paljon kertova radiosanoma: ”Tapeltava
viimeiseen asti sekä tuhottava vihollinen. Minkäänlaista perääntymistä ei saa
sallia. Rutikoff”.
Kovasta vastuksesta ja kärsityistä tappioista huolimatta
eteneminen jatkui aina Petroskoin porteille saakka. Syyskuun 28. päivänä oltiin
jo niin lähellä kaupunkia, että puolilta päivin sinne ammuttiin ensimmäiset
tykinlaukaukset. Pian saavutettiin uloimmat
esikaupungit. Iltapäivän taistelutilanteesta
Panssaripataljoonan komentaja kirjoittaa näin:
Tekstissä mainittu tuhoutunut panssariauto oli se, jota Julius
Siren kuljetti. Lisätietoja tapauksesta löytyy Jääkäripataljoona 2:n esikunnan
(E/JP 2) sotapäiväkirjasta. 7. Panssariautojoukkue oli tähän aikaan sille
alistettuna:
”Kello 14 saapui kärki
maantien ja satamaradan risteyskohtaan. Kärjen saapuessa rautatien
luoteispuolella olevalle mäelle sai vihollinen ammuttua hyökkäysvaunullaan oman
panssariauton tuleen. Samanaikaisesti pysähtyi hyökkäys vihollisen ankaran
vastarinnan takia.”
Kuvaus on niin yksityiskohtainen, että sen avulla
tapahtumapaikan saisi selville, jos käytössä vain olisi oheista tarkempi
kartta.
Tätä juttua kirjoittaessani käteeni osui Pentti Hovilaisen vuonna 1949 kirjoittama suomalaisen panssariaselajin
historiikki. Hänellä näyttää olleen käytössään Panssaripataljoonan 1.
komppanian (1./Ps.P) sotapäiväkirja, jota ei arkistosta löydy. Onneksi Hovilainen
on jäljentänyt siitä kirjaan kohdan, joka kertoo samasta hetkestä kuin
edellinen lainaus:
”Taistelu jatkui [Uusiselän] kylästä yhä kohti pohjoista. Pian
ylitettiin Muurmannin rautatie ja oltiin Petroskoin esikaupungin liepeillä.
Tällöin tuli kehittyi valtavaksi vihollisen puolelta. Vaunuja vastaan tuli myös
it-tulta. Yksi ps.auto sai osuman bensiinisäiliöön, jolloin se syttyi tuleen.
Vaununjohtaja ja varsinkin ajaja psm. [p. o. korpraali] Siren saivat tulen vaatteisiinsa sekä pahoja palohaavoja. Toiset
säilyivät vaurioitta.”
Julius Sirenin hautalaatta Suodenniemen sankarihautausmaalla. |
Kavanderin ja Sirenin kohtalo oli samanlainen. Molemmat nuoret miehet menehtyivät vammoihinsa kenttäsairaalassa
30.9. reilu vuorokausi kohtalokkaan tapauksen jälkeen. Julius Siren oli tuolloin 24-vuotias ja
Lauri Kavander 23 vuoden ikäinen. Päivää myöhemmin hyökkäystaistelut saavuttivat yhden suuren päämääränsä, kun siniristilippu
kohosi Petroskoin kattojen ylle.
Lähteet:
Panssaripataljoonan komentajan sotapäiväkirja 1941 (SPK 19134), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Panssaridivisioonan esikunnan tsto III:n sotapäiväkirja 1941-1943 (SPK 19069), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Vahvennetun 1. Jääkäriprikaatin tsto II:n tiedustelupäiväkirja 1941-1942 (SPK 24423), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jääkäripataljoona 2:n esikunnan sotapäiväkirja 1941 (SPK 13866), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jatkosodan organisaatiokortisto, Kansallisarkisto.
Hovilainen Pentti: Tankkiryhmentistä panssaripataljoonaan 1919-1949. Panssaripataljoonan upseeri- ja aliupseerikunta 1949.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Pirhonen Ossi: Luutnantti Heikki Kunnaala panssarivaunu- ja panssariautojoukkueen johtajana. Varkauden Reserviupseerikerho ry.
Karttapohja: Itä-Karjalan yleiskartan lehti P-36, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.