Entisajan vuodenkierto sananparsien kertomana

Entisajan ihmisten pärjääminen oli paljolti kiinni hyvästä säästä. Jos halla vei viljan tai syyssateet pilasivat sadon, oli seurauksena vähintäänkin tiukat ajat, ellei jopa suoranainen nälänhätä. Luonnon havainnointi ja sään ennakointi oli taito, joka saattoi merkitä eroa toimeentulon ja vaikeuksien välillä. Ennusmerkkejä etsittiin eri puolilta ja osa niistä varmasti oli aivan päteviä ja nykyäänkin hyödyllisiä. Löysin koko joukon Suodenniemellä käytettyjä sääasioihin liittyviä sananparsia Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) jokin aika sitten digitoiduista sananparsikorteista. Sanontoja näyttää kerätyn ainakin 1930-luvulla. Seuraavassa on niihin perustuva poiminta, joka valottaa vuoden eri vaiheisiin sijoittuneita tärkeitä päivämääriä ja erilaisia ilmiöitä, joista lähiajan säätä saattoi ennustaa.

Talven aikaan suojakelin saattoi kuulemma ennakoida siitä, jos tervejalkainen hevonen makaili pilttuussaan. Toinen samaan tapahtumaan viittaava ilmiö oli hevosen kavioon naularivin kohdalle ilmestyvä jäähileestä muodostunut rengas.

Aurinkoon liittyy useita sananlaskuja, jotka kertovat sen
hyödyntämisestä sään ennustamisessa. Tämä auringonlasku nähtiin
Suodenniemellä vuonna 2010.

Lumikinosten paksuuden pystyi puolestaan ennustamaan jänisten talvella järsimistä puuntaimista. Lunta kun kuulemma sataisi sen verran, että purtu kanto jäisi tulevan lumen tasalle. Jos taas jänis hypätessaan veti lumeen rannun, oli lunta tulossa sen pituutta vastaavalta paksuudelta. Kiima-aikana rantuja ei kuitenkaan kannattanut tarkkailla, ne kun kertoivat ihan muusta kuin tulevasta säästä.

Talvinen iltarusko yhdistettiin lämpimään kauteen, mitä seuraisi pitkä kylmä jakso. Toiseksi tiedettiin, että ehtooruska tuulen puuska, aamuruska sateen puuska. Talvesta sanottiin niinkin, ettei se mene taaksensa katsomatta eli että ensimmäisiä kevään merkkejä seuraisi vielä kylmää ennen kevään koittamista.

Kevään alkuna pidettiin kynttilänpäivää, joka päivämäärä oli 2.2. Sanottiin, että kevättä kynttelistä. Kun kelit tuon päivän jälkeen lämpenivät niin, että talon pohjoispuolen räystäistä alkoi tippua vettä, olisivat vedet siitä yhdeksän viikon päästä korkeimmillaan.

Marianpäivällä 25.3. oli oma merkityksensä entisajan vuodenkierrossa. Siitä Suodenniemellä sanottiin, että mitä mariana malan päällä, se on vappuna vaossa. Lunta olisi siis toukokuun alussa pellolla saman verran kuin maaliskuun lopussa katolla. Toinen marianpäivään ajoittuva sanonta kertoi, että mitä ennen mariaa ojat juoksee, niin sitä jälkeen ne kuivavat. Eli pakkasia oli vielä luvassa.

Ukkosesta sanottiin, että mikäli se tulee järvien ollessa vielä jäässä, olisi tulossa kylmä ja kolkko kesä. Toinen samaa tarkoittava enne oli se, että keväisin usein kuultu käenpiika tuli laulamaan asutuksen lähelle.

Kesällä tarkkailtiin ennen muuta sateita, ne kun vaikuttivat niin moneen asiaan. Veden äkillinen väheneminen kaivoista ja muista vesipaikoista tiesi kuulemma suuria sateita. Niihin liittyen voitiin sanoa niinkin, että ne jatkuvat kun aurinko katselee ikkunasta eli näkyy pilvien läpi. Ja jos tänään auringon paistaessa satoi, tiesi se sateen jatkumista seuraavanakin päivänä. Kun sitten aurinko katsoi taakseen, eli taivaanranta oli kirkkaan valoisa vielä auringon jo laskettua näkymättömiin, oli seuraavaksi päiväksi tiedossa poutaa. Jos taas auringon laskiessa sen ympärillä oli pilvenhattaroita, tiesi se sadetta seuraavaksi päiväksi. Silloin sanottiin, että aurinko laski sakkaan, huomenna sataa.

Käenpiian laulaminen asutuksen lähellä tiesi kolkkoa ja kylmää säätä.
Kuva: Wryneck/Wikimedia Commons.

Eräs heinäaikaan liittyvistä Suodenniemellä käytetyistä kansanviisauksista oli sellainen, että joka sateella niittää, niin se poudalla korjaa. Toinen sanonta sanoi, että sen ei pidä pilviä kurkistella, joka heinää tekee. Laurina 10.8. vanha kansa lähti latapellolle eli kylvämään ruista.

Jaakonpäivä 25.7. tunnetaan nykyisin kai parhaiten kylmän kiven heittämisestä mutta entisaikaan siihen liittyi muitakin uskomuksia. Sanottiin, että jos Jaakkona sataa, niin sataa Perttuun (24.8.) asti.

Kasi ei kalvesta katoo eikä halla hevon alta päivän Perttulin (24.8.) perästä. Sateisesta syyskesästä kieli se, jos keltakusiaiset eli mahiaiset tekivät mättäässä ylöspäin pesäänsä ja jos ampiaiset tekivät pesänsä puiden oksiin ynnä muille korokkeille.

Syksyyn kuului myös talven tulon ennustaminen. Ensimmäisestä Pertunpäivän (24.8.) jälkeisestä valkoisesta härmästä eli niin sanotusta trumppuhärmästä ajateltiin olevan yhdeksän viikkoa talven tuloon. Samoin laskettiin myöskin ensimmäisestä teeren kuherruksesta.

Lumen tulon ennustettiin alkavan Matinpäivästä. Entisaikaan Matinpäiviä oli vuodessa kaksi, joista Syys-Matti oli 21.9. ja niin sanottu Talvi-Matti 24. helmikuuta. Näiden päivien väliin jäävää aikaa pidettiin sisätöiden aikana, jolloin illat käytettiin puhdetöiden tekemiseen. Syys-Mattiin viitaten sanottiin, että Matista lumiportit avataan. Lumen tulosta tiedettiin vielä sellainenkin seikka, että mikäli ensilumi tuli muulla kuin pohjois- tai itätuulella, se ei ollut pysyvä.

Syyskauden päätteenä pidettiin 29.9. vietettyä Mikonpäivää. Siihen mennessä piti ulkotöiden olla tehtyinä. Sitä tarkoittaen sanottiinkin, että Mikkona naiset sisälle ja nauriit kuoppaan.

Lähde:
Suodenniemen sananparsikortit, Kotimaisten kielten keskuksen arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Suodenniemen nimen alkuperä

Suodenniemi-Seuran kotisivulla on viime keväästä saakka keskusteltu Suodenniemen nimen alkuperästä. Alusta saakka on tiedetty, että pitäjän nimi on syntynyt sen kylän nimestä, joka ennen oli pitäjän keskustaajama saarnahuoneineen ja hautausmaineen. Viimeisimpänä verkossa käytyyn keskusteluun osallistui nimimerkki Voisiko Lahdensuo selittää nimen?, joka mietti voisiko Suodenniemi olla alkuaan Valkijärven ja Kirkkojärven välissä sijainneen niemen nimi.

Mieleeni muistui valtionmetsien hiljattain päättyneen kulttuuriperintöinventoinnin päätösjulkaisu Metsiin kadonneet, jossa esiteltiin vinovalovarjosteiden avulla esiin saatuja kulttuuriperintökohteita. Varjosteiden avulla oli löydetty esimerkiksi viime jääkauden päättyessä syntyneiden sulamisvirtojen jokisuita, jotka ovat jo aikoja sitten kuivuneet ja sulautuneet osaksi maastoa.

Suodenniemen kylän alue ei ainakaan nykyisin enää muistuta niemeä,
sillä kylä sijaitsee tässä ortoilmakuvassa näkyvän Kirkkojärven pohjukassa.

Sain hiljattain vinkin, että varjosteita olisi saatavilla Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkuna-palvelun kautta, joten ryhdyin etsimään niitä toivoen, että niistä saisi jotakin irti näihin pohdintoihin liittyen. Varjosteiden tutkiminen osoittautui kiinnostavaksi puuhaksi, vaikka harjaantumaton silmä ei niissä mitään kovin mullistavaa havainnutkaan. Maaston muotoja niiden avulla pystyi kuitenkin hahmottamaan eri tavalla kuin tavallisesta kartasta tai edes maastossa liikkuessa.

Suodenniemen kylän ympäristöä tutkimalla varjosteista alkoi hahmottua kiinnostavia yksityiskohtia maan muodoista. Maastossakin on helppo havaita, että itse kylä on ympäristöään korkeammalla harjanteella mutta vasta näitä varjosteita tutkimalla näki, millaisia sen ympäristön korkeuserot ovat. Sekä kylän itä- että länsipuolella on huomattavan tasaisia alueita, jotka on jo vuosisatoja sitten otettu maanviljelyksen käyttöön. Maapohja on savea, kuten nykyisen Kirkkojärven pohjakin on. Voisiko olla niin, että nuo tasangot olisivat vuosisatoja sitten olleet Kirkkojärven lahtia, jotka ovat maankohoamisen seurauksena kuivuneet?

Vinovalovarjosteessa Suodenniemen kylän alueen pinnanmuodot tulevat
kiinnostavasti esiin. Näkyykö kuvassa myös muinainen Suodenniemi?
Kiinnostava yksityiskohta on kuvassa erottuva vanha hautausmaa,
jonka historian saatossa tehdyt maanajot ovat nostaneet
ympäröivää maastoa korkeammalle.

Tällainen mahdollisuus avaisi yhteyksiä useisiin jo olemassa oleviin teorioihin pitäjän nimen historiasta. Jos Suodenniemen kylän paikka on todella ennen muodostanut selkeän niemen, tukisi se seuran keskustelusivulla olevassa Kotimaisten kielten keskuksen kommentissa esiin tuotua ajatusta Suolenniemestä – eli siitä, että pitkulaiset järvet ja muut maanmuodot ovat usein saaneet suoli-alkuisen nimityksen. Tässä tapauksessa suoli voisi viitata sekä lähistöllä olevaan kapeaan ja pitkään järviketjuun että itse niemen muotoon. Koska niemen ympärillä mahdollisesti olleet vesialueet eivät ole voineet olla kovin syviä, ne ovat kenties olleet jo soistuvia lahtia ihmisten saapuessa alueelle. Se taas voisi tukea Heikki Ojansuun jo sata vuotta sitten esittämää teoriaa siitä, että Suodenniemi tarkoittaisikin Soidenniemeä. Se olisi luontevaakin, jos niemen molemmilla puolilla ovat olleet sittemmin kuivuneet ja pelloiksi muokatut suot.

Maa kohoaa Suodenniemen alueella edelleen noin 60 senttimetriä vuosisadassa. Kohotessaan maa myös kallistuu. Voikin olla, että tuosta Suodenniemen ajasta olla kulunut niin pitkään, ettei sillä vielä sijainnut kylää. Ihmisiä on silti kulkenut sen ohi jo kauan ennen asuttamista, sillä kuten tunnettua, nykyisen pitäjän läpi ja paikan ohi kulki Sastamalan Rautaveden ja Pohjanlahden yhdistänyt eräreitti. Ehkä paikka kannatti asuttaa vasta sitten, kun niemen ympärille oli maan kohoamisen seurauksena muodostunut viljelykelpoista maata? Juhani Piilosen Sastamalan historian mukaan kylän uskotaan olevan myöhäiskeskiaikainen eli sen ajatellaan syntyneen 1200-1500 –lukujen välillä. Kaikki tämä tarkoittaisi sitä, että Suodenniemen kylä on voinut saada nimensä sijaintipaikkansa mukaan. Niin tai näin, nimi on ollut jo 1500-luvulla siinä määrin vakiintunut, että vanhimmissakaan asiakirjoissa sitä ei esimerkiksi ole yritetty kääntää ruotsiksi, vaan mitä erilaisimmista kirjoitusasuista huolimatta niemi on aina ollut niemi.

Olisiko Suodenniemi voinut olla alkuaan tämän muotoinen? Punaisella
yhtenäisellä viivalla näkyy ehdottamani entinen rantaviiva. Katkoviivalla
merkitsin kohouman, joka korkeutensa puolesta olisi ehkä kuulunut
muinaiseen niemeen, mutta Kirkko-ojan notko lienee kuitenkin ollut veden
alla. Sekä vuoden 1796 isojakokartassa että vuoden 1914 täydennyskartassa
näkyvät kohouman molemmin puolin kulkevat ojat, jotka lienevät
varhaisempien aikojen vesiväyliä.

Tämä edellä esitetty ajatus Suodenniemen nimen alkuperästä ei ole väittämä vaan vain yksi arvaus aiempien teorioiden rinnalle ja niitä tukemaan. Voi olla, että Museovirastossa, Geologian tutkimuskeskus GTK:ssa ja muissa organisaatioissa työskentelevillä asiantuntijoilla olisi tähän selkeä tukeva tai poissulkeva näkemys, sillä jääkauden jälkeisestä maankohoamisesta on ehkä jo olemassa tietokonemallinnuksia, josta maan kohoamisen ja kallistumisen vaikutukset vesistöihin ja rantaviivan kulloiseenkin sijaintiin kävisivät ilmi. Jatketaan siis keskustelua ja odotellaan samalla, tihkuuko aiheesta jossakin vaiheessa tutkittua tietoa.

(Vielä lopuksi tietoa vinovalovarjosteista kiinnostuneille: varjosteita pääsee katsomaan menemällä osoitteeseen www.paikkatietoikkuna.fi ja valitsemalla vasemmalle ilmestyvästä valikosta kohdan Karttaikkuna. Tämän jälkeen valitaan kohta Karttatasot ja esiin tulevasta valikosta ruksataan otsikon Korkeus alta löytyvä kohta Vinovalovarjoste.)

Lähteet:
Adel Vadim ja Seppä Johanna: Uusia kivikautisia löytöjä Sastamalasta: Suodenniemen arkeologinen inventointi 2007-2008. Pirkan maan alta (10), 2009.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 2. 1300-1860. Vammalan kaupunki, Vammala 2007.
Karttapohjat: Paikkatietoikkuna, Maanmittauslaitos.

Luontouutisia yli sadan vuoden takaa

Nyt kun kesä on tarjonnut tavallista enemmän mahdollisuuksia sisällä oleskeluun, päädyin historialliseen sanomalehtikirjastoon lueskelemaan vanhoja Suodenniemeen liittyviä uutisia. Päätin katsella, millaisia luontojuttuja pitäjästä lehtiin kirjoitettiin. Niitä löytyikin mutta niin monta, että niistä sai koottua tänne eräänlaisen kesäkevennyksen toisinaan raskaampien aiheiden rinnalle.

Pitäjässä tavatut hirvet päätyivät entisaikaan useammankin kerran
lehtien palstoille. Nämä ruokailevat sarvipäät puolestaan nähtiin
Suomen metsästyslehdessä vuonna 1909.

Vanhin löytämäni luontoon liittyvä uutinen julkaistiin Sanomia Turusta -lehdessä helmikuussa 1860. Toimitukseen oli saapunut tieto, jonka mukaan Mouhijärvessä oli edellisessä syyskuussa tehty poikkeuksellinen havainto, kun yli 10-kiloinen hauki oli syönyt sorsan. Uutinen meni kokonaisuudessaan näin: ”Puolen toista leiviskän [1 leiviskä = 8,5 kg] painava hauki nieli veden päällä uiskentelevan suorsan. Tästä kun hauki parka oli läkähtymäisillään ja hengen pyytelyksissä päristeli veden pinnalla, nähtiin se soutovenhe-väeltä ja haalottiin käsin ylös vedestä. Suorsan nokka oli jo tullut näkyviin hauven kusittimesta [=kidusaukosta].

Lehdistä löytyi toinenkin haukiaiheinen uutinen. Ajankohta oli toukokuun alku vuonna 1884, jolloin Kourajärvestä pyydettiin sokea hauki. Sen silmät olivat maidonvalkoiset mutta muuten kala oli ollut aivan normaali. Se oli yhtä vilkasliikkeinen kuin samassa pyydyksessä ollut lajikumppaninsa eikä merkkejä laihtumisesta näkynyt. Uutisen mukaan pyytäjät säilöivät kalan pään väkiviinaan mahdollista myöhempää tutkimuskäyttöä varten.

Aamulehti 6.8.1889.

Uutisen arvoinen oli myös lahna, joka 8. kesäkuuta 1895 ui Malakias Perttalan nuottaan Sävin Lamminjärvellä. Otus painoi 4 kiloa ja sen päässä erottui aikalaisten mukaan ”sammalen utuja” ja sarven nysät. Saaliina se lienee ollut vanhanakin kalana parempi kuin se leiviskän painoinen metsäsika eli mäyrä, jonka muuan seurakuntalainen viereisen uutisen mukaan sai katiskaansa 24. heinäkuuta 1889.

Suurten ja epätavallisten kalojen lisäksi pitäjän hirvet pääsivät toisinaan lehtien sivuille. 1800-luvulla Suomen hirvikanta oli niin loppuun metsästetty, ettei kruunupäitä juuri koskaan päässyt näkemään. Siksi kohtaamisista uutisoitiin vähän samaan tapaan kuin albiinohirvistä nykyään. Aamulehteen kirjoitettiin lokakuussa 1889 alla oleva hauska kertomus Kirkko- ja Kourajärvessä uineesta sarvipäästä. Jutusta ilmenee hyvin kannan pienuus, kun yhtä ja samaa eläintä voitiin seurailla eri alueilla ja sillä oletuksella, että kyse todella oli samasta yksilöstä.

Nimimerkki Joppi raportoi Suodenniemen tapahtumista
Aamulehteen. Lokakuun 19. päivänä 1889 kunnallisvaalien
lisäksi uutiskynnyksen ylitti pitäjässä nähty hirvi.

Toisessa löytämässäni kertomuksessa hirviä tavattiin Leppälammilla Hakalan torpan kaurahalmeessa. Eläimet näyttävät jälleen herättäneet suurta huomiota. Tampereen Uutisten jutun mukaan ”kruunupäät olivat niin rohkeita, etteivät tahtoneet jättää hyvää ruoka-laiduntansa, vaikka ihmisiä tuli naapuriasunnoistakin, paitsi Hakalan väkeä, harvinaisia eläimiä ihailemaan. Niistä oli yksi jo syönyt niin vahvan aamiaisen, että oli heittäytynyt pellolle pitkäksensä palaansa painamaan, jolla ajalla kaksi oli seisoallansa vieressä. Viime syyskuun lopulla nähtiin myöskin yksi hirvi Lahdenperän kylässä Hujulahden talon maalla.”

Vähitellen kituva hirvikanta alkoi elpyä ja uutiset sitä myöden muuttua. Helmikuussa 1908 Satakunnan Sanomissa kerrottiin Suodenniemellä tapahtuneesta salakaadosta. Tapahtumapaikkana oli Taipaleen kylässä sijainnut Sarkosen perämetsä eli ilmeisesti Latvajärven ja Raistamojärven välinen alue, joka nykyisissä kartoissa mainitaan Heikkilänvuoren nimellä. Pitäjän poliisikonstaapeli Johan Helin takavarikoi paikalta hirven nahkan ja lihat lukuun ottamatta toista reittä ja lapaa, jotka olivat jo päätyneet salakaatajien matkaan. Uutisen mukaan ”hirvi oli nähtävästi ammuttu [tammikuun 28. päivää] edellisenä sunnuntaina ja maanantain vastaisena yönä nyletty ja kappaloittu.” Salakaadot näyttävät olleen yleistymään päin, sillä saman jutun mukaan ”noin kymmenkunta hirveä on yhdessä laumassa viime aikoina liikuskellut paikkakunnalla. Jäljistä päätellen on useampi niistä kuitenkin joutunut kadoksiin, luultavasti samojen salametsästäjäin kautta menettäneet henkensä.”

Syyskuun 3. päivänä vuonna 1898 leppälammilaiset kokoontuivat ihailemaan
Hakalan torpan kaurapellossa ruokailleita hirviä.
Kartta: Leppälammin kylän isonjaon järjestelynkartta vuodelta 1909.
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkisto.

Juttuja lukiessani haaviin tarttui myös muutama luonnon ennätys. Vuosi 1892 näyttää tämän kapeaakin kapeamman otannan perusteella olleen hyvä satovuosi, sillä Putajan sahalla päästiin jo heinäkuun puolessa välissä nauttimaan uusista perunoista, jotka olivat vieläpä kookkaita. Samana vuonna Suodenniemeltä Wilhelm Grönroosin pellosta löydettiin kaurantähkä, jonka 245 jyvää kiikkuivat 13 desimetrin pituisen oljen kannattelemana.

Kun tässä kirjoituksessa jutun aiheina ovat tähän mennessä olleet kalat, nisäkkäät ja kasvikunnan edustajat niin olkoon viimeisen uutisen aiheena linnut. Aamulehden mukaan pääskysenpesien määrässä tehtiin vuonna 1905 ”rekordi” Taipaleessa Kotajoella. Siellä pesiä oli peräti 23 kappaletta, vieläpä saman räystään alla.

Lähteet:
Uutiset Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta:
- sorsan syönyt hauki (Sanomia Turusta 24.2.1860)
- sokea hauki (Uusi Suometar 16.5.1884)
- katiskaan uinut mäyrä (Aamulehti 6.8.1889)
- keskipitäjällä uinut hirvi (Aamulehti 19.10.1889)
- Putajan uudet perunat (Pohjalainen 26.7.1892)
- suuri kaurantähkä (Tampereen Uutiset 23.9.1892)
- suuri lahna (Tampereen Uutiset 14.6.1895)
- hirvet Hakalan pellolla (Tampereen Uutiset 13.9.1898)
- Kotajoen pääskysenpesät (Aamulehti 6.8.1905)
- salametsästystä Taipaleessa (Satakunnan Sanomat 5.2.1908)
Hirvien kuva: Suomen metsästyslehti: Suomen metsästys- ja metsästyshoitoyhdistysten äänenkannattaja nro 1/1909, Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Kolme kovaa ukkosta ja yksi maanvyöry

Elokuun ukonilmojen mentyä ohi aloin katsella Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtikirjastosta, löytyisikö sieltä tietoja entisajan Suodenniemen ukkosista ja muista luonnonilmiöistä. Tällä hetkellä tietokannan vapaasti käytettävät lehtiartikkelit päättyvät vuoteen 1911, joten seuraavat poiminnat ovat sitä vanhemmalta ajalta.

Rajuilma 1600-luvun saksalaisen piirroksen mukaan.
Kuva: Wikimedia Commons

Muutamien omakohtaisten kokemusten perusteella olisin veikannut, että ainakin keskipitäjällä sen halkaiseva järvilinja olisi säästänyt osan pitäjää kovemmilta myräköiltä mutta uusin Tiede-lehti (8/2014) ehti jo kertomaan, etteivät ukkospilvet oikeasti juuri väistele vesistöjä. Kaikkiaan Suodenniemi näyttää joka tapauksessa säästyneen kovin pahalta salamoinnilta mutta muutama niin kova ukonilma oli koettu, että niistä oli lehteenkin kirjoitettu.

Ensimmäinen silmiini osunut uutinen oli Sanomia Turusta –lehdestä, joka kertoi Suodenniemellä 26.6.1880 riehuneesta rajuilmasta. Myräkkä oli ollut niin kova, että Lahdenperässä Mustapään päärakennuksen pärekatto oli riuhtoutunut irti ja lentänyt pitkän matkan päähän. Yhden ulkorakennuksen katon puuskat olivat lentäneet vielä kauemmaksikin. Samana päivänä salama teki kuitenkin kohtalokkaampaa tuhoa pohjoisempana Peräkunnan kohdalla mutta Ikaalisten puolella sijainneessa Katajaluoman torpassa (ilmeisesti samassa joka oli kokenut kovia myös vuonna 1808). Siellä salama iski kuoliaaksi torpan 22-vuotiaan rengin Juha Juhanpojan sekä tämän mukana olleen hevosen. Heitä ei ollut kuulunut takaisin ruoka-aikaan mennessä ja etsimisen jälkeen molemmat löydettiin pellon laidalta kuusen juurelta.

Vuonna 1889 saatiin Satakunta-lehdestä lukea,
kuinka salamanisku oli polttanut Taavetti Kulkun
omistaman rakennuksen Pajuniemessä.

Vanhojen sanomalehtien selailun perusteella näyttää siltä, että paimenen ammatti on ollut entisajan vaarallisimpia, mitä ukkoseen tulee. Työhön kuului varmaan paljon oleskelua avoimilla paikoilla ja ilmeisesti myös suojautumista puiden alle sateen ajaksi. Tähän liittyvä uutinen kiiri Satakunta-lehteen Pajuniemestä kesäkuun alussa 1889. Siellä muutamiin lehmiä paimentamassa olleisiin torpan tyttöihin iski salama, mutta yhtä mullia lukuun ottamatta kukaan ei onneksi kuollut. Lehti kuitenkin mainitsi, että yksi salaman iskemistä tytöistä oli menettänyt puhekykynsä. Saman ukonilman aikana Pajuniemessä sattui myös toinen vahinko, kun salama poltti yhden Taavetti Kulkun omistaman rakennuksen.

Tampereen Uutiset kertoi
Suodenniemellä koetusta
kovasta ukonilmasta 20.8.1895.

Suodenniemellä jyrisi poikkeuksellisen kovaa myös vuonna 1895, kun elokuun 6.-7. päivien välisenä yönä ”taivas oli muutamina aikoina yhtenä tulimerenä, jotta kaikki luulivat olevan viimeisen päivän tulossa”. Sadevesi täytti ojat. Putajassa torpparit Oskari Wahlman ja Taavetti Korpela menettivät kummatkin hevosensa salamaniskun uhreina. Raskas isku etenkin vilkkaimman sadonkorjuuajan ja syyskylvöjen keskellä. Sama ukkosrintama kylvi jälleen tuhoa myös pitäjän pohjoispäässä: yllä mainitun Katajaluoman naapurissa Sävilammilla kuoli myös hevonen salaman iskettyä.

Näiden ukonilmojen lisäksi silmiini osui toisenkinlainen Suodenniemellä sattunut poikkeuksellinen luonnonilmiö. Keväällä 1899 Luukin talon mailla havaittiin tapahtuneen maanvyörymän. Tampereen Uutisten mukaan kyse oli Suorajärven (oikeasti kyseessä on täytynyt olla Suodenjärvi) pohjoisrinteestä, joka oli sortunut alas järveen. Maavalli ei ollut ihan pieni, sillä se oli ollut 50 sylen (1 syli on noin 2,1 metriä) pituinen ja 10 syltä leveä. Sen paikalla oli nyt avovettä. Jyrkällä rinteellä kasvaneiden puiden latvat vain pistivät eri asennoissa esiin vedestä.

Maanvyörymän seurauksena järvelle noin 80 metrin päähän rannasta oli puolestaan ilmaantunut kuutisenkymmentä metriä pitkä ja parikymmentä leveä saari, joka kohosi vedestä noin 20 sentin verran. Se havaittiin entiseksi järvenpohjaksi, sillä sen päällä oli uitoissa vajonneita tukkeja. Suodenjärvihän oli tuohon aikaan osa metsäyhtiöiden tukinuittoreittiä.

Suodenjärven rantaa voisi joskus käydä ohimennessään tutkailemassa. Josko siellä olisi tuosta vyörymästä vielä jotain nähtävissä.

Lähteet:

Sanomia Turusta 15.7.1880, Satakunta 8.6.1889, Tampereen Uutiset 20.8.1895 ja Tampereen Sanomat 10.9.1899. Kansalliskirjaston historiallinen sanomalehtikirjasto.
Ikaalisten seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luettelo 1880.

Pirulanvuori kätkee monta tarinaa

Viime jutussa oli jo näyte opettaja Johannes Maukosen vuonna 1882 tekemästä työstä suodenniemeläisen kulttuuriperinnön tallentajana. Huomasin sittemmin, että hänen raporttiinsa sisältyy myös kiinnostavia Pirulanvuoreen liittyviä tarinoita. Ne jäivät minulta ensin huomaamatta, koska ne sisältyvät kertomuksen Laviaa koskevaan osaan.

Pirulanvuori on kivinen paikka. Tämä latomus
sijaitsee kukkulan huipulla komeiden
maisemien äärellä. Se saattaa olla Kittilän
kylän Ylikurjen ja Suodenniemen kylän
Pösön talojen maita erottanut rajamerkki.

Aluksi Maukonen käy läpi vierailunsa aikana tekemiään havaintoja:

"Lavian kirkolta alkaen on 3 pientä lampia perättäin yhdessä linjassa kaakkoon päin: nimiltään Lavi-, Miekka- ja Palojärvi. Viimeksi mainitun järven pohjoisrannalla on Pirulanvuori. Tuon vuoren kivilaji näkyy aikain kuluessa useissa paikoin erkaantuneen suuremmiksi ja pienemmiksi paaseiksi, jotka suomumaisissa sarjoissa ovat vielä kiinteän vuoren yhteydessä. Toisin paikoin vuori rapautuu epämukaisiin lohkareisiin. Tuollaisen rapautumisen vaikutuksesta on vuori vierynyt arvattavasti useita kertoja toisin paikoin melkein seinän jyrkkyistä rinnettään alas Palojärveen jättäen jälkeensä kolkon louhikon."

Sitten päästään käsiksi jännittävään tarinaperinteeseen, jota harmikseni en tuntenut vuorella toissa keväänä käydessäni:

"Sanottiin nykyään vielä elossa olevain omin silmin nähneen vuoressa tapahtuneita vähempiä vierymisiä. Eräänä syysyönä joko Itämaisen sodan (1853-6) tai jonkun edellisen sodan edellä, joiden ennustajana on vierymisiä pidetty, vieryi vuori ja kuului silloin vierymäpaikka tulena säihkyneen aina järveen asti."

Jyrkkääkin jyrkempi rinne päättyy
laakson pohjalla näkyvän Palojärven rantaan.

Piruista Suodenniemellä on ollut täällä blogissa puhetta jo ennenkin, mutta tietysti niillä on sijansa myös niille itselleen nimetyllä kalliolla:

"Kolkolta näyttää tuo vierynyt rinne katsojan silmään, eikä siis ole ihmeteltävä, jos kansa on sen pirujen palatsiksi pyhittänyt. Siinä ukkopiru muinoin asuskelikin ja opetti poiilleen esi-isäinsä tapoja. Muutamakseen ukko tutki poikainsa voimia, käskien näiden pysäyttämään kiven, jonka se laski vuorelta vierymään alas. Ensimäinen ja toinen poika ei voinutkaan alas syöksyvää kiveä hillitä vauhdistaan. Vasta kolmas poika sai lähellä järven rantaa kiven seisahtumaan ja pani toisen, uunin kokoisen kiven alapuolelle sen pönkäksi. Siinä lepää järveen päin nojallaan tuo monta kuutiosyltä sisältävä kallionlohkare ja näyttää ikään kuin haluaisi kerran vielä päästäkseen ikuiseen lepoon Palojärven tyynessä povessa.

Huomattuaan muiden kahden poikansa vähäväkisyyden, lausui ukkopiru: "Sukuni tulee heikkoa heikommaksi!". Suonenlyönnilläkö vai kuppaamisellako lie pirujen suvun verenala heikonnettu, ei seudun rahvas tiedä mainita. Vaan että se todella oli entisestään heikontunut, todistaa seuraava tapaus: Riutan Jaakko tappoi yhden jättiläisen l. pirun pesäänsä Pirulanvuoressa. Jaakon taistellessa toisen jättiläisen kera alkoi vuori vieryä. Vihdoin kuitenkin Jaakko voitti vastustajansa, jonka tapettuaan hän viskasi miekkansa Miekkajärveen. Tästä tapauksesta juuri tuo keskimmäinen lampi johtaa mainitun nimensä.

Vuorella kohoaa nykyisin
Suodenniemen Lionsien rakentama
näkötorni, josta sen editse kulkevaa vanhaa
vesiväylää, "vieryviä" rinteitä ja muita
yhden euron kolikostakin tuttuja
maisemia voi käydä ihailemassa.

Toisen tarun mukaan tutki piru ainoastaan yhden poikansa voimia sanoen: "Sitte minä sinua mieheksi sanon, jos pysähdytät tämän kiven.", jonka ukko sitten vierytti tulemaan alas. Poika sen pysäyttikin edellä kerrottuun paikkaansa ja nimitetään sitä Mullinkiveksi."

Paitsi kansantarinoiden kohde on Pirulanvuoren seutu jo varhain ollut monen kulkijan etappi. Maukonen on tarkkaan tapaansa kirjannut ylös myös pitkin järvilinjaa edennyttä talvitietä koskevaa perinnettä.

"[...] Talvisin on ammon ajoista kulkenut Suodenniemeltä Poriin pohjakunnan tie näiden järvien kautta ja ensi kertaa kaupunkiin matkaavilta on, tuon yleisen vanhan tavan mukaan, Palojärvellä Mullinkiven luona vaadittu ns. härkämiehen ryyppyjä. Lieneekö tuo tapa saanut alkunsa sananlaskusta "Harvoin härkä linnasta palaa" siten, että jos ei härkämieheltä ryypyt liienneet hatun kivelle viskaamisesta, ennen kaupungissa käyneet uhkasivat hänet eksyttää kaupungin sokkeloisille kaduille härän tavoin kotiin osaamattomaksi."

Jo edellistä kirjoitusta laatiessani huomasin, että Johannes Maukonen on ollut tunnollinen ja tarkka muistiin merkitsijä: kun tarkastettavissa olevia yksityiskohtia varmistelee, ovat ne täsmänneet Maukosen tekstin kanssa. Tuntuukin, että Pirulanvuorta koskeva osuuskin on juuri sellainen, millaisena se on hänelle kerrottu. Tarinoiden valossa paikka varmaan avautuu uudella tavalla, kun taas jossain vaiheessa kapuan näkötornille tuota maisemaa katselemaan.

Lähde:
Maukonen Johannes: Muinaisjäännöksiä Tyrvään kihlakunnassa. Käsikirjoitus vuodelta 1882, s. 76-77, Museoviraston arkisto.

Kallio jalkojemme alla

Perjantaina 24. heinäkuuta vuonna 1931 Suodenniemellä tapahtui jotakin epätavallista. Kolme linja-autoa vaappui keskipitäjän suunnasta Kittilään pitkin nykyistä Kuusjärventietä, jonka varteen ne pysähtyivät Jaakolan torpan kulmille. Matkustajia autoissa ei ollut. Tampereelta saapunut arvokas herraseurue oli jäänyt kyydistä jo ennen Jyrmysjärven rantaa ja suunnannut varusteineen sen eteläpuoliseen metsään jossa nyt oli kova kuhina. Kello oli hieman vaille yksitoista aamupäivällä.

Geologeja Suodenniemellä oli nähty
jo ennen 1930-lukuakin. Johannes
Sederholm oli tutkinut seutua
1890-luvulta lähtien ja johdatti
Pietarin geologisen kongressin
osallistujat Suodenniemen
"riidanalaisten ja omituisten"
kallioiden luokse vuonna 1897.

Suuruudeltaan noin viiteenkymmeneen henkilöön kohonnut joukko edusti Euroopan geologikuntaa. Ja konkreettisesti edustikin, sillä ennakkotietojen mukaan ryhmässä oli tieteilijöitä kaikista Euroopan maista Neuvostoliittoa lukuun ottamatta. Aamuvarhaisella alkanut  matka Tampereelta Suodenniemelle oli varmaan tuntunut vieraista eksoottiselta, sillä tuohon aikaan tänne tultiin hitaasti kapeita ja mutkaisia hiekkateitä Siuron ja Salmin kautta. Lopulta oli pysähdytty ennen Suodenniemen ensimmäisiä rakennuksia pientareelle, josta tulijat ohjattiin metsään. Aikamoista!

Ryhmä kierteli valtiongeologi Johannes Sederholmin johdolla tutkimassa kallioita kaiken päivää, söi metsässä eväitään ja päätyi lopuksi Jaakolaan. Neljän aikaan iltapäivällä linja-autot kuljettivat joukon Röyskän ahteeseen, jonka kallionleikkausta he tutkivat innokkaasti.

Mikä sitten aiheutti tällaisen geologirynnäkön muuten rauhalliseen pitäjään? Syynä oli geologipiirejä pitkään mietityttänyt kysymys siitä, miten maapallon peruskalliot olivat muodostuneet. 1800-luvulla vallitseva käsitys oli se, että peruskalliot muotoutuivat planeettamme varhaisvaiheissa, kun sula kiviaines vähitellen viileni ja jähmettyi. Täällä kallioissa oli kuitenkin todisteita toisenlaisesta kehityskulusta: Suodenniemen, Lavian ja Näsijärven rantojen kallioita tutkinut Sederholm oli retkillään havainnut, että näillä alueilla peruskallioissa näkyi merkkejä virtaavasta vedestä ja erilaisissa oloissa syntyneistä kivilajeista. Hän päätteli, että kallioiden oli täytynyt muodostua myöhempiä aikoja muistuttavissa ilmasto-oloissa eikä aiemmin kuvitellussa sulakivisessä pätsissä.

Tämän kallion ohittaa monesti kiinnittämättä siihen sen enempää
huomiota. Aikanaan sitä käytiin katsomassa kaukaakin. Leikkaus ei tosin
enää taida olla saman muotoinen kuin silloin, koska kevyen liikenteen väylä
lienee vaatinut lisäräjäytyksiä.

Sederholmin käsitykset olivat aikanaan kiistanalaisia mutta myöhemmin ne vahvistettiin eri puolilla maailmaa. Merkittävää on, että havainto tehtiin ensi kertaa maailmassa juuri näillä seuduilla. Sederholm itse piti Kittilän kallioita niin suuressa arvossa, että kehaisi Paikallissanomille niiden olevan tiedemiehen kannalta arvokkaimpia koko Pohjois-Euroopassa.

Geologien mielenkiinnon kohteina olivat erityisesti
Jyrmysjärven ja Paisjärven väliset kalliot. Onkohan
alueen keskellä oleva Herrojenkallio saanut nimensä
sitä kolunneiden geologien mukaan? Kotimaisten
kielten keskuksen paikannimikortisto
ei tiennyt siihen vastausta.

Se, että tiedemiehiä alkoi ilmestyä Suodenniemelle nimenomaan 1930-luvulla johtunee paljolti siitä, että Sederholm julkaisi Suodenniemeä sivuavan laajan artikkelinsa juuri vuonna 1931. Siinä on kuva myös yllä näkyvästä Röyskän ahteen kalliosta. Sederholm otti kuvansa lähempää kuin minä ja niin, että sen yläkulmassa näkyy kallion päällä silloin olleen suojeluskuntatalon nurkka.

Kävijöitä seudulla riitti vielä tulevinakin vuosina: vuonna 1935 pitäjässä vieraili linja-autollinen hollantilaisia geologeja, jotka tutustumismatkansa päätteeksi pysähtyivät ruokailemaan Mikkolaan kirkon lähistölle. Sederholm oli kuollut edellisenä vuonna joten vieraita johdatti professori Pentti Eskola, jonka tekstiin isot osat tästä postauksestakin perustuvat. Suodenniemellä vieraat ihastelivat kaunista maaseutua ja näkivät perinteisen risuaidan elämänsä ensimmäistä kertaa. Sen tarkoitusta he eivät heti ymmärtäneet, niin tiedemiehiä kuin olivatkin.

Lähteet:
Eskola Pentti: Ylä-Satakunnan kallioperusta ja Ylöjärven kuparimalmi. Satakunta: kotiseutututkimuksia XIII, Satakuntalainen Osakunta 1946, s. 11-34.
Paikallissanomat 2.7.1931, 30.7.1931 ja 27.6.1935.
Karttapohja: Peruskartta 1961, Maanmittauslaitos.
Lehtileike: Aamulehti 26.5.1896, Kansalliskirjaston historiallinen sanomalehtikirjasto.

Sederholmin Suodenniemeä(kin) koskevia tutkimuksia:

Sederholm J.J.: Über eine archäische Sedimentformation im südwestlichen Finnland und ihre Bedeutung für die Erklärung der Entstehungsweise des Grundgebirges. Bulletin de la Commission géologique de Finlande (6) 1899. Suomen geologinen toimikunta, Helsinki.

Sederholm J.J.: On the Sub-Bothnian Unconformity and on Archaean Rocks Formed by Secular Weathering. Bulletin de la Commission géologique de Finlande (95) 1931. Suomen geologinen toimikunta, Helsinki.

Tapporahalla pedot kuriin

Erilaiset petoeläimet olivat Suodenniemellä melko tavallisia vielä 1800-luvun jälkipuolella. Karhusta olen löytänyt vuosisadan puolen välin paikkeilta yhden merkinnän mutta kuten alempana huomataan, susia ja ilveksiä oli alueella enemmän.

1800-luvun mittaan metsiä alettiin tyhjentää suurpedoista.
Nämä sudet astelivat Suomen metsästyslehden sivulla vuonna 1908.

1800-luvun metsäluonto erosi nykyajasta muun muassa sikäli, että hirviä oli vähän. Ne oli ajan saatossa metsästetty lähes sukupuuttoon. Siitä syystä pedot iskivät tuon tuostakin karjan kimppuun eivätkä ihmisuhritkaan olleet tavattomia. Vuosina 1881-1882 sudet veivät Varsinais-Suomessa 22 lasta. Hyökkäykset lapsiin kuitenkin loppuivat yhden vanhan naarassuden kaatamiseen. Tapahtumaketju saattoikin olla kokonaisuudessaan sen aiheuttama.

Suurpetoja vastaan ei seisty toimettomina. Karjanomistajilta kerättiin maksu, jolla kustannettiin tapporaha petokannan harventajille. Erityisesti susien määrä alkoikin nopeasti laskea. Sen taustalla ei kuitenkaan ollut yksinomaan tapporahan houkuttama jahti vaan myös se, että maan senaatti kutsui Venäjältä ammattimaisia susien metsästäjiä tyhjentämään metsiä pedoista.

Alle on koottu suurpetokohtaamisesta kertovia katkelmia Suodenniemen kuntakokouksen pöytäkirjoista. Poiminnat on suorittanut nimimerkki TON. ja ne on julkaistu Paikallissanomissa 15.12.1966, mistä ne on sellaisenaan tähän listattu. Katkelmista käy kiinnostavasti ilmi kuinka petoja tavattiin eri puolilla pitäjää ja kuinka niitä harvennettiin. Onpa yksi vilpin yrityskin tallentunut aikakirjoihin.

* * *

9.8.1878

Torppari Wilhelmi Wilhelminpoika Mäkipää Pyykosken kylästä tuli esiin ja antoi yhden suden poikasen nahan, jonka oli tappanut viimeksikuluneen kesäkuun 26 päivänä Santahuhta-nimisestä paikasta Kakkurilammen metsästä tätä kappelia, jonka kokouksessa todistivat: Kraatari David Rimnel ja torpanpoika David Juhanpoika Mäkelästä Kalhun kylästä. Kokous tunsi sen suden poikasen nahaksi, josta tulee saamaan susi rahat.

2 § edellistä kokousta:

  Tuotiin myös esiin talollisesta Parttalalta ketunpoikasen nahka sudenpoikasen nahkana, jota kokous ei hyväksynyt.

* * *

22.9.1878

Ittellisen leski Margreta Wessman Kiikoisten kylästä Suodenniemen seurakuntaa, ilmoitti, että edesmennyt miehensä eläissänsä viime kesäkuun 21 päivänä oli Isonlähteenmäen lammashaasta mainitusta kylästä löytänyt ilveksen pesän, josta oli tappanut kaksi ilveksen poikaa, joista toivoi saada armossa luvattua tappo rahaa. Että vahvistaa totuuden tästä ylosannosta edestuotiin nahat sekä todistajat oli paikalla talollinen Wilhelm Erikinpoika Isolähteenmäki ja trenki Juha Lilja, jotka todistavat että asia on tosi. Myöskin saapui kokoukseen weisutirehtööri C. G. Ahlqvist, joka oli paljon metsän petoja tappanut ja vakuutti valallisella velvoituksella, että ne todella on ilveksen poikain nahkoja.

* * *

30.12.1879

Entinen talollinen Juha Pirttijärvi toi kokoukseen susi ilveksen (sic!) nahan, jonka hän oli tappanut Pirttijärven metsästä, myös todistuksen että asia oli tosi, josta hänelle luvattiin susitapporahaa.

* * *

28.6.1880

Suostuttiin tästä lähin siksi kuin toisin määrätään Petoeläin tapporaha seuraavalla tavoin: Jokaiselta karhulta maksetaan tapporahaa kymmenen penniä jokaiselta lypsävältä lehmältä, niin hyvin manttaalin omistailta kuin torppareilta ja muilta joilla lehmä on, samoin jokaiselta sudelta viisi penniä ylläolevain perusteiden mukaan. Yhtäläinen tapporaha pitää maksettavan poikaista kuin täysikasvuisistakin.

Samoin suostuttiin että Kunnallislautakunta on velvollinen kokoamaan susirahat ensi Uuden vuoden päivästä alkaen ilman erityistä ylöskantorajaa sekä suorittamaan petoeläinten tappajille ilman erityistä maksua.

Vuonna 1880 kappelin susitilanne kuvattiin
huolestuttavaksi. Uutinen Koi-lehdessä 31.8.1880.

* * *

27.9.1880

Iisakki Fagerlund sano myrkyllä tappaneensa suden viime talvena kaksi vuotta takaperin. Myrkytys on tapahtunut Mouhijärven emä seurakunnan puolella, mutta tänä talvena löydettiin kuollut suden raato Mikkolan niittyladon alta, jonka hän omistaa samaksi vaan kuntakokous ei tainnut tuntea tätä, ennenkuin oikea todistus tehdään jos se on sama, ei myös ennen luvattu yllämainitusta tapporahaa.

* * *

22.8.1881

Työmies Viktor Hakala ja talonpoika Erland Davidinpoika Sillanpää, ovat löytäneet suden pesän ja siitä tappaneet kuusi suden penikkaa sekä samasta paikasta jäljestäpäin on Frans Stenberg tappanut yhden suden penikan, eli yhteensä oli saatu kuusi, niin kutsutusta Marjamäen härkähaka Marjamäen metsällä, joista todistajat paikalla todistivat asian todeksi ja heille myönnettiin määrätty tapporaha, vakuudeksi joka nahasta leikattiin pää pois mutta rahat kootaan nykyvuoden karjaluvun suuruuden jälkeen. Sekä rahain saajat oli erimielisiä kelle rahat piti annettaman, jonka vuoksi kokous päätti, että ei anneta kenellekään kuin on täysi sopimus tullut asiassa.

* * *

31.5.1886

Päätettiin Tappo raha siittä Ilveksestä jonka Kittilän Kelan renkit Kaarle Davitin poika ja Joosua Isakin poika tappoivat viime maaliskuun 13 päivä, lautaveräjän viidasta Kelan maalla, ja jona nahka viimeis kokouksessa merkittiin siten että katkaistiin korvain päät poikki oikeasta korvasta vähempi ja vasemmasta enämpi, maksettavaksi sillä tavoin kuin kunta kokouksessa kesäkuun 28 päivä 1880 on päätetty.

* * * 

24.1.1888

Päätettiin tappo raha siittä Ilveksestä maksettavaksi joka tapettiin Lumiaisten metsästä tämän kuun 8 päivä, ja jonka nahka oli kuntakokouksessa saapuvilla ja merkittiin vasemman korvan päästä kappale pois leikkaamalla.

* * *

24.2.1888

Päätettiin tappo rahat maksettavaksi siitä ilveksestä jonka Wille Neulanen Huittisten Pitäjästä on tappanut Mustapään metsästä viime tammikuun lopulla. Josta on vasemman korvan päästä kappale leikattu jonka Kanttori Grönroos on tuonut Kuntakokouksen nähtäväksi.

Lähteet:
Susijuttua Suodenniemeltä. Paikallissanomat 15.12.1966, s. 4.
Susitutkija saa osansa petovihasta. Tiede 2/2012, s. 42-45.
Kuvitus: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.