Kevyt osasto 16 lähtee sotaan

Kesäkuun 18. päivänä vuonna 1941 oli nykyisen Suodenniemen urheilutalon paikalla sijainneella suojeluskuntatalolla melkoinen väenpaljous. Miehiä ja ajoneuvoja tuli ja meni ja paikalle tuodut tavarakasat pienenivät sitä mukaan kuin reserviläiset saivat varusteensa. Nimiä huudeltiin ja tuttuja tavattiin. Seuraava yö vietettiin talolla mutta jo seuraavana päivänä lähdettiin polkupyörillä kohti tuntematonta. Noin 250 miehen joukkoa johti suodenniemeläinen luutnantti (myöh. majuri) Matti Helavuori. Joukosta noin puolet muodosti Kevyt osasto 16:n konekiväärikomppanian (KKK/Kev.Os. 16) loppuosan kuuluessa muihin joukkoihin, kuten 2. komppaniaan (2./Kev.Os. 16). Tie vei Putajan kautta Tyrväälle, jonne saapuivat myös Laviassa muodostetut 1. komppania (1./Kev.Os. 16) ja 2. komppanian pääosa.

Kannaksen tienviittoja vaihdettiin jälleen suomalaisiksi 16.8.1941.
Kevyt osasto 16 marssi tästä tienristeyksestä vajaata viikkoa
ennen tämän kuvan ottamista. Kuva: SA-kuva 35521.

Kevyt osasto 16 oli suodenniemeläisten kannalta samanlainen joukko-osasto kuin  Kenttätäydennysprikaatin X pataljoona (X/KT-Pr.) oli ollut talvisodassa: molemmissa palveli luultavasti enin osa Suodenniemen miehistä. Vähän kärjistäen maavoimien rungon muodostivat tuohon aikaan kenttätykistön ja muiden aselajien tukemat jalkaväkirykmentit, jotka jälleen kärjistäen etenivät rinnakkain omaa kaistaansa eteenpäin. Kevyet osastot olivat puolestaan suoraan oman divisioonansa alaisia ja niiden roolina oli liikkua aina tarpeen mukaan täyttämään saumakohtia ja muita sellaisia paikkoja, joihin syystä tai toisesta tarvittiin lisävoimaa. Siksi kevyiden osastojen sotatie muodostui jalkaväkirykmenttejä poukkoilevammaksi.

Tyrväällä vietettiin muutamia päiviä, kunnes asemalle saapui joukkoja noutamaan tarkoitettu juna. Illalla 23. kesäkuuta lähdettiin matkaan Tampereen, Haapamäen, Jyväskylän ja Pieksämäen kautta nykyisin Savonlinnaan kuuluvalle Putikon seisakkeelle. Sieltä marssittiin rajan pinnassa sijaitsevaan Rautjärven pitäjään, jossa majoituttiin Torsajärven itäpäässä sijaitsevan Salmelan talon maastoon.

Kartassa näkyvän ympyrän keskellä on Lahnalampi, jonka rannalla
viholliskranaatti osui suoraan konekiväärikomppanian telttaan.
Siitä tien suunnassa kaakkoon taisteltiin seuraavana päivänä raskaasti.

Sodan ensimmäiset päivät olivat Kevyt osasto 16:n kannalta melko rauhallisia. Sota antoi tietää itsestään lähinnä lentokoneiden ylilentojen ja kaukaisuudesta kuuluvan tykkitulen kautta. Yksi ilmataistelukin Salmelassa oleskelun aikana nähtiin ja kävipä kerran niinkin, että oma ilmatorjunta pudotti vahingossa yhden oman koneen Torsajärven lähelle. Heinäkuun 15. päivänä konekiväärikomppania sai kotiseudulta mieluisan paketin, kun Suodenniemen lotat lahjoittivat sille radion. Paluupostissa lotat saivat kiitoskirjeen, jossa oli komppanian jokaisen miehen allekirjoitus.

Salmelasta lähdettiin eteenpäin heinäkuun viimeisenä ja elokuun 4. päivänä ylitettiin raja Pajarin kylän kohdalta eli samalta kohtaa, kuin aiemmassa tarinassa mainittu Jalkaväkirykmentti 36. Vihollisia Kevyt osasto 16:n miehet näkivät tässä sodassa ensi kerran Salokylässä Pajarin eteläpuolella. Varsinainen viholliskosketus ja tulikaste tapahtui pari päivää myöhemmin Kaukolan kunnan alueella, minne joukko oli seurannut edeltä menneitä rykmenttejä. Vihollinen vetäytyi mutta osaston komentaja kapteeni Urho Koukku kaatui ja konekiväärikomppaniasta suodenniemeläinen korpraali Kalle Rajaniemi haavoittui.

Lahnalammella telttaan osunut kranaatti jätti jälkensä Suodenniemen sankarihautausmaalle.

Elokuun 8. päivänä konekiväärikomppania oli majoittuneena Kaukolan taajaman pohjoispuolelle Lahnalammen rantaan kun pahin tapahtui ensimmäisen kerran. Vihollisen tulenjohtajat olivat jotenkin saaneet majoitusalueen sijainnin selville ja sinne satoi raskaan tykistön keskitys. Yksi kranaateista osui suoraan yhteen konekiväärikomppanian teltoista ja tuho oli suurta: neljä miestä kaatui ja neljä sai vammoja. Kaikki kaatuneet olivat suodenniemeläisiä. He olivat alikersantit Aarne Haapanen Lahdenperästä ja Toivo Jokiranta Pajuniemestä sekä korpraalit Antti Aaltonen Putajasta ja Oiva Ojala Kouraniemestä. Heistä 22-vuotias Haapanen oli nuorin ja varttunein 36 vuoden ikään ehtinyt Ojala. Haavoittuneet olivat suodenniemeläiset alikersantit Viljo Jylhä ja Arvo Tuomilaakso sekä luutnantti Olavi Sara Karvialta ja sotamies Vilho Mäkipää Hämeenkyröstä.

Unto Sillanpää

Paavo Pihlajamäki

Seuraavana päivänä 2. komppania sai käskyn lähteä ottamaan haltuunsa Lahnalammen kaakkoispuolella olleen tienvarren maaston. Tehtävä osoittautui vaikeaksi, sillä tuolla alueella oli runsaasti louhikkoista kalliota jonka muotoja puna-armeijalaiset käyttivät menestyksellä hyväkseen. Taistelu oli molemmin puolin raskasta ja kesti aina iltaan saakka. Vastapuoli poistui alueelta vasta seuraavan yön hämärässä. Tässä taistelussa komppanian riveistä kaatui kahdeksan miestä, heistä suodenniemeläisiä sotamiehet Unto Sillanpää Putajasta ja Paavo Pihlajamäki Pajuniemestä.

Kuten jo edellisistä sotatarinoista huomattiin, jatkosodan ensimmäiset viikot olivat suodenniemeläisittäin kovin raskaat. Nyt myös Kevyt osasto 16 oli joutunut maksamaan etenemisestään kalliit lunnaat.

Lähteet:
Kevyt osasto 16:n 2. komppanian sotapäiväkirjan kopio 18.6.1941-16.1.1942 (Pk 2712), Kansallisarkisto.

Kevyt osasto 16:n konekiväärikomppanian sotapäiväkirja (SPK 16983), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Kevyt osasto 16:n tuntolevy- ja tappioluettelovihko 1941 (Perus 10288/8), Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Pohjola Aleksi: Rynnättiin vanhaa rajaa kohti. Kansa taisteli -lehti 9/1971, s. 257-260.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Kaatuneiden valokuvat: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy, Naantali 1979.

Ruotusotilaiden mailla Koivuniemessä

Ruotusotilastorppien vaiheita selvitellessä tulee usein ongelmaksi se, että tiettyjä ihmisiä on hankala varmuudella sijoittaa tiettyyn torppaan. Samassa kylässä ja tietyn talon rippikirjasivulla kun saattoi olla useitakin tuolloisia ja entisiä sotilaita. Ilo olikin suuri, kun Koivuniemen kylän isojakokarttaa tutkiessani huomasin, että siitä löytyivät sekä kylään sijoitetun ruodun numero (107) että isojakotoimituksen aikana virassa olleen sotilaan nimi. Michel Fastin sotilasnimi oli tosin vääntynyt Wästiksi mutta merkit olivat kuitenkin selvät. Tämän tarinan päähenkilöt voidaankin siis melko varmasti sijoittaa Leppijoen rantatöyräällä sijainneeseen torppaan, jonka viereisiä peltotilkkuja he päätoimensa ohessa viljelivät.

Aloitetaan kuitenkin alusta eli tiettävästi ensimmäisestä torpan asukkaasta. Suuren Pohjan sodan aikaan juuri ennen isoavihaa torppa näyttää olleen tyhjillään. Siitä kertoo Porin läänin jalkaväkirykmentin vuoden 1712 katselmusrullassa näkyvä Vacant-merkintä. Vuonna 1716 torpassa näytetään jälleen asutun, koska ruotuun oli pestattu Johan Pettersson Nyman –niminen mies. Hän oli kotoisin Huittisista ja syntynyt vuoden 1690 tienoilla. Lisäksi hän oli naimisissa ja hänen kerrotaan myös olleen lukutaitoinen, mitä vain harva suomalainen vielä tuolloin oli.

Karoliinien paluumarssi Norjan sotaretkeltä muuttui katastrofiksi,
kun kuulas talvi-ilma vaihtui kesken vaelluksen lumimyrskyksi.
Yksi tuntureille kadonneista oli Suodenniemen Koivuniemen
kylän ruotusotilas Johan Nyman.

Nyman ryhtyi sotilaaksi juuri Ruotsin ollessa keskellä yhtä historiansa suurimmista kamppailuista. Sota imaisi Nymaninkin mukaansa, sillä hän osallistui sinikeltaisista asepuvuistaan tunnetun karoliiniarmeijan mukana soturikuningas Kaarle XII:n Norjan sotaretkelle loppuvuodesta 1718. Kuninkaan kaaduttua nykyisen Haldenin kaupungin piirityksen aikana sai armeija käskyn vetäytyä takaisin Ruotsiin vuodenvaihteessa 1718-1719. Pohjoisessa Trondheimiä piirittäneiden ruotsalais-suomalaisten joukkojen komentaja Carl Gustaf Armfelt päätti, että peräytyminen tehtäisiin suorinta tietä tunturien yli. Matkaa Ruotsin puolella sijaitsevaan Handöliin oli sotilaille kohtuullisesti eli noin 80 kilometriä ja sääkin näytti suosivan muutaman päivän marssia ohuessa hangessa. Kesken matkan puhkesi kuitenkin kova lumimyrsky ja joukot hajosivat pitkin tuntureita. Kuudesta tuhannesta marssille lähteneestä puolet menehtyi ankarissa oloissa, heidän joukossaan myös Johan Nyman. Hän oli tämän sotaretken toinen suodenniemeläisuhri, kun Jacob Snickare Jalkavalan kylästä oli menehtynyt Trondheimin liepeillä joulukuussa 1718.

Koivuniemen ruotusotilastorppa sijaitsi kahden tien
risteyksessä ohi virtaavan Leppijoen rannalla. Sen tilukset
on merkitty karttaan numerolla 18. Torpan paikka on
helposti havaittavissa, sillä ilmakuvien perusteella sitä
reunustava oja on edelleen jokseenkin samassa paikassa
kuin jo 1700-luvun lopulla.

Nymanin kuoleman jälkeen ruotu oli pari vuotta ilman sotilasta. Syyskuun 3. päivänä vuonna 1722 tehtävään astui Hendrich Jöransson Lydman, joka oli tuolloin 27-vuotias. Armeijan palveluksessa hän oli ollut kuuden vuoden ajan. Hän ehti olla tehtävässä kymmenisen vuotta, kunnes sai sairaalloisuutensa vuoksi vapautuksen. Hänen tilalleen tuli 21.9.1746 Jöran Jacobsson Lydman, joka oli mukana Suomenlinnan rakennustöissä ainakin vuosina 1754 ja 1755. Jälkimmäisestä reissusta hän näyttää viettäneen osan sairasvuoteella. Hän pääsi silti vielä takaisin kotiin ja asutti perheineen Koivuniemen torppaa melko pitkään, sillä hänen sotilasuransa kesti vuoteen 1773, jolloin hän sai vapautuksen 53-vuotiaana lähes 30 vuoden armeijauran jälkeen.

Jöran Lydmanin seuraaja oli 27-vuotias Matts Johansson Lydman. Hänen kohdaltaan löytyy vuoden 1789 katselmusrullasta pieni mutta kiinnostava merkintä ”På Hapanemi Rusth.”  eli ”Haapaniemen rusthollissa”. Merkintä viittaa Suomen sotilasoppilaitosten isoisään, tuolloin Rantasalmella sijainneeseen Haapaniemen sotakouluun mutta itselleni ei ole selvinnyt, mikä hänen sidoksensa siihen oli. Kadetiksi hän oli 41-vuotiaana liian vanha eikä häntä löydy alla mainitusta Tigerstedtin kirjastakaan, joka listaa myös koulun opettajakuntaa. Lydman on joka tapauksessa ensimmäinen suodenniemeläinen, jolla näyttäisi olleen kytkös tuohon maineikkaaseen oppilaitokseen.

Tuossa se kerran oli, Koivuniemen ruotumiesten koti.
Vasemmalle menevä tie vie entisen Heikkilän toimintakeskuksen
suuntaan, oikealle menevä puolestaan Leppälammille.
Leppijoki jää tässä kuvassa selän taakse.

Sotilasasiakirjat kertovat Matts Lydmanin kohtalosta, että hän kuoli 42-vuotiaana huhtikuun 12. päivänä vuonna 1790. Suodenniemen rippikirjasta hänen nimensä on vedetty yli ja viereen on kirjoitettu "obiit i fält" eli kuoli (taistelu)kentällä. Näin ollen vaikuttaa siltä, että Lydman osallistui muun rykmentin mukana Kustaa III:n sotaan ja jäi sille tielleen joko taudin tai sotatoimien uhrina. [Lisäys 17.10.2015: Matts Lydman näyttää todella osallistuneen Kustaa III:n sotaan ja olleen hoidettavana sairaalaksi muutetussa Haapaniemen sotakoulussa. Katso jutun lopussa olevat kommentit.]

Tähän aikaan Noukan, Husarin ja Pohjakylään kuuluneen Kinan talojen ylläpitämä ruotu hankki nopeasti uuden miehen Matts Lydmanin tilalle. Paikan sai jo saman vuoden kesäkuussa Michel Andersson Fast eli juuri se henkilö, jonka nimi on alussa mainitussa isojakokartassa. Hän oli pestin ottaessaan jo lähempänä 40 ikävuotta mutta tuli kuitenkin hyväksytyksi. Palvelusta hänellä oli tuolloin takana jo yli 20 vuotta eli hän kuului niihin, jotka olivat olleet armeijan rullissa jo poikavuosista saakka. Hänkin oli ollut mukana Kustaa III:n sodassa, sillä 1800-luvun alussa saamansa viimeisen katselmusmerkintänsä mukaan hän oli "osallistunut useisiin taisteluihin viime sodassa ja on nyt sairas ja kykenemätön palvelukseen". Pian tämän merkinnän tekemisen jälkeen hän sai eron ja kaksinkertaisen eläkkeen.

Koivuniemen sotilastorppa ehti nähdä vielä yhden ruotusotilaan, kun Michel Fastin tilalle tuli kesällä 1804 Fredrik Fast, 30-vuotias nuorukainen. Hänen kohdallaan kiinnostavaa on, että hän oli syntyjään suodenniemeläinen. Ei varmaankaan ruotumiehistä ainoa mutta ensimmäinen jonka tiedän.

Fredrik Fastin syntymämerkintä Mouhijärven syntyneiden ja kastettujen luettelossa 1753-1784.
Joulukuun 7. vuonna 1773 syntyneen pojan vanhemmat olivat Samuel Calin (Calijn) ja
Anna Maria Ramberg. Kummeikseen hän sai Sigfred Pälän, Sigfred Koppelon, Jöran Tuorin (?)
vaimoineen ja Suodenniemen tuolloisen pitäjänapulaisen Matias Hagelbergin vaimon
'Madam' Elisabeth Astrenian. 

Fredrik Fastin edeltäjästä Michel Fastista tiedämme vielä, että hän kuoli mätäkuumeeseen (rötfeber) Marttilassa (S:t Mårtens) Turun liepeillä maaliskuussa 1809. Ehkä hän oli sieltä kotoisin ja palasi sinne palveluksensa päätyttyä. Fredrik Fast selvisi Suomen sodan murrosvuosista ja jatkoi elämäänsä autonomisessa Suomessa. Torpan seutu sen sijaan hiljeni. Sen tontti on nykyisin peltoa osana Leppijoen maakunnallisesti arvokasta kulttuurimaisemaa.

Lähteet:
Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1712-1805, Kansallisarkisto.
Mouhijärven seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo 1753-1784, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo 1809, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Englanninkielinen Wikipedia: Carolean Death March.
Tigerstedt E.S.:  Haapaniemi krigsskola, dess lärare och elever: anteckningar, handlingar och matrikel. Söderström, Helsingfors 1910.
Karoliinien kuva sivustolta https://www.nordfront.se/.
Karttapohja: Koivuniemen isojakokartta vuodelta 1797, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Palotoimen alkuvuosilta

”Suodenniemen Taipaleen kylässä perustettiin vapaaehtoinen palokunta tämän heinäkuun 25 päivänä. Palokuntaan kirjoitti oitis jäseniksi 35 miestä, joten katsottiin alku lupaavaksi ja päätettiin ryhtyä toimiin.”

Näin kertoi Satakunta-lehti heinäkuun 29. päivänä vuonna 1905. Itse en ole koskaan nähnyt tuon palokunnan asiakirjoja vaikka olenkin tiennyt, että vapaapalokunta-aate levisi Suodenniemellekin 1900-luvun alkuvuosina. Toiminnasta näytti kuitenkin olevan ajan lehdissä sen verran mainintoja, että jonkin aikaa niitä Historiallisesta sanomalehtikirjastosta koottuani sain tehtyä pienen historiikin pitäjän vapaapalokuntaliikkeen ensimmäisistä vuosista.

Perustettu vapaapalokunta tuli pitäjässä suureen tarpeeseen, sillä sammutuskalustoa oli ennestään vain vähän. Yllämainitun uutisen mukaan vain ”jossakin kyläkunnassa oli pahanpäiväinen, epäkunnossa oleva ruisku, jonkalaisilla aseilla suuremmissa tulipaloissa ei sanottavia aikaan saada”. 

Palokunta toi tullessaan lukuisia uusia luottamustoimia. Palopäälliköksi valittiin Taavetti Kukkula ja varapäälliköksi Vihtori Kotajoki. Johtokuntaan valittiin H. Raatsi, Lauri Mikkola, Vihtori Jylli, Wilhelmi Isotalo, Vihtori Kotajoki, Kalle Isotalo ja Oskari Lagerspets. Harjoitusosastoja perustettiin kaksi ja niistä ensimmäisen johtoonsa sai Oskari Lagerspets ja toisen Kalle Mäkelä.

Vapaaehtoisen palokunnan jäsenen etuihin kuului myös komea
univormu. Tässä kuvassa on Helsingin vapaaehtoisen palokunnan
jäseniä noin vuodelta 1900. Kuva: Wikimedia Commons.

Palokuntaan perustettiin myös ruiskuosasto, jonka päälliköksi tuli Wilhelmi Isotalo. Seiliosaston (sen tehtävänä oli huolehtia palopurjeista) vetäjäksi lähti K. Raatsi ja sammutusosaston Kalle Isotalo. Pelastusosaston päälliköksi tuli Kalle Mäkelä ja vesiketjun F. Lehto. Palokuntaan kuului myös huvitoimikunta jäseninään Lauri Mikkola, K. Raatsi, W. Viljanen, Eemil Kukkula, Jooseppi Lagerspets, Väinö Lähdeniemi, V. Hakala ja Nestori Järvenpää.

Vapaapalokuntatoiminta nähdään nykyisin uudenlaisen kansalaisyhteiskunnan airuena, sillä siinä isännät ja torpparit saattoivat toimia yhdessä välittämättä ajalleen tyypillisistä säätyrajoista. Palokuntien tehtäväkenttä alkoi myös usein kasvaa kohti kulttuurisia tehtäviä niin, että varsinainen palontorjunta alkoi jo jäädä sen varjoon. Suodenniemelläkin vapaapalokunta kyllä harjoitteli ahkerasti mutta järjesti ainakin jotakuinkin yhtä ahkerasti myös iltamia ja muita tapahtumia. Jo syyskuussa 1905 palokunnalla oli orkesteri, jonka soittimisto koostui kahdesta klarinetista, kahdesta viulusta ja yhdestä kontrabassosta. Soittajien nimiä orkesterin mainitseva lehtiuutinen ei harmi kyllä kerro. Samassa kuussa palokuntalaiset marssivat Sävistä Peräkuntaan Iso-Mustajärven talolle ”liehuvin lipuin, järjestetyin rivein ja Porilaisten marssin soidessa”. Pian palokunta sai Iso-Mustajärven omistaneelta toiminimi A. Ahlstromilta luvan käyttää rakennusta maksutta iltamiinsa niin usein kuin halusi.

Vapaaehtoinen palokunta piristi myös muuta kulttuuritoimintaa pitäjässä. Helmikuussa 1906 avattiin VPK:n lukutuvat Iso-Mustajärvellä, Kukkulalla ja Raatsilla minkä lisäksi kaksi muutakin tupaa oli suunnitteilla. Tupiin tilattiin toistakymmentä sanomalehteä ja Tampereen Sanomat toivoi uutisessaan, että ”nuoriso jättäisi kaikki raaistuttavat huvittelut ja alkaisi käyttää lukutupia, joista on sekä oppia että huvia ja hyötyä.”

Ilmoitus vapaapalokunnan talon
vihkiäisistä julkaistiin Kansan
Lehdessä 31.7.1906.

Jo ensimmäisenä syksynä eli vuonna 1905 ryhdyttiin suunnittelemaan omaa palokunnantaloa. Hanke oli kaatua heti alkuunsa, kun sen vastustajia oli selvästi enemmän kuin kannattajia. Kannattajat saivat heidät kuitenkin puolelleen ja sopivaa tonttia alettiin katsella Taipaleesta Eskolasta ja Myllymäen harjulta, Pohjakylästä Jyrmysharjulta ja Kittilästä Salmen mäestäkin. Tontti saatiin Röyskän ahteen päältä Kittilästä nykyisen urheilutalon kohdalta ja rakennustyöt alkoivat viimeistään seuraavana talvena.

Talon ollessa rakenteilla keväällä 1906 vapaapalokuntalaiset tekivät urhean yrityksen uuden oppilaitoksen saamiseksi Suodenniemelle. Hetken aikaa näytti nimittäin siltä, että perusteilla ollut Pohjois-Satakunnan kansanopisto saattaisi sijoittua tänne ja VPK lupasi empimättä talonsa opiston käyttöön heti sen valmistuttua, mikäli opisto siten Suodenniemelle saataisiin. Ellei talo valmistuttuaan kelpaisi, luvattiin se remontoida tarpeita vastaavaksi. Yritys jäi kuitenkin tuloksettomaksi ja opisto sijoitettiin Kankaanpäähän missä se edelleenkin Kankaanpään opiston nimellä toimii. Epäonnistumisestaan huolimatta episodi kielii siitä innosta, jolla palokunta pyrki pitäjän etua edistämään.

Eräs palokunnan suurista voimannäytöistä oli toukokuussa 1906, kun J. V. Snellmanin syntymän satavuotispäivää vietettiin kansanjuhlien merkeissä ympäri maata. Suodenniemellä VPK jakoi Pohjakylän koululle kokoontuneelle juhlaväelle satojen markkojen arvosta hankkimaansa Snellman-kirjallisuutta sekä 150 kappaletta hänen suurikokoisia muotokuviaan. Vieläköhän niitä mahtaa olla seinillä? Juhlat olivat niin perusteelliset, että Satakunta-lehti totesi Snellmanin muiston olevan Suodenniemellä tehty koko lailla pysyväksi. Seuraava juhlan aihe palokunnalla olikin sitten elokuun 5. päivänä samana vuonna, kun se pääsi viettämään oman talonsa vihkiäisiä. Näihin aikoihin sillä oli käytössään jo oma kenttäkin Kittilässä.

Vireä toiminta kasvatti Suodenniemen vapaapalokunnan jäsenmäärää niin, että vuoden 1907 lopulla sillä oli jo yli 200 jäsentä. Silloisessa Turun ja Porin läänissä suurempia vapaapalokuntia oli vain Turussa, Porissa ja Kiikoisissa. Sijoitus on vaikuttava vaikka tiedetäänkin, että kaikki palokunnat eivät ottaneet jäseniä enempää kuin mitä eri tehtäviin kulloinkin tarvittiin.

Palokunta joutui tositoimiin varmaan
useammankin kerran, mutta omaan haaviini
osui vain tämä yksi kertomus. Sen julkaisi
Satakunta-lehti 21. huhtikuuta 1906.

Vapaapalokunnat alkoivat ennen pitkää kallistua kohti poliittisen kentän vasenta laitaa. Ilmiö oli maanlaajuinen ja tapahtui Suodenniemelläkin. Palokunnantalo muuttui poliittisen toiminnan areenaksi, minkä vuoksi joukko pitäjän porvarillismielisiä näyttää vaatineen koko taloa myytäväksi saamatta kuitenkaan tahtoaan käräjillä läpi. Kesällä 1908 talolla pidettiin Satakunnan ensimmäiset sosialidemokraattiset kesäjuhlat, joiden yhtenä juhlapuhujana oli poliittista uraansa aloitellut Väinö Tanner. Juhlasta uutisoidessaan Sosialidemokraatti –lehti kertoi paikalle saapuneista punalippuisista kulkueista ja nimittipä se palokunnantaloakin työväenaatteen kirkoksi. Osallistujia Sosialidemokraatti kertoi olleen jopa tuhannen.

Jotakuinkin näihin tapahtumiin jäljet Suodenniemen ensimmäisen vapaapalokunnan toiminnasta päättyvät verkossa vapaasti tutkittavassa sanomalehtiaineistossa. Yksityiskohtia sen toiminnasta voi toki sieltä löytää tässä esitettyä enemmänkin. Sisällissota kaiketi tiesi palokunta-aatteelle kriisiä, sillä sen jälkeen sen talo siirtyi suojeluskunnan haltuun. Selvältä kuitenkin tuntuu, että ennen noita vaiheita Suodenniemen vapaaehtoinen palokunta teki tärkeän työn paitsi palotoimen myös kansansivistyksen ja pitäjän edun ajamisen hyväksi.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan rippikirja 1902-1911.
Brandluren - Palotorvi 31.1.1908.
Kansan Lehti 23.9.1907.
Satakunta 29.7.1905, 14.9.1905, 14.10.1905, 17.5.1906, 24.5.1906, 5.7.1906.
Sosialidemokraatti 23.6.1908.
Tampereen Sanomat 17.2.1906.
Uusi Aura 28.4.1906.
Kaikki yllämainitut lehdet Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.
Alapuro Risto ym. (toim.): Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä, Helsinki 1987.
Koivula Eeva: Vapaapalokunta –kasvupaikka kansalaistoiminnalle 1838-1938. Pro gradu –tutkielma, Jyväskylän yliopisto 2011.