Historian tekijät Kollaan taisteluissa

Talvisota synnytti suomalaisten kansalliseen muistiin monta paikkaa, joita täällä blogissakin on jo käsitelty. Summan, Taipaleen ja Raatteen lisäksi on neljäskin paikka, joka on monelle suomalaiselle tuttu. Se on Kollaa, joka sijaitsi Laatokan pohjoispuolella ennen sotia vauhdilla kasvaneiden Loimolan ja Suvilahden taajamien välillä.

Kollaan puolustajia levolla taisteluiden välillä 1.2.1940.
Kuva: SA-kuva 3356.

Eräs jo syksyllä 1939 Kollaalle asettautuneista suomalaisjoukoista oli Jalkaväkirykmentti 34. Sen kolmannessa pataljoonassa, 7. komppaniassa (7./JR 34) palveli alikersantti Aulis Siira. Hänen synnyin- ja asuinpaikkansa oli Kirvun pitäjä Karjalan kannaksen juuressa Imatran ja Käkisalmen välissä. Jalkaväkirykmentti 34 näyttää olleen kirvulaisille yhtä keskeinen joukko-osasto kuin Kenttätäydennysprikaatin X pataljoona (X/KT-Pr.) eli Osasto Bergin X pataljoona eli Pataljoona Kantele oli suodenniemeläisille: etenkin rykmentin III pataljoonassa palveli paljon kirvulaisia.

Aulis Siiran syksy kului linnoitustöissä ja kun sota marraskuun lopussa alkoi, kuuluivat sen äänet jo ensimmäisenä päivänä 7. komppanian kaistalle. Taistelun melskeen yli kantautuivat vihollisen joukkojen uraa-huudot. Pian hyökkääjä oli saapunut myös Siiran komppanian näkyviin. Samaan aikaan sota lähestyi myös Siiran kotipitäjää Kirvua ja siviiliväestö piti evakuoida. Näyttää siltä, että tällöin myös Siiran perhe siirtyi kotipitäjästään Suodenniemen maisemiin.

Kollaalle tehdyt pesäkkeet oli tarkoitettu viivytysasemaksi, josta oli määrä vetäytyä taaksepäin kun olo siellä kävisi liian tukalaksi. Harva suomalainen sitä tiesi, mutta puna-armeijan marssioppaassa tästä oli määritelty kulkevaksi marssireitti numero 3, jota pitkin oli määrä edetä Sortavalan kautta Imatran suuntaan.

Kuten monessa muussakin paikassa joutuivat suomalaiset myös täällä toteamaan taistelevansa kokonaista puna-armeijan divisioonaa vastaan. Myöhemmin alueella toimi vähintään osia useista eri divisioonista. Ennen pitkää kuitenkin ilmeni, että suomalaisten etu Kollaalla oli sama kuin monessa muussakin paikassa: neuvostojoukot eivät olleet valmistautuneet metsätaisteluihin vaan aikomuksena oli edetä teitä pitkin ja taistella niiden suunnissa. Tästä syystä hyökkäävillä joukoilla ei ollut suksia eikä muutenkaan kovin hyvää valmiutta maastossa oleskeluun.

Lopussa mainitusta Kansa taisteli -lehden artikkelista päätellen
Aulis Siiran Jalkaväkirykmentti 34:n III pataljoona oli maaliskuussa 1940
sijoitettuna ympyrän osoittamaan maastoon (Matvein)
Heinätsylammen luoteispuolelle.

Vastoin alkuperäisiä ajatuksia Kollaalta ei lähdettykään vetäytymään, vaikka olot siellä olivat monesti vaikeat. Sodan alkuaikoina vihollistykistön paine oli valtava, koska se piti monena päivänä tulta yllä koko valoisan ajan. Kun vihollinen huomasi, että tie eteenpäin oli tukossa, se lähti kiertämään korpien kautta suomalaisten selustaan. Nämä yritykset saatiin torjuttua ja puolustus Kollaan maisemissa kesti. Sodan kestäessä neuvostojoukot lisäsivät vahvuuttaan entisestään, mutta rintaman kulku säilyi suunnilleen entisellään. Näihin aikoihin tarkka-ampuja Simo Häyhä teki täällä kuuluisuuteen johtaneita tekojaan.

Maaliskuun 2. päivänä käynnistyi uusi puna-armeijan rynnistys puolustajien asemiin. Voimakas tykistötuli takoi jälleen tannerta ja taistelut riehuivat alueella päiväkausia yhteen menoon. Maaliskuun 9. päivän aikoihin elettiin kriittisiä hetkiä kun vihollinen onnistui murtautumaan linjojen läpi. Kestäisikö Kollaa? Tilanne saatiin kuitenkin vastahyökkäyksellä korjattua ja ennen pitkää vihollisen suurin rynnistys alkoi olla ohi.

Täälläkin onnistumisesta maksettiin kuitenkin kova hinta: pelkästään maaliskuussa alueen taistelut vaativat noin 1300 nuoren suomalaisen hengen. Vielä suuremmaksi kasvoivat kuitenkin vihollisen tappiot. Heidän riveistään on maaliskuussa arvioitu kaatuneen noin 6700 sotilasta. Maaliskuun 9. päivän kovat taistelut veivät kirvulaisten rykmentin 7. komppaniasta neljä miestä kaatuneina. Yksi heistä oli taistelukentälle jäänyt 25-vuotias alikersantti Aulis Siira, jonka hautamuistomerkki on Suodenniemen sankarihautausmaalla. Kollaa kesti, kovin uhrauksin.

Lähteet:

Jalkaväkirykmentti 34:n 7. komppanian (7./JR 34) sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Kautto Antero (toim.): Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939 (Karisto Oy 1989).
Saarinen L-P: Talvisodan Kollaa. Osa II. Kansa taisteli 12/1962, s. 363-367.
Paikallissanomat 23.5.1940.

Talvisodan historia 3 (WSOY 1978).

Wikipedia: Kollaan taistelu.

Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Aulis Siiran valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Kiitoslahja Mannerheimille

Suomen kansalaisille! 
                                                                                                                     

Valtionhoitaja kenraali Mannerheimin ansiot ovat Suomen kansan historiassa unohtumattomat. Suomen kansan kiitollisuus häntä kohtaan on sammumaton. Jos kohta hänen suurtyönsä Suomen vapauttamiseksi jo itsessään on hänen nimeänsä säilyttävä muistomerkki, katsomme kuitenkin tärkeäksi että tämä kiitollisuus julkilausutaan ja ikuistetaan. Me ehdotamme sen vuoksi, että Suomen kansa adressissa lausuu hänelle kiitollisuutensa sekä hänen nimensä muiston säilyttämiseksi vastaisille polville perustaa kansallisrahaston, joka kunnialahjana, kansan kiitollisuuden osoitteeksi, hänelle annettaisiin.

Me kehoitamme sen vuoksi kaikkia Suomen kansalaisia, sekä vanhoja että nuoria, yhtymään rahankeräykseen tämmöisen rahaston aikaansaamiseksi suuremmalla tai pienemmällä erällä sekä merkitsemään nimensä myötäseuraavan adressin alle, joka yhdessä kunnialahjan kanssa tulee hänelle ojennettavaksi.

Helsingissä 25 p. heinäkuuta 1919.

Juhani Arajärvi Rafael Erich Ernst Estlander Annie Furuhjelm Hedvig Gebhard Kustavi Grotenfelt Ilmi Hallstén J. A. Heikkinen

Robert Hermanson Theodor Homén Eirik Hornborg Tekla Hultin Eero Järnefelt Aleksanteri Koivisto K. E. Linna Wilh. Malmivaara

Cely Mechelin J. K. Paasikivi Thiodolf Rein Eliel Saarinen Emil Schybergson E. N. Setälä Jean Sibelius Paavo Virkkunen

Näillä sanoilla kehottivat maineikkaat allekirjoittajat suomalaisia osallistumaan keräykseen, jonka tarkoituksena oli muistaa vastikään valtionhoitajan tehtävistä luopunutta kenraali Mannerheimia. Hän oli vasta noin puolitoista vuotta aikaisemmin noussut kansan tietoisuuteen ryhdyttyään sisällissodan sytyttyä valkoisen armeijan ylipäälliköksi mutta siitä lähtien hän oli tuon tuostakin ollut kansakunnan eturivissä. Valtionhoitajana hän oli luotsannut maan läpi valtiomuototaistelun tasavallan tielle ja olipa hän ollut ehdolla ensimmäisessä presidentinvaalissakin, jonka eduskunta suoritti ja jossa valituksi tuli 143 äänellä edistyspuolueen ehdokas Kaarlo Juho Ståhlberg. Kokoomuksen ja RKP:n ehdokkaana ollut Mannerheim tuli toiseksi 50 äänellä.

Mannerheim kuvattuna pari vuotta ennen
kansalaislahjan luovutusta.
Kuva: Wikimedia Commons

Suodenniemeltä kansalaislahjaan (tai alkujaan puhuttiin kansallislahjasta) osallistui 169 pitäjäläistä. Neljä heistä lahjoitti keräykseen 50 markkaa, mikä oli suurin yksittäisen lahjoittajan Suodenniemellä antama summa. Muuten lahjoitukset vaihtelivat 30 markasta kahteen markkaan, mutta onpa joukossa myös yksi yhden markan lahjoitus. Tavallisin summa oli 5 markkaa, sen lahjoitti yli 50 osallistujaa. Myös kahden markan osallistumisia oli paljon. Kaikkiaan pitäjästä saatiin säilyneiden tietojen mukaan kokoon 1341 markkaa. Joukosta saattaa tosin puuttua muutama lahjoitus, sillä numeroiduista keräyslistoista yksi ei ole paikallaan arkistossa.

Kenraali Mannerheimin kansalaislahjakeräys tuotti valtakunnan tasolla yli 7 miljoonaa markkaa. Tuotto luovutettiin saajalle alkuvuodesta 1920 tämän palattua Suomeen Keski-Eurooppaan suuntautuneelta matkaltaan. Yhdessä rahojen kanssa luovutettiin adressi, johon jokainen luovuttaja oli keräykseen osallistumisensa yhteydessä kirjoittanut nimensä.

Ajatuksena oli, että kenraali saisi itselleen lahjoituksen korkotuotot sekä oikeuden päättää siitä, millä tavalla pääoma tulisi käyttää. Tiettävästi nämä varat olivat perustana Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton (myöh. Mannerheimin Lastensuojeluliiton) perustamiselle vuonna 1920. Sen motiivina on usein mainittu halu korjata sisällissodan yhteiskuntaan repimää haavaa, mutta epäilemättä takana on ollut myös aito halu kohentaa Suomen lasten asemaa. Vielä noihin aikoihin monet perheet elivät kurjuutta muistuttavassa köyhyydessä, minkä lisäksi tuhannesta elävänä syntyneestä lapsesta lähes sata menehtyi ennen yhden vuoden ikää.

Mannerheim kirjoitti muistelmiinsa saamastaan lahjasta näin:

”Palattuani Suomeen vuoden 1920 alussa sain ilokseni ottaa vastaan suurenmoisen kansallislahjan, jonka kokoaminen oli kansalle osoitetulla vetoomuksella pantu alulle vain päivä sen jälkeen, kun presidentinvaalin tulos oli tullut tietoon. Lahjan mukana ojennettiin satojentuhansien, kaikkia yhteiskuntaluokkia edustavien kansalaisten allekirjoittama adressi.”

Jos muistan oikein, tuota adressia säilytetään nykyisin Mannerheim-museossa Helsingin Kaivopuistossa. Jospa sitä pääsisi joskus selailemaan, niin voisi tarkistaa oliko osallistujia Suodenniemeltä enemmän kuin mitä säilyneet keräyslistat tietävät kertoa. Mahdollisessa puuttuvassa listassa olleiden nimien pitäisi nimittäin löytyä adressista.

Tässä tiedossa olevat suodenniemeläisten osallistujien nimet:

Ahola Kalle Alajoki Anni Alajoki F. Alajoki Irja [?] Alajoki Kerttu Antila Jalmar Erkkilä Oskari Forsman Manda Haapanen Kalle Haapaniemi Frans Haapaniemi Santra Haavisto Alina Haavisto Iivari Haavisto Suoma Heikkinen Miina ja Aapeli Helin Johan Helin T. Hujo Sandra Hujo Urho Hujulahti Eero Hujulahti Juho Hujulahti Väinö Ihander Fab. Isosävi Emma Isosävi Malakias Isotalo Kalle Jonkka Frans Jonkka Selma Juusela Arvid Juusela Lahja Järvensivu Arvo Järvinen Väinö Kaarlela Inna Kallio Frans Kallio Toivo Kalliokoski Tilta Kalliomäki Kalle Kalpa O. Kari Väinö Kela Eeva Kiili Taavetti Kina Arvo Kiviniemi Nestori Kiviniemi Sofia Koivuniemi Olga Koivuniemi Seth Korkeakoski Armas Korkeakoski Veini Korpela Tilta Korpela Uuno Koskinen Saima Kotajoki Selma Kulku Fanni Kurki Frans Kurki Hilja Kurki Lyydia

Kurki Martti Kurki Miina Kytölä Vihtori Lahtinen Aili Lahtinen Fanny Lehtola Tyyne Leppänen Taavi Leppänen Tilda Lindfors Lauri Lindgren Kalle Lumiainen Eino Maja Mandi Majamaa Antti Majamaa Eino Majamaa Kalle Majamaa Manda Majamaa Martti Majamaa Tilda Makkonen Lyydia Malinen Lauri Marjamäki Hilma Maunu Taave Mikkola Emma Mikkola Lauri Mikkola Uuno Mustapää Elmi ja Aukusti Myöntee Antti Mäensivu Jalmari Mäkelä Anni Mäkelä Hilma Mäkelä Vihtori Mäkelä Vihtori Mäkinen S. O. Mäntylä Eevert Naapi Eemil Nieminen Matti Noukka Hulda Noukka Kalle Noukka Taavetti Oittinen Eevet Palomäki Edvart Peltonen Anna Perttala J. Iitu Perttula Maria Perttula Rauha Pirttijärvi Olga ja Malakias Pohjola Selma Prusi Lempi Prusi Vihtori Pukka Anna Pukka Milja Pukka Paavo Pukka Väinö Pussinen Hilja Pälä Aukusti Pälä Eino

Pälä Hilma Rajaniemi Daavit Rantala Aleksandra Rantala F. V. Rantala Minna Rantala V. A. Rantala Viljo Rekkoo [?] Frans Riihimaa Frans Riihimaa Kalle Riihimaa Lempi Riihimaa Maria Riihimaa Taavetti Riihimaa Tilda Riihimaa Tyyne Ristijoki Anna Ristijoki Kaisu Ristijoki Toivo Ristijoki Vihtori Ruha A. Ruojärvi Daavid Ruojärvi Matilda Saha Kalle Saha Tilda Sarkonen Anna Sarkonen Hanna Sarkonen Jenny Seppä Anna Seppä Frans Sianoja Eelin Sillanpää Kalle Sillanpää Svante Sävilahti Vilho Toivonen Aarne Toivonen Amanda Toivonen Hilja Toivonen Kalle Tuominen Emma Tuominen F. W. Tuominen Matti Tuominen Olli Tuori Aukusti Tuori Miina Tuori Taavetti Tuori Wilhelmiina Turppa Fabian Turppa Vilho Viitaniemi A. Vuorio Herman Vähälähteenmäki Hilma Vähälähteenmäki Ville Välimäki Impi Välimäki Senia Yliniemi Fredrik

Lähteet:
Kenraali Mannerheimin kansallislahjan arkisto (Pk 2749), Kansallisarkisto.

Mannerheim, G: Muistelmat. Ensimmäinen osa. Otava, Helsinki 1951.

Kurkistus varhaiseen asutushistoriaan

Vielä 1000-luvun alussa Suodenniemen alue oli hiljaista erämaata. Ihmistoimintaan sen sitoi alueen halki kulkenut vesireitti, joka yhdisti toisiinsa Karkun alueen ja sen Rautaveden ja Pohjanlahden välillä olleet nautinta-alueet. Vesiväylä oli oman aikansa valtatie, sikäli kuin sellaisista tuohon aikaan voitiin puhua.

Näistä eränkävijöistä ei kuitenkaan tullut Suodenniemen ensimmäisiä asukkaita. Alueen asutus oli ollut tiivis jo esihistoriallisella ajalla. Suodenniemen arkeologista karttaa tutkimalla näkee, että pitäjästä tunnetaan monta kivikautista asuinpaikkaa ja erilaisia esinelöytöjä on tehty melkeinpä kaikissa paikoissa joissa maata on viime vuosisatoina muokattu. Tässä jutussa puhutaan kuitenkin juuri noista uusista asuttajista, jotka viime vuosituhannen alkuvaiheessa perustivat Suodenniemen ensimmäiset nykyaikaan säilyneet kylät.

Tämän Eero Järnefeltin Heinäkuun päivän toinen nimi on Maisema
Pohjois-Savosta. Se voisi kuitenkin olla Satakunnastakin, kun mennään
ajassa tarpeeksi kauas taaksepäin. Savupirteissä vesistöjen varrella
täälläkin asuttiin ja kaskea viljeltiin. Kuva: yksityiskohta
Daniel Nyblinin lasinegatiivista noin vuodelta 1891.

Kotiseutumme asutuksen leviämisen suunta tuntuu olevan vahvasti todistettu. Siitä kertovat muun muassa tilojen ja kylien ulkopalstat. Ne olivat aina jollakin tapaa omistajilleen tärkeitä maakappaleita, esimerkiksi luonnonniittyjä, joilta heinää oli tapana kerätä kasvattamatta sitä itse. Ulkopalstoja hankittiin sieltä missä vielä oli hyviä ilman omistajaa olevia maita eli sieltä missä asutus oli harvaa. Näin hankitut omistukset saattoivat pysyä saman talon tai kylän hallussa vuosisatojen ajan. Suodenniemellä palstoja oli ainakin karkkulaisilla ja mouhijärveläisillä. Suodenniemeläisten ulkopalstat taas sijaitsivat kauempana vesireitin varrella, muun muassa Karhijärven takaisella Lassilanjoella saakka ja vielä kauempanakin.

Toinen asutuksen alkuperästä kertova tieto on nimistö. Suodenniemen ja sen ympäristön eräkautisista kulkuväylistä Satakuntalaisen osakunnan Satakunta-sarjassa vuonna 1939 kirjoittanut Jouko Saikkala on löytänyt pitäjästä montakin nimeä, joiden alkuperän hän oletti olleen Karkun-Suoniemen alueella. Tällaisia nimiä ovat esimerkiksi Kela, Kiili, Koroi (Kero) ja Taloij (Tahlo).

Siinä missä asutuksen etenemisen suunta on melko kiistaton, on ensimmäisten kylien synnyn ajankohdasta enemmän erilaisia mielipiteitä. Lähteiden puutteessa sitä on jouduttu haarukoimaan eri keinoin. Yksi luotettavana pidetty tapa on ollut verrata erilaisten varhaisten kirkollisten verojen muotoja ja tehdä päätelmiä niiden pohjalta. Erityisesti ns. ruokalisäveron maksamisen muotoa muihin veroihin vertailemalla on katsottu voitavan erottaa viimeistään 1200-luvulla perustetut varhaiskeskiaikaiset kylät sen jälkeen muodostuneista.

Tällä tavalla on selvitetty, että Suodenniemen vanhimpia kyliä ovat Märkätaipale (nyk. Taipale) ja Leppälammi. Veronmaksutavastaan päätellen ne ovat muodostuneet 1200-luvun lopulle mennessä. Juhani Piilonen oudoksui Sastamalan historiaa kirjoittaessaan sitä, että nämä ensimmäiset kylät olisivat muodostuneet kauas Leppijoen varrelle sekä Sävijoen ja Taipaleenjoen haaraan eivätkä keskeisemmälle alueelle Kirkko- ja Kourajärven rannoille. Niiden kautta kun kulki tuo yllä mainittu eräreitti Pohjanlahdelle. Lisäksi sinne muodostuivat 1500-luvulle mennessä pitäjän muut keskiaikaiset kylät Jalkavala, Kittilä, Koivuniemi, Kouraniemi, Pajuniemi, Pohjakylä ja Suodenniemi.

Oikealta tulee Taipaleenjoki ja vasemmalta Sävijoki. Ne virtaavat kuvaajan jalkojen alta
kohti Koivuniemenjärveä. Mikäli verotukseen perustuva kylien iän arviointi
on oikea tarkoittaa se sitä, että toinen pitäjän vanhimmista kylistä
eli Taipale syntyi viimeistään 1200-luvun kuluessa tähän vesiteiden risteyksen tuntumaan.

Ajattelin ensin, että syy tähän kylänmuodostumisjärjestykseen oli maan laadussa. Kirkko- ja Kourajärven rannat ovat paksua savea mutta ehkä vanhimmiksi oletettujen kylien maat olivat multaisempia ja siten helpommin muokattavia? Leppälammille ja Taipaleeseen tekemäni retket ja varmemmaksi vakuudeksi hankitut maaperäkartat viittasivat kuitenkin siihen, ettei maissa sittenkään taida olla niin paljon eroa. Siksi syyn on oltava jokin muu. Nyttemmin olenkin alkanut uskoa, että Piilonen ei tullut ajatelleeksi, että eräreitin pohjoinen haara kulki Kortejärveltä Märkäjärven kautta Kirkkojärvelle. Se kulki sekä Taipaleen että Leppälammin kylien ohi. Näin ajatellen luotettavana pidetty ruokalisäveroon perustuva ajoitus voisi pitää paikkansa tässäkin tapauksessa.

Jos Taipale ja Leppälammi olivat Suodenniemen vanhimpia kyliä merkitsee se sitä, että niiden asukkaat tulivat näille maille ohittaen sellaisia asumattomia paikkoja, joihin myöhempinä vuosisatoina muodostui uusia kyliä. Niin voi hyvin ollakin, koska etäisyydet olivat melko lyhyitä ja ihmiset varmaan hakeutuivat parhaille saatavissa olleille paikoille, eivätkä aina lähimmille. Olisikin hauska tietää, mitä ympäristöstä poikkeavaa Taipaleen ja Leppälammin alueella oli 1200-luvulla. Ehkä niittyjä tai myllynpaikkoja? Tai vain hyvä sijainti. Taipaleesta ainakin pääsi vesiteitä pitkin helposti niin nykyisen Makkosen, Sävin kuin Kirkkojärvenkin suuntaan.

Lähteet:

Jokipii Mauno: Suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden alue Satakunnassa. Satakunta: kotiseutututkimuksia XIV, Satakuntalainen Osakunta 1948, s. 221-242.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 2. 1300-1860. Vammalan kaupunki, Vammala 2007.
Saikkala Jouko: Lisiä Sastamalan-Merikarvian linjan eräliikkeeseen ja asutukseen. Satakunta: kotiseutututkimuksia XI, Satakuntalainen Osakunta 1939, s. 133-156.
Tuominen Olli: Ylä-Satakunnan kaskiviljelystä. Paikallissanomat 29.11.1978.
Suodenniemeläisten ulkopalstoista Laviassa ks. esim. Pohjakylän isojakokartta v. 1778, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkisto.