Kun sirpit heiluivat tähkien yläpuolella

Tasan 100 vuotta sitten Suodenniemellä elettiin yhtä sen historian erikoisimmista hetkistä. Pitäjässä oli heinäkuun 13. päivästä saakka jatkunut maatalouslakko, jonka kenties tunnetuin tapahtuma oli Tahlon pellolla Pohjakylässä lauantaina 28. heinäkuuta sattunut yhteenotto. Koivuniemeläinen Vihtori Noukka kertoi siitä muutamia viikkoja tapahtuneen jälkeen näin:

”Noin kello 2 aikana päivällä seistessäni erään vanhan aittarakennuksen luona lähellä [Kinansalmen pohjois]rantaa, näin maantiellä vähän matkan päässä palokunnan talolta kirkolle päin suuren joukon lakkolaisia liikkuvan Tahlon pellolle päin, jolloin samalla huomasin, että leikkaajat Tahlon pellolla lakkasivat työstä ja kokoontuivat yhteen riviin pellolle jääden seisomaan paikalle. Heidän edessään näkyi kaksi miestä seisovan myös hekin liikkumatta. Hetken kuluttua näkyi lakkolaisia tulevan ulos metsästä ja kokoontuen nurmikolle pellon luona jonkun matkan päässä leikkaajista. Joukosta etenivät muutamat miehet ja kokoontuivat leikkaajien edessä seisovien ympärillä, minkä ohessa näkyi lakkolaisten joukosta muutamia liikkuvan kuten tahtoisivat piirittää leikkaajia, mutta sitten ryntäsivät kaikki lakkolaiset paikalla olevia leikkaajia vastaan, jolloin näkyi, että siinä oli tappelu, joka ei kuitenkaan kestänyt kuin muutaman minuutin, minkä jälkeen hyökkääjät perääntyivät leikkaajien jäädessä entiselle paikalleen. Mutta sittemmin perääntyivät leikkaajatkin salmelle päin ja lähtivät vihdoin lautalla salmen yli Kinan talon maalle.”

Rukiinleikkuun alettua lakkolaiset marssivat paikalle palokunnantalolta.
Ehkä väkijoukon saapuminen oli vähän kuin tässä Per Åke Laurénin
maalauksessa, vaikka lyömäaseita heillä ei kai vielä siinä vaiheessa
ollutkaan. Julkaistu painokuvana Kyläkirjaston Kuvalehdessä 1.1.1903.

Tapahtumat saivat alkunsa saman päivän aamuna, kun rukiidensa varisemisesta huolestuneet tilalliset päättivät yksissä tuumin kiertää korjaamassa ne ainakin niistä paikoista, joissa varisemisen riski oli kaikista suurin. Syksymmällä laadittujen todistajankertomusten johdannoksi on alkupäivän kulusta kerrottu, että ”joukko tilanomistajia ynnä muita työhalukkaita henkilöjä, yhteensä muutamia kymmeniä miehiä […] kokoontui Kittilän kylään, jossa leikattiin rukiit Kelan ja Saksan tiloilla, minkä jälkeen lähdettiin Tahlon pellolle, johon kokoontui noin 40-50 miestä.”

Ilmeisesti lisävoimien odottelu aiheutti sen, että lakkolaiset eivät puuttuneet tapahtumiin vielä Kittilässä. Iltapäivällä tilanne oli jo toinen. Vihtori Prusi muisteli omassa todistuksessaan, että ”työt [Tahlon pellolla] aljettiin ja kun oli leikattu jonkin verran, huomattiin palokunnan talolta suuren väkijoukon – minun arvioimiseni mukaan useita satoja – miehiä ja naisia lähtevän pellolle päin, jossa olimme työssä.”

Kalle Sianoja kertoi, että ”kun huomattiin lakkolaisten lähtevän palokunnan talon mäeltä työmaalle päin, lakattiin työstä ja asetuttiin yhteen riviin, jolloin muutamat ottivat puolustusaseeksi seipään pätkiä, muutamille jäivät sirpit käteen. Lakkolaisten saavuttua paikalle noin 200-300 miehen suuruisena joukkona, kielsi kruununvouti [Arno Rydman] useampia kertoja kovalla äänellä lain nimessä väkivaltaa tekemästä kehottaen hajaantumaan, mutta vastaukseksi kuului lakkolaisten joukosta huuto ”ei ole lakia!”.”

Tahlon tuolloiset tilukset Pohjakylässä näkyvät kartassa vihreällä viivalla
reunustettuna. Jossakin tuolla alueella se yhteenotto tapahtui.
Karttapohja: www.paikatietoikkuna.fi

Tässä vaiheessa elettiin äärimmäisen jännittäviä hetkiä, sillä aseet saattaisivat alkaa puhua millä hetkellä hyvänsä. Nimismies Wahlroosilla oli taskuase ja epäilemättä joillakin muillakin, sillä Wahlroos oli sanonut, että vasta sitten saisi ampua, kun hän olisi ampunut ensimmäisen laukauksen. Kun tuota ensimmäistä laukausta ei kuultu, jäi ampuminen sillä erää sikseen.

Varsinainen kamppailu käynnistyi pian joukkojen kohdattua ja kuten Vihtori Noukka kertoi, se kesti muutamia minuutteja. Aseina käytettiin seipäitä, sirppejä ja kaikenlaisia muitakin astaloita, joita pellolta ja sen pientareilta saattoi löytää. Lähitaloihin kuului kova meteli. Uhrejakin tuli, sillä Olga Kalpan muistelun mukaan kahakassa loukkaantuivat lakkolaisten puolelta [Vihtori] Lähde sekä Seppä –niminen mies. Rukiinleikkaajien puolelta loukkaantui Oskari Jylli ja myös Oskari Niemen kerrotaan saaneen nujakassa haavan oikeaan ohimoonsa. Uhreja lienee vielä muitakin, mutta pysyvistä vammoista asiakirjat eivät kerro.

Sosialidemokraatti-lehti
kertoi lakkolaisten puolen
Tahlon pellon tapahtumista
tapauksen tutkintaa koskevassa
uutisessaan 7.8.1917.

Yhteenoton laannuttua lakkolaiset perääntyivät mutta uhkasivat palata lisävoimia saatuaan takaisin ja hankkia samalla sotaväkeä rikkureita kurittamaan. Uhkausta yritettiin ilmeisesti toteuttaakin, sillä iltapäivällä Mikkolaan puhelua yrittänyt Aili Tuori todisti sattumalta kuulleensa luuristaan Mikkolasta Tampereelle soitetun puhelun. Siinä lakkolaisiin kuulunut soittaja puhui Eriksson-nimiselle miehelle ja pyysi häntä järjestämään Suodenniemelle 50 miehen vahvuisen sotilasosaston. Tuori ei kuullut mitä Tampereelta vastattiin mutta epäili vastauksen olleen kielteisen, koska soittaja alensi pyyntöään ensin 20 mieheen, sitten 10 ratsuun ja lopulta 5 ratsuun, joiden kulut lakkokomitea olisi kuulemma voinut maksaa. Pyyntöä yritettiin kai vielä uusia, sillä pajuniemeläinen kauppias Oskari Mäkinen sanoi kuulleensa myöhemmin samana päivänä samanlaisen puhelun, jossa tosin soittaja oli eri kuin Tuorin kuulemassa puhelussa.

Kahakan päätyttyä leikkaajat päättivät keskeyttää työnsä ja poistuivat kuka minnekin Pukan ja Tahlon suuntaan. Osa ylitti heinäkrinneillä ja kahlaten Kinansalmen Kinan talon puolelle. Kuin jonkinlaiseksi loppuhuipennukseksi ammuttiin Kirkkojärvellä muutamia laukauksia veneillä seuraamaan lähteneiden lakkolaisten karkottamiseksi.

Muutamia päiviä myöhemmin Tyrvään kruununnimismies Juho Kalske ja lääninsihteeri Edvin Wahlstén saapuivat pitäjään selvittelemään tapahtumien kulkua. Selvittelyyn kuului myös käynti kahakkapaikalla. Leikkaajat kertoivat tapauksesta suunnilleen yllä kerrotulla tavalla, kun taas lakkolaiset sanoivat leikkaajien hyökänneen heidän kimppuunsa, kun he yleisellä kylätiellä pysytellen olivat kehottaneet rikkureita keskeyttämään työnsä. Takaa-ajettuina he olivat joutuneet perääntymään pellolta. Ristiriitaiset kertomukset johtivat lopulta siihen, että tapahtumien yksityiskohtainen kulku jäi epäselväksi.

Vuosia myöhemmin Tahlon pellon tapahtumista saatettiin puhua jo vähän kevyempään sävyyn. Yksi mukana olleista, Väinö Koskela, kertoili olleensa semmoisissa talkoissa, joissa sirpit heiluivat tähkien yläpuolella.

Lähteet:
Eino Kalpan kertomus Suodenniemen sisällissotatapahtumista. Laatimisvuosi 1920. Vapaussodan historian komitean arkisto (C III 1; s. 536-550), Kansallisarkisto.
Eino Kalpan muistelmakirjoitus sisällissodasta ja sen taustoista. Laatimisvuosi 1936. Vapaussodan Rintamamiesten liitto ry:n arkisto (T 15834-15835/01; Helsinki), Kansallisarkisto.
Olga Kalpan muistelmakirjoitus Suodenniemen tapahtumista 1900-luvun alusta sisällissotaan. Laatimisvuosi 1935. Suomen Vapaussodan itsenäisyysarkisto (jakso 206, k. 8), Kansallisarkisto.
Kaarle Rouhun muistelmakirjoitus liitteineen sisällissodasta ja sen taustoista. Laatimisvuosi 1936. Vapaussodan Rintamamiesten liitto ry:n arkisto (T 15834-15835/07; Mouhijärvi), Kansallisarkisto.
Akseli Saikkalan muistelmakirjoitus itsenäistymisen vuosista. Laatimisvuosi 1938. Vapaussodan Rintamamiesten liitto ry:n arkisto (T 15834-15835; Lavia), Kansallisarkisto.
Suodenniemen maatalouslakkoon liittyvät todistajankertomukset. Kopiona tekijän hallussa.
Satakunta 18.8.1917. Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Jankkari Sakari (toim.): Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939. Suodenniemi-Seura ry., Sastamala 2011.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 3: 1860-1920. Sastamalan historiatoimikunta, Vammala 1997.
Kuvituksena käytetyt lehtileikkeet Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.

Maatalouslakko rikkoi välejä 100 vuotta sitten

Vuonna 1917 Suomi oli mullistusten kourissa. Keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II oli maaliskuussa joutunut luopumaan kruunusta ja hänen tilalleen nousi porvarillinen väliaikainen hallitus, joka pyrki rauhoittamaan kuohuvan maan, tavalla tai toisella. Keisarinvallan päättymisen myötä päättyi myös meneillään olleesta maailmansodasta johtunut sotatila, jonka aikana lakkoilu oli ollut kiellettyä.

Lakkoja alkoikin syntyä nopeasti. Jo toukokuussa kesken kevätkylvöjen puhkesi Mouhijärvellä maataloustyöväen lakko, jonka päätavoitteena oli saada aikaan sopimus kahdeksan tunnin työajasta. Työantajien leirissä vaatimusta pidettiin kohtuuttomana maataloustöiden epäsäännöllisen luonteen vuoksi, koska toisinaan töitä oli yllin kyllin ja toisinaan oli hiljaisempaa. Mouhijärven lakko päättyi kestettyään yhdeksän päivää ja syntyneessä sopimuksessa työaikaa lyhennettiin keskimäärin kahdeksan tunnin mittaan.

Vuoden 1917 aikana maatalouslakkoja koettiin monella paikkakunnalla.
Tässä Vesilahden lakkolaiset marssimassa sovittelukokoukseen.
Kuva: Työväen Arkisto.

Kesän mittaan lakkoja alkoi syntyä lisää eri puolilla Satakuntaa. Suodenniemellä maatalouslakko alkoi parhaimpaan heinäaikaan heinäkuun 13. päivänä. Aluksi lakko koski maatilan töitä niin, että lakossa olevat saattoivat osallistua vain lehmien lypsämiseen – ja siihenkin vain minimimiehityksellä. Lakonalaiset työt oli määritelty tarkasti, sillä esimerkiksi maidon kantamista navetasta tai lypsämisessä käytettyjen astioiden pesemistä ei lakkolaisten voimin tehty.

Lakon pitkittyessä molemmat osapuolet hakivat ja saivat apua pitäjän ulkopuolelta. Työväki sai kokeneita lakkovahteja eniten Mouhijärven suunnasta, lakonalaiset työt taas pyrittiin tiloilla tekemään apuun pyydettyjen sukulaisten ja tuttavien kanssa. Lakon ensimmäiset päivät menivät kai jotakuinkin rauhallisesti ja ehkä vähän molemminpuolisen hämmennyksenkin vallitessa, mutta jo heinäkuun 17. päivänä sattui Kiikoisten (nyk. Kiikoistenmaa) kylässä Hujon talolla lakkolaisten ja lakonalaisia töitä tekevien välillä yhteenotto. Samoihin aikoihin nujakoitiin myös Mustapäässä ja 20. päivänä Leppälammilla ja Sävissä. Vielä 22. päivänä heinänkorjuu muuttui käsirysyksi Pajuniemessä Vanhankulun niityllä.

Pitkittynyt lakko sai palstatilaa maan eri
puolilla. Vakka-Suomi -lehti kertoi
26.7.1917, että Suodenniemellä
oli vallalla täysi anarkia.

Yksi syy yhteenottojen suureen määrään oli siinä, että järjestysvalta Suomessa oli tuolloin heikoissa kantimissa: poliisivoimia Suodenniemellä edusti vain konstaapeli ja maanviljelijä Johan Helin. Toinen järjestyksen takaaja, Suomen oma sotaväki, oli puolestaan lakkautettu jo vuosia aiemmin. Venäläistä sotaväkeä olisi ollut runsaasti, mutta osa siitä odotti kevään vallankumouksen seurauksena jo kotiinpaluuta ja osa oli pahasti radikalisoitunut. Kukaan ei olisi voinut tietää, kenen puolella sotilaat olivat olleet, jos heitä olisi paikkakunnalle tullut. Mouhijärven nimismies Otto Wahlroos ja hänen esimiehensä Tyrvään kihlakunnan kruununvouti Arno Rydman pyrkivät järjestystä turvaamaan, mutta kaksin hekään eivät voineet tapahtumien vyöryä pysäyttää.

Kun tilanne ei osoittanut ratkeamisen merkkejä, laajentui lakko heinäkuun 23. päivänä niin, että talon omakaan väki ei saanut lakonalaisia töitä enää suorittaa. Näihin aikoihin Suodenniemeltä kiiri viestejä läänin kuvernöörille Turkuun ja aina Helsinkiin saakka ja paikkakunnalle alkoi saapua välittäjiä molemmista suunnista. Tunnetuimmat heistä olivat silloiset prokuraattori P. E. Svinhufvud ja senaattori Allan Serlachius, jotka kävivät sovittelemassa lakkoa heinäkuun 27. ja 28. päivänä. Sopimukseen ei kuitenkaan päästy ja samana päivänä kuin Svinhufvud ja Serlachius lähtivät Suodenniemeltä, tapahtui Pohjakylässä Tahlon pellolla ehkä lakon tunnetuin yhteenotto rukiinleikkuuseen ryhtyneiden tilallisten ja lakkolaisten välillä.

Sosialidemokraatti-lehti esitti asian
lakkolaisten näkökulmasta 28.7.1917.
Kuten kiistoissa yleensäkin, olivat lakon
osapuolten näkemykset tapahtumista
toisistaan poikkeavia.

Suodenniemen pitkäksi venynyt lakko päättyi lopulta elokuun 1. päivän vastaisena yönä ja päivän valjettua solmittiin alempana oleva työehtosopimus. Sellaisiin päättyivät monet lakot muuallakin Satakunnassa. Sopimus oli kompromissi, jossa molemmat osapuolet saivat osan tavoitteistaan läpi. Työajasta sovittiin samoin kuin keväällä Mouhijärvellä.

Sopimus palautti laihan sovun pitäjään mutta jännitteet eivät hävinneet mihinkään. Nyt oli nähty ensi kertaa, kuinka väkijoukot kävivät Suodenniemelläkin toistensa kimppuun eikä esivalta voinut tilanteeseen juuri puuttua. Lakon seurauksena keväällä perustettu Suodenniemen maataloustuottajain liitto muutti elokuun 15. päivä nimensä Suodenniemen suojeluskunnaksi. Työväenkaartejakin alkoi jo joihinkin osiin maata ilmestyä. Syytä huoleen oli yhä enemmän.

Lähteet:
Suodenniemen maatalouslakkoon liittyvät todistajankertomukset. Kopiona tekijän hallussa.
Kaarle Rouhun muistelmakirjoitus liitteineen sisällissodasta ja sen taustoista. Laatimisvuosi 1936. Vapaussodan Rintamamiesten liitto ry:n arkisto (T 15834-15835/07; Mouhijärvi), Kansallisarkisto.
Kari Vestolalta saadut tiedot.
Suodenniemen suojeluskunnan historiikki. Suojeluskuntajärjestön historian ainekset. Suojeluskuntain yliesikunnan valistusosaston arkisto (F-158), Kansallisarkisto.
Aamulehti 14.8.1917, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Satakunta 18.8.1917, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 3: 1860-1920. Sastamalan historiatoimikunta, Vammala 1997.
Kuvituksena olevat lehtileikkeet Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.

Työehtosopimus, tehty Suodenniemen
maanviljelystuottajain ja työntekijöiden välillä

1) Työaika maanviljelys- ja sekatöissä on touko-, kesä-, heinä- ja elokuussa yhdeksän (9) tunt. syys-, loka-, maalis- ja huhtikuussa kahdeksan (8) tunt. sekä marras-, joulu-, tammi- ja helmikuussa seitsemän (7) tuntia. Työaika on järjestettävä kello 6 aamulla ja kello 7 illalla välisellä ajalla. Sunnuntailevoksi lasketaan aika lauantai- ja juhla-aattoina illasta kello 5 seuraavaan arkiaamuun kello 6. Työaika on käytettävä tehokkaaseen työhön.

2) Ylityöstä maksetaan 50 % ja pyhätyöstä 100 % korotus. Ylityöt on työntekijä velvollinen tekemään, ei kuitenkaan enempää kuin 10 tunt. viikossa ja 200-250 tunt. vuodessa. Kaupunki-, mylly- y.m. matkat jäävät keskinäisen sopimuksen varaan.

3) Työhönmeno talosta tapahtuu työajalla ja työstä paluu työntekijän ajalla, ellei matka ole 3 km. pitempi. Palkka on maksettava vähentämättömänä työpäivien lyhentämisestä huolimatta.

4) Karjanhoitoon ja ruokintaan välittömästi kuuluvissa töissä on työpäivän pituus kautta vuoden 8 tunt. Työaika on järjestettävä kello ½ 6 aamulla ½ 8 illalla välisellä ajalla työnantajan ja työntekijän keskinäisen sopimuksen mukaan, kuitenkin niin, että työntekijä saa päivällä yhtämittaisen vapaa-ajan, jona aikana voidaan työntekijän ja työnantajan yhteisestä sopimuksesta tehdä ylityötä, josta maksetaan samoin kuin 2) kohdassa on ylityöstä mainittu. Sunnuntaina ja juhlapäivinä tehtyä työtä ei lasketa ylityöksi, samoin ei hevosten ruokintaa, mutta myönnetään karjanhoitajille 1 vapaapäivä kuussa täydellä palkalla marrask. 1 päivään ja siitä lähtien 2 päivää kuukaudessa niinikään täydellä palkalla.

5) Tämän sopimuksen alaisissa töissä työaikaan ja ylityöhön nähden työntekijäin ja työnantajain välillä sattuvat erimielisyydet, ellei muuten sovita, ratkaisee sovinto-oikeus, johon kumpikin riitapuoli valitsee 2 jäsentä ja nämä yhteisesti puheenjohtajan. Ellei jäsenet voi sopia puheenjohtajasta määrää sen kihlakunnan tuomari. Ellei toinen riitapuoli 14 päivän kuluttua kehoituksen saatuaan valitse jäsentä sovinto-oikeuteen, on sovinto-oikeutta pyytäneellä oikeus, ellei vastapuoli ole laillista estettä esittänyt, yhdessä kunnallislautakunnan esimiehen kanssa valita jäsenet sovinto-oikeuteen ja voidaan asia sovinto-oikeudessa päättää vaikkei toinen riitapuoli itse tai asiamiehen kautta paikalle tulisi. Sovinto-oikeuden päätös on sitova.

6) Tämän sopimuksen alaisia ovat kaikki torpparit, mäkitupalaiset, mies- ja naispalvelijat sekä sekatyöläiset Suodenniemen kunnassa.

7) Työnantaja on velvollinen ottamaan kaikki ennen lakkoa työskennelleet työntekijät. Boikoteeraus lakon johdosta ei saa tulla kysymykseen kummaltakaan puolelta.

8) Lakon aikana rästiin jääneet työ- ja veropäivät katsotaan puoleksi suoritetuiksi, ja on toinen puoli suoritettava ennen lokak. 1. p. Ns. reservit ovat suoritettavat.

9) Sopimus pysyy voimassa 1 päivään toukok. 1918 ellei laki työpäivästä maalla sitä ennen toisin määrää ja jatkuu edelleenkin vuosittain ellei sitä 1 kuukautta ennen irtisanota.

10) Tätä sopimusta on tehty kaksi samanlaista kappaletta, toinen työnantajia ja toinen työntekijöitä varten.

11) Lakon aikana sattuneet siviililuontoiset tapaukset unhoitetaan molemmin puolin. Rikosoikeuden alaan kuuluvat tapaukset jäävät kunkin asianomaisen itse ratkaistaviksi.

Suodenniemellä 1 pnä elokuuta v. 1917.

Suodenniemen maataloustuottajain liiton puolesta:
Johan Helin (puheenjohtaja), Paavo Pukka (Kela), Evert Kukkula, Vihtori Kotajoki, Vihtori Vanhakulku, O. Mäkinen, J[ohannes] Iitu.

Suodenniemen työntekijäin valtuuttamat:
G. [Jooseppi] Lagerspets (puheenjohtaja), [Lahdenperän Sävilahden torppari]
[Juho] W[ille] Huhtala, [Pajuniemen Väissin torppari]
E. Harju
Urho Sillanpää
N. Mäkinen
Kalle Laurila, [Taipaleen Turpan Laurilasta]

Allekirjoitukset omakätisesti kirjoitetuiksi todistavat, aika ja paikka kuin yllä:
H. Eriksson
Juho Peura

Nälän ja isonvihan aikoja 300 vuotta sitten

Yrjö Raevuori (1889-1975) oli monitaitoinen mies. Päätoimisesti hän oli lakimies mutta hoiti samalla useita luottamustehtäviä Tampereen seudulla. Sen lisäksi hän oli etevä historiantutkija, joka hallitsi hyvin myös vanhat käsialat. Aikalaistensa ja jälkipolven onneksi eräs hänen tutkimuskohteistaan oli niin sanotun jakamattoman Mouhijärven historia – siis sen, johon myös Suodenniemi ja Lavia kuuluivat. Hänen osaamisestaan saatiin näyte Tampereen Historiallisessa seurassa syksyllä 1930, kun hän piti siellä lähinnä Mouhijärven seurakunnan arkistoaineistoon perustuvan esitelmän tutkimansa pitäjän vaiheista. Se julkaistiin jatkokertomuksena Paikallissanomissa marras-joulukuussa 1930 ja on mielenkiintoinen erityisesti siksi, että se kuvaa aikaa josta ei niin kovin usein ole kirjoitettu.

Esitelmä on kokonaisuutenakin kovasti tutustumisen arvoinen, mutta tähän olen poiminut sen Suodenniemeä koskevat kohdat. Kertomus alkaa Mouhijärven Kirkkojärven rannalla sijainneen vanhan kirkon kuvailulla. Se on sikälikin kiinnostava, että se tarjoaa ajateltavaa myös Suodenniemen vanhan hautausmaan ajoituksen suhteen:

”Eräs erikoinen piirre on [Mouhijärven] vanhasta kirkosta vielä mainittava […]. Kirkon lattiaan oli nimittäin, varsinkin kirkon pääkäytävän ja ristikäytävän kohdalle lyöty suuret määrät vähäisiä, läpimitaltaan 2-3 tuuman suuruisia rautaisia ristejä, osoitukseksi asianomaisiin kohtiin kirkon lattian alle haudatuista vainajista. Lukuun ottamatta sakariston alla erillisenä ollutta kirkon viinikellaria, oli nimittäin koko kirkon, joka oli rakennettu matalalle kivijalalle, alusta yhtenä ainoana kirkon laajuisena noin 2 m[etriä] korkeana kellarina, josta ainoastaan kuorin puoleinen pää oli erilliseksi väliseinällä erotettuna.

Albert Edelfeltin Poltetty kylä sijoittuu nuijasodan aikaan mutta tuli heti
mieleeni, kun tutustuin Raevuoren löytämiin tietoihin isonvihan ajalta.
Mouhijärven vuoden 1715 kastettujen luettelon otsikoksi on kirjoitettu
"1715 syntyneet ja kastetut Mouhijärven autioksi hävitetyssä seurakunnassa".

Tänne kirkon lattian alle haudattiin puolentoista sadan vuoden kuluessa ei ainoastaan monia satoja, vaan jopa ainakin toiselle tuhannelle nouseva määrä vainajia. […] On sinne haudattu useita ammatinharjoittajiakin, silloin vielä harvalukuisten torpparien perheiden jäseniä ja jokunen sotamieskin. Pitäjän huomattavimmista taloista, joiden omistajia tai heidän perheittensä jäseniä on haudattu tänne vanhan kirkon lattian alle, mainitsen […] Suodenniemen alueella Kuulian, Sävin, Pälän, Tahlon, Turpan, Mustapään ja Prusin.”

Sitten aiheeksi nousevat 1600-luvun lopun suuret kuolonvuodet, joista täälläkin on kertaalleen kerrottu:

”Maamme yleisestä historiasta tunnemme, että monin paikoin kuoli 1697 nälän seurauksena raivonneisiin kulkutauteihin kokonaisia perheitä, niin että taloja jäi autioksi. Tällaiset tapaukset eivät olleet tuntemattomia Mouhijärvelläkään, sillä ainakin eräiden sotamiesperheiden jäsenet kuolivat kaikki. […] Suurimmat kuolinnumerot [Suodenniemellä] ovat […] Jalkavalan kylän Koppelon talon 11 kuollutta, [sekä] Pohjakylän Pukan talon 8 kuollutta. […] Pitäjän 140:stä maakirjaan merkitystä talosta ja Selkeen 7 torpasta sivuutti tuonen ankara viikatemies v. 1697 ainoastaan 17 taloa ja 2 torppaa. Nämä merkilliset talot, jotka muita paremmasta kohtalostaan saivat etupäässä kiittää eristettyä ja yksinäistä asemaansa, olivat […] Koivuniemen kylän Husari, Sepän ratsutila Leppälammin kylässä, […] Märkätaipaleen Prusi ja Isotalo […] ja Pajuniemen kylän Karo ja Kari, josta viimeksi mainitusta tuoni jo seuraavan vuoden alussa korjasi uhrinsa.”

Suuren Pohjan sodan ja isonvihan ajasta Suodenniemellä Raevuori on tehnyt useita kiinnostavia havaintoja:

”1700-luvun kymmenenä ensimmäisenä vuonna oli näilläkin seuduilla ollut jotakin kosketusta sotaan, mm. siten että talolliset olivat saaneet muonittaa armeijaa ja ennen kaikkea tietysti asettaa sotamiehiä. Vasta 1710-luvulta lähtien sen sijaan alkavat isovihaksi mainitun suuren sodan vaikutukset näkyä […] lähteistä. […] Pakolaisia alkaa […] myöskin jo ilmestyä pitäjään, enentyen niiden lukumäärä tietysti sitä mukaa kuin sotatoimet ennättivät lähemmäksi näitä seutuja. […] Mm. asui nykyisen Suodenniemen Mustapäässä vielä niinkin myöhään kuin 1720 eräs pakolainen Magnus Neva ja tämän vaimo Maria Mikontytär, jotka olivat aikanaan olleet Nyenskansin, siis Nevanlinnan asukkaita, tuon linnoituskaupungin, joka jo 1703 oli joutunut venäläisten käsiin ja jonka välittömään läheisyyteen Pietari perustettiin. […] Mitään merkittävämpiä sotatapauksia ei Mouhijärven alueella isonvihan aikaan näytä tapahtuneen.

Myöskin Mouhijärven miehiä veivät [venäläiset] aikanaan vankeuteen Venäjälle. […] Vielä niin myöhään kuin toukokuun 13. päivänä 1720 venäläiset ottivat Herman Simonpoika Pälilän Pohjakylän […] Pukalta sotamieheksi. […] Vasta huhtikuussa 1725 pääsi Venäjältä palaamaan Juho Antinpoika Pajuniemen kylästä, […] jonka venäläiset olivat vieneet sotamiehekseen jo 1718. Kärsimystensä uuvuttamana tämä mies sitten jo kotiinpaluunsa jälkeisenä syyskuun 12. päivänä kuoli.”

Yrjö Raevuori,
Suodenniemen(kin) historian tutkija.

Pikkuvihan ajan Raevuori ohittaa nopeasti. Siihen liittyneestä valanvannomisepisodista oli täällä kerran juttu.

”1741-1743 käydyn uuden venäläissodan, ns. pikkuvihan vaikutukset eivät näytä Mouhijärvelle sanottavasti ulottuneen.”

Kertomusajan henkirikollisuudesta Raevuori löytää muutaman esimerkin: 

”Kuolemantuomioita ei liene langetettu koko venäläiskautena […]. Yleensäkin ovat murhat ja tapot pitäjässä olleet hyvin harvinaisia […]. 1715 lokakuun lopulla kuoli vanha noitaukko [kuolleiden luettelossa sanotaan tosiaan niin!] Erkki Tuomaanpoika Kepuli 75-vuotiaana erään venäläisen luutnantin pahoinpitelyn uhrina kolme päivää pahoinpitelyn jälkeen. […] 1764 kesäkuun 16. päivänä kello 10 aamupäivällä mestattiin edellä käyneen viikkoja kestäneen valmistelun jälkeen murhatun poikapuoli, 23-vuotias Juho Juhonpoika Kero ja 29-vuotias Matti Heikinpoika Roika sen johdosta, että olivat edellisen vuoden kesäkuun 12. päivänä myllyssä murhanneet Isokeron talon isännän Jaakko Matinpoika Isokeron.”

Lopuksi Raevuori kertoo noituutta ja taikauskoa koskevista löydöistään:

”Sanan voimaan ja loitsuihin on Mouhijärvelläkin vielä 1600-luvun lopulla, vieläpä 1700-luvullakin perin usein uskottu ja turvauduttu. […] Vanha seppä Juho Makkonen, joka oli syntynyt 1632 ja kuoli 80 vuoden vanhana kerjuulla ollessaan Kittilän kylän Kelalla, mainitaan olleen huonossa maineessa noituudesta, mihin tahansa hän menikin.”

Esitelmään tutustuttuani aloin miettiä, löytyisikö jostakin lisää Yrjö Raevuoren Suodenniemen historiaan liittyvää aineistoa. Panin merkille, että hänen yksityisarkistonsa on Tampereen kaupunginarkistossa ja se sisältää ilmeisen paljon hänen pitämiään historiaesitelmiä ja muuta tutkimusten tuloksena syntynyttä aineistoa. Sinne siis vie uteliaan tie, heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Lähteet:
Jakamattoman Mouhijärven pitäjän vaiheita 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa. Yrjö Raevuoren esitelmä Tampereen Historiallisen seuran kokouksessa syksyllä 1930, Paikallissanomat 27.11.1930, 4.12.1930, 13.12.1930, 20.12.1930 ja 23.12.1930.
Yrjö Raevuoren valokuva: Wilskman J. E.: Lakimiesmatrikkeli: elämäkerrallisia tietoja Suomen lakimiehistä. Söderström, Porvoo 1939.

Uusia tietoja Koirikuononahteen tapauksesta

Löysin viime kesänä monta kansantarinaa, jotka kertoivat melko tyhjentävän oloisesti siitä, miten Koirikuononahteessa Suodenniemen pohjoispuolella ryöstettiin venäläinen kuriiri Suomen sodan aikana yli 200 vuotta sitten. Kansantarinoiden oheen kaipasin viranomaisten asiakirjoja, raportteja tai kuulustelupöytäkirjoja, jotka olisivat kertoneet vielä tarkemmin ja muuttumattomasti tuosta tapauksesta sekä myös siitä, mitä ryöstön jälkeen tapahtui.

Luonnolliselta tuntunut paikka tuollaisten tietojen etsinnälle oli Kansallisarkistossa säilytettävä Buxhoevdenin päämajan siviilikanslian arkisto, joka nykyisin löytyy digitoituna verkosta. Friedrich Vilhelm von Buxhoevden oli venäläinen kreivi ja sotapäällikkö, joka toimi Suomen sodan aikana Venäjän armeijan ylipäällikkönä. Valtauksen jälkeen hän pyrki kansliansa avulla pitämään Suomen hallinnon toiminnassa ja olosuhteet mahdollisimman rauhallisina meneillään olleesta sodasta huolimatta. Tuijottelin kanslian vanhoja asiakirjoja ja niiden hakemistoja silmät sikkaralla. Sekä Turun ja Porin läänistä saapuneet asiakirjat että erityisesti läänin rikoksia ja epäjärjestystä koskevat kirjeet vaikuttivat lupaavilta, mutta mitään ryöstöä valaisevia tietoja ei kuitenkaan löytynyt.

Asia hautautui kunnes sain vastikään melkeinpä vahingossa tietää, että tuosta arkistosta on jo 1800-luvun lopulla tehty puhtaaksikirjoitettu lähdejulkaisu, joka vieläpä on varustettu alkuperäisiä kätevämmällä hakemistolla. Kolmiosainen kirja on nykyisin harvinaisuus mutta on joukko kirjastoja, joissa siihen voi edelleen tutustua. Niinpä etsin volyymit käsiini ja aloin vielä kerran etsiä ryöstöön liittyviä tietoja. Kirja osoittautui helppokäyttöiseksi ja sen avulla löytyi kuin löytyikin tapahtumia valottava kirje. Se on Buxhoevdenin kansliasta Turun ja Porin läänin maaherralle lähetettyjen kirjekonseptien joukossa eli tiedonkulun suunta olikin toinen kuin mitä olin luullut. Mielenkiintoisia tietoja sisältävä asiakirja kuuluu suunnilleen näin (käännös ruotsista omani):

Kreivi Friedrich Vilhelm von Buxhoevden
johti Suomen siviilihallintoa Suomen sodan
aikana. Hänen kansliansa osallistui myös
Koirikuononahteen tapauksen selvittelyyn.
Tämä Vladimir Borovikovskin maalaus on
vuodelta 1809. Kuva: Wikimedia Commons.

”Turussa 11. lokakuuta/30. syyskuuta

Turun ja Porin läänin maaherralle, Pyhän Annan ritarikunnan 1. luokan ja Miekkaritarikunnan ritarille, korkea-arvoiselle herra Knut von Troilille Turussa.

Viitaten keisarillisen Venäjän sotilaan murhaan, joka tapahtui viimeksi kuluneen syyskuun 3. päivänä uutta [gregoriaanista] ajanlaskua Ikaalisten pitäjässä Vehuvarpeen kestikievarin ja siitä puoli peninkulmaa Pohjanmaan suuntaan sijaitsevan Sepän torpan välillä ja johon osallisuudesta epäiltyinä torppari Gustaf Andersson Oxjoki ja hänen isänsä Anders Andersson, talollinen Matts Mattsson Alanen ja poikansa Carl Matsson sekä talollinen Anders Andersson Hoppo, Jöran Jöransson Hiuska, Jöran Ericsson Käkelä Vattulasta ja talollisenvaimo Brita Ericsdotter Vehuvarpeesta, kaikki Ikaalisten pitäjästä ja talollinen Matts Johansson Vähäsävi Mouhijärven kappelista ja talollisenvaimo Valborg Ericsdotter Sävilammi viimeksi mainitusta kappelista ovat haastetut ylimääräisen kihlakunnanoikeuden istuntoon joka laillisessa järjestyksessä tutkii ja ratkaisee yllämainittujen henkilöiden syyllisyyden tässä vakavassa rikosasiassa. Tiedoksi ilmoitetaan, että yllämainitut henkilöt on tuotu tänne ja heitä säilytetään päävartiossa.”

Ensimmäinen kiinnostava tieto on teon ajankohta, 3.9.1808. Se oli lauantaipäivä, jonkin verran myöhemmin syksyllä kuin mitä kansantarinoiden perusteella oletin. Mikäli päivämäärä on oikea, on se sikälikin kiinnostava, että Buxhoevdenin kanslian asiakirjoista löytyy jo 23. heinäkuuta kirjoitettu raportti, jossa kuvaillaan Hämeenkankaantien oloja. Se kertoo tietä käyttäneiden venäläisjoukkojen rajuista ja kontrolloimattomista otteista paikallisväestöä kohtaan sekä siitä, että tienvarren asumukset olivat tyhjillään, kun pelokkaat asukkaat olivat paenneet mukaansa saamansa omaisuuden kanssa metsiin. Yhdeksi esimerkiksi tienvarren tapahtumista raportti nostaa hyvin rakennetuksi kehutun Vehuvarpeen kestikievarin tuhopolton. Sen syyskuuta aikaisemman tapahtuma-ajan puolesta puhuu myös sodan tuhojen vahingonkorvaushakemusten joukosta löytynyt kirje.

Kansanperinne ja esimerkiksi edellisen kirjoituksen lähteenä käytetty Wilhelm Carlssonin artikkeli esittävät kievarin palon ryöstön seurauksena eikä suinkaan sitä edeltäneenä tapahtumana. Näiden lähteiden perusteella asia voi olla myös toisin. Jostakin pitäisi kuitenkin löytää vahvistus ryöstön ajankohdalle, ennen kuin asiasta voi enempää päätellä.

Toinen kiinnostava tieto yllä suomennetussa kirjeessä on luettelo niistä henkilöistä, joita ainakin epäiltiin tekoon osallisiksi. Nimiin syventymällä saisi tietoa paitsi tekijöiden alueellisesta sijoittumisesta myös siitä, selvisivätkö he Turun linnassa vietetystä vankeusajasta ehjin nahoin.

Otin esille Suomen sodan aikaisen Ikaalisten rippikirjan ja aloin etsiä kirjeessä mainittuja henkilöitä. Ikaalisissa kivenheiton päässä Suodenniemen rajasta sijainneen Oksjoen torpan sivulta löytyy Anders Gustaf ja isänsä Anders Andersson, joiden nimet on vedetty yli kuoleman merkiksi ja nimien viereen on kirjoitettu ”dog på slottet”, kuoli [Turun] linnassa. Isä-Andersin kohdalle on merkitty vain kuolinvuosi 1808, mutta poika-Andersin kohdalla näkyy myös kuolinpäivä 13.11.1808. Kuolintiedon yhteydessä lukee jotain muutakin, mistä en saa selvää.

Alasen tapaus on hankalampi, koska sillä nimellä ei Ikaalisten rippikirjasta tunnu löytyvän merkintöjä. Etsinnän jälkeen huomaan Vatulasta Ala-Kukon (Ala-Kucko) talon, jossa isäntä Matts Mattssonilla on Carl-niminen poika. Hänet on merkitty kuolleeksi 14.11.1808. Hän oli tuolloin vasta 18-vuotias.

Vatulan Hopulta löytyy hieman alle 40-vuotias Anders Andersson, joka kävi viimeisen kerran ehtoollisella 31. tammikuuta 1808 ja joka kuoli linnassa samana vuonna. Perheeseen jäivät vaimon lisäksi 5- ja 8-vuotiaat lapset.

Kymmenen epäiltyä viettivät vankeusaikaansa Turun linnassa. Tässä Anders Fredrik Skjöldebrandin piirroksessa linna näkyy suunnilleen sellaisena kuin he sen näkivät. Kuva on vuodelta 1801.
Kuva: Wikimedia Commons.

Käkelän torppari Jöran Ericsson löytyy hänkin vaivatta rippikirjasta. Kuolinaika hänelläkin 13.11.1808. Tämänkin perheen kohdalla on se sama itselleni tuntemattomaksi jäänyt merkintä, joka näkyi jo Oksjoen torpan sivulla.

Matts Johansson Vähäsävin kohtalosta saatiin tietoja jo viime jutussa: hän kuoli Turussa 30.10.1808. Myös listan ensimmäinen nainen Brita Ericsdotter, Varpeen kälmin vaimo, mainittiin jo viime tarinassa. Hänen nimensä on vedetty rippikirjasta yli ilman muita merkintöjä. Hänen kohtalonsa sai kenties selvityksensä edellisen jutun kommenteissa. Toinen listan naisista, Sävilammin Walborg Ericsdotter lienee rippikirjassa Walborg Johansdotterin nimellä mainittu henkilö. Hänen rippikirjamerkintänsä noudattelee tuttua kaavaa: kuollut vuonna 1808 (vai 1809?). Walborg ja Matts olivat muita epäiltyjä iäkkäämpiä, molemmat jo 60 vuotta täyttäneitä.

Kuva tarkentuu kuitenkin vielä hieman, kun selaa seurakuntien kuolleiden luetteloita. Katsoin kokeeksi niiden henkilöiden nimillä, joiden kuolinaika tiedetään vuotta tarkemmin. Ikaalisten vuoden 1808 haudattujen luettelossa näkyvät Gustaf Andersson Oxjoen, Jöran Ericsson Käkelän ja Carl Mattsson Ala-Kuckon kuolinmerkinnät. Kaikki kuolivat vankeusaikanaan punatautiin (af rödsot i häkte). Se on suolistotulehdus, jonka esiintyminen kielii huonoista hygieniaoloista. Matts Vähäsävin kuolemasta on Suodenniemen kuolleiden luetteloon merkitty, että hän kuoli Turun linnassa mätäkuumeeseen (rötfeber) 65-vuotiaana. Mätäkuumeella tarkoitettiin ihovaurioita aiheuttanutta vaikeaa kuumetautia, yleensä vaatetäin levittämää pilkkukuumetta.

Kymmenestä teosta vangitusta siis kahdeksan menehtyi melko pian ryöstön jälkeen, heistä ainakin neljä tauteihin.

Jossakin saattaa yhä olla tuon ylimääräisen oikeuden pöytäkirja, joka voisi kertoa vielä lisää tapahtumista. Muun ohella se luultavasti sisältäisi myös tiedon ryöstön ajankohdasta. Mikäli pöytäkirja on aikanaan tehty, on sen säilyminen nykypäivään kuitenkin epävarmaa. Ainakin normaaliaikana raskaammat rikokset oli tapana lähettää hovioikeuden tarkastettavaksi ja Turun hovioikeuden vanha arkisto tuhoutui melkein kokonaan Turun palossa vuonna 1827. Täytyy kuitenkin pitää silmät auki kun Turun maakunta-arkiston aineistoja seuraavan kerran käy katsomassa. Turun linnaakin katsoo varmaan jatkossa eri tavalla, kun nämä kohtalot sen yhteyteen niin tiukasti kietoutuvat.

Lähteet:
Buxhoevdenin päämajan siviilikanslian arkisto, Kansallisarkisto.
Ikaalisten ja Suodenniemen seurakuntien arkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomenmaan hallinnollista kirjevaihtoa vuodelta 1808. Todistuskappaleita Suomen historiaan IV, osa 1, SHS, Helsinki 1893.

Väijytys Koirikuononahteessa

Tämän jutun tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Ikaalisten puolelle mutta ne sivuavat sen verran Suodenniemeäkin, että niistä on paikallaan täälläkin mainita.

Elettiin keskikesää 1808. Suomen sotana tunnettu tapahtumasarja oli alkanut alkuvuodesta ja Ruotsin armeija oli jo kevään mittaan joutunut vetäytymään Pohjanmaalle. Hämeenkyrön Järvenkylästä sinne johtava Hämeenkankaan tie kulki harjujonoa pitkin Suodenniemen pohjoispuolitse ja Kankaanpään ohi Vaasan suuntaan. Tie oli ruotsalaisten perässä seuranneiden venäläisten ainoa huoltotie nykyisen Pirkanmaan suunnasta Pohjanmaalle päin. Sen varrella oli joukko kestikievareita, joista Suodenniemeä lähimmät olivat Vehuvarpeen ja Niinisalon kievarit.

Suomen sodan tunnetuimpia hahmoja
on Sven Dufva. Kovia kahakoita
nähtiin muuallakin, eikä
vähiten Hämeenkankaantien varrella.
Kuva: Wikimedia Commons

Vehuvarpeen kestikievarinpitäjänä oli tuohon aikaan Jöran Mattsson, jota myös Varpeen kälmiksi kutsuttiin. Hänestä ei loppujen lopuksi ole paljonkaan ns. varmaa tietoa, mutta erilaisia tarinoita sitäkin enemmän. Hänen niskaansa on aikojen saatossa soviteltu niin konnan kuin sankarinkin viittaa. Hänen sanottiin olleen myös suuri noita, jolla oli taikavoimia. Onpa häneen liitetty rikollisenkin leimaa, mutta asiakirjoista ei sellaisille väitteille ole löytynyt vahvistusta. Jollei tätä seuraavaa sellaiseksi lasketa.

Sota näkyi Kälmin kotipiirissä. Tiellä kulki usein venäläisten kuormastoja, joista osa oli kasakoiden suojaamia. Syytä suojaamiseen olikin, sillä vaikka Ruotsin armeijaa ei näillä seuduilla enää näkynyt, jouduttiin paikallisten asukkaiden kanssa toisinaan rettelöihin. Heinäkuussa kahakoitiin saman tien varressa Karvian Skantsissa (ks. alempana oleva kartta) niin, että uhreja tuli molemmin puolin.

Kälmi lienee tarkkaillut venäläisten liikkeitä ja havainnut niissä samanlaisina toistuvia rutiineita. Kuriireita tuli ja meni, tavaraa liikkui. Jossain vaiheessa hän on alkanut suunnitella ryöstöä ja alkanut kerätä lähipiiristään ihmisiä mukaan hankkeeseen.

Milloin suunnitelma toteutettiin, ei ole tarkalleen tiedossa. Eri kertomuksista päätellen se voisi olla tapahtunut heinäkuun lopussa tai elokuun alussa. Tapahtumapaikaksi perimätieto kertoo Varppeesta vähän Kankaanpään suuntaan olevan Koirikuononahteen (tunnettu myös Koiviston ahteena). Ajateltiin, että ylämäessä kärryjä vetävän hevosen oli pakko hidastaa ja ryöstäjäjoukko saisi silloin tilaisuutensa.

Ryöstön kulusta samoin kuin koko tapahtumaketjustakin on olemassa useita vähän toisistaan poikkeavia kertomuksia. Näyttää siltä, että kuriiri ilmaantui ahteeseen mukanaan ehkä vain yksi saattaja. Seipäillä ja ainakin yhdellä tuliaseella varustautunut miesjoukko pääsi tilanteen herraksi ja surmasi kuriirin. Saattaja ilmeisesti pääsi livahtamaan (tästä on olemassa ainakin yksi erittäinkin tarkka kuvaus) ja hälyttämään Järvenkylässä majailleet maanmiehensä. Sillä aikaa kuriirin ja ehkä hevosenkin ruumis haudattiin, kärryt työnnettiin suohon ja muutenkin tapahtumapaikkaa siistittiin. Sen jälkeen miehet hajaantuivat ryöstösaalis mukanaan tahoilleen odottamaan mitä tuleman piti.

Hämeenkyröstä (Kyrö) Pohjanmaalle kulkenut
Hämeenkankaantie erottuu hyvin tässä vuodelta 1806 peräisin
olevassa tiekartassa. Myös Vehuvarpeen kievari (Wehuvarpi)
on siinä merkittynä. Kuten nähdään, ei Suodenniemi vielä
ollut tieverkon varrella. Kyläteitä tietysti jo oli, muttei
varsinaisia maanteitä, joita olisi karttoihin merkitty.
Yksityiskohtana kartassa näkyy, että Suodenniemi on
merkitty siihen Kirkkojärven länsipuolelle. Kirkko oli
silloin siellä, joten se oli pitäjän "virallinen" keskuspaikka.

Kostoretkeä ei tarvinnut odottaa pitkään. Jo muutamaa päivää myöhemmin Hämeenkyröstä saapui sotilasosasto, joka alkoi etsiä kukin tahoilleen piiloutuneita syyllisiä. Heidän henkilöllisyytensä näyttää olleen etsijöiden tiedossa, niin hyvin vastaisku osui kohteisiinsa. Kun Kälmiä ei löytynyt kotoaan hänen vaimonsa vietiin vangiksi ja tilan rakennukset poltettiin. Samoin Sävilammin torppa lähellä Suodenniemen rajaa pistettiin tuleen. Myös muita vangitsemisia tehtiin ja ilmeisesti osa saaliistakin löytyi. Siihen sisältyneet hopearahat lienevät kuitenkin jääneen teille tietymättömille.

Näistä tapahtumista ehti kulua vuosikymmeniä, kunnes Johannes Maukonen –niminen opettaja saapui vuonna 1882 Suodenniemelle keräämään tietoa pitäjän muinaisjäännöksistä ja kansantarinoista. Suomen Muinaistieteellinen Seura oli päättänyt kartoittaa ne maanlaajuisesti ja lähettänyt siksi stipendiaatteja tutkimusretkille eri kihlakuntiin. Maukosen onnistui löytää Hämeenkankaantien juttuun uusia Suodenniemeen liittyviä tietoja, kun hän eräänä päivänä astui Lahdenperässä Mustapään mailla sijainneeseen Kivistön torppaan. Siellä hän tapasi torpparinleski Anna Yrjänäntyttären. Maukosen mukaan ”aivan täysissä voimissaan sekä ymmärryksen että muiston puolesta” ollut Anna oli 84-vuotias, joten ryöstön tapahtuma-aikaan hän oli siis ollut 9 vuoden ikäinen. Oletettavasti hän oli kuullut tapauksesta useasti elämänsä mittaan, kenties vain parin välikäden kautta.

Anna kertoi, että kun Kälmi alkoi kerätä joukkiota ryöstöä tekemään, hän otti yhteyttä vävyynsä, Iso-Sävin nuoreen isäntään Johan Johanssoniin. Tämä keräsi lähipiiristään miehiä mukaan porukkaan ja yhdessä joidenkin ikaalislaisten (perimätiedossa esiintyy joitakin nimiäkin) kanssa ryhdyttiin tuumasta toimeen. Anna kertoi tapahtumien kulusta jotakuinkin samoin kuin aiemmatkin kertojat mutta ryöstön jälkeisistä tapahtumista Suodenniemellä hän tiesi enemmän:

”Ikalisten puolella nämä [=venäläiset] polttivat Sävilammen talon ja Katajan torpan.[…] Mustajärven talossa Peräkunnan kylää, venäläiset toivat tupaan olkikuvon l. kimpun, jonka sytyttivät palamaan. Wihollisten pois mentyä, talossa oleva vanha ukko sammutti tulen, joten talo säilyi palamasta. Sävin kylän Iso-Sävin tuvassa oli edellisenä päivänä ollut tapettujen venäläisten nahkahihnoja, vaan vihollisten paikalle saapuessa isäntä ne kätki metsään sammalten alle. Wenäläiset ottivat talosta sian ja vasikan, jotka ne sitte paistoivat Sepän Pajamäellä.

Seutulaiset ennättivät ennen kostajoiden tuloa paeta metsään, mutta Wähä-Sävin isäntä l. vaari sekä vanha renki Matti joutuivat vihollisten vangiksi. Näillä kannatettiin voikorvoa Ikalisiin palatessa.”

Anna muisti, että Matti-renki olisi päässyt pakenemaan ja isäntä olisi viety Turkuun, mutta rippikirjan merkinnän mukaan Matti olisi ollut se Turkuun viety, sillä hänet on merkitty siellä kuolleeksi 30.10.1808.

Ison-Sävin 28-vuotias isäntä Johan Johansson lienee ollut yksi ryöstöön
osallistuneista. Hänen vaimonsa Gretha oli Varpeen kälmin tytär. Perhe
näyttää selvinneen eheänä Suomen sodan aikaisista melskeistä.
Kuva: Suodenniemen rippikirja 1807-1813, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto

Vähitellen tapaus alkoi painua taka-alalle, vaikka Vehuvarpeen kievarin pellosta kerrotaan joskus löytyneen hopeakolikoita. Kertomukset sentään jäivät. Vanha tiekin on meidän aikaamme säilynyt, valmiina aikamatkaajia varten.

[LISÄYS 28.2.2015: Tähän juttuun on jatkoa tarinassa Uusia tietoja Koirikuononahteen tapauksesta.]

Lähteet:

Maukonen Johannes: Muinaisjäännöksiä Tyrvään kihlakunnassa.  Käsikirjoitus vuodelta 1882, s. 71-73, Museoviraston arkisto.
Ikaalisten ja Suodenniemen seurakuntien arkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Carlsson Wilhelm: Entinen Ikalinen: historiallinen kertomus Ikalisten, Parkanon ja Kankaanpään pitäjistä. SKS:n toimituksia 47, Pitäjänkertomuksia 4. SKS, Helsinki 1871.

Koskelo Jaakko, Lammi Leo: Hämeenkankaantien varrelta. Ikaalinen-Seura, Ikaalinen 1987.
Kartta: Wäg-Karta öfver Finland 1806 (MHA, If. 1). Maanmittauslaitoksen historiallinen kartta-arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Kaksi miestä, pistooli ja pankki

Tiistai 26. marraskuuta 1991. Kello 13.30.

Tuosta hetkestä liikkeelle lähtenyt tapahtumasarja on syöpynyt monen suodenniemeläisen mieleen. Itsellänikin on siitä selvä muistikuva, vaikka tapahtumista kulunut jo yli 20 vuotta. Tuolloin teinipoikana satuin kuuntelemaan radiosta uutisia ja heti lähetyksen alussa tullut tieto vaikutti kuin sähköisku: Suodenniemen Säästöpankki oli joutunut ryöstön kohteeksi. Ryöstön aikana yksi suodenniemeläinen oli surmattu ja toista haavoitettu. Toinen ryöstäjistä oli saatu kiinni mutta toinen jatkoi yhä pakoaan jossakin Hämeenkyrön metsissä. Suuri summa rahaa oli teillä tietymättömillä. Soitin heti näköetäisyydellä pankista asuneelle isoäidilleni ja kyselin kuulumisia. Hän oli huomannut pankilla iltapäivällä ”jotakin vilskettä” muttei arvannut mitä oli tapahtunut. Sittemmin hän oli siitä jo kuullut.

Suodenniemen Säästöpankki joutui ryöstön kohteeksi

tiistaina 26.11.1991.

Juuri ennen ryöstäjien tuloa pankkikonttorissa oli ollut rauhallista. Asiakkaita ei ollut, kolme virkailijaa oli toimissaan ja pitäjän Metsänhoitoyhdistys piti kokoustaan pankin kokoushuoneessa. Ryöstäjien rynnättyä sisään syntyi meteliä joka kantautui takahuoneeseen. Pian sinne saapui pankinjohtaja, joka kertoi ryöstön olevan käynnissä. Pari kokoukseen osallistunutta päätti estää ryöstön, ja he kiersivät takakautta pankin eteen odottamaan rikollisten tuloa. Pankinjohtaja pääsi rakennuksen toiseen päähän puhelimeen ja suoritti hälytyksen.

Ryöstäjien tullessa ulos pankin pihalle he joutuivat pitäjän miesten väijytykseen. Siitä tapahtumat etenivät nopeasti. Syntyneessä käsikähmässä toinen ryöstäjistä avasi tulen, minkä seurauksena metsänhoitoyhdistyksen toiminnanjohtaja menehtyi ja toinen kokousedustaja haavoittui reiteen. Ryöstäjät pääsivät pakoon ja kaahasivat autollaan pois. Kovassa kiireessä he kuitenkin ajoivat aluksi kunnantalon ohi Koippurintien päähän ja menettivät kannaltaan arvokasta aikaa. Palattuaan umpikujasta he jatkoivat matkaa Laviaan päin ja kääntyivät Taipaleen tienhaarasta kohti Hämeenkyröä.

Lahdenperässä Suodenniemen ja Hämeenkyrön rajan lähellä ryöstäjien sinertävää Toyota Corollaa vastaan ajoi Hämeenkyröstä päin poliisiauto, joka oli tulossa Suodenniemelle juuri ryöstön vuoksi. Poliisit tunnistivat auton ja kääntyivät takaa-ajoon. Ajettaessa kohti Hämeenkyröä repsikan paikalla istunut ryöstäjä kiipesi takapenkille kuljettajan taakse ja ammuskeli kohdallaan olleen pienen sivuikkunan raosta useaan otteeseen kohti poliisiautoa. Vauhti oli kova ja risteyksiä ylitettiin todella vaarallisesti mutta seuraajia ei onnistuttu karistamaan. Vasta Hämeenkyrön pienlentokentän tuntumassa ryöstäjät pääsivät hetkeksi pois virkavallan näköpiiristä, jolloin asetta käyttänyt ryöstäjä jäi kyydistä ja pakeni jalan metsään. Pakoauto joutui pian toisen poliisiauton pysäyttämäksi ja sen kuljettaja antautui ilman vastarintaa.

Pakomatkansa aluksi ryöstäjät lähtivät väärään suuntaan
ja ajoivat tästä kirjaston eli silloisen kunnantalon ohi
umpikujaan nykyisen Koippurintien perälle
suodenniemeläisen taksiautoilijapariskunnan
seuraamina. Palatessaan takaisin he ohittivat seuraajansa
pientareen kautta ja kaahasivat kohti Laviaa.

Metsään kadonneen ryöstäjän etsinnät saattoivat Satakunnan ja osittain myös Hämeen poliisivoimat hälytystilaan. Viitisenkymmentä luotiliiveillä ja kypärillä varustettua poliisimiestä eristi alueen ja poliisikoirapartiot haravoivat tienoota.

Kello 18.30 muutaman kilometrin päässä lentokentästä sijaitsevassa Köhkörön kylässä erääseen taloon saapui vieras mies, joka pyysi saada lasin vettä. Hän pyysi myös, että talonväki tilaisi hänelle taksin. Isäntä oli kuullut radiosta ryöstöstä ja arveli, että oli nyt tekemisissä toisen ryöstäjän kanssa. Hän ei kuitenkaan voinut ottaa yhteyttä virkavaltaan tai alkaa toppuutella tulijaa. Vieras odotteli kyytiään talon pihalla, kun poliisipartio sattui saapumaan paikalle. Ryöstäjä ampui sitä kohti ja pakeni metsään. Poliisit olettivat hänen menneen takaisin taloon ja piirittivät sen. Kun asian oikea laita selvisi, oli mies jo tietymättömissä.

Ryöstäjää etsittiin tuloksetta illan pimentymiseen saakka. Kaikki alueella liikkuvat autot tarkastettiin ja niiden ovet kehotettiin pitämään lukossa. Asukkaita oli varoitettu tilanteesta radiossa ja myös ulko-ovet kehotettiin lukitsemaan. Sinä yönä Köhkörössä nukuttiin huonosti.

Keskiviikkoaamuna etsintöihin liittyi lämpökameralla varustettu helikopteri mutta sen ei onnistunut tehdä miehestä havaintoja. Tilanne muuttui vasta kello puoli kahden aikaan iltapäivällä, kun erään köhköröläisen talon emäntä havaitsi keittiönsä ikkunasta miehen, joka käveli heidän suulinsa nurkalta metsään. Emäntä arvasi heti kuka tämä oli. Ilmoituksen saatuaan poliisit piirittivät talon viereisen metsäalueen, josta ryöstäjä saatiin kiinni puolen tunnin haravoinnin jälkeen. Hän oli kylmissään ja uupunut. Aseensa hän oli heittänyt menemään ennen pidätystä. Aluksi ryöstäjien uskottiin aseistautuneen peräti konepistoolilla, mutta myöhemmin aseeksi varmistui 9-millinen SIG Sauer –pistooli. Ryöstösaaliin pääosa oli löytynyt pakoautosta ja nyt pidätetyn hallussa oli paksu setelitukko. Suurin osa noin 200 000 markan ryöstösaaliista saatiin siten takaisin. Käräjille mentäessä rahoista oli silti edelleen kateissa hieman yli 20 000 markan summa.

Ryöstäjien pakoreitti kulki Suodenniemen Pohjakylästä kohti Laviaa.

Matkalla käännyttiin Taipaleeseen menevälle metsäautotielle ja suunnattiin

pikkuteitä pitkin kohti Hämeenkyröä. Lähellä Suodenniemen ja Hämeen-
kyrön rajaa pakoauto kohtasi ryöstön vuoksi Suodenniemelle matkalla
olleen poliisiauton ja takaa-ajo Hämeenkyrön ja Ikaalisten alueille alkoi.
  Se katkesi Hämeenkyrön  pienlentokentän lähellä vastaantulleen toisen

poliisiauton eteen. Toinen ryöstäjistä oli sitä ennen suunnannut metsään.

Hänen etsintänsä viimeiset vaiheet tapahtuivat Köhkörön kylän tienoilla

keskiviikkona 27. marraskuuta, kun ryöstöstä oli kulunut noin vuorokausi.
Katkoviivalla merkitty osuus pakoreitissä on olettama, muut osat on varmistettu
lehtitiedoista ja poliisin havainnoista.

Suodenniemen pankkiryöstön takana oli kaksi raahelaista miestä. Heidät kuulusteltiin Tampereella, minkä jälkeen matka jatkui Turun lääninvankilaan Kakolanmäelle, sen kuuluisan Kakolan naapuriin. Aikanaan heidät tuotiin Lavian käräjille tuomiolle, jossa asetta käyttänyt ryöstäjä sai 14,5 vuoden tuomion törkeästä ryöstöstä, taposta ja tapon yrityksestä. Pakoautoa ajanut nuorempi mies pääsi vähemmällä: hänen 4 vuoden ja 10 kuukauden tuomionsa tuli muun muassa törkeästä ryöstöstä, törkeästä liikenteen vaarantamisesta ja kortitta ajamisesta.

Asia eteni aikanaan Korkeimpaan oikeuteen saakka. Siellä vanhemman ryöstäjän tuomio aleni niin, että uudeksi tuomioksi tuli 12 vuotta ja 4 kuukautta. Alentamisen syynä oli se, ettei toisen suodenniemeläisen haavoittumista voinut oikeuden mukaan pitää erillisenä rikoksena vaan se sisältyi törkeään ryöstöön.

Säästöpankin ryöstö osui levottomaan aikaan, jona pankkeja ryösteltiin tuhkatiheään. Vuonna 1991 oli jo ennen Suodenniemeä tehty yli 80 rahalaitosryöstöä. Samana päivänä kuin Suodenniemen pankki ryöstettiin tehtiin niin myös Lempäälän Sääksjärvellä ja Järvenpäässä. Eivätkä ne siihenkään jääneet. Saman viikon torstaina ja perjantaina iskettiin jälleen uusiin kohteisiin. Hämmästyttävä rikosaalto hiljeni vasta vähitellen, kun pahimmillaan jyllännyt lama alkoi helpottaa ja pankkien turvajärjestelyjä parannettiin.

Lähteet:

Suodenniemen Säästöpankin ryöstön asiakirjat (R 92/583), Korkeimman oikeuden arkisto.
Paikallissanomat 4.12.1991, 2.1.1992, 8.1.1992 ja 5.2.1992.
Aamulehti 27.11.1991, 28.11.1991, 30.11.1991 ja 2.2.1994.
Lahtonen Mika (toim.): Kohutuimmat rikokset. Yhtyneet Kuvalehdet, Alibi, 2001.
Karttapohja: www.paikkatietoikkuna.fi, Maanmittauslaitos.