Vaativa ja välttämätön tonttu

Nykyaikana tontut kuuluvat niin olennaisesti joulunaikaan, että niistä kirjoittamiseen tuntuu juuri nyt olevan erityisen sopiva hetki. Entisajan ihmisille tontut eli kodinhaltiat olivat kuitenkin ympärivuotisia seuralaisia, joille oli taloissa ja sen rakennuksissa uskottu monia tärkeitä tehtäviä. Tonttuja asusteli paitsi pirttien vinteillä myös riihissä, saunoissa, myllyissä ja aitoissa. Niissä ne yleensä suorittivat kukin omia tehtäviään. Riihitonttu esimerkiksi saattoi lämmittää riihtä ja puida viljaa. Joskus tontun oli havaittu tekevän ruokaakin.

Kansanperinteessä tonttuja kuvataan tunnollisiksi ja työteliäiksi, jos kohta myös kovin temperamenttisiksi. Mikäli tonttu tunsi kokeneensa vääryyttä, se saattoi pistää koko talon asiat sekaisin.

Entisajan taloissa tontuista huolehdittiin, koska niiden uskottiin
auttavan monissa talon töissä. Suodenniemen tontuilla oli punaiset
päähineet jo vanhaan aikaan. Kuva: Pixabay.

Yleensä tontut kuvataan miehiksi, mutta Suodenniemeltä tunnettiin myös naispuolinen tonttu. Se asui Hujolla lähellä Mouhijärven rantaa. Täältä oli myös tonttu, jolla oli vain yksi silmä keskellä otsaa. Päässään Suodenniemen tontuilla oli yleensä punainen lakki, kuten nykyperinteessäkin. Joskus täkäläisen tontun kerrottiin muistuttaneen ulkonäöltään sen talon isäntää, jonka luona sillä oli asunto.

Suodenniemellä kuten muuallakin tunnolliset ja tarpeelliset tontut pyrittiin pitämään tyytyväisinä. Kun viljaa vietiin ensi kerran uuteen riiheen kuivumaan, sidottiin sinne lyhde jota sanottiin tonttusitomaksi. Sen annettiin olla paikoillaan riihen koko olemassaolon ajan. Tonttusitoman kanssa piti olla tarkkana, sillä jos sen pudotti, saattoi tonttu suuttua arvaamattomin seurauksin. Joissain taloissa joka sadon viimeinen sitoma jätettiin puimattomana riihitontun käyttöön.

Tonttujen ruoassa pysymisestä huolehdittiin muutenkin paljon. Joissain suodenniemeläisissä taloissa riihen ja aittojen nurkkiin heiteltiin tontuille jyviä, eräässä paikassa riihelle vietiin puuroakin. Sanotaan, että kerran tuollainen tontulle tarkoitettu puuro oli päässyt jotenkin tahriintumaan, minkä jälkeen kaikenlaista pahantekoa oli alkanut tapahtua. Joulupöytään tonttu päästettiin ensimmäisenä, kuten viime vuoden joulutarinassa mainittiin.

Tonttujen lisäksi Suodenniemellä ruokittiin myös niitä muistuttavia henkiolentoja paroja. Ruokaa ulkona kodassa valmistettaessa tiedetään näet vielä 1900-luvullakin tehdyn niin, että joka keitoksesta heitettiin pari kolme kauhallista paroille. Tonttujen ja parojen ero oli siinä, että hyvin kohdeltuna tontusta oli paljon apua, kun taas para oli pelottava olio, joka usein vaati palveluksia ikävyyksien välttämiseksi. Ilkeitä haltioita vastaan ihmisillä oli omat keinonsa. Suodenniemellä opetettiin, että jos haltia tuli huoneeseen, pääsi siitä eroon heittämällä kenkärajan pesään ja laittamalla pellit kiinni.

Tyytyväisenä pidetty tonttu toi taloonsa viljaa, rahaa, ruokaa ja muutakin tarpeellista. Kaltoin kohdeltu haltia taas teki päinvastoin. Tontuilla kerrottiinkin olevan tapana kierrellä toisissa taloissa keräämässä tavaraa oman talonsa tarpeisiin. Joskus ne joutuivat tappeluihin törmätessään toisiinsa öisien näpistelyreissujensa aikana. Tähän ilmiöön liittyykin eräs kiinnostava suodenniemeläinen tonttutarina.

Monissa tappelevien tonttujen tarinaversioissa tapahtumapaikkana on silta.
Suodenniemellä se olisi luultavasti tässä nykyisen K-Market Suodenniemen
kohdalla, sillä halki vuosisatojen tämä on ollut ainoa Keron ja Kelan
talojen - ja Kittilän ja Pohjakylän kylien - välinen siltapaikka Lavian tiellä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta löytyy vuonna 1935 tallennettu tarina, jonka mukaan Keron ja Kelan tontut joutuivat kerran tappeluun Lavian tiellä. Sama tarina löytyy laajempana kertomuksena Mauri Kunnaksen lukuisina painoksina julkaistusta klassikosta Suomalainen tonttukirja. Siinä jauhoja ja halkoja toistensa taloista haalineet tontut ovat Mikkolasta ja Kelalta, mikä on kiehtova asia, sillä Pohjakylän entinen Vähäkerohan on nykyiseltä nimeltään Mikkola. Olisiko Kunnaksen kirjan tarina peräisin Suodenniemeltä?

Tapasin Mauri Kunnaksen lyhyesti viime syksynä signeeraustilaisuudessa Turun kirjamessuilla ja kysyin, onko hänen tarinallaan suodenniemeläiset juuret. Hän ei siltä istumalta muistanut yksityiskohtia alkuaan jo 70-luvun lopulla ilmestyneestä kirjasta mutta kertoi, että useimmat tarinat olivat peräisin Martti Haavion vuonna 1942 ilmestyneestä tutkimuksesta Suomalaiset kodinhaltiat, joka sivumennen sanoen paljastui aihepiiristä kiinnostuneiden lähdeteokseksi numero yksi.

Haavion kirjan selailu paljasti, että taistelevia tonttuja koskevasta tarinasta on lukuisia muunnoksia eri puolilta vanhaa Satakuntaa ja Hämettä. Monissa tarinaversioissa tapahtumapaikaksi on mainittu silta, joskin Suodenniemellä puhutaan vain Lavian tiestä. Eri paikkakunnilla tontut vaikuttavat paikallisilta, mutta Viljakkalassa puhutaan Ylöjärven Kelan ja Mikkolan tontuista, joten Kunnas lienee ottanut talojen nimet siitä. Jännittävä lukukokemus hienolla piirroksella varustettu tarina kuitenkin on, koska Kunnaksen kirjan nimistö sopii Suodenniemeen ja tarinasta on täälläkin tuo oma versionsa olemassa.

Lähteet:
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto.
Haavio Martti: Suomalaiset kodinhaltiat. WSOY, Porvoo 1942.
Kunnas Mauri: Suomalainen tonttukirja. Otava, Helsinki 1979.

Entisajan vuodenkierto sananparsien kertomana

Entisajan ihmisten pärjääminen oli paljolti kiinni hyvästä säästä. Jos halla vei viljan tai syyssateet pilasivat sadon, oli seurauksena vähintäänkin tiukat ajat, ellei jopa suoranainen nälänhätä. Luonnon havainnointi ja sään ennakointi oli taito, joka saattoi merkitä eroa toimeentulon ja vaikeuksien välillä. Ennusmerkkejä etsittiin eri puolilta ja osa niistä varmasti oli aivan päteviä ja nykyäänkin hyödyllisiä. Löysin koko joukon Suodenniemellä käytettyjä sääasioihin liittyviä sananparsia Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) jokin aika sitten digitoiduista sananparsikorteista. Sanontoja näyttää kerätyn ainakin 1930-luvulla. Seuraavassa on niihin perustuva poiminta, joka valottaa vuoden eri vaiheisiin sijoittuneita tärkeitä päivämääriä ja erilaisia ilmiöitä, joista lähiajan säätä saattoi ennustaa.

Talven aikaan suojakelin saattoi kuulemma ennakoida siitä, jos tervejalkainen hevonen makaili pilttuussaan. Toinen samaan tapahtumaan viittaava ilmiö oli hevosen kavioon naularivin kohdalle ilmestyvä jäähileestä muodostunut rengas.

Aurinkoon liittyy useita sananlaskuja, jotka kertovat sen
hyödyntämisestä sään ennustamisessa. Tämä auringonlasku nähtiin
Suodenniemellä vuonna 2010.

Lumikinosten paksuuden pystyi puolestaan ennustamaan jänisten talvella järsimistä puuntaimista. Lunta kun kuulemma sataisi sen verran, että purtu kanto jäisi tulevan lumen tasalle. Jos taas jänis hypätessaan veti lumeen rannun, oli lunta tulossa sen pituutta vastaavalta paksuudelta. Kiima-aikana rantuja ei kuitenkaan kannattanut tarkkailla, ne kun kertoivat ihan muusta kuin tulevasta säästä.

Talvinen iltarusko yhdistettiin lämpimään kauteen, mitä seuraisi pitkä kylmä jakso. Toiseksi tiedettiin, että ehtooruska tuulen puuska, aamuruska sateen puuska. Talvesta sanottiin niinkin, ettei se mene taaksensa katsomatta eli että ensimmäisiä kevään merkkejä seuraisi vielä kylmää ennen kevään koittamista.

Kevään alkuna pidettiin kynttilänpäivää, joka päivämäärä oli 2.2. Sanottiin, että kevättä kynttelistä. Kun kelit tuon päivän jälkeen lämpenivät niin, että talon pohjoispuolen räystäistä alkoi tippua vettä, olisivat vedet siitä yhdeksän viikon päästä korkeimmillaan.

Marianpäivällä 25.3. oli oma merkityksensä entisajan vuodenkierrossa. Siitä Suodenniemellä sanottiin, että mitä mariana malan päällä, se on vappuna vaossa. Lunta olisi siis toukokuun alussa pellolla saman verran kuin maaliskuun lopussa katolla. Toinen marianpäivään ajoittuva sanonta kertoi, että mitä ennen mariaa ojat juoksee, niin sitä jälkeen ne kuivavat. Eli pakkasia oli vielä luvassa.

Ukkosesta sanottiin, että mikäli se tulee järvien ollessa vielä jäässä, olisi tulossa kylmä ja kolkko kesä. Toinen samaa tarkoittava enne oli se, että keväisin usein kuultu käenpiika tuli laulamaan asutuksen lähelle.

Kesällä tarkkailtiin ennen muuta sateita, ne kun vaikuttivat niin moneen asiaan. Veden äkillinen väheneminen kaivoista ja muista vesipaikoista tiesi kuulemma suuria sateita. Niihin liittyen voitiin sanoa niinkin, että ne jatkuvat kun aurinko katselee ikkunasta eli näkyy pilvien läpi. Ja jos tänään auringon paistaessa satoi, tiesi se sateen jatkumista seuraavanakin päivänä. Kun sitten aurinko katsoi taakseen, eli taivaanranta oli kirkkaan valoisa vielä auringon jo laskettua näkymättömiin, oli seuraavaksi päiväksi tiedossa poutaa. Jos taas auringon laskiessa sen ympärillä oli pilvenhattaroita, tiesi se sadetta seuraavaksi päiväksi. Silloin sanottiin, että aurinko laski sakkaan, huomenna sataa.

Käenpiian laulaminen asutuksen lähellä tiesi kolkkoa ja kylmää säätä.
Kuva: Wryneck/Wikimedia Commons.

Eräs heinäaikaan liittyvistä Suodenniemellä käytetyistä kansanviisauksista oli sellainen, että joka sateella niittää, niin se poudalla korjaa. Toinen sanonta sanoi, että sen ei pidä pilviä kurkistella, joka heinää tekee. Laurina 10.8. vanha kansa lähti latapellolle eli kylvämään ruista.

Jaakonpäivä 25.7. tunnetaan nykyisin kai parhaiten kylmän kiven heittämisestä mutta entisaikaan siihen liittyi muitakin uskomuksia. Sanottiin, että jos Jaakkona sataa, niin sataa Perttuun (24.8.) asti.

Kasi ei kalvesta katoo eikä halla hevon alta päivän Perttulin (24.8.) perästä. Sateisesta syyskesästä kieli se, jos keltakusiaiset eli mahiaiset tekivät mättäässä ylöspäin pesäänsä ja jos ampiaiset tekivät pesänsä puiden oksiin ynnä muille korokkeille.

Syksyyn kuului myös talven tulon ennustaminen. Ensimmäisestä Pertunpäivän (24.8.) jälkeisestä valkoisesta härmästä eli niin sanotusta trumppuhärmästä ajateltiin olevan yhdeksän viikkoa talven tuloon. Samoin laskettiin myöskin ensimmäisestä teeren kuherruksesta.

Lumen tulon ennustettiin alkavan Matinpäivästä. Entisaikaan Matinpäiviä oli vuodessa kaksi, joista Syys-Matti oli 21.9. ja niin sanottu Talvi-Matti 24. helmikuuta. Näiden päivien väliin jäävää aikaa pidettiin sisätöiden aikana, jolloin illat käytettiin puhdetöiden tekemiseen. Syys-Mattiin viitaten sanottiin, että Matista lumiportit avataan. Lumen tulosta tiedettiin vielä sellainenkin seikka, että mikäli ensilumi tuli muulla kuin pohjois- tai itätuulella, se ei ollut pysyvä.

Syyskauden päätteenä pidettiin 29.9. vietettyä Mikonpäivää. Siihen mennessä piti ulkotöiden olla tehtyinä. Sitä tarkoittaen sanottiinkin, että Mikkona naiset sisälle ja nauriit kuoppaan.

Lähde:
Suodenniemen sananparsikortit, Kotimaisten kielten keskuksen arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Pösön pirutarinan alkujuurilla

Vanhoja aikoja tutkiessa käy aina välillä niin, että tapahtumien kulku tai jonkin asian todenperäisyys käy melko luotettavasti ilmi jo yhtä tai kahta asiakirjaa lukiessa. Sitten on niitä toisenlaisia kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatii suuren aineistomäärän läpikäymistä, paljon aikaa ja jonkin verran hyvää onneakin. Tällä jälkimmäisellä tavalla kävi hiljattain, kun uuteen aineistoon tutustuminen näytti ratkaisevan jo pitkään mielessä pyörineen kysymyksen.

Kotimaisten kielten keskuksen 1930-luvulla koottua sananparsikortistoa on digitoitu kai ihan alkuvuodesta saakka ja erilaisia löytöjä siitä on esitelty jo useammassakin paikallishistoriaan kallistuvassa blogissa. Äskettäin digitointi saavutti Suodenniemen kortit ja ”saalis” olikin melkoinen: lähes 1000 korttia, joista jokaiselle on kirjoitettu yksi Suodenniemellä tunnettu sananlasku. Joukkoon on tosin päätynyt muutamia kortteja ainakin Kiikoisista, Karkusta ja Mouhijärveltä mutta määrä on silti huomattava. Jotkin sanonnoista ovat todettavissa suodenniemeläisperäisiksi ja eräs niistä, nimittäin tällainen, kiinnitti erityisesti huomioni:

Tarina ei kerro, mahtoiko Suodenniemellä mellastanut
piru olla lukumiehiä, mutta kuvasta poiketen sen
on kerrottu olleen yksijalkainen. Kuva: Pixabay.com.

”Erii irti mun tukastani sano Pösön Matti ko Piru vei.”

Tästä sanonnasta tuli heti mieleen muutama vuosi sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa näkemäni Pösöön liittyvä pirutarina, josta kirjoitin tännekin. Siinä oli lyhyesti sanoen kyse Suodenniemen kylästä Kittilän kylään öiseen aikaan joutuneesta Pösön isännästä, jonka sanottiin sittemmin kadonneen kalamatkalla jäljettömiin. Koska tarina esiintyi jo vuonna 1864 julkaistussa David Skogmanin satakuntalaisia ”muisto-juttuja” koskeneessa artikkelissa, aloin silloin pari vuotta sitten katsella löytyisikö Pösöltä tarinaan sopivaa oikeaa isäntää, jonka ympärille juttu olisi syntynyt. Tuolloin ei tärpännyt, mutta nyt saatavilla oli uusi tieto eli isännän etunimi Matti, joka luultavasti olisi merkitty vanhoihin kirkonkirjoihin muodossa Matts.

Katsoin läpi edelliseen juttuun keräämääni isäntäluetteloa ja siellähän olikin kaksi Mattsia, jotka kuitenkin olin voinut sulkea pois kuolinsyiden perusteella. Syynäsin nyt kuitenkin entistä tarkemmin kaikki Pösön Mattsit läpi ja yhtäkkiä arvoitus alkoikin ratketa. Kävi nimittäin ilmi, että edellisessä jutussa mainitun Matts Mattsson Pösön ja hänen poikansa Isak Mattssonin väliin mahtui vielä yksi Matts – Matts Jöransson Pösö.

Matts Jöransson oli alkuaan Väissin poikia Pajuniemestä, syntynyt elokuun 5. päivänä vuonna 1802. Kun yllämainittu Matts Mattsson kuoli tammikuussa 1824, jäi hänen 28-vuotias vaimonsa Hedvig leskeksi. Hedvig ja Matts Jöransson löysivät yhteisen sävelen ja heidät vihittiin elokuussa 1829. Näin Matts Jöranssonista tuli Pösön isäntä siihen saakka, kunnes Matts Mattson Pösön poika Isak tuli täysi-ikäiseksi vuoden 1845 tienoilla. Tällöin hän nousi uudeksi isännäksi äitinsä ja isäpuolensa silti jäädessä taloon kirjoille.

Tämä Kotimaisten kielten keskuksen
sananparsikortti johdatti uuteen alkuun Pösön
pirutarinan päähenkilön etsinnässä.

Jotta Matts Jöransson voitaisiin jollakin tarkkuudella yhdistää jutun juurena olleeseen kansantarinaan, oli syytä selvittää, mitä hänelle myöhemmin tapahtui. Rippikirjoja selaamalla ilmeni, että hän asusteli kotonaan Pösöllä kesällä 1865 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Elämänsä viimeiset kuusi vuotta hän vietti leskenä Hedvigin poismenon jälkeen. Häntä isäntänä seurannut Isak oli myös jo kuollut. Historia oli sen jälkeen tavallaan toistanut itsensä, kun uudeksi isännäksi oli noussut Isakin lesken Eva Johansdotterin toinen aviomies, entinen Pösön renki Wilhelm Davidsson.

Mutta miten Matts Jöranssonin elämä sitten päättyi 62 vuoden iässä? Katosiko hän kalastusmatkalla, kuten tarinan isännälle kävi? Suodenniemen seurakunnan kuolleet tuolta ajalta on merkitty samaan niteeseen vihittyjen tietojen kanssa. Sen merkintöjen mukaan Matts Pösö hukkui kesäkuun 10. päivänä vuonna 1865 ja hänet haudattiin heinäkuun toisena. Se haudattiinko todella vai siunattiinko poissaolevana ei asiakirjoista ilmene. Kuoleman ja hautauksen välinen aika, 22 päivää, on joka tapauksessa selvästi pidempi kuin muilla samana vuonna sulan maan aikaan kuolleilla. Heillä tuo aika vaihtelee kahden ja kymmenen päivän välillä.

Mikäli Pösön pirutarinan päähenkilöllä on historiallinen esikuva, niinkuin nyt siis näyttää, ei David Skogmanin muistiin merkitsemä Pösöä koskeva muistojuttu ollut kovin vanha, enintään muutaman vuosikymmenen takaa. Itse asiassahan Matts Jöransson eli vielä silloin, kun Skogmanin kirjoitus julkaistiin Suomi-lehdessä vuonna 1864. Tieto hänen kohtalostaan sisältyykin vasta myöhemmin tallennettuun, edellisen jutun runkona olleeseen kertomukseen.

Lähteet:
Suodenniemen sananparsikortit, Kotimaisten kielten keskuksen arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan rippikirjat sekä vihittyjen luettelot 1802-1865, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Skogman David: Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä. Suomi: 2 (1864), s. 123-162.

Laskiainen oli taikojen aikaa

Löysin hiljattain pitkään kadoksissa olleen muistitikun, jonka sisuksista löytyi pari vuotta sitten silloisesta Kansanrunousarkistosta keräämiäni tietoja vanhasta suodenniemeläisestä laskiaisajan uskomusperinteestä. Tikku olisi saanut löytyä vähän aiemmin, koska aiheesta olisi ollut mukava kirjoittaa oikeaan aikaan vuodesta. Mutta onpahan aihe nyt käytynä läpi ensi vuotta ajatellen.

Laskiaistaiat näyttävät olleen erityisesti nuorten tyttöjen harrastus. Vuonna 1851 syntynyt suodenniemeläinen Amanda Tobiasson muisteli tuntemiaan taikoja haastattelijalle vuonna 1926. Hän kertoi, että kun laskiaisena asettui keskiyöllä kahden peilin väliin, pääsi näkemään sulhasensa. Amandan mukaan toinen keino sulhasen henkilöllisyyden selvittämiseen oli se, että lakaisi alastomana portaat yhdeksään kertaan ylhäältä alaspäin selkä edellä, minkä jälkeen oma sulhanen ilmestyisi tarkastamaan, olivatko portaat puhtaat. Elleivät nämä keinot tepsineet oli Tobiassonin tiedossa vielä kolmaskin konsti: kun söi yhdeksän silakkaa häntä edellä, tuli oma sulhanen yöllä unessa juottamaan.

Jos nuori halusi tietää, joutuisiko tai pääsisikö kuluvana vuonna naimisiin, kannatti sitäkin asiaa selvittää juuri laskiaisena. Amandan mukaan suodenniemeläisten tapana oli, että asiaa käytiin sikalan ovella tiedustelemassa. Jos sika silloin röhkäisi, merkitsi se myöntävää vastausta.

Trullit kulkivat pahanteossa pimeinä kevätöinä.
Kuva: Wikimedia Commons.

Paitsi tällaisia hyviä asioita mahtui laskiaiseen myös ikävämpiä ilmiöitä. Öiseen aikaan nimittäin trullit kiertelivät naapurien navetoissa keritsemässä lampaista villoja, leikkelemässä jouhia hevosten harjoista ja hännistä tai karvoja lehmien hännistä. Tarkoituksena oli siirtää naapurien onnea itselle. Vuonna 1886 syntynyt Hjalmar Haapanen muisteli, että hänen lapsuudessaan Kiikoisten kylässä eleli Wens-Maijaksi sanottu mökinmuori, jota pidettiin tietäjänä tai noitana ja joka oli myös pelätty trulli. Hän kierteli laskiaisöinä Palomäen ja Lähteenmäen taloissa keritsemässä lampaiden päitä ja kylkiä. Samaa kerrottiin 1800-luvun puolivälin jälkeen tapahtuneen myös Taipaleessa.

Näiden taikuusmuisteloiden jatkoksi sopinee vielä tämä samasta arkistosta paljastunut laskiaiseen liittyvä suodenniemeläinen noitatarina. Myös se on Amanda Tobiassonin kertomus vuodelta 1926:

”Illalla kun jo oli pantu nukkumaan ja renki nukkui pakarissa, tuli emäntä lehtikerpo kainalossa, semmoinen, josta lampaat jo olivat lehdet syöneet, pisti kervon uuniin ja pani sen palamaan, otti kaapista rasvapöntön ja voiteli itsensä ja sitten uuniluudan sillä ja istui uuniluudan päälle ja sanoi: ”Huis hepo, ylös ja alas, ei mihinkään nurkkaan eikä pieleen, vaan sinne, missä kaikki noidat koossa ovat.” Ja sitten lensi emäntä ulos ovesta.

Renki nousi ylös ja teki samalla lailla kuin emäntäkin, teki uuniluudan itselleen, voiteli sen ja itsensä sekä istui sen päälle ja sanoi: ”Huis hepo, ylös ja alas, joka nurkkaan ja pieleen, sinne missä kaikki noidat koolla ovat”. Renki sanoi väärin ja hänen päätänsä kopistettiin joka nurkkaan ja pieleen. Kun emäntä näki rengin tulevan sinne, missä kaikki noidat olivat, pelästyi hän ja kysyi, kuinka renki oli sinne tullut. Renki sanoi, että hän oli voidellut itsensä niin kuin emäntäkin ja tullut samalla lailla. Emäntä antoi hänelle suuren villapussin ja käski hänen mennä kotiin samalla lailla kuin hän oli tullutkin eikä puhua kenellekään ihmiselle yhtään sanaa.”

Lähde:
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Entisajan joulu kului syöden ja kisaillen

Entisajan joulunalusaika oli yhtä lailla kovaa touhuamista kuin tänäkin päivänä. Työt oli syytä aloittaa jo hyvissä ajoin, sillä kinkun matka lahtipöydästä joulupöytään otti aikansa, samoin kuin joulua edeltänyt sahdinteko. Vielä sata vuotta sitten joulukynttilätkin tehtiin monessa paikassa itse, joten jouluvalmistelut alkoivat monessa paikassa jo syksyllä.

Aattoaamuna viimeisetkin tehtävät pyrittiin saamaan päätökseen, jotta hiljentyminen jouluun saattoi alkaa. Tavallista oli, että joulusaunassa käytiin jo päivällä, jotta ilta voitiin pyhittää ruokailulle. Entisaikaan monessa paikassa asiaan kuului, että ruokapöytä katettiin jo ennen saunaan menoa, haltioita varten. Sitten emäntä tuli ennen muuta väkeä saunasta katsomaan, oliko pöydässä käyty. Jos oli, oli se merkki haltioiden suosiosta. Mikäli pöytä oli koskematon, oli syytä huoleen.

Joulupukki ilahdutti entisajankin lapsia.
Usein asusteena toimi vanha tai nurinpäin
käännetty palttoo. Olipa hänellä nimeensä
viitaten toisinaan sarvetkin, kuten tässä
Julbocken-lehdessä vuonna 1879 julkaistussa kuvassa.

Suodenniemeläinen vuonna 1860 syntynyt Manta Mäkelä on muistellut, että ruoan aloitti yleensä sianlihasoppa, jota seurasivat makkarat, juustot, lanttulaatikko eli räätikkäloora ja monet muut herkut. Myös rusinasoppaa ja puuroa syötiin. Tarjoilujen määrä riippui tietenkin kulloisenkin paikan varallisuudesta ja pienimmissäkin pirteissä pyrittiin siihen, että ainakin leipää olisi joulun aikaan riittävästi saatavilla.

Aattoilta kului pelien ja leikkien parissa. Kukon kengitys oli niistä suosituin. Siinä tasapainoiltiin istuen kahden tuolin väliin viritetyllä riu’ulla keppiä apuna käyttäen. Tuon tuostakin kilpailija mätkähti oljilla pehmustetulle lattialle ja tunnelma oli korkealla. Myös joululahjat vaihdettiin aattoiltana. Puolilta öin emäntä meni navettaan katsomaan lypsäviä ja toivottamaan niillekin hyvää joulua. Sen jälkeen moni kävikin jo nukkumaan, vaikka etenkin nuorempi polvi jatkoi usein juhlimista pitkään aamupuolelle saakka.

Jouluaamuna suunnattiin joulukirkkoon. Se alkoi aamulla kuudelta, minkä vuoksi Suodenniemellä perimmäisistä kylistä oli matkaan lähdettävä jo neljän aikaan. Matkan pimeyttä valaisivat tienvieren talojen ikkunoita koristaneet kynttilät. Jos talossa oli joulukuusi, oli se tavallisesti aseteltu niin että sen näki tieltä. Löysin taannoin Kansanrunousarkistosta nipun 1900-luvun alkuvuosia kuvaavia muistelmia Suodenniemen joulukirkosta ja monen muistelijan mieleen oli erityisesti jäänyt kirkkomatkalla kuultu rekien kulkusten kilinä. Eri puolilta pitäjää saapui rekiä ja kelkkoja niin lukuisasti, että jalkaisin kirkkoon tulevat saivat välillä seistä pitkiäkin aikoja tien sivussa, jotta kulkupelit pääsivät heidän sivuitseen. Joskus kun joulu oli lumeton, tehtiin kirkkomatka reen sijasta kärryillä.

Rekien kulkusten lisäksi toinen monen muistelijan mieleen jäänyt asia oli sisäpuolelta kynttilöillä valaistu kirkko. Tapana nimittäin oli, että jokainen kirkossakävijä toi mukanaan kynttilän, jonka asetti penkkirivinsä päähän. Toisina vuosina kirkossa oli koristeltu kuusi, toisina ei. Joulukirkko kesti puolisentoista tuntia ja sen aikana kuultiin aina kaksi saarnaa. Kun tilaisuus alkoi lähestyä loppuaan, syntyi ulko-ovien luona liikehdintää. Edessä oli nimittäin yksi joulun kohokohdista, kilpa-ajo takaisin kotiin. Meno oli hurjaa, sillä esimerkiksi Koivuniemenjärven jäällä, jonka yli kulki usein talvitie kirkolta Taipaleen suuntaan, ajettiin toisinaan seitsemänkin hevosta rinnakkain, kun kisailtiin paremmuudesta. Ensimmäisenä perille ehtinyt sai tuoda joulun kotiin.

Lukutupa-lehdessä julkaistiin vuonna 1903 tällainen kuva Häränkengitys-
nimisestä joululeikistä. Se lienee ollut hyvin samanlainen leikki kuin
Suodenniemelläkin harrastettu kukonkengitys, sillä kuvausten mukaan
siinäkin kisailtiin tähän samaan tapaan.

Tapaninpäivänä oli toinen joulukirkko. Se ja jouluaamun kirkon kesken oli nähtävästi olemassa jako, jonka mukaan toisena päivänä kirkossa kävi pääasiassa vanhempi väki, toisena nuorempi. Käyttämässäni aineistossa maininnat menevät kuitenkin ristiin niin, että se kumpi ryhmä meni ensin ja kumpi tapanina ei siitä selviä. Myös tapaninpäivän kirkosta oli tapana ajaa kilpaa kotiin.

Loppiaisena oli Nuutiksi sanottu aika. Silloin kulkivat nuuttipukit talosta taloon ja joulun aika päättyi.

Lähteet:
Suodenniemen yleiskyselyn vastausaktit 1N, 2N, 6N ja 7N. Kirkollisen kansanperinteen arkisto, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Paikallissanomat 21.12.1994.
Joulupukin kuva: Julbocken-lehti 1879, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Tasapainottelijan kuva: Lukutupa-lehti nro 24-25/1903, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.

David Skogmanin elämä – osa 1

Suodenniemen hautausmaalla sankarihautojen läheisyydessä on haalistunut hautakivi, johon vain harva ohikulkija kiinnittää huomiota. Sen alla lepää nuori mies, joka muun ohella lienee ainoita Suodenniemelle haudattuja, joista on artikkeli Suomen Kansallisbiografiassa. Siksi lieneekin syytä parilla tekstillä valottaa tuon nuorukaisen elämänvaiheita, jotta hänen muistonsa ei pääsisi haalistumaan kuten hänen muistomerkkinsä.

David Skogman

David Skogmanin nimellä tunnetuksi tullut Taave Mikkola syntyi Selkeen virkatalon Mikkolan torpassa Mouhijärvellä marraskuun 10. päivänä vuonna 1840. Pojan syntymän aikaan perheessä asuivat isä Mikael, äiti Saara, velipuoli Johan sekä siskot Maria, Lovisa ja Serafia. Heistä Johan ja Maria olivat Taaven syntyessä 16- ja 12-vuotiaita ja he siirtyivät ennen pitkää torpasta muualle rengin ja piian tehtäviin.

Taaven isä Mikael kuoli pojan ollessa 5-vuotias, jolloin torppa siirtyi kotiin palanneelle velipuoli Johanille ja hänen perheelleen. Saara-äiti lapsineen näyttää kuitenkin saaneen jäädä sinne asumaan. Näihin aikoihin Taaven kerrotaan oppineen jo lukemaan vaikka kukaan ei häntä ollut siihen opettanut ja pian sen jälkeen hänet otettiin oppiin Selkeen tilaa tuolloin vuokranneen johtaja (direktör) Henrik Grönbergin perheeseen. Siellä ollessaan hän sai nimensä jatkoksi sukunimensä Skogmanin. David hän oli ollut kirkonkirjoissa aina syntymästään lähtien.

Selkeen jälkeiset opintonsa hän aloitti Porin ylialkeiskoulussa, josta valmistui vuonna 1855. Kuin merkiksi alkavasta sosiaalisesta nousustaan hänet siirrettiin Mikkolasta Selkeen kirkonkirjasivulle vuonna 1856. Porin vuosien jälkeen opinnot jatkuivat Turun kymnaasissa, jossa hän opiskeli uskontoa, historiaa, maantiedettä, geometriaa, luonnonhistoriaa, aritmetiikkaa, latinaa, venäjää, suomea, saksaa, ainekirjoitusta ja voimistelua. Lopulta hän siirtyi Helsingin yliopistoon lukemaan jumaluusoppia vuonna 1860. Skogmanin kouluttautuminen tuotti hänelle useita toisiaan seuranneita titteleitä kirkonkirjoihin. Ensin hän oli koululainen, sitten lukiolainen (gymnasisten), ylioppilas (studeranden) ja lopuksi pappi (komministern).

David Skogmanin syntymämerkintä Mouhijärven seurakunnan syntyneiden ja
kastettujen luettelossa. Merkinnästä ilmenee, että Mouhijärven unilukkari (väckaren)
Emanuel Essbjörn hätäkastoi pojan tämän syntymäpäivänä. Varsinaisen kasteen antoi kolme
päivää myöhemmin pitäjän tuolloinen kappalainen Gustaf Brander. Kummeikseen lapsi sai
paitsi Essbjörnin myös naapuritorpan isäntäväen Johan ja Lisa Kenkimäen (Kengimäki),
näiden juuri ripille päässeen tyttären Carolinan sekä renki Stefan Johanssonin.

Skogmanin yliopistoajasta tiedetään, että hän ehti ainakin kertaalleen osallistua jumalanpalveluksen toimittamiseen Turun tuomiokirkossa. Hänen entinen opinahjonsa kymnaasi sijaitsee edelleen sen naapurissa. Varsinaista kirkollista työtään hän ehti uransa aikana suorittaa Mietoisissa, Suoniemellä, Kiikassa, Karkussa ja Suodenniemellä.

Skogmanin syntymäkoti Mikkolan torppa sijaitsi
jonkin matkan päässä nykyisestä Tappitorin
tienristeyksestä. Ylemmässä kartassa ympyröity
torpan paikka on ympyröitynä myös alemmassa
nykykartassa. Alemmassa kartassa idästä
Tappitorin kautta pohjoiseen kulkeva tie on
seututie 259.

Pappisura ei kuitenkaan ollut se josta Skogman nykyisin tunnetaan. Historian lehdille hänet johdattivat kansatieteelliset ansiot. Jo kesällä 1861 ollessaan 20-vuotias hän sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta stipendin, jonka turvin hän kiersi tallentamassa kansanperinnettä Huittisista Töysään ja Kankaanpäästä Ruovedelle ulottuvalla alueella. Suodenniemelläkin hän jo tuolloin kävi ja merkitsi muistiin paitsi aiemmin esitellyn pirutarinan myös kertomuksia Nuutinkellarista, joka on Pajuniemessä sijaitseva siirtolohkareen alle muodostunut onkalo. Suodenniemeltä kerättyyn aineistoon kuuluu myös tämä keskipitäjän asuttamista koskeva kertomus: ”Kuningas oli antanut eräälle sotaherralle urotöistänsä luvan ottaa omaksensa paraan kylän Suomessa. Hän valitsi  Selkeen kylän, jossa oli 17 taloa. Nämä kaikki yhdistettiin isoksi [Skogmanille hyvin tutuksi] kartanoksi. Wanhat asujamet muuttivat Suodenniemeen ja rakensivat Kittilän kylän.”

Skogman keräsi kansantarinoiden lisäksi myös murresanoja, paikannimien selityksiä ja uskomusperinnettä. Hänen työnsä tuloksiin oltiin hyvin tyytyväisiä ja ne julkaistiin vuonna 1864 Suomi-lehdessä nimellä Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä.

Vuonna 1859 Grönbergien kerrotaan hankkineen Selkeelle uuden kotiopettajattaren, turkulaisen Emma Böckerin, jonka isä oli tuolloin jo edesmennyt professori Carl Böcker. Iältään Emma oli vuoden verran Skogmania vanhempi. Nuoret nähtävästi tutustuivat, sillä Turussa opiskellessaan Skogman näyttää asuneen Böckereiden luona. Vuonna 1863 David ja Emma menivät kihloihin.

Skogmanin kansatieteellinen ura alkoi tässä vaiheessa lähestyä lakipistettään, tutkimusmatkaa Ruotsin ja Norjan suomalaisalueille. Tuo matka oli merkittävä hetki Skogmanin elämässä ja sen aikana tapahtui paljon. Niin paljon, että siihen on syytä palata kertomuksen seuraavassa osassa.

Lähteet:
Mouhijärven seurakunnan rippikirjat 1840-1864, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Selkeen virkatalon tilusmittauskartta vuodelta 1862, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Luettelo lukukausimaksuista 1857, 1872. Turun kymnaasin arkisto (Gb:1), Turun maakunta-arkisto.
Kirjekonseptit 1855-1895. Turun kymnaasin arkisto (Da:5), Turun maakunta-arkisto.
Emmy Böcker-Skogman. Kirjoittaja E.M. Lastensuojelun vuosikirja 1930, s. 126-135.
Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli 1853-1899.
Skogmanin syntymäkodin paikkaa osoittava nykykartta: Paikkatietoikkuna, Maanmittauslaitos.
David Skogmanin valokuva on julkaistu Kaarlo Blomstedtin toimittamassa Kansallisessa elämäkerrastossa vuonna 1934.

Pirulanvuori kätkee monta tarinaa

Viime jutussa oli jo näyte opettaja Johannes Maukosen vuonna 1882 tekemästä työstä suodenniemeläisen kulttuuriperinnön tallentajana. Huomasin sittemmin, että hänen raporttiinsa sisältyy myös kiinnostavia Pirulanvuoreen liittyviä tarinoita. Ne jäivät minulta ensin huomaamatta, koska ne sisältyvät kertomuksen Laviaa koskevaan osaan.

Pirulanvuori on kivinen paikka. Tämä latomus
sijaitsee kukkulan huipulla komeiden
maisemien äärellä. Se saattaa olla Kittilän
kylän Ylikurjen ja Suodenniemen kylän
Pösön talojen maita erottanut rajamerkki.

Aluksi Maukonen käy läpi vierailunsa aikana tekemiään havaintoja:

"Lavian kirkolta alkaen on 3 pientä lampia perättäin yhdessä linjassa kaakkoon päin: nimiltään Lavi-, Miekka- ja Palojärvi. Viimeksi mainitun järven pohjoisrannalla on Pirulanvuori. Tuon vuoren kivilaji näkyy aikain kuluessa useissa paikoin erkaantuneen suuremmiksi ja pienemmiksi paaseiksi, jotka suomumaisissa sarjoissa ovat vielä kiinteän vuoren yhteydessä. Toisin paikoin vuori rapautuu epämukaisiin lohkareisiin. Tuollaisen rapautumisen vaikutuksesta on vuori vierynyt arvattavasti useita kertoja toisin paikoin melkein seinän jyrkkyistä rinnettään alas Palojärveen jättäen jälkeensä kolkon louhikon."

Sitten päästään käsiksi jännittävään tarinaperinteeseen, jota harmikseni en tuntenut vuorella toissa keväänä käydessäni:

"Sanottiin nykyään vielä elossa olevain omin silmin nähneen vuoressa tapahtuneita vähempiä vierymisiä. Eräänä syysyönä joko Itämaisen sodan (1853-6) tai jonkun edellisen sodan edellä, joiden ennustajana on vierymisiä pidetty, vieryi vuori ja kuului silloin vierymäpaikka tulena säihkyneen aina järveen asti."

Jyrkkääkin jyrkempi rinne päättyy
laakson pohjalla näkyvän Palojärven rantaan.

Piruista Suodenniemellä on ollut täällä blogissa puhetta jo ennenkin, mutta tietysti niillä on sijansa myös niille itselleen nimetyllä kalliolla:

"Kolkolta näyttää tuo vierynyt rinne katsojan silmään, eikä siis ole ihmeteltävä, jos kansa on sen pirujen palatsiksi pyhittänyt. Siinä ukkopiru muinoin asuskelikin ja opetti poiilleen esi-isäinsä tapoja. Muutamakseen ukko tutki poikainsa voimia, käskien näiden pysäyttämään kiven, jonka se laski vuorelta vierymään alas. Ensimäinen ja toinen poika ei voinutkaan alas syöksyvää kiveä hillitä vauhdistaan. Vasta kolmas poika sai lähellä järven rantaa kiven seisahtumaan ja pani toisen, uunin kokoisen kiven alapuolelle sen pönkäksi. Siinä lepää järveen päin nojallaan tuo monta kuutiosyltä sisältävä kallionlohkare ja näyttää ikään kuin haluaisi kerran vielä päästäkseen ikuiseen lepoon Palojärven tyynessä povessa.

Huomattuaan muiden kahden poikansa vähäväkisyyden, lausui ukkopiru: "Sukuni tulee heikkoa heikommaksi!". Suonenlyönnilläkö vai kuppaamisellako lie pirujen suvun verenala heikonnettu, ei seudun rahvas tiedä mainita. Vaan että se todella oli entisestään heikontunut, todistaa seuraava tapaus: Riutan Jaakko tappoi yhden jättiläisen l. pirun pesäänsä Pirulanvuoressa. Jaakon taistellessa toisen jättiläisen kera alkoi vuori vieryä. Vihdoin kuitenkin Jaakko voitti vastustajansa, jonka tapettuaan hän viskasi miekkansa Miekkajärveen. Tästä tapauksesta juuri tuo keskimmäinen lampi johtaa mainitun nimensä.

Vuorella kohoaa nykyisin
Suodenniemen Lionsien rakentama
näkötorni, josta sen editse kulkevaa vanhaa
vesiväylää, "vieryviä" rinteitä ja muita
yhden euron kolikostakin tuttuja
maisemia voi käydä ihailemassa.

Toisen tarun mukaan tutki piru ainoastaan yhden poikansa voimia sanoen: "Sitte minä sinua mieheksi sanon, jos pysähdytät tämän kiven.", jonka ukko sitten vierytti tulemaan alas. Poika sen pysäyttikin edellä kerrottuun paikkaansa ja nimitetään sitä Mullinkiveksi."

Paitsi kansantarinoiden kohde on Pirulanvuoren seutu jo varhain ollut monen kulkijan etappi. Maukonen on tarkkaan tapaansa kirjannut ylös myös pitkin järvilinjaa edennyttä talvitietä koskevaa perinnettä.

"[...] Talvisin on ammon ajoista kulkenut Suodenniemeltä Poriin pohjakunnan tie näiden järvien kautta ja ensi kertaa kaupunkiin matkaavilta on, tuon yleisen vanhan tavan mukaan, Palojärvellä Mullinkiven luona vaadittu ns. härkämiehen ryyppyjä. Lieneekö tuo tapa saanut alkunsa sananlaskusta "Harvoin härkä linnasta palaa" siten, että jos ei härkämieheltä ryypyt liienneet hatun kivelle viskaamisesta, ennen kaupungissa käyneet uhkasivat hänet eksyttää kaupungin sokkeloisille kaduille härän tavoin kotiin osaamattomaksi."

Jo edellistä kirjoitusta laatiessani huomasin, että Johannes Maukonen on ollut tunnollinen ja tarkka muistiin merkitsijä: kun tarkastettavissa olevia yksityiskohtia varmistelee, ovat ne täsmänneet Maukosen tekstin kanssa. Tuntuukin, että Pirulanvuorta koskeva osuuskin on juuri sellainen, millaisena se on hänelle kerrottu. Tarinoiden valossa paikka varmaan avautuu uudella tavalla, kun taas jossain vaiheessa kapuan näkötornille tuota maisemaa katselemaan.

Lähde:
Maukonen Johannes: Muinaisjäännöksiä Tyrvään kihlakunnassa. Käsikirjoitus vuodelta 1882, s. 76-77, Museoviraston arkisto.

Väijytys Koirikuononahteessa

Tämän jutun tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Ikaalisten puolelle mutta ne sivuavat sen verran Suodenniemeäkin, että niistä on paikallaan täälläkin mainita.

Elettiin keskikesää 1808. Suomen sotana tunnettu tapahtumasarja oli alkanut alkuvuodesta ja Ruotsin armeija oli jo kevään mittaan joutunut vetäytymään Pohjanmaalle. Hämeenkyrön Järvenkylästä sinne johtava Hämeenkankaan tie kulki harjujonoa pitkin Suodenniemen pohjoispuolitse ja Kankaanpään ohi Vaasan suuntaan. Tie oli ruotsalaisten perässä seuranneiden venäläisten ainoa huoltotie nykyisen Pirkanmaan suunnasta Pohjanmaalle päin. Sen varrella oli joukko kestikievareita, joista Suodenniemeä lähimmät olivat Vehuvarpeen ja Niinisalon kievarit.

Suomen sodan tunnetuimpia hahmoja
on Sven Dufva. Kovia kahakoita
nähtiin muuallakin, eikä
vähiten Hämeenkankaantien varrella.
Kuva: Wikimedia Commons

Vehuvarpeen kestikievarinpitäjänä oli tuohon aikaan Jöran Mattsson, jota myös Varpeen kälmiksi kutsuttiin. Hänestä ei loppujen lopuksi ole paljonkaan ns. varmaa tietoa, mutta erilaisia tarinoita sitäkin enemmän. Hänen niskaansa on aikojen saatossa soviteltu niin konnan kuin sankarinkin viittaa. Hänen sanottiin olleen myös suuri noita, jolla oli taikavoimia. Onpa häneen liitetty rikollisenkin leimaa, mutta asiakirjoista ei sellaisille väitteille ole löytynyt vahvistusta. Jollei tätä seuraavaa sellaiseksi lasketa.

Sota näkyi Kälmin kotipiirissä. Tiellä kulki usein venäläisten kuormastoja, joista osa oli kasakoiden suojaamia. Syytä suojaamiseen olikin, sillä vaikka Ruotsin armeijaa ei näillä seuduilla enää näkynyt, jouduttiin paikallisten asukkaiden kanssa toisinaan rettelöihin. Heinäkuussa kahakoitiin saman tien varressa Karvian Skantsissa (ks. alempana oleva kartta) niin, että uhreja tuli molemmin puolin.

Kälmi lienee tarkkaillut venäläisten liikkeitä ja havainnut niissä samanlaisina toistuvia rutiineita. Kuriireita tuli ja meni, tavaraa liikkui. Jossain vaiheessa hän on alkanut suunnitella ryöstöä ja alkanut kerätä lähipiiristään ihmisiä mukaan hankkeeseen.

Milloin suunnitelma toteutettiin, ei ole tarkalleen tiedossa. Eri kertomuksista päätellen se voisi olla tapahtunut heinäkuun lopussa tai elokuun alussa. Tapahtumapaikaksi perimätieto kertoo Varppeesta vähän Kankaanpään suuntaan olevan Koirikuononahteen (tunnettu myös Koiviston ahteena). Ajateltiin, että ylämäessä kärryjä vetävän hevosen oli pakko hidastaa ja ryöstäjäjoukko saisi silloin tilaisuutensa.

Ryöstön kulusta samoin kuin koko tapahtumaketjustakin on olemassa useita vähän toisistaan poikkeavia kertomuksia. Näyttää siltä, että kuriiri ilmaantui ahteeseen mukanaan ehkä vain yksi saattaja. Seipäillä ja ainakin yhdellä tuliaseella varustautunut miesjoukko pääsi tilanteen herraksi ja surmasi kuriirin. Saattaja ilmeisesti pääsi livahtamaan (tästä on olemassa ainakin yksi erittäinkin tarkka kuvaus) ja hälyttämään Järvenkylässä majailleet maanmiehensä. Sillä aikaa kuriirin ja ehkä hevosenkin ruumis haudattiin, kärryt työnnettiin suohon ja muutenkin tapahtumapaikkaa siistittiin. Sen jälkeen miehet hajaantuivat ryöstösaalis mukanaan tahoilleen odottamaan mitä tuleman piti.

Hämeenkyröstä (Kyrö) Pohjanmaalle kulkenut
Hämeenkankaantie erottuu hyvin tässä vuodelta 1806 peräisin
olevassa tiekartassa. Myös Vehuvarpeen kievari (Wehuvarpi)
on siinä merkittynä. Kuten nähdään, ei Suodenniemi vielä
ollut tieverkon varrella. Kyläteitä tietysti jo oli, muttei
varsinaisia maanteitä, joita olisi karttoihin merkitty.
Yksityiskohtana kartassa näkyy, että Suodenniemi on
merkitty siihen Kirkkojärven länsipuolelle. Kirkko oli
silloin siellä, joten se oli pitäjän "virallinen" keskuspaikka.

Kostoretkeä ei tarvinnut odottaa pitkään. Jo muutamaa päivää myöhemmin Hämeenkyröstä saapui sotilasosasto, joka alkoi etsiä kukin tahoilleen piiloutuneita syyllisiä. Heidän henkilöllisyytensä näyttää olleen etsijöiden tiedossa, niin hyvin vastaisku osui kohteisiinsa. Kun Kälmiä ei löytynyt kotoaan hänen vaimonsa vietiin vangiksi ja tilan rakennukset poltettiin. Samoin Sävilammin torppa lähellä Suodenniemen rajaa pistettiin tuleen. Myös muita vangitsemisia tehtiin ja ilmeisesti osa saaliistakin löytyi. Siihen sisältyneet hopearahat lienevät kuitenkin jääneen teille tietymättömille.

Näistä tapahtumista ehti kulua vuosikymmeniä, kunnes Johannes Maukonen –niminen opettaja saapui vuonna 1882 Suodenniemelle keräämään tietoa pitäjän muinaisjäännöksistä ja kansantarinoista. Suomen Muinaistieteellinen Seura oli päättänyt kartoittaa ne maanlaajuisesti ja lähettänyt siksi stipendiaatteja tutkimusretkille eri kihlakuntiin. Maukosen onnistui löytää Hämeenkankaantien juttuun uusia Suodenniemeen liittyviä tietoja, kun hän eräänä päivänä astui Lahdenperässä Mustapään mailla sijainneeseen Kivistön torppaan. Siellä hän tapasi torpparinleski Anna Yrjänäntyttären. Maukosen mukaan ”aivan täysissä voimissaan sekä ymmärryksen että muiston puolesta” ollut Anna oli 84-vuotias, joten ryöstön tapahtuma-aikaan hän oli siis ollut 9 vuoden ikäinen. Oletettavasti hän oli kuullut tapauksesta useasti elämänsä mittaan, kenties vain parin välikäden kautta.

Anna kertoi, että kun Kälmi alkoi kerätä joukkiota ryöstöä tekemään, hän otti yhteyttä vävyynsä, Iso-Sävin nuoreen isäntään Johan Johanssoniin. Tämä keräsi lähipiiristään miehiä mukaan porukkaan ja yhdessä joidenkin ikaalislaisten (perimätiedossa esiintyy joitakin nimiäkin) kanssa ryhdyttiin tuumasta toimeen. Anna kertoi tapahtumien kulusta jotakuinkin samoin kuin aiemmatkin kertojat mutta ryöstön jälkeisistä tapahtumista Suodenniemellä hän tiesi enemmän:

”Ikalisten puolella nämä [=venäläiset] polttivat Sävilammen talon ja Katajan torpan.[…] Mustajärven talossa Peräkunnan kylää, venäläiset toivat tupaan olkikuvon l. kimpun, jonka sytyttivät palamaan. Wihollisten pois mentyä, talossa oleva vanha ukko sammutti tulen, joten talo säilyi palamasta. Sävin kylän Iso-Sävin tuvassa oli edellisenä päivänä ollut tapettujen venäläisten nahkahihnoja, vaan vihollisten paikalle saapuessa isäntä ne kätki metsään sammalten alle. Wenäläiset ottivat talosta sian ja vasikan, jotka ne sitte paistoivat Sepän Pajamäellä.

Seutulaiset ennättivät ennen kostajoiden tuloa paeta metsään, mutta Wähä-Sävin isäntä l. vaari sekä vanha renki Matti joutuivat vihollisten vangiksi. Näillä kannatettiin voikorvoa Ikalisiin palatessa.”

Anna muisti, että Matti-renki olisi päässyt pakenemaan ja isäntä olisi viety Turkuun, mutta rippikirjan merkinnän mukaan Matti olisi ollut se Turkuun viety, sillä hänet on merkitty siellä kuolleeksi 30.10.1808.

Ison-Sävin 28-vuotias isäntä Johan Johansson lienee ollut yksi ryöstöön
osallistuneista. Hänen vaimonsa Gretha oli Varpeen kälmin tytär. Perhe
näyttää selvinneen eheänä Suomen sodan aikaisista melskeistä.
Kuva: Suodenniemen rippikirja 1807-1813, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto

Vähitellen tapaus alkoi painua taka-alalle, vaikka Vehuvarpeen kievarin pellosta kerrotaan joskus löytyneen hopeakolikoita. Kertomukset sentään jäivät. Vanha tiekin on meidän aikaamme säilynyt, valmiina aikamatkaajia varten.

[LISÄYS 28.2.2015: Tähän juttuun on jatkoa tarinassa Uusia tietoja Koirikuononahteen tapauksesta.]

Lähteet:

Maukonen Johannes: Muinaisjäännöksiä Tyrvään kihlakunnassa.  Käsikirjoitus vuodelta 1882, s. 71-73, Museoviraston arkisto.
Ikaalisten ja Suodenniemen seurakuntien arkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Carlsson Wilhelm: Entinen Ikalinen: historiallinen kertomus Ikalisten, Parkanon ja Kankaanpään pitäjistä. SKS:n toimituksia 47, Pitäjänkertomuksia 4. SKS, Helsinki 1871.

Koskelo Jaakko, Lammi Leo: Hämeenkankaantien varrelta. Ikaalinen-Seura, Ikaalinen 1987.
Kartta: Wäg-Karta öfver Finland 1806 (MHA, If. 1). Maanmittauslaitoksen historiallinen kartta-arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Piruja merrassa

Suodenniemellä vaikuttanut pappi ja kansatieteilijä David Skogman kertoi vuonna 1864 Suomi-lehdessä Satakunnassa tekemänsä perinteentallennusmatkan tuloksista. Kävi ilmi, että entisajan taruolennoista erityisesti pirut olivat näillä seuduilla kertomuksissa usein toistuva aihe. Sellaisista kerrottiin paitsi Suodenniemellä myös ainakin Laviassa ja Karkussa.

Skogmanin Suodenniemeltä keräämä pirutarina (joka on kerrottu artikkelin toisella sivulla) palasi mieleeni, kun näin vähän samantapaisen kertomuksen käydessäni jokin aika sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa. Koska kertomus käsittelee monille tuttuja Suodenniemen taloja ja paikkoja ja koska sitä ei liene ennen julkaistu, laitan sen tähän kokonaisuudessaan sellaisena kuin kertoja on sen vuonna 1938 kertonut:

”Suodenniemen pitäjän Soilan kylässä Pösö-niminen talo, talon nykyinen nimi on Vestali [vai pitäisikö olla Vestola?]. Talon silloista isäntää oli piru tullut usein hakemaan ja luvannut, että kyllä hän sen vie kerran ja usein se tuli hakemaan, että isäntä pyysi setäänsä hakemaan sinne ja kun setä tuli, pyysi isäntä että se tulis hänen kanssaan yöksi että hän ei uskalla yksin olla yötä että piru lupaa hänen viedä. Kun setä kuuli mikä oli asiana, lupasi hän olla yötä ja maata isännän kanssa no ilta tuli ja niin laitettiin nukkumista varten.

Soilan taloryhmä Lavian tieltä nähtynä.

Ei ollut kauvaa yö kulunut, kun piru tuli taas isäntää hakemaan ja vaati isäntää heti lähtemään että kyllä hän nyt vie isännän kumminkin. Pirulla kun ei ollut kuin yksi jalka, se oli karvanen kuin hevosen jalka ja samallainen oli kovin suuri kavio. Kun isäntä tämän näki, pelkäsi kovin piteli sedästänsä kiinni. Mutta nyt ei piru enää odotellut muuta kun oli isännän päähän käynyt kiinni, meni kovaa vauhtia ulos vieden isännän setänsä vierestä. Nyt ei setää auttanut muu kun useampia henkilöitä etsimään isäntää. Siinä oli järvi, siellä nähtiin aina jälkiä pitkäin välimatkain päässä yksi jälki paikassaan, mutta kun aina seurattiin jälkiä eteenpäin, loppui erään talon työ, talon nimi on Kelan talo. Tämän talon emäntä, joka oli uskovainen ihminen, niin piru ei voinut isäntää viedä sen sivuitse, vaan heitti nyt isännän tämän talon luokse ja sanoi, että kyllä hän sinun kerran vie sillikseksi, että et enää palaa taloosi ja niin piru katosi näkyvistä.

Isäntä, joka oli vain yöpaidallaan, oli kauhusta ja vilusta äärimmilleen tyrmistynyt, mutta kuitenkin hän meni talon ovien taakse ja pyysi sisälle. Täällä kun tunnettiin äänestä isäntä, tultiin aukaisemaan ovi, mutta he kauhistui, kun he näki isännän verissään nahka päästä oli kaikki silmillä, kun piru oli siitä kantanut. Mutta emäntä kun oli uskovainen, siunasi hän ja alkoi isäntää auttaa pestä ja sitoa hänen päätänsä ja laittoi vuoteen hänelle sekä ruokaa, juomaa mitä hän voi ottaa vastaan.

Kun perässä tulijat pääsivät talon lähelle, loppui ne jäljet siitä meni vain isännän paljaitten jalkojen jäljet taloon. Etsijät meni myös taloon ja saivat kuulla, että isäntä oli siellä halusi he isäntää nähdä, mutta emäntä ei halunnut näyttää heille samalla selittäen, että se on niin hirveän näköiseksi revitty, että te kauhistutte. Mutta he halusi nähdä isännän, niin emäntä kehotti kamariin katsomaan ja kaikki kauhistui nyt isännän tilannetta. Emäntä pyysi, että se saisi jäädä, että hän hoitaisi sen niin kauan että se paranee ja isäntä paranikin hiljalleen aivan terveeksi. Ja niin isäntä sai lähteä kotiinsa emännän siunaten häntä matkaan.

Kului aikoja, niin isäntä oli sitten järvellä kalastelemassa yksistään, niin isäntää ei tullut järveltä. Alus oli tyhjänä ja nähtiin, että isännän kalastustarpeet oli veneessä niin kuin ennenkin ja vene ajelehti rannalla. Nyt kaikki muisti kun isäntä oli sanonut pirun luvanneen, että kyllä hän sinut kerran vie. Mutta isäntää etsittiin järvi tarkoin ynnä kyläläiset, mutta ei isännästä saatu sen enempää tietoa koskaan ja järvi oli kovin matala, että oltiin varmoja, että ei sitä siellä ole ja niin meni isäntä sen enempää näkemätä.

Keskimmäinen ympyrä osoittaa Pösön talon sijainnin Soilan
taloryhmässä Suodenniemen kylässä. Oikealle on merkitty Kelan nykyinen
päärakennus. Vasemmassa yläkulmassa oleva ympyrä taas osoittaa
hautausmaata, jonka David Skogman mainitsee osana Pösön isännän
tarinaa omassa artikkelissaan.

Vielä nytkin on talon lasin kohdalla, mistä piru isännän vei, seinässä pirun jalan jälki mistä hän potkasi kun hän lähti viemään isäntää. Kertoja sanoi varmasti olevan tosi, mutta on jo vanha asia ja mainitut talot ovat Suodenniemellä.”

Tarina on jo sinällään blogikirjoituksen arvoinen mutta halusin vielä katsoa, voisiko tarinalla olla jonkinlainen yhtymäkohta todellisiin tapahtumiin. Kun kertomuksista karsii rönsyjä pois jää jäljelle henkilö, joka on kenties saapunut verissä päin pitäjän toiseen taloon ja sittemmin kadonnut kalareissulla. Olisiko tarinan taustalla vanhan isännän selittämättömäksi jäänyt katoaminen? Aloin käydä läpi Pösön isäntien kohtaloita 1860-luvulta taaksepäin olettaen, että mainitut kaksi juttua kertoisivat samasta henkilöstä.

Skogmanin aikaan Suodenniemen kylässä sijainnutta Pösöä hallinnoi Wilhelm Davidsson Pösö. Häntä ennen isäntänä ollut Isak Mattsson oli kuollut keuhkokuumeeseen (lunginflammation) syyskuussa 1856. Hänen edeltäjänsä Matts Mattsson taas menehtyi rintapistoon (styng) tammikuussa 1824. Edellisestä linkistä löytyvä rippikirjasivu kertoo senkin, että hänen alkuaan vävynä taloon tullut isänsä Matts Johansson Soro kuoli 77-vuotiaana uudenvuodenpäivänä 1829. Hänen kuolinsyykseen todettiin vanhuus (ålderdom).

Ei siis mitään kummallista tähän mennessä. Pulssi alkoi kuitenkin nousta, kun pääsin siihen vaiheeseen, missä Matts Soro oli isännäksi tullut. Hänen appensa Jöran Jöransson Pösö oli luopunut talon isännyydestä ilmeisesti 1780-luvulla. Vuosien 1789-1794 rippikirjaan vanha isäntä Jöran oli merkitty kuolleeksi (obiit.) ja nimensä vedetty yli. Kuolinaikaa koskeva merkintä kuitenkin puuttui. Ei kai mahdoton tilanne mutta poikkeuksellinen silti. Viimeinen häntä koskeva rippikirjan tieto on ehtoollisella käynti 1.11.1789, minkä jälkeen tätä suhteellisen ahkeraa kirkossakävijää ei siellä enää nähty.

Jöran Jöransson Pösöä koskevat merkinnät päättyvät marraskuuhun 1789.
Tuolloin talossa oli jo uusi isäntä, Matts Soro.
Kuva: Suodenniemen seurakunnan vuosien 1789-1794 rippikirja,
Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Jännitys tiivistyi käsin kosketeltavaksi mutta paluu maanpinnalle seurasi pian: Jöranin kuolinmerkintä löytyi haudattujen luettelosta, jota tuohon aikaan pidettiin vielä Mouhijärvellä. Hänen kohtalokseen näyttää koituneen keuhkotauti (lungsoth), jota Satakunnassa ennen täkytaudiksikin nimitettiin. Suodenniemen kirkonkirjan kirjoittajalla näyttää olleen tapana jättää kuolinaikoja merkitsemättä rippikirjaan, sillä niin näyttää käyneen myös Pösön vanhan isännän Jöran Johanssonin kohdalla, kun vanhuus korjasi hänet vuonna 1784.

Tämän varhaisempia Pösön isäntiä rippikirjat eivät tunne. Heidän nimensä löytäisi varmasti muista lähteistä mutta kytköstä yllä olevaan tarinaan niistä tuskin löytyisi. Jutun tosipohjaisuus jää siis tällä erää selvittämättä mutta mikäli kertomuksella on jokin perusta lienee se peräisin viimeistään 1700-luvun alkupuolelta. Vaikka tarina olisikin pelkkää mielikuvituksen tuotetta niin hieno muisto suodenniemeläisestä kertomaperinteestä se joka tapauksessa on. Jutut ovat unohtuneet mutta elävät arkistojen hauraissa asiakirjoissa. Onneksi kuitenkin edes siellä.

[LISÄYS 21.6.2016: Tähän tarinaan on jatkoa kertomuksessa Pösön pirutarinan alkujuurilla.]

Lähteet:
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto.
Suodenniemen ja Mouhijärven seurakuntien arkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Karttapohja: www.paikkatietoikkuna.fi, Maanmittauslaitos.

Pröttiä tekemässä

Viime talvena olin Kansallismuseon kansatieteellisessä arkistossa kaivelemassa esiin Suodenniemeä koskevia tietoja. Heidän kokoelmissaan on suuri määrä erilaisia muistitietokeräysten aineistoja, joiden sisältö antaa lisäväriä viranomaisten asiakirjojen tietoon entisajan elämänmenosta.

Eräs keräelmä käsitteli perinneruokia ja Suodenniemeltäkin oli saatu muutama tieto talteen. Ruokavalion koostumus tietysti vaihteli eri kansankerroksissa ennen kuten nykyisinkin mutta Suodenniemeltä saadut tiedot käsittelivät enimmäkseen puuroja, uunijuustoja ja keittoja. Eli ns. tavallisen kansan ruokia.

Yksi kiinnostava tuttavuus oli perinnepannukakku eli prötti. Sitä syötiin kyllä laajemmallakin alueella (ainakin muualla Satakunnassa ja Pohjanmaalla) mutta nähtävästi siis myös Suodenniemellä. Nimen alkuperänä on ehkä ruotsin leipää tarkoittava sana bröd.

Arkistosta löytynyt kuvaus käsitti vain prötin ainesosat, muttei tietoja sen valmistamisesta kuten uunin lämpötilasta tai paistoajasta. Päätin silti kokeilla miltä tuollainen paistos maistuisi.

Valmis prötti. Maistuu paremmalta kuin miltä tässä näyttää.
Olisikohan pinnan pitänyt olla ruskeampi?

Prötin valmistamisesta ei ruoanlaitto enää helpommaksi muutu: perunamuusista suurustetaan ohrajauhoilla löysähkö taikina, joka levitetään pellille. Koska kyse on ilmiselvästi tavasta hyödyntää ruoantähteet, survoin muusin joukkoon myös pari jääkaapista löytämääni porkkanaa. Näin tuotos saisi sekä väriä että makua. Ensin mielsin tuotoksen rieskamaiseksi ja käytin paljon jauhoja, mutta vaimon kehotuksesta lisäsin vielä maitoa, jotta taikina tuli juoksevaksi. Uuni laitettiin 175 asteeseen ja paistoajaksi päätettiin 40 minuuttia. Netistä olisi ehkä löytynyt jotain ohjeitakin mutta vapaasti kokeileminen oli hauskempaa.

Valmis porkkanalla jatkettu prötti oli maistuva kokemus. Rakenteeltaan se on samanlainen kuin pannukakku, mutta tuntui ruokaisammalta. Muutama pala täytti vatsan. Parasta oli kuitenkin prötin muunneltavuus: se maistuu sellaisenaan mutta sitä voisi varmaan kokeilla myös voin tai tuorejuuston kanssa. Myös erilaiset tahnat voisivat sopia prötin kavereiksi. Taikinastakin voisi koittaa erilaisia versioita. Nokkosta olisin nytkin laittanut joukkoon, ellen olisi juuri toissa viikolla käyttänyt viimeisiä.

Prötti on ehdottomasti hyvä keino hyödyntää aterialta yli jäänyt muusi tai yksittäiset perunat. Kannattaa lähteä testailemaan ja nauttia perinneherkun monipuolisuudesta!

Lähde:
Kansallismuseon kansatieteellinen arkisto, kysely n:o 11: Suodenniemi.