Pösön pirutarinan alkujuurilla

Vanhoja aikoja tutkiessa käy aina välillä niin, että tapahtumien kulku tai jonkin asian todenperäisyys käy melko luotettavasti ilmi jo yhtä tai kahta asiakirjaa lukiessa. Sitten on niitä toisenlaisia kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatii suuren aineistomäärän läpikäymistä, paljon aikaa ja jonkin verran hyvää onneakin. Tällä jälkimmäisellä tavalla kävi hiljattain, kun uuteen aineistoon tutustuminen näytti ratkaisevan jo pitkään mielessä pyörineen kysymyksen.

Kotimaisten kielten keskuksen 1930-luvulla koottua sananparsikortistoa on digitoitu kai ihan alkuvuodesta saakka ja erilaisia löytöjä siitä on esitelty jo useammassakin paikallishistoriaan kallistuvassa blogissa. Äskettäin digitointi saavutti Suodenniemen kortit ja ”saalis” olikin melkoinen: lähes 1000 korttia, joista jokaiselle on kirjoitettu yksi Suodenniemellä tunnettu sananlasku. Joukkoon on tosin päätynyt muutamia kortteja ainakin Kiikoisista, Karkusta ja Mouhijärveltä mutta määrä on silti huomattava. Jotkin sanonnoista ovat todettavissa suodenniemeläisperäisiksi ja eräs niistä, nimittäin tällainen, kiinnitti erityisesti huomioni:

Tarina ei kerro, mahtoiko Suodenniemellä mellastanut
piru olla lukumiehiä, mutta kuvasta poiketen sen
on kerrottu olleen yksijalkainen. Kuva: Pixabay.com.

”Erii irti mun tukastani sano Pösön Matti ko Piru vei.”

Tästä sanonnasta tuli heti mieleen muutama vuosi sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa näkemäni Pösöön liittyvä pirutarina, josta kirjoitin tännekin. Siinä oli lyhyesti sanoen kyse Suodenniemen kylästä Kittilän kylään öiseen aikaan joutuneesta Pösön isännästä, jonka sanottiin sittemmin kadonneen kalamatkalla jäljettömiin. Koska tarina esiintyi jo vuonna 1864 julkaistussa David Skogmanin satakuntalaisia ”muisto-juttuja” koskeneessa artikkelissa, aloin silloin pari vuotta sitten katsella löytyisikö Pösöltä tarinaan sopivaa oikeaa isäntää, jonka ympärille juttu olisi syntynyt. Tuolloin ei tärpännyt, mutta nyt saatavilla oli uusi tieto eli isännän etunimi Matti, joka luultavasti olisi merkitty vanhoihin kirkonkirjoihin muodossa Matts.

Katsoin läpi edelliseen juttuun keräämääni isäntäluetteloa ja siellähän olikin kaksi Mattsia, jotka kuitenkin olin voinut sulkea pois kuolinsyiden perusteella. Syynäsin nyt kuitenkin entistä tarkemmin kaikki Pösön Mattsit läpi ja yhtäkkiä arvoitus alkoikin ratketa. Kävi nimittäin ilmi, että edellisessä jutussa mainitun Matts Mattsson Pösön ja hänen poikansa Isak Mattssonin väliin mahtui vielä yksi Matts – Matts Jöransson Pösö.

Matts Jöransson oli alkuaan Väissin poikia Pajuniemestä, syntynyt elokuun 5. päivänä vuonna 1802. Kun yllämainittu Matts Mattsson kuoli tammikuussa 1824, jäi hänen 28-vuotias vaimonsa Hedvig leskeksi. Hedvig ja Matts Jöransson löysivät yhteisen sävelen ja heidät vihittiin elokuussa 1829. Näin Matts Jöranssonista tuli Pösön isäntä siihen saakka, kunnes Matts Mattson Pösön poika Isak tuli täysi-ikäiseksi vuoden 1845 tienoilla. Tällöin hän nousi uudeksi isännäksi äitinsä ja isäpuolensa silti jäädessä taloon kirjoille.

Tämä Kotimaisten kielten keskuksen
sananparsikortti johdatti uuteen alkuun Pösön
pirutarinan päähenkilön etsinnässä.

Jotta Matts Jöransson voitaisiin jollakin tarkkuudella yhdistää jutun juurena olleeseen kansantarinaan, oli syytä selvittää, mitä hänelle myöhemmin tapahtui. Rippikirjoja selaamalla ilmeni, että hän asusteli kotonaan Pösöllä kesällä 1865 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Elämänsä viimeiset kuusi vuotta hän vietti leskenä Hedvigin poismenon jälkeen. Häntä isäntänä seurannut Isak oli myös jo kuollut. Historia oli sen jälkeen tavallaan toistanut itsensä, kun uudeksi isännäksi oli noussut Isakin lesken Eva Johansdotterin toinen aviomies, entinen Pösön renki Wilhelm Davidsson.

Mutta miten Matts Jöranssonin elämä sitten päättyi 62 vuoden iässä? Katosiko hän kalastusmatkalla, kuten tarinan isännälle kävi? Suodenniemen seurakunnan kuolleet tuolta ajalta on merkitty samaan niteeseen vihittyjen tietojen kanssa. Sen merkintöjen mukaan Matts Pösö hukkui kesäkuun 10. päivänä vuonna 1865 ja hänet haudattiin heinäkuun toisena. Se haudattiinko todella vai siunattiinko poissaolevana ei asiakirjoista ilmene. Kuoleman ja hautauksen välinen aika, 22 päivää, on joka tapauksessa selvästi pidempi kuin muilla samana vuonna sulan maan aikaan kuolleilla. Heillä tuo aika vaihtelee kahden ja kymmenen päivän välillä.

Mikäli Pösön pirutarinan päähenkilöllä on historiallinen esikuva, niinkuin nyt siis näyttää, ei David Skogmanin muistiin merkitsemä Pösöä koskeva muistojuttu ollut kovin vanha, enintään muutaman vuosikymmenen takaa. Itse asiassahan Matts Jöransson eli vielä silloin, kun Skogmanin kirjoitus julkaistiin Suomi-lehdessä vuonna 1864. Tieto hänen kohtalostaan sisältyykin vasta myöhemmin tallennettuun, edellisen jutun runkona olleeseen kertomukseen.

Lähteet:
Suodenniemen sananparsikortit, Kotimaisten kielten keskuksen arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan rippikirjat sekä vihittyjen luettelot 1802-1865, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Skogman David: Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä. Suomi: 2 (1864), s. 123-162.

David Skogmanin elämä – osa 2

Aiemmin kävi jo ilmi, että David Skogman tunsi sielunpaimenen ammatin ohella vetoa myös humanistisiin aloihin. Noin 20-vuotiaana hän alkoi laatia käännöksiä J. L. Runebergin ja muidenkin runoista minkä lisäksi kirjoitti niitä jonkin verran itsekin, muun muassa keväälle ja Kyrönkoskelle omistettuina. Töitään hän lähetti julkaistavaksi venykekirjoituksestaan muistetulle Wolmar Kilpiselle ja niitä voi lukea esimerkiksi vuonna 1863 julkaistusta Mansikoita ja mustikoita -vihkosen numerosta 4. Ne on merkitty sisällysluetteloon nimimerkillä S-n.

Opiskeluaikoinaan Skogman pääsi tutustumaan eräisiin aikansa tutkijoihin ja taiteilijoihin. Hän asui paitsi Böckereillä myös lehtori K. A. Gottlundin luona. Eräs hänen läheisimmistä tovereistaan oli runoilija Bernhard Godenhjelm, jota Skogman myöhemmin nimitti taistelukumppanikseen heidän käymiensä monien kovien väittelyiden vuoksi. Näillä tuttavuuksilla lieni merkityksensä Skogmanin tulevien töiden kannalta.

Kuten viimeksi kerrottiin, Skogman oli jo vuonna 1861 tutkinut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) stipendiaattina satakuntalaista kansanperinnettä. Työ oli saanut kiitosta ja sen tulokset oli julkaistu Suomi-lehdessä vuonna 1863. Nyt Skogman alkoi osoittaa kiinnostusta Skandinavian suomalaisia kohtaan. Kipinänä tässä saattoi olla Gottlund, joka oli jo tehnyt uraauurtavia tutkimuksia Ruotsin metsäsuomalaisten parissa.

Skogman sai paljon kiitosta muistiinpanoihinsa sisältyneistä piirroksista.
Näin hän kuvasi pohjoisessa käytettyjä kalastusvälineitä.

Vuonna 1865 Skogman sai SKS:ltä apurahan, jonka turvin hänen oli määrä perehtyä Pohjois-Ruotsissa ja Norjassa elävän suomenkielisen väestön elinoloihin ja –tapoihin. Skogman ryhtyi tiiviiseen kirjeenvaihtoon itseään kymmenen vuotta vanhemman Yrjö Koskisen kanssa, joka oli tuolloin keskeisessä roolissa SKS:ssa. Heidän kirjeenvaihtonsa avulla saa kuvan tulevan matkan suunnittulusta. Heissä tuntuu olevan tiettyä samankaltaisuutta, sillä molemmat olivat kiivaita suomen kielen puolustajia. Oman kantansa kielikysymykseen Skogman ilmaisi ruotsalaisessa Aftonbladetissa vuonna 1865:

”[…] Fennomaaneja on 1 ½ miljoonaa ihmistä [=Suomen tuolloinen suomenkielinen väestö]. He ovat jo sekä kylliksi kauan saaneet valittaa, että heidän kieltään on pidetty kahleissa ja kääreissä. He tahtovat vapautua pakosta, että heidän, tullakseen sivistyksestä osallisiksi, on hylättävä oma kielensä ja opittava joku vieras kieli. Suomen kansa on vähäosaista ja köyhää, halla korjaa useimmiten sen viljasadon; sen vuoksi entinen emämaa myös sallikoon, että suomalaiset ainakin Suomessa saavat säilyttää sen rikkauden, jonka he, lähinnä pyhää uskoaan, korkeimmaksi arvioivat, nimittäin kielensä.”

Uuden tutkimusmatkan tarkoituksena oli siis selvittää suomalaisalueiden väestön menneisyyttä, tapoja ja elinolosuhteita. Sen lisäksi Skogman tahtoi edistää suomenkielisten asemaa jakamalla kirjallisuutta niillä alueilla joilla liikkui. Hän pyysi ja sai kustantajilta runsaasti suomenkielisiä kirjoja matkaansa sen aikana jaettavaksi.

Itse matka alkoi Turusta 26. päivänä toukokuuta 1865. Ensin Skogman matkusti Aura-laivalla Tukholmaan, josta jatkoi Uppsalan kautta Ruotsin itärannikkoa seuraten ylös Haaparantaan saakka. Sieltä hän jatkoi maitse ja vesitse yhä pohjoisemmaksi kulkien lopulta Ruotsin Lapin halki Norjaan Jäämeren rannalle. Matkallaan Skogman käytti oppaita, soutajia ja kantajiakin. Vaikka hän hyödynsikin vesistöjä kulkiessaan kertyi kävelymatkaa silti huomattava määrä. Matkustaessaan nuorukainen piti jatkuvasti melko tarkkaa päiväkirjaa, missä kertoi liikkeistään, ympäristöstä sekä matkallaan kohtaamistaan ihmisistä. Lisäksi hän kirjasi muistiin  kuulemiaan sanontoja, loitsuja ja arvoituksia.

Skogmanin tutkimusmatka vuonna 1865 kulki
Turusta Tukholmaan, Haaparantaan, Nordkappiin,
Osloon ja sieltä Ruotsin halki Sudsvalliin.
Punainen viiva kuvaa matkaa pohjoisen suomalaisten
parissa ja sininen jatkoapurahalla toteutettua matkaa
metsäsuomalaisten parissa.
Karttapohja: Google Maps.

Päästyään Jäämeren rannalle hän kulki sen saaria pitkin itään ottaakseen selvää merilappalaisten elämästä. Kuljettuaan jonkin matkaa Hammerfestin itäpuolelle hän kääntyi takaisin ja suuntasi Tromssan kautta laivalla kohti etelää. SKS oli myöntänyt hänelle 1000 markan lisäapurahan, jonka turvin hän saattoi jatkaa syksyn mittaan tutkimuksiaan Keski-Ruotsin metsäsuomalaisalueilla. Ruotsin halki tapahtunut retki päättyi aikanaan Sundsvalliin, josta Skogman varojensa ehtyessä suuntasi laivalla Tukholman kautta Suomeen. Talvi teki tuolloin jo tuloaan, lähestyttiin marraskuun puoltaväliä.

Tutkimusmatkan aikana puhkesi aikansa mediamylläkkä, kun Skandinaviassa epäiltiin Skogmanin aikeita. Pahat kielet sanoivat hänen olevan venäläisten, jopa tsaarin asialla ja yrittävän nostaa pohjoisten alueiden suomenkieliset kapinaan. Eivätkä Skogmanin matkaltaan eri tahoille lähettämät kirjeet ja lehdissä julkaistut raportit suomenkielisten heikosta asemasta Skandinavian maissa jääneet nekään ilman vastakaikua. Ruotsalaiset sanomalehdet hyökkäsivät kilvan nuorta tutkijaa vastaan ja joutuipa hän ainakin kerran matkansa aikana myös väkijoukon uhkaamaksi. Skogman itse hämmästeli kuinka Ruotsin, Norjan, Tanskan ja vieläpä Ranskankin lehdillä oli hänestä suurempi huoli kuin Bismarckista. Suomalaisista lehdistä Finlands Allmänna Tidning, Helsingfors Dagblad ja suomenkielinen Päivätär kävivät rinta rinnan Skogmania vastaan, kun taas Sanomia Turusta, Tähti ja Suometar asettuivat hänen tuekseen. Metakka vaimeni aikanaan mutta se oli ollut niin voimakas, että vielä matkan tuloksia aikanaan julkaistaessa pelättiin, että kohu alkaisi uudelleen.

Skogmanin matkaltaan lähettämät
raportit ja kirjeet saivat aikaan
kansainvälisen kohun ja myös suomalaiset
lehdet ajautuivat eri leireihin. Tämä
Päivättäressä 12.8.1865 julkaistun jutun
katkelma osoittaa, miten kuumina tunteet
kovimmillaan kävivät.

Nuori tutkimusmatkailija oli jo ennen lähtöään halunnut käydä matkan lopuksi tutkimassa suomenkielisiä kansoja Suomenlahden eteläpuolella ja Pietarin ympäristössä Inkerinmaalla. Ilmeisesti Koskisen ehdotuksesta hän lykkäsi sen suunnitelman myöhemmäksi. Joka tapauksessa tällaisenäkin matka tuotti runsaasti uutta tietoa Suomen lähialueilla elävistä suomalaisista. Suunnitelmissa oli, että tulokset olisi julkaistu komean kuvateoksen muodossa, sillä Skogman oli kulkiessaan laatinut runsaasti piirroksia ja ottanut valokuvia, jotka nyt kuuluvat SKS:n kokoelmien varhaisimpiin.

Skogman oli näihin aikoin saanut ylimääräisen pitäjänapulaisen toimen Suodenniemeltä. Tavanomaisen sielunhoidon lisäksi tehtäviin kuului muun muassa synnyttäneiden naisten kirkottamisia ja avioliiton ulkopuolisten suhteiden tutkimista ja muuta kurinpitoa - kaikki toimia, joiden luulisi olleen vähän yli parikymppiselle hankalia. Skogman oli kuitenkin ikäisekseen kokenut pappi, olipa hän kerran Karkussa selvittänyt yhden monimutkaisen kaksinnaimistapauksenkin. Työn ohessa virkatalossa Pajuniemessä alkoivat syntyä uuden kuvateoksen ensimmäiset luvut. Kirjallisuuden ja kansansivistyksen levittämiseen tähtääviä harrastuksiaan Skogman jatkoi täälläkin perustamalla Mouhijärvelle ja Suodenniemelle kirjastot.

David ja Emma olivat olleet jo muutaman vuoden kihloissa mutta Davidin matka oli lykännyt naimisiinmenoa. Tammikuussa 1866 he sitten menivät vihille. Nuoret viettivät yksinkertaista elämää, esimerkiksi paras huonekalu oli kuulemma Davidin Emmalle veistämä kukkapöytä. Lisätuloja David hankki valmentamalla taloon asumaan otettuja nuoria ylioppilastutkintoa varten.

Vuoden 1866 mittaan Skogman alkoi sairastella. Hänellä oli keuhkotauti, jota Satakunnassa täkytaudiksikin ennen nimitettiin. Ei liene tietoa oliko hän saanut sen reissuillaan kansan matalissa majoissa ja toisinaan taivasallakin vietettyjen öiden seurauksena vai oliko sairaus kenties kotiseuduilta, joiden tölleissä kirkonmies toimiaan suorittaessaan usein vieraili. Joka tapauksessa tauti verotti Skogmanin voimia niin ettei kirjoitustyö enää edennyt. Helmikuussa 1867 hän käveli pitämään jumalanpalvelusta tuolloin vielä lämmittämättömään Suodenniemen kirkkoon ja sai kotiin palattuaan voimakkaan verensyöksyn. Kuolema korjasi hänet 26. toukokuuta 1867 - tasan kaksi vuotta sen jälkeen kun kun oli lähtenyt Turusta suurelle tutkimusmatkalleen. Hän oli kuollessaan 26-vuotias. Kuvateoksen kesken jäänyt käsikirjoitus julkaistiin myöhemmin Suomi-lehdessä nimellä Suomalaiset Ruotsissa ja Norjassa.

David ja Emma Skogmanin
hautapaikka Suodenniemen
kirkkohautausmaalla.

Skogman haudattiin Suodenniemen kirkolle ja Emma lähti äitinsä luo Turkuun, jossa synnytti pian tyttären. Turusta hän siirtyi vuonna 1870 Helsinkiin, jossa ehti tehdä pitkän uran sikäläisen ja edelleen toimivan Sedmigradskyn pientenlastenkoulun johtajattarena. Vuonna 1890 Suodenniemen seurakunta lopetti hautaamiset kirkon viereiselle hautausmaalle eli sinne, minne David on haudattu. Emma haki heti Keisarilliselta Senaatilta poikkeuslupaa, jonka turvin voisi aikanaan tulla haudatuksi miehensä rinnalle. Lupa myönnettiinkin ja pitkän elämän elänyt Emma siunattiin miehensä viereen vuonna 1923.

Joitain vuosia sitten paikallislehdissä keskusteltiin siitä, tulisiko nykyisin Laviantien, Suodenniementien ja Mouhijärventien nimillä kulkeva seututie 259 nimetä uudelleen jollakin yhtenäisellä nimellä. Mielestäni olisi kaikki syy harkita, pitäisikö tie nimetä ainakin Sastamalan puolella olevalta osaltaan David Skogmanin tieksi. Sehän ohittaa hänen syntymä- ja hautapaikkansa ja on niin vanha, että hän on sitä itsekin käyttänyt. Teko toisi lisää paikallisväriä nimistöön ja olisi oiva huomionosoitus tälle pohjoisen Sastamalan miehelle, joka on melkeinpä painunut unohduksiin.

Hyvä aika tuon ahkeran suomalaisuusmiehen jonkinlaiselle muistamiselle olisi se, kun itsenäinen Suomi täyttää 100 vuotta vuonna 2017. Samana keväänä Skogmanin kuolemasta tulee kuluneeksi 150 vuotta.

Lähteet:
David Skogmanin päiväkirjat vuoden 1865 tutkimusmatkalta, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto.
Emmy Böcker-Skogman. Kirjoittaja E.M. Lastensuojelun vuosikirja 1930, s. 126-135.
Haltsonen Sulo: David Skogman Pohjois-Ruotsin suomalaisten parissa. Virittäjän eripainoslehtinen 3/1932.
Haltsonen Sulo: David Skogmanin kaunokirjallisista harrastuksista. Teoksessa Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 15, SKS, Helsinki 1956, s. 91-100.
Nyman Aarre: David Skogmanin muistiinpanoja metsä-Suomesta 1865. Teoksessa Tieteen matkamiehiä. Kalevalaseuran vuosikirja 57 (1977), WSOY, Porvoo, s. 99-133.
Viitanen F. O.: Kirjeenvaihtoa ja väittelyä Skandinaavian suomalaisista 1860-luvulla - lisiä satakuntalaisen pastorin David Skogmanin elämäntyön valaisemiseksi. Satakunta: kotiseutututkimuksia VI, Satakuntalainen Osakunta 1926, s. 169-189.
Lehtileike: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.
Skogmanin nimikirjoitus Suodenniemen kirkonkokouksen pöytäkirjasta 14.10.1866, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

David Skogmanin elämä – osa 1

Suodenniemen hautausmaalla sankarihautojen läheisyydessä on haalistunut hautakivi, johon vain harva ohikulkija kiinnittää huomiota. Sen alla lepää nuori mies, joka muun ohella lienee ainoita Suodenniemelle haudattuja, joista on artikkeli Suomen Kansallisbiografiassa. Siksi lieneekin syytä parilla tekstillä valottaa tuon nuorukaisen elämänvaiheita, jotta hänen muistonsa ei pääsisi haalistumaan kuten hänen muistomerkkinsä.

David Skogman

David Skogmanin nimellä tunnetuksi tullut Taave Mikkola syntyi Selkeen virkatalon Mikkolan torpassa Mouhijärvellä marraskuun 10. päivänä vuonna 1840. Pojan syntymän aikaan perheessä asuivat isä Mikael, äiti Saara, velipuoli Johan sekä siskot Maria, Lovisa ja Serafia. Heistä Johan ja Maria olivat Taaven syntyessä 16- ja 12-vuotiaita ja he siirtyivät ennen pitkää torpasta muualle rengin ja piian tehtäviin.

Taaven isä Mikael kuoli pojan ollessa 5-vuotias, jolloin torppa siirtyi kotiin palanneelle velipuoli Johanille ja hänen perheelleen. Saara-äiti lapsineen näyttää kuitenkin saaneen jäädä sinne asumaan. Näihin aikoihin Taaven kerrotaan oppineen jo lukemaan vaikka kukaan ei häntä ollut siihen opettanut ja pian sen jälkeen hänet otettiin oppiin Selkeen tilaa tuolloin vuokranneen johtaja (direktör) Henrik Grönbergin perheeseen. Siellä ollessaan hän sai nimensä jatkoksi sukunimensä Skogmanin. David hän oli ollut kirkonkirjoissa aina syntymästään lähtien.

Selkeen jälkeiset opintonsa hän aloitti Porin ylialkeiskoulussa, josta valmistui vuonna 1855. Kuin merkiksi alkavasta sosiaalisesta nousustaan hänet siirrettiin Mikkolasta Selkeen kirkonkirjasivulle vuonna 1856. Porin vuosien jälkeen opinnot jatkuivat Turun kymnaasissa, jossa hän opiskeli uskontoa, historiaa, maantiedettä, geometriaa, luonnonhistoriaa, aritmetiikkaa, latinaa, venäjää, suomea, saksaa, ainekirjoitusta ja voimistelua. Lopulta hän siirtyi Helsingin yliopistoon lukemaan jumaluusoppia vuonna 1860. Skogmanin kouluttautuminen tuotti hänelle useita toisiaan seuranneita titteleitä kirkonkirjoihin. Ensin hän oli koululainen, sitten lukiolainen (gymnasisten), ylioppilas (studeranden) ja lopuksi pappi (komministern).

David Skogmanin syntymämerkintä Mouhijärven seurakunnan syntyneiden ja
kastettujen luettelossa. Merkinnästä ilmenee, että Mouhijärven unilukkari (väckaren)
Emanuel Essbjörn hätäkastoi pojan tämän syntymäpäivänä. Varsinaisen kasteen antoi kolme
päivää myöhemmin pitäjän tuolloinen kappalainen Gustaf Brander. Kummeikseen lapsi sai
paitsi Essbjörnin myös naapuritorpan isäntäväen Johan ja Lisa Kenkimäen (Kengimäki),
näiden juuri ripille päässeen tyttären Carolinan sekä renki Stefan Johanssonin.

Skogmanin yliopistoajasta tiedetään, että hän ehti ainakin kertaalleen osallistua jumalanpalveluksen toimittamiseen Turun tuomiokirkossa. Hänen entinen opinahjonsa kymnaasi sijaitsee edelleen sen naapurissa. Varsinaista kirkollista työtään hän ehti uransa aikana suorittaa Mietoisissa, Suoniemellä, Kiikassa, Karkussa ja Suodenniemellä.

Skogmanin syntymäkoti Mikkolan torppa sijaitsi
jonkin matkan päässä nykyisestä Tappitorin
tienristeyksestä. Ylemmässä kartassa ympyröity
torpan paikka on ympyröitynä myös alemmassa
nykykartassa. Alemmassa kartassa idästä
Tappitorin kautta pohjoiseen kulkeva tie on
seututie 259.

Pappisura ei kuitenkaan ollut se josta Skogman nykyisin tunnetaan. Historian lehdille hänet johdattivat kansatieteelliset ansiot. Jo kesällä 1861 ollessaan 20-vuotias hän sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta stipendin, jonka turvin hän kiersi tallentamassa kansanperinnettä Huittisista Töysään ja Kankaanpäästä Ruovedelle ulottuvalla alueella. Suodenniemelläkin hän jo tuolloin kävi ja merkitsi muistiin paitsi aiemmin esitellyn pirutarinan myös kertomuksia Nuutinkellarista, joka on Pajuniemessä sijaitseva siirtolohkareen alle muodostunut onkalo. Suodenniemeltä kerättyyn aineistoon kuuluu myös tämä keskipitäjän asuttamista koskeva kertomus: ”Kuningas oli antanut eräälle sotaherralle urotöistänsä luvan ottaa omaksensa paraan kylän Suomessa. Hän valitsi  Selkeen kylän, jossa oli 17 taloa. Nämä kaikki yhdistettiin isoksi [Skogmanille hyvin tutuksi] kartanoksi. Wanhat asujamet muuttivat Suodenniemeen ja rakensivat Kittilän kylän.”

Skogman keräsi kansantarinoiden lisäksi myös murresanoja, paikannimien selityksiä ja uskomusperinnettä. Hänen työnsä tuloksiin oltiin hyvin tyytyväisiä ja ne julkaistiin vuonna 1864 Suomi-lehdessä nimellä Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä.

Vuonna 1859 Grönbergien kerrotaan hankkineen Selkeelle uuden kotiopettajattaren, turkulaisen Emma Böckerin, jonka isä oli tuolloin jo edesmennyt professori Carl Böcker. Iältään Emma oli vuoden verran Skogmania vanhempi. Nuoret nähtävästi tutustuivat, sillä Turussa opiskellessaan Skogman näyttää asuneen Böckereiden luona. Vuonna 1863 David ja Emma menivät kihloihin.

Skogmanin kansatieteellinen ura alkoi tässä vaiheessa lähestyä lakipistettään, tutkimusmatkaa Ruotsin ja Norjan suomalaisalueille. Tuo matka oli merkittävä hetki Skogmanin elämässä ja sen aikana tapahtui paljon. Niin paljon, että siihen on syytä palata kertomuksen seuraavassa osassa.

Lähteet:
Mouhijärven seurakunnan rippikirjat 1840-1864, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Selkeen virkatalon tilusmittauskartta vuodelta 1862, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Luettelo lukukausimaksuista 1857, 1872. Turun kymnaasin arkisto (Gb:1), Turun maakunta-arkisto.
Kirjekonseptit 1855-1895. Turun kymnaasin arkisto (Da:5), Turun maakunta-arkisto.
Emmy Böcker-Skogman. Kirjoittaja E.M. Lastensuojelun vuosikirja 1930, s. 126-135.
Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli 1853-1899.
Skogmanin syntymäkodin paikkaa osoittava nykykartta: Paikkatietoikkuna, Maanmittauslaitos.
David Skogmanin valokuva on julkaistu Kaarlo Blomstedtin toimittamassa Kansallisessa elämäkerrastossa vuonna 1934.

Piruja merrassa

Suodenniemellä vaikuttanut pappi ja kansatieteilijä David Skogman kertoi vuonna 1864 Suomi-lehdessä Satakunnassa tekemänsä perinteentallennusmatkan tuloksista. Kävi ilmi, että entisajan taruolennoista erityisesti pirut olivat näillä seuduilla kertomuksissa usein toistuva aihe. Sellaisista kerrottiin paitsi Suodenniemellä myös ainakin Laviassa ja Karkussa.

Skogmanin Suodenniemeltä keräämä pirutarina (joka on kerrottu artikkelin toisella sivulla) palasi mieleeni, kun näin vähän samantapaisen kertomuksen käydessäni jokin aika sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa. Koska kertomus käsittelee monille tuttuja Suodenniemen taloja ja paikkoja ja koska sitä ei liene ennen julkaistu, laitan sen tähän kokonaisuudessaan sellaisena kuin kertoja on sen vuonna 1938 kertonut:

”Suodenniemen pitäjän Soilan kylässä Pösö-niminen talo, talon nykyinen nimi on Vestali [vai pitäisikö olla Vestola?]. Talon silloista isäntää oli piru tullut usein hakemaan ja luvannut, että kyllä hän sen vie kerran ja usein se tuli hakemaan, että isäntä pyysi setäänsä hakemaan sinne ja kun setä tuli, pyysi isäntä että se tulis hänen kanssaan yöksi että hän ei uskalla yksin olla yötä että piru lupaa hänen viedä. Kun setä kuuli mikä oli asiana, lupasi hän olla yötä ja maata isännän kanssa no ilta tuli ja niin laitettiin nukkumista varten.

Soilan taloryhmä Lavian tieltä nähtynä.

Ei ollut kauvaa yö kulunut, kun piru tuli taas isäntää hakemaan ja vaati isäntää heti lähtemään että kyllä hän nyt vie isännän kumminkin. Pirulla kun ei ollut kuin yksi jalka, se oli karvanen kuin hevosen jalka ja samallainen oli kovin suuri kavio. Kun isäntä tämän näki, pelkäsi kovin piteli sedästänsä kiinni. Mutta nyt ei piru enää odotellut muuta kun oli isännän päähän käynyt kiinni, meni kovaa vauhtia ulos vieden isännän setänsä vierestä. Nyt ei setää auttanut muu kun useampia henkilöitä etsimään isäntää. Siinä oli järvi, siellä nähtiin aina jälkiä pitkäin välimatkain päässä yksi jälki paikassaan, mutta kun aina seurattiin jälkiä eteenpäin, loppui erään talon työ, talon nimi on Kelan talo. Tämän talon emäntä, joka oli uskovainen ihminen, niin piru ei voinut isäntää viedä sen sivuitse, vaan heitti nyt isännän tämän talon luokse ja sanoi, että kyllä hän sinun kerran vie sillikseksi, että et enää palaa taloosi ja niin piru katosi näkyvistä.

Isäntä, joka oli vain yöpaidallaan, oli kauhusta ja vilusta äärimmilleen tyrmistynyt, mutta kuitenkin hän meni talon ovien taakse ja pyysi sisälle. Täällä kun tunnettiin äänestä isäntä, tultiin aukaisemaan ovi, mutta he kauhistui, kun he näki isännän verissään nahka päästä oli kaikki silmillä, kun piru oli siitä kantanut. Mutta emäntä kun oli uskovainen, siunasi hän ja alkoi isäntää auttaa pestä ja sitoa hänen päätänsä ja laittoi vuoteen hänelle sekä ruokaa, juomaa mitä hän voi ottaa vastaan.

Kun perässä tulijat pääsivät talon lähelle, loppui ne jäljet siitä meni vain isännän paljaitten jalkojen jäljet taloon. Etsijät meni myös taloon ja saivat kuulla, että isäntä oli siellä halusi he isäntää nähdä, mutta emäntä ei halunnut näyttää heille samalla selittäen, että se on niin hirveän näköiseksi revitty, että te kauhistutte. Mutta he halusi nähdä isännän, niin emäntä kehotti kamariin katsomaan ja kaikki kauhistui nyt isännän tilannetta. Emäntä pyysi, että se saisi jäädä, että hän hoitaisi sen niin kauan että se paranee ja isäntä paranikin hiljalleen aivan terveeksi. Ja niin isäntä sai lähteä kotiinsa emännän siunaten häntä matkaan.

Kului aikoja, niin isäntä oli sitten järvellä kalastelemassa yksistään, niin isäntää ei tullut järveltä. Alus oli tyhjänä ja nähtiin, että isännän kalastustarpeet oli veneessä niin kuin ennenkin ja vene ajelehti rannalla. Nyt kaikki muisti kun isäntä oli sanonut pirun luvanneen, että kyllä hän sinut kerran vie. Mutta isäntää etsittiin järvi tarkoin ynnä kyläläiset, mutta ei isännästä saatu sen enempää tietoa koskaan ja järvi oli kovin matala, että oltiin varmoja, että ei sitä siellä ole ja niin meni isäntä sen enempää näkemätä.

Keskimmäinen ympyrä osoittaa Pösön talon sijainnin Soilan
taloryhmässä Suodenniemen kylässä. Oikealle on merkitty Kelan nykyinen
päärakennus. Vasemmassa yläkulmassa oleva ympyrä taas osoittaa
hautausmaata, jonka David Skogman mainitsee osana Pösön isännän
tarinaa omassa artikkelissaan.

Vielä nytkin on talon lasin kohdalla, mistä piru isännän vei, seinässä pirun jalan jälki mistä hän potkasi kun hän lähti viemään isäntää. Kertoja sanoi varmasti olevan tosi, mutta on jo vanha asia ja mainitut talot ovat Suodenniemellä.”

Tarina on jo sinällään blogikirjoituksen arvoinen mutta halusin vielä katsoa, voisiko tarinalla olla jonkinlainen yhtymäkohta todellisiin tapahtumiin. Kun kertomuksista karsii rönsyjä pois jää jäljelle henkilö, joka on kenties saapunut verissä päin pitäjän toiseen taloon ja sittemmin kadonnut kalareissulla. Olisiko tarinan taustalla vanhan isännän selittämättömäksi jäänyt katoaminen? Aloin käydä läpi Pösön isäntien kohtaloita 1860-luvulta taaksepäin olettaen, että mainitut kaksi juttua kertoisivat samasta henkilöstä.

Skogmanin aikaan Suodenniemen kylässä sijainnutta Pösöä hallinnoi Wilhelm Davidsson Pösö. Häntä ennen isäntänä ollut Isak Mattsson oli kuollut keuhkokuumeeseen (lunginflammation) syyskuussa 1856. Hänen edeltäjänsä Matts Mattsson taas menehtyi rintapistoon (styng) tammikuussa 1824. Edellisestä linkistä löytyvä rippikirjasivu kertoo senkin, että hänen alkuaan vävynä taloon tullut isänsä Matts Johansson Soro kuoli 77-vuotiaana uudenvuodenpäivänä 1829. Hänen kuolinsyykseen todettiin vanhuus (ålderdom).

Ei siis mitään kummallista tähän mennessä. Pulssi alkoi kuitenkin nousta, kun pääsin siihen vaiheeseen, missä Matts Soro oli isännäksi tullut. Hänen appensa Jöran Jöransson Pösö oli luopunut talon isännyydestä ilmeisesti 1780-luvulla. Vuosien 1789-1794 rippikirjaan vanha isäntä Jöran oli merkitty kuolleeksi (obiit.) ja nimensä vedetty yli. Kuolinaikaa koskeva merkintä kuitenkin puuttui. Ei kai mahdoton tilanne mutta poikkeuksellinen silti. Viimeinen häntä koskeva rippikirjan tieto on ehtoollisella käynti 1.11.1789, minkä jälkeen tätä suhteellisen ahkeraa kirkossakävijää ei siellä enää nähty.

Jöran Jöransson Pösöä koskevat merkinnät päättyvät marraskuuhun 1789.
Tuolloin talossa oli jo uusi isäntä, Matts Soro.
Kuva: Suodenniemen seurakunnan vuosien 1789-1794 rippikirja,
Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Jännitys tiivistyi käsin kosketeltavaksi mutta paluu maanpinnalle seurasi pian: Jöranin kuolinmerkintä löytyi haudattujen luettelosta, jota tuohon aikaan pidettiin vielä Mouhijärvellä. Hänen kohtalokseen näyttää koituneen keuhkotauti (lungsoth), jota Satakunnassa ennen täkytaudiksikin nimitettiin. Suodenniemen kirkonkirjan kirjoittajalla näyttää olleen tapana jättää kuolinaikoja merkitsemättä rippikirjaan, sillä niin näyttää käyneen myös Pösön vanhan isännän Jöran Johanssonin kohdalla, kun vanhuus korjasi hänet vuonna 1784.

Tämän varhaisempia Pösön isäntiä rippikirjat eivät tunne. Heidän nimensä löytäisi varmasti muista lähteistä mutta kytköstä yllä olevaan tarinaan niistä tuskin löytyisi. Jutun tosipohjaisuus jää siis tällä erää selvittämättä mutta mikäli kertomuksella on jokin perusta lienee se peräisin viimeistään 1700-luvun alkupuolelta. Vaikka tarina olisikin pelkkää mielikuvituksen tuotetta niin hieno muisto suodenniemeläisestä kertomaperinteestä se joka tapauksessa on. Jutut ovat unohtuneet mutta elävät arkistojen hauraissa asiakirjoissa. Onneksi kuitenkin edes siellä.

[LISÄYS 21.6.2016: Tähän tarinaan on jatkoa kertomuksessa Pösön pirutarinan alkujuurilla.]

Lähteet:
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto.
Suodenniemen ja Mouhijärven seurakuntien arkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Karttapohja: www.paikkatietoikkuna.fi, Maanmittauslaitos.