Veteen piirretty valtatie

Kävin joitakin aikoja sitten läpi Satakuntalaisen osakunnan aikanaan julkaisemaa Satakunta-sarjaa ja etsin sieltä Suodenniemen historiaan liittyviä kirjoituksia. Tuolloin en vielä hoksannut, että sarja löytyy verkosta vaan kuvasin vanhoja niteitä hiki hatussa kirjastossa.

Suodenniemeä koskevien tekstien joukossa oli Jouko Saikkalan erinomainen kirjoitus sarjan XI osassa, jossa hän kertoi Pohjois-Satakunnan vanhoista eräreiteistä, etenkin Karkun suunnalta Pohjanlahdelle kulkeneista. Joitain vuosia aiemmin samassa sarjassa Suomen varhaishistorian näkijäksi tituleerattu suomalaisen historiantutkimuksen suurmies Jalmari Jaakkola oli kertonut aiheesta laajemmin jotakuinkin koko Kokemäenjoen pohjoispuoliselta sisämaa-alueelta. Jaakkolan kirjoitus ilmestyi vuonna 1925 ja Saikkalan artikkeli eräänlaisena jatkona tai tarkennuksena siihen vuonna 1939.

Varhaisen eräkauden tutkimisessa on haasteensa, koska kirjallista aineistoa ei ole. Päätelmät onkin tehtävä myöhempien aikojen tietojen (esim. myöhempi vero- ja omistusrakenne), nimistön ja todennäköisyyksien pohjalta. Arkeologiset löydöt voisivat nekin auttaa, mutta niitä ei etenkään artikkelien ilmestymisen aikaan ollut mainittavasti tai varsinkaan systemaattisesti koottuna saatavilla.

Jouko Saikkalan artikkelissa kerrotaan, miten vanhat eräväylät kulkivat
Karkusta läpi Suodenniemen Pohjanlahdelle. Eteläinen reitti kulki Mouhijärven
kautta ja pohjoinen tuolloin selvästi suuremman Märkäjärven lävitse kartassa näkyvän
Nokkamaan ympäri. Jalmari Jaakkola oletti artikkelissaan vuonna 1925, että
toinen eräreitti kulki Kokemäenjoelta Sääksjärven kautta Mouhijärveen ja
siitä edelleen Laviaa kohti. Karttaan on ympyrällä merkitty Palojärven ja Miekka-
järven välinen kannas, joka oli ainakin ennen viimeinen kulkijan tiellä ollut
maakannas ennen Pohjanlahtea.

Tuon ajan matkantekoa miettiessään on otettava myös mielikuvitus avuksi, sillä maasto oli tuolloin lukuisia vuosisatoja sitten paljonkin erilainen nykyaikaan verrattuna: nykyisinkin maa kohoaa Suodenniemen pohjoisosassa noin 60 senttimetriä vuosisadassa, joten vuosisatojen aikana se on ehtinyt nousta jo muutamia metrejä. Lisäksi maanpinta on oiennut noustessaan. Seurauksena on, että nykyisin vähäiset ojatkin ovat voineet olla ihan käyttökelpoisia vesikulku-uria ihmisille, joille ne ovat merkinneet suunnilleen samaa kuin maantiet meille jälkeläisille. Pitää aina muistaa, että tuolloin vesi yhdisti alueita siinä missä maa erotti niitä.

Saikkala osoitti eri keinoin, kuinka entisajan erämiehet kulkivat Karkusta myöhempään Mouhijärven pitäjään Mätikkö-järvelle, josta tarjoutui kaksikin mahdollisuutta jatkaa matkaa merelle. Eteläinen reitti kulki Kirkkojärven, Kallojärven ja Mouhijärven kautta ylös Kourajärvelle, josta muinainen venemies jatkoi matkaansa Kirkkojärven, Suodenjärven, Palojärven ja Miekkajärven kautta Lavijärvelle. Pohjoisen reitin valinneet taas kulkivat Mätiköltä ylös Kortejärvelle, josta matka jatkui Syväjärven, Matalajärven, Märkäjärven, Leppälammin ja Koivuniemenjärven kautta Kirkkojärvelle. Molemmat reitit siis kohtasivat Kirkkojärvellä, mistä ne jatkuivat yhtenäisinä saavuttaen Pohjanlahden nykyisen Merikarvian kohdalla. Olettaen, että vesien virtaussuunnat eivät ole muuttuneet olisin varmaan entisajan erämiehenä käyttänyt pohjoista reittiä erälle mennessä ja eteläistä sieltä palatessa. Silloin olisin voinut lasketella sekä Leppijokea että Kourajokea myötävirtaan.

Muinaisen matkamiehen tie ei ollut helppo. Vaikka kulkukelpoisia vesiteitä lienee ollut nykyistä enemmän, piti venettä aika ajoin kuljettaa maakannasten yli. Yllä mainitulla ja kartassa näkyvällä eteläisellä reitillä sellaisia kohtia oli ainakin Mouhijärven ja Kallojärven välillä Vesunnissa, vaikka Mouhijärveen laskenut pieni virta ja matkan varrella tiettävästi ollut kapulatie lyhensivät ja helpottivat kantomatkaa. Lisäksi Kourajoessa on ehkä tuolloinkin ollut partaita, joiden yli venettä on täytynyt kantaa. Pohjoisella reitillä matkalla Mätiköltä Kortejärvelle lienee vettä riittänyt veneen alle koko matkalla, mutta sieltä Märkäjärvelle mennessä edessä on ollut ainakin joitakin kantourakoita. Kirkkojärven jälkeen yksi varma kantopaikka oli Palojärven ja Miekkajärven välisellä kannaksella. Se olikin kulkijalle eräänlainen helpotus, sillä ainakin ennen se oli reitin viimeinen maakannas ennen Pohjanlahtea.

Esi-isiemme matka saattoi taittua tätä muistuttavalla ruuhella.
Kuvassa oleva ruuhi kulki Brittein saarilla satakunta vuotta sitten.
Kuva: Wikimedia Commons/York Museums Trust

Vanhoista kulkijoista on jäänyt joitain jälkiä meidän löydettäväksemme. Suodenniemeltä on löydetty ainakin kaksi vanhaa ruuhta, vaikkakin niiden ajoitus voi olla muinaisaikaa uudempi. Niitä selvemmät merkit ovat kuitenkin löydettävissä nimistöstä, myös Suodenniemellä. Useimmat Suomen Taipale-nimisistä paikannimistä viittaavat kohtiin, joissa veneitä on kuljetettu maakannasten yli. Taipale-niminen paikka on Saikkalan mukaan ainakin edellä mainitussa Vesunnissa. Ja onhan Suodenniemelläkin Taipale, joka alkuaan oli Märkätaipaleen niminen. Tässäkin Taipale viittaa varhaisten kulkijoiden veneiden siirtelyyn, mutta arvailujen varaan jäänee, mistä märkä-etuliite tuli. Ehkä se liittyy useisiin pikkujärviin ja niiden välisiin lyhyisiin mutta toistuviin kuljetteluihin, jolloin kyse ei ollut selvästä siirtymisestä vesistöjen välillä vaan koskipaikkojen ja pikkulampien täplittämästä märästä taipaleesta. Kuka tietää.

Myöhemmät tutkimukset yleensä muuttavat vanhaa käsitystä menneisyyden tapahtumista mutta näyttää siltä, että Suodenniemi on jo varhaishistoriasta saakka sijainnut kulkuväylän varrella. Silloin pitäjä oli vielä erämaata, mutta ensimmäiset asukkaat saapuivat aikanaan varmaan näitä samoja reittejä pitkin. Tuon tapahtuman ajankohdasta on kiistelty, mutta Märkätaipaleen ja Leppälammin kylät lienevät olleet olemassa jo 1200-luvulla. Ja tietysti vesiteiden varressa, sillä ensimmäisiä varsinaisia maanteitä jouduttiin odottamaan vielä pitkään.

Lähteet:
Jaakkola Jalmari: Pohjois-Satakunnan vanha eräkulttuuri. Satakunta: kotiseutututkimuksia V, Satakuntalainen Osakunta 1925, s. 1-102.
Saikkala Jouko: Lisiä Sastamalan-Merikarvian linjan eräliikkeeseen ja asutukseen. Satakunta: kotiseutututkimuksia XI, Satakuntalainen Osakunta 1939, s. 133-156.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Kattilaojan sankarit

Talvisotaa oli käyty jo lähes kaksi kuukautta, kun 1. Divisioonaan kuulunut 2. Prikaati sai siirron etulinjaan. Paikka oli Karjalan kannaksella Muolaan pitäjässä, mihin sotatoimien myötä oli muodostunut Kattilaojan lohkoksi nimetty alue. Rintama ei viime aikoina ollut juuri liikkunut, sillä oltiin vain muutaman kilometrin päässä siitä paikasta, jossa Osasto Berg oli hyökännyt epäonnisesti jouluaaton aattona.

Pääosa suodenniemeläisistä oli tuossa Osasto Vuorenakin tunnetussa Osasto Bergissä, mutta oli 2. Prikaatiinkin useampi pitäjän mies valikoitunut. Siellä palvelivat ainakin Reino Ahola, Niilo Jankkari, Toivo Lehtonen, Aaro Levola, Leo Moisiomäki, Antti Mäenpää, Tauno Rajala, Otto Sillanpää, Oiva Teränen, Aarne Vartti ja Elo Viljanen. He näyttävät kuuluneet pääosin prikaatin III pataljoonaan. Reino Aholan 7. komppania asutti Raudaksi nimettyä tukikohtaa, Tauno Rajalan ja Elo Viljasen 9. komppania taas majaili Tyynyksi kutsutussa pesäkkeessä.

2. Prikaatin miehet olivat helmikuun 1940 alussa Muolaanjärven rannalla,
Kattilaojan lohkolla.Ympyrän keskellä olevan Suurisuon yli seurattiin
vihollisen valmistautumista hyökkäykseen. Alueen hallinnasta taisteltiin
kiivaasti helmikuun 1940 alkupuolella.

Ottaessaan Suursuon laidalla rintamavastuun 22.1.1940 oli pataljoonalla edessään vakavaksi vetävä näky. Venäläisten jatkuva tykkituli oli tehnyt hätäisesti kyhätyistä ampumahaudoista matalia maauria, jotka antoivat paikka paikoin suojaa vain ryömijälle. Toisinaan ne olivat vetisen maan vuoksi maan päälle tehtyjä hirsiseinäisiä kujia, joiden tarjoama suoja oli rajallinen. Vaikka taistelutoiminta oli tammikuun aikana laantunut vihollisen harjoitellessa ja täydentäessä joulukuussa vähenneitä joukkojaan ei tykkituli kuitenkaan tauonnut. Siksi asemien parantamiseksi öisin tehty työ valui kirjaimellisesti hiekkaan päivän tuntien aikana.

2. Prikaatin sotapäiväkirjoja on säilynyt puutteellisesti, mutta esikunnan ylläpitämä kirja kertoo varsin tarkasti, millaisia sotatoimia alueella koettiin. Vastapuolen hyökkäysvalmistelut olivat selvästi aistittavissa. Kiihtyviä työskentelyn ääniä kantautui jatkuvasti rintamalinjan yli. Raudasta ja Tyynystä saattoi seurata venäläisten ahkeraa uurastusta etumaastossa. Erityisesti eräässä metsäsaarekkeessa kävi kova kuhina: kerrankin sinne laskettiin päivän aikana menneen lähes 1500 miestä. Puuta kaatui ja betonimylly lauloi. Panssarivaunut jyristelivät taaempana edestakaisin. Pakkasta oli monena päivänä parinkymmenen asteen verran.

Helmikuun alkaminen tiesi hiljaisemman kauden päättymistä. Venäläiset käynnistivät uudelleen hyökkäyksensä. Alussa kovin paine kohdistui prikaatin naapurustoon, erityisesti noin 10 kilometrin päässä sijainneen Summan kylän kuuluisa Lähteen lohko oli hyökkääjien painopistealueena. Kattilaojallakin sinniteltiin toistuvasti kovassa tykistötulessa.

Helmikuun 4. päivänä oli hyvä lentosää ja Raudan pesäkkeellä havaittiin vilkasta lentotoimintaa. Yläpuolella kaarteli kaksi tulenjohtokonetta. Niiden poistuttua seurasi tykistökeskitys, jonka pääosa kohdistui korsualueen taakse. Klo 9.10 tuli tähystyspaikalle täysosuma, jolloin siellä ollut sotamies Reino Ahola Taipaleen kylästä haavoittui vaikeasti. Hänet kiidätettiin 43. Sotasairaalaan, joka toimi Joutsenossa Rauhan ja Tiuruniemen parantoloissa. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, vaan Ahola menehtyi 5.2.1940. Hän oli 22-vuotias.

Rintamalla taistelut jatkuivat päivä päivältä koventuen. Metsäsaarekkeesta kantautuva meteli jatkui. Panssarivaunuja kuuluttiin pitävän öisin käynnissä, ilmeisesti pakkasen takia. Eräänä aamuna puolustajien näköpiiriin oli ilmestynyt vihollisen rakentama hirsivarustus.

Helmikuun 11. päivänä aamu Kattilaojalla valkeni vihollisen voimakkaan tykistökeskityksen myötä. Tulitus alkoi aamulla klo 8.30. Pian ilmeni, että maa vavahteli koko II Armeijakunnan lohkolla. Tulen laannuttua käynnistyi vihollisen hyökkäys, joka saatiin torjuttua. Hinta oli kuitenkin kova: yksistään 9. komppanian miesten miehittämässä K3-nimisessä tuliasemassa oli kärsitty 14 miehen tappiot. Oma tykistö ampui ylempänä mainittuun metsäsaarekkeeseen ja vastapuolen hyökkäys uudistui. Punatähtiset panssarit pääsivät tunkeutumaan asemiin ja yhteys K3:een katkesi. Illemmalla kuitenkin selvisi, että pesäkkeet olivat omien joukkojen hallussa. Raporttien mukaan vaikeaa päivää seurasi hyvä ja hiljainen ilta mutta Suodenniemelle kiiri jälleen suru-uutinen: sotamies Elo Viljanen - Taipaleen kylästä hänkin - oli päivän aikana kaatuneiden joukossa. Hän olisi kuun lopussa täyttänyt 24 vuotta. Viljasta ei saatu palautettua kotiin vaan hänen hautansa kirkolla on tyhjillään.

Helmikuun 11. päivä muistetaan päivänä, jona Summa murtui. Jälkikäteisarvioissa on todettu, ettei venäläisten menestys perustunut niinkään taktiseen oveluuteen kuin raakaan voimaan: suomalaisten asemia runnottiin omista tappioista välittämättä niin kauan, että ne lopulta saatiin vallattua. Ylipäällikkö Mannerheim vieraili 15. helmikuuta 2. Armeijakunnan esikunnassa ja totesi tapahtuneen. Hän antoi joukoille luvan siirtyä jatkamaan taistelua väliasemaan ja niin pahoin murjotut Suurisuon asemat oli jätettävä viholliselle, kaikista ponnistuksista huolimatta. Rauhaan palattiin kuukautta myöhemmin, jolloin taisteluista selvinneet pääsivät kotiin - suomalaiseen ja rajusti puolustettuun.

Lähteet:
2. Prikaatin esikunnan sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
2. Prikaatin esikunnan operatiivisen toimiston arkisto (Perus 1701/1), Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Paikallissanomat 8.2.1940 ja 29.2.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.
Wikipedia: Karjalankannaksen taistelut talvisodassa.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi.
Reino Aholan ja Elo Viljasen valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Salmen sillan kahta puolen

Kun mainitsee Salmen sillasta käydyn kamppailun, tulevat monien mieleen tuon sillan ympärillä riehuneet sisällissodan taistelut tai kenties 1960- ja 1970-lukujen väännöt sen uudesta sijainnista salmensa eteläpäässä. Ehkä kovimmat - tai ainakin kestoltaan pisimmät - kahinat sillasta käytiin kuitenkin jo paljon aikaisemmin, 1880- ja 1890-lukujen vaihteessa.

Uuden sillan paikka oli nykyisestä sillasta pohjoiseen
salmen toisessa päässä. Ylhäällä näkyy Kirkkojärvi
ja alhaalla Kourajärvi. Keskellä näkymää salmen
itärannalla on Niemen Tehtaiden omistama saha.

1880-luvun loppupuolella Salmen silta oli päässyt huonoon kuntoon. Kirkko- ja Kourajärven vesien säännöstely eli tarkemmin sanoen niiden lasku oli tehnyt vanhan sillan epävakaaksi. Se tarvitsi välttämättä tuntuvaa kohennusta tai ehkä vielä mieluummin rinnalleen kokonaan uuden sillan, minkä jälkeen huonokuntoinen vanha silta voitaisiin purkaa. Tuona aikana alueensa teiden ja siltojen kunnosta huolehtivat tientekolohkot, jonka Salmen sillan osalta muodostivat Mouhijärven, Suodenniemen ja Lavian kunnat. Lohkon edustajat kokoontuivat 27. tammikuuta 1888 Pohjakylän kansakoululle Suodenniemelle miettimään toimia, joihin sillankorjauksen suhteen ryhdyttäisiin.

Alku näytti lupaavalta: kokous päätti, että jo syksyllä 1888 alettaisiin rakentaa uutta siltaa, jonka päät tehtäisiin suodenniemeläisten taksvärkkityöllä kivestä ja keskiosa rakennettaisiin puusta. Kaikki näytti pitäjän osalta lupaavalta ja uudesta sillasta näytettiin päästävän piankin nauttimaan.

Samaan aikaan siltahankkeen kanssa eteni Tampereen ja Porin välisen rautatien rakentaminen. Eteläinen Suomi oli noussut kiskoille ja uusi rataosa oli sopiva jatko jo olemassa olevalle rataverkolle. Kun aikaa tammikuun kokouksesta kului, alettiin Mouhijärvellä ja Laviassa miettiä, olisiko puusta ja kivestä rakennettavalle vankalle sillalle enää käyttöä, kun raskaimmat kuljetukset siirtyisivät tuolloin Salmen sillan kautta kulkeneelta valtatieltä uudelle radalle.

Tientekolohkojen historia on varmaan monin osin ollut osakkaiden kiistelyä tiehankkeiden järkevyydestä, aikataulusta ja kustannuksista. Kiistoihin ajauduttiin myös nyt. Heinäkuun 13. päivänä 1891 pidetyssä lohkon kokouksessa lavialaiset ja mouhijärveläiset esittivät suodenniemeläisille, että Salmen juopaan tehtäisiin jo sovitun 40 100 markkaa maksavan sillan sijaan edullinen kivisillä päillä varustettu puinen lauttasilta. Suodenniemen edusmiehet sanoutuivat jo kokouksen aikana yksimielisesti irti tästä uudesta ehdotuksesta ja tekivät valituksen läänin kuvernöörille. Seurasi katkeran kamppailun aika.

Suodenniemeläisten valituskirjelmä sisälsi lukuisan määrän perusteluita, joilla pitäjäläiset perustelivat ”oikean” sillan tarvetta. Syitä oli kaikkiaan kahdeksan kappaletta. Ensinnäkään lauttasilloista ei lohkon alueella ollut aikaisempia kokemuksia. Toiseksi vanha silta oli tavallinen puusilta eikä kulkuväylää pitänyt huonontaa. Ja kolmanneksi alkuperäinen siltapäätös oli jo saavuttanut lainvoiman, joten siitäkään syystä tientekolohkon muiden osakkaiden vaatimuksiin ei tullut suostua. Suodenniemen kuntakokouksen asiamiehenä toiminut Luukin puustellin vuokraaja Malakias Matinpoika Luuki lisäsi vielä, etteivät muut kauhistelisi sillan korkeaa hintaa, jos se rakennettaisiin heidän pitäjiensä alueelle.

Salmessa oli valittajien mukaan myös taaja veneliikenne. Lauttasillan myötä kirkkoveneiden kulku Kourajärveltä kirkolle vaarantuisi, minkä lisäksi etenkin kelirikkojen aikana papin kulku pappilasta (sijaitsi nykyisen Putajantien varrella Pajuniemessä) kirkolle ja saattoväen kulku kirkolta tuolloin käytössä olleelle vanhalle hautausmaalle Suodenniemen kylään voisivat estyä.

Valitusasiakirjoihin sisältyy myös nahkuri Oskar Ahlforsin
ja tämän oppilaan Viktor Lehdon tekemä Salmen ahteen
korkeusmittaus. Tuon ajan syli oli noin kaksi metriä,
joten rinteen korkeudeksi mitattiin noin 20 metriä.

Tientekovelvollisia huoletti myös Pajuniemen puoleisen rinteen jyrkkyys, joka uuden sillan ollessa entistä lähempänä veden pintaa tulisi niin korkeaksi, ettei raskaampien kuormien kuljettaminen enää onnistuisi. Isäntien mieltä vaivasi, että he jatkossa joutuisivat todistamaan rinteessä ”mitä hirmuisinta eläin rääkkäystä, jota mielellämme jäisimme näkemättä.” Jos salmeen rakennettaisiin lauttasilta oli valittajien mielestä vielä vaara siitä, että vesi sillan yläpuolella nousisi keväisin niin korkealle, että sillan kupeessa tuolloin olleet meijeri, höyrymylly ja höyrysaha vaurioituisivat.

Suodenniemeläisillä oli siltahankkeen viivästymisen vuoksi vielä yksi muukin huoli: rakennuspaikalle oli kuljetettu suuri määrä kiveä ja 500 tukkirunkoa, jotka riitelyn alettua olivat jääneet salmen rannalle lahoamaan. Malakias Luuki vaatikin paitsi uuden päätöksen kumoamista myös pilalle menneen puutavaran korvaamista pitäjäläisille.

Tientekolohkon muiden pitäjien edustajat lähtivät määrätietoisesti puolustamaan kantaansa omassa kirjelmässään. He eivät uskoneet kelirikkojen tuovan lauttasillalle ongelmia, sillä salmessa kävi ”tuskin huomattava virta”. Myöskään tulvariskin kasvuun he eivät uskoneet. Sitä paitsi suodenniemeläisten Kourajärveltä tulevat kirkkoveneet eivät vastineen mukaan kulkeneet salmen kautta, vaan ne jäivät Kittilän rantaan. Mitä taas tuli lahoaviin tukkeihin, oli ne mouhijärveläisten mukaan jo lähes kokonaan käytetty vanhan sillan korjaukseen. ”Lauttasiltapuolueen” kärkimiehen mouhijärveläisen A. Hildénin allekirjoittama vastine pyysikin kuvernööriä hylkäämään suodenniemeläisten valituksen ja pitämään voimassa heidän heinäkuussa 1891 tekemänsä päätöksen.

Tähän suodenniemeläiset laativat vielä yhden vastineen, jossa he esittivät tarkempia mittauksia Pajuniemen puoleisen ahteen korkeudesta ja toimittivat todistuksen siitä, että osa kirkkoveneistä kulki vesitse kirkolle saakka. Mukana seurasi todistus myös siitä, että tukkeja ei ollut käytetty vanhaan siltaan.

Nimimerkki Sepeteuksen pojan poika ilkkui lautta-
siltahanketta Tampereen Uutisissa maaliskuussa 1892,
pian kuvernöörin päätöksen jälkeen. Tekstissä lauttasillan
tuon ajan nimitys flotasilta on saanut plutasillan muodon.

Mouhijärven kruununnimismies Herman Wahlroos asettui saatekirjeessään kuvernöörille suodenniemeläisten kannalle. Tammikuussa 1892 antamassaan ratkaisussa kuvernöörinvirasto kävi tapauksen läpi ja tuli siihen tulokseen, että suodenniemeläisillä oli puolellaan yksi kiistaton tosiasia: tammikuussa 1888 tehty päätös oli jo aikanaan saanut lainvoiman eli lavialaiset ja mouhijärveläiset olivat ehdotuksineen auttamattomasti myöhässä. Lahonneeksi väitetyn puutavaran korvausasiaan virasto ei ottanut kantaa vaan kehotti pitäjäläisiä ajamaan asiaansa tarvittaessa käräjillä.

Sen selvittäminen, vietiinkö puunkorvausasia käräjille vai ei jää seuraavan maakunta-arkistomatkani tehtäväksi mutta alkuperäisen suunnitelman mukaisena sillan rakentaminen kuitenkin toteutui. Uusi silta valmistui vuonna 1894 ja palveli tehtävässään moitteettomasti seuraavat vuosikymmenet. 1950-luvulla se siirrettiin valtion ylläpidettäväksi ja silloisessa tarkastuksessa siinä havaittiin vain puuosien tervauksen puutteita ja jo rakennusaikana tapahtuneita tukirakenteiden siirtymiä. Niine hyvineen valtio sen haltuunsa otti. Siltapaikan vieressä ja lauttasillan vastustajien huolenaiheena olleet meijeri, höyrymylly ja höyrysaha eivät näitä vaiheita nähneet. Ne tuhoutuivat tulipalossa tasan viikko sen jälkeen, kun kuvernööri oli antanut silta-asiassa ratkaisunsa.

Salmen uusi silta valmistui alkuperäisen suunnitelman mukaisena vuonna 1894.

Lähteet:
Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto (päätös nro 5, Df:10 ja AD II 14/95 1891, Eba:1054), Turun maakunta-arkisto.
Tie- ja vesirakennushallituksen arkisto (A8.14:4; Fh 27), Kansallisarkisto.

Lehtileike: Tampereen Uutiset 23.3.1892, Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

Uusi Suometar 26.1.1892.

Ilmakuva: Maanmittauslaitos.