Kattilaojan sankarit

Talvisotaa oli käyty jo lähes kaksi kuukautta, kun 1. Divisioonaan kuulunut 2. Prikaati sai siirron etulinjaan. Paikka oli Karjalan kannaksella Muolaan pitäjässä, mihin sotatoimien myötä oli muodostunut Kattilaojan lohkoksi nimetty alue. Rintama ei viime aikoina ollut juuri liikkunut, sillä oltiin vain muutaman kilometrin päässä siitä paikasta, jossa Osasto Berg oli hyökännyt epäonnisesti jouluaaton aattona.

Pääosa suodenniemeläisistä oli tuossa Osasto Vuorenakin tunnetussa Osasto Bergissä, mutta oli 2. Prikaatiinkin useampi pitäjän mies valikoitunut. Siellä palvelivat ainakin Reino Ahola, Niilo Jankkari, Toivo Lehtonen, Aaro Levola, Leo Moisiomäki, Antti Mäenpää, Tauno Rajala, Otto Sillanpää, Oiva Teränen, Aarne Vartti ja Elo Viljanen. He näyttävät kuuluneet pääosin prikaatin III pataljoonaan. Reino Aholan 7. komppania asutti Raudaksi nimettyä tukikohtaa, Tauno Rajalan ja Elo Viljasen 9. komppania taas majaili Tyynyksi kutsutussa pesäkkeessä.

2. Prikaatin miehet olivat helmikuun 1940 alussa Muolaanjärven rannalla,
Kattilaojan lohkolla.Ympyrän keskellä olevan Suurisuon yli seurattiin
vihollisen valmistautumista hyökkäykseen. Alueen hallinnasta taisteltiin
kiivaasti helmikuun 1940 alkupuolella.

Ottaessaan Suursuon laidalla rintamavastuun 22.1.1940 oli pataljoonalla edessään vakavaksi vetävä näky. Venäläisten jatkuva tykkituli oli tehnyt hätäisesti kyhätyistä ampumahaudoista matalia maauria, jotka antoivat paikka paikoin suojaa vain ryömijälle. Toisinaan ne olivat vetisen maan vuoksi maan päälle tehtyjä hirsiseinäisiä kujia, joiden tarjoama suoja oli rajallinen. Vaikka taistelutoiminta oli tammikuun aikana laantunut vihollisen harjoitellessa ja täydentäessä joulukuussa vähenneitä joukkojaan ei tykkituli kuitenkaan tauonnut. Siksi asemien parantamiseksi öisin tehty työ valui kirjaimellisesti hiekkaan päivän tuntien aikana.

2. Prikaatin sotapäiväkirjoja on säilynyt puutteellisesti, mutta esikunnan ylläpitämä kirja kertoo varsin tarkasti, millaisia sotatoimia alueella koettiin. Vastapuolen hyökkäysvalmistelut olivat selvästi aistittavissa. Kiihtyviä työskentelyn ääniä kantautui jatkuvasti rintamalinjan yli. Raudasta ja Tyynystä saattoi seurata venäläisten ahkeraa uurastusta etumaastossa. Erityisesti eräässä metsäsaarekkeessa kävi kova kuhina: kerrankin sinne laskettiin päivän aikana menneen lähes 1500 miestä. Puuta kaatui ja betonimylly lauloi. Panssarivaunut jyristelivät taaempana edestakaisin. Pakkasta oli monena päivänä parinkymmenen asteen verran.

Helmikuun alkaminen tiesi hiljaisemman kauden päättymistä. Venäläiset käynnistivät uudelleen hyökkäyksensä. Alussa kovin paine kohdistui prikaatin naapurustoon, erityisesti noin 10 kilometrin päässä sijainneen Summan kylän kuuluisa Lähteen lohko oli hyökkääjien painopistealueena. Kattilaojallakin sinniteltiin toistuvasti kovassa tykistötulessa.

Helmikuun 4. päivänä oli hyvä lentosää ja Raudan pesäkkeellä havaittiin vilkasta lentotoimintaa. Yläpuolella kaarteli kaksi tulenjohtokonetta. Niiden poistuttua seurasi tykistökeskitys, jonka pääosa kohdistui korsualueen taakse. Klo 9.10 tuli tähystyspaikalle täysosuma, jolloin siellä ollut sotamies Reino Ahola Taipaleen kylästä haavoittui vaikeasti. Hänet kiidätettiin 43. Sotasairaalaan, joka toimi Joutsenossa Rauhan ja Tiuruniemen parantoloissa. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, vaan Ahola menehtyi 5.2.1940. Hän oli 22-vuotias.

Rintamalla taistelut jatkuivat päivä päivältä koventuen. Metsäsaarekkeesta kantautuva meteli jatkui. Panssarivaunuja kuuluttiin pitävän öisin käynnissä, ilmeisesti pakkasen takia. Eräänä aamuna puolustajien näköpiiriin oli ilmestynyt vihollisen rakentama hirsivarustus.

Helmikuun 11. päivänä aamu Kattilaojalla valkeni vihollisen voimakkaan tykistökeskityksen myötä. Tulitus alkoi aamulla klo 8.30. Pian ilmeni, että maa vavahteli koko II Armeijakunnan lohkolla. Tulen laannuttua käynnistyi vihollisen hyökkäys, joka saatiin torjuttua. Hinta oli kuitenkin kova: yksistään 9. komppanian miesten miehittämässä K3-nimisessä tuliasemassa oli kärsitty 14 miehen tappiot. Oma tykistö ampui ylempänä mainittuun metsäsaarekkeeseen ja vastapuolen hyökkäys uudistui. Punatähtiset panssarit pääsivät tunkeutumaan asemiin ja yhteys K3:een katkesi. Illemmalla kuitenkin selvisi, että pesäkkeet olivat omien joukkojen hallussa. Raporttien mukaan vaikeaa päivää seurasi hyvä ja hiljainen ilta mutta Suodenniemelle kiiri jälleen suru-uutinen: sotamies Elo Viljanen - Taipaleen kylästä hänkin - oli päivän aikana kaatuneiden joukossa. Hän olisi kuun lopussa täyttänyt 24 vuotta. Viljasta ei saatu palautettua kotiin vaan hänen hautansa kirkolla on tyhjillään.

Helmikuun 11. päivä muistetaan päivänä, jona Summa murtui. Jälkikäteisarvioissa on todettu, ettei venäläisten menestys perustunut niinkään taktiseen oveluuteen kuin raakaan voimaan: suomalaisten asemia runnottiin omista tappioista välittämättä niin kauan, että ne lopulta saatiin vallattua. Ylipäällikkö Mannerheim vieraili 15. helmikuuta 2. Armeijakunnan esikunnassa ja totesi tapahtuneen. Hän antoi joukoille luvan siirtyä jatkamaan taistelua väliasemaan ja niin pahoin murjotut Suurisuon asemat oli jätettävä viholliselle, kaikista ponnistuksista huolimatta. Rauhaan palattiin kuukautta myöhemmin, jolloin taisteluista selvinneet pääsivät kotiin - suomalaiseen ja rajusti puolustettuun.

Lähteet:
2. Prikaatin esikunnan sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
2. Prikaatin esikunnan operatiivisen toimiston arkisto (Perus 1701/1), Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Paikallissanomat 8.2.1940 ja 29.2.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.
Wikipedia: Karjalankannaksen taistelut talvisodassa.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi.
Reino Aholan ja Elo Viljasen valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.