Helmikuun edetessä kapteeni Paavo Kanteleen johtaman X
pataljoonan tehtäväksi oli tullut paikata rintamassa olleita aukkoja. Siksi sodan
alussa perustettu Osasto Berg, johon pataljoona oli kuulunut, oli alkanut
purkautua ja sen osia alettiin liittää toisiin yhtymiin. Kymmenettä pataljoonaakin oli
alettu kutsua johtajansa mukaan Pataljoona Kanteleeksi. Sitä siirrettiin
paitsi maastossa myös organisaatiossa aina tarpeen mukaan: kuun puolessa välissä se oli alistettuna
1. Prikaatille Leipäsuon reunan varmistamista varten.

![]() |
Vetäytymisen yhteydessä korsut ja muut rakennelmat pyrittiin räjäyttämään, jotta niistä ei olisi viholliselle hyötyä. Tämä Leipäsuolla radan varressa sijainnut tuhottu tai tuhoutunut konekivääripesäke kuvattiin jatkosodan aikana vuonna 1941. Kuva: SA-kuva 110969. |
Huolimatta hyökkäysten torjumisesta uusia
vetäytymisvalmisteluja tehtiin kaiken aikaa. Korsuja, siltoja ja muita vihollista
hyödyttäviä rakennelmia panostettiin räjäyttämistä varten. Helmikuun 16.
päivänä, perjantaina, pataljoonat irtautuivat iltahämärissä ja siirtyivät
uusille linjoille lähemmäs Viipuria.
täällä aiemmin mainitusta Kattilaojan
lohkosta pohjoiseen. Vihollinen ei ollut aikaillut perääntyvien suomalaisten
seuraamisessa ja jo 17. päivän aikana jouduttiin koviin yhteenottoihin
vihollisen kärkijoukkojen kanssa. Pataljoona Kanteleelta kuultiin jo ennen
puolta päivää, että Leipäsuon tietä lähestyi 12 hyökkäysvaunua jalkaväen seuraamana. Alkuiltaan mennessä vaunuista kaksi oli tehty liikuntakyvyttömiksi,
minkä jälkeen muut vaunut olivat vetäytyneet pois. Myöhemmin illalla
pataljoonasta soitettiin prikaatiin ja ilmoitettiin, että vielä yksi vaunu oli
saatu pysäytettyä asemien eteen.
Helmikuun 18. päivä alkoi Kanteleen miehillä aiempaa
rauhallisempana. Linjoilla vallitsi olosuhteisiin nähden tyydyttävä rauha. Se
kuitenkin rikkoontui pian puolen päivän jälkeen, kun viholliskiilat alkoivat
murtautua sisään pataljoonan alueen oikealta laidalta. Väsyneet miehet
onnistuivat torjumaan tämänkin hyökkäyksen, mutta seuraava oli jo pian tulossa.
Illalla puolustusalueelle levisi savuverho, jonka suojassa vihollinen alkoi
taas lähestyä asemia. Usvan seasta kuului panssarien tuttua jylinää. Oma tykistö sai onnekkaasti täysosuman ensimmäisenä
näkyviin tulleeseen vaunuun. Havaintojen mukaan sen takaa alkoi kuulua kovaa
pulinaa, josta arvattiin jalkaväen jälleen seuranneen sitä. Ketään ei kuitenkaan
nähty ja tilanne rauhoittui taas hetkeksi.


20. helmikuuta pataljoonan alueella havaittiin jälleen lähestymässä oleva vihollisen panssarimuodostelma. Tehdyssä vastaiskussa koettiin vielä yksi tähän tarinaan kuuluva suodenniemeläistappio, kun pohjakyläläinen sotamies Olavi Järvenpää kaatui. Lyhyessä ajassa sota oli taas vienyt kolme suodenniemeläistä nuorta miestä pois riveistä.
Lähteet:
1. Prikaatin taistelukertomus (SPK 3526), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
2. Prikaatin esikunnan tiedustelupäiväkirja (SPK 2696), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme
sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli:
elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Paikallissanomat 4.4.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.
Paikallissanomat 4.4.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.
Olavi Järvenpään, Svante Kantosen ja Eino Katajan valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.