Leipäsuon puolustajat

Vuoden 1940 helmikuu oli ehtinyt puoleen väliin, kun Kenttätäydennysprikaatin X pataljoona (X/KT-Pr.) ryhmittyi puolustukseen Muolaan pitäjässä sijainneen Leipäsuon reunaan. Pataljoonan 1. komppaniassa palveli kaikkiaan 177 suodenniemeläistä ja se oli taistellut näillä seuduilla jo pitkään. Joulukuussa se oli osallistunut epäonniseen vastahyökkäykseen Kosenjoella ja vähitellen kulkeutunut Kannaksen halkaisevan rautatien vartta kohti Viipuria. Sen saman rautatien varressa oltiin nytkin, kun vihollisen koventuneet hyökkäykset olivat työntäneet suomalaisten linjaa hitaasti taaksepäin.

Helmikuun edetessä kapteeni Paavo Kanteleen johtaman X pataljoonan tehtäväksi oli tullut paikata rintamassa olleita aukkoja. Siksi sodan alussa perustettu Osasto Berg, johon pataljoona oli kuulunut, oli alkanut purkautua ja sen osia alettiin liittää toisiin yhtymiin. Kymmenettä pataljoonaakin oli alettu kutsua johtajansa mukaan Pataljoona Kanteleeksi. Sitä siirrettiin paitsi maastossa myös organisaatiossa aina tarpeen mukaan: kuun puolessa välissä se oli alistettuna 1. Prikaatille Leipäsuon reunan varmistamista varten.

Helmikuun puolen välin paikkeilta Pataljoona Kanteleelta ei tiedetä olevan sotapäiväkirjoja, joten kuva tapahtumista on muodostettava sitä kulloinkin johtaneiden prikaatien muistiinpanojen kautta. Niistä tiedämme, että tämä sodan suodenniemeläisin pataljoona siirtyi aamuyöllä 15. helmikuuta Leipäsuon oikeaan laitaan Leipäsuon aseman eteläpuolelle. Päivä kului yhteenotoissa vahvojen vihollisosastojen kanssa ja osan joukoista jouduttua saarrostusuhan alaiseksi annettiin rintaman joustaa niin, että jotkin joukko-osastot saivat siirtyä suodenniemeläisten asemien vierestä kulkeneen Perojoki-linjan taakse. Päivän taisteluiden yhtenä uhrina oli putajalainen maanviljelijä ja alikersantti Eino Kataja, joka keväämmällä siunattiin viimeiseen lepoon Suodenniemen kirkonmäelle. Veljensä Viljo Katajan mukaan hän kaatui kun osasto sai korkeassa kuusikossa niskaansa kovan tykistökeskityksen. Keskityksen päätyttyä tarkasteltiin tilannetta ja ihmeteltiin kun Eino ei noussut ylös vaikka mitään vammoja ei hänellä huomattukaan. Sitten havaittiin, että kranaatinsirpale oli mennyt sisään suojeluskuntatakin taskun vekin kohdalta ja tullut selän kautta pois. Loppu oli ollut nopea.

Vetäytymisen yhteydessä korsut ja muut rakennelmat pyrittiin räjäyttämään,
jotta niistä ei olisi viholliselle hyötyä. Tämä Leipäsuolla radan
varressa sijainnut tuhottu tai tuhoutunut konekivääripesäke
kuvattiin jatkosodan aikana vuonna 1941. Kuva: SA-kuva 110969.

Yö kului vihollisen voimakkaiden partioiden kierrellessä Leipäsuon aseman ympäristössä. 16. päivän aamun valjettua todettiin prikaatissa, että Pataljoona Kanteleen miehiä alkoi poistua asemistaan Leipäsuon - Kattilaojan tietä pohjoiseen. Syynä tähän oli vihollisen jalkaväen ja panssariyksikköjen aamuvarhaisella tekemä läpimurto, joka kuitenkin kyettiin lisävoimien avulla patoamaan ja linjojen läpi tunkeutuneesta seitsemästä vaunusta kuusi tuhoamaan. Tämän jälkeen pataljoonan miehet palasivat asemiinsa ja vihollishyökkäys pysähtyi. Uusia yrityksiä linjojen murtamiseksi tehtiin silti koko päivän. 

Huolimatta hyökkäysten torjumisesta uusia vetäytymisvalmisteluja tehtiin kaiken aikaa. Korsuja, siltoja ja muita vihollista hyödyttäviä rakennelmia panostettiin räjäyttämistä varten. Helmikuun 16. päivänä, perjantaina, pataljoonat irtautuivat iltahämärissä ja siirtyivät uusille linjoille lähemmäs Viipuria.

Näillä main Kenttätäydennysprikaatin X pataljoona eli
Pataljoona Kantele oli helmikuun puolessa välissä.
Alempi rengas osoittaa Leipäsuon aseman eteläpuolista
maastoa ja ylempi Kattilaojaa, jonne 18. päivään mennessä
oli vetäydytty.

Kun Leipäsuon linjasta oli luovuttu, siirrettiin Pataljoona Kantele uuteen alistukseen. Sen ohjeet tulivat nyt 2. Prikaatilta ja asemapaikkana oli Kattilaojan alue, jonkin verran täällä aiemmin mainitusta Kattilaojan lohkosta pohjoiseen. Vihollinen ei ollut aikaillut perääntyvien suomalaisten seuraamisessa ja jo 17. päivän aikana jouduttiin koviin yhteenottoihin vihollisen kärkijoukkojen kanssa. Pataljoona Kanteleelta kuultiin jo ennen puolta päivää, että Leipäsuon tietä lähestyi 12 hyökkäysvaunua jalkaväen seuraamana. Alkuiltaan mennessä vaunuista kaksi oli tehty liikuntakyvyttömiksi, minkä jälkeen muut vaunut olivat vetäytyneet pois. Myöhemmin illalla pataljoonasta soitettiin prikaatiin ja ilmoitettiin, että vielä yksi vaunu oli saatu pysäytettyä asemien eteen.

Helmikuun 18. päivä alkoi Kanteleen miehillä aiempaa rauhallisempana. Linjoilla vallitsi olosuhteisiin nähden tyydyttävä rauha. Se kuitenkin rikkoontui pian puolen päivän jälkeen, kun viholliskiilat alkoivat murtautua sisään pataljoonan alueen oikealta laidalta. Väsyneet miehet onnistuivat torjumaan tämänkin hyökkäyksen, mutta seuraava oli jo pian tulossa. Illalla puolustusalueelle levisi savuverho, jonka suojassa vihollinen alkoi taas lähestyä asemia. Usvan seasta kuului panssarien tuttua jylinää. Oma tykistö sai onnekkaasti täysosuman ensimmäisenä näkyviin tulleeseen vaunuun. Havaintojen mukaan sen takaa alkoi kuulua kovaa pulinaa, josta arvattiin jalkaväen jälleen seuranneen sitä. Ketään ei kuitenkaan nähty ja tilanne rauhoittui taas hetkeksi.

18. päivän taistelut toivat Suodenniemelle jo toisen suru-uutisen muutaman päivän sisällä, kun 1. komppaniassa palvellut Svante Kantonen oli päivän aikana kaatuneen kahdeksan sotilaan joukossa. Hän oli tuolloin 25-vuotias. Tätä kirjoittaessani huomasin, että Kantosen syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta kesäkuun 9. päivä. Sinä päivänä uutisia hallitsi jatkosota, kun kesän 1944 torjuntataisteluiden alkamisesta tuli 70 vuotta täyteen.

Taistelut jatkuivat tämän jälkeenkin rauhattomina. Helmikuun 19. päivänä Kanteleen miehet valtasivat takaisin vihollisen haltuunsa saaman maastokohdan. Tuon valtauksen aikana he onnistuivat myös tuhoamaan maahan kaivetun vihollisen konekivääripesäkkeen kranaatinheittimillä.

20. helmikuuta pataljoonan alueella havaittiin jälleen lähestymässä oleva vihollisen panssarimuodostelma. Tehdyssä vastaiskussa koettiin vielä yksi tähän tarinaan kuuluva suodenniemeläistappio, kun pohjakyläläinen sotamies Olavi Järvenpää kaatui. Lyhyessä ajassa sota oli taas vienyt kolme suodenniemeläistä nuorta miestä pois riveistä.

Lähteet:

1. Prikaatin taistelukertomus (SPK 3526), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

2. Prikaatin esikunnan tiedustelupäiväkirja (SPK 2696), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Paikallissanomat 4.4.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.

Olavi Järvenpään, Svante Kantosen ja Eino Katajan valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Muistoja Mustapään kahakasta

Helmikuun 13. päivä vuonna 1918 oli vielä aamussa, kun Isosävin taloon majoittuneet valkoiseen armeijaan kuuluneet Porin rykmentin miehet lähtivät liikkeelle. Kohteena oli punaisten hallitsemaksi tiedetty Mustapään talo, jossa oli määrä vangita heidän siellä oleskeleva etuvartionsa ja samalla täydentää vähiin käyneitä ruokavarastoja. Koska matkalla saadun ennakkotiedon perusteella Mustapään oletettiin olevan tyhjillään, lähestyttiin sitä melko huolettomasti ilman etuvartiota. Talon pihapiiriin saavuttuaan tämä noin parikymmenhenkinen ryhmä joutui kuitenkin yllätetyksi ja vihollistuleen. Mustapään kahakkana aikakirjoihin viety yhteenotto oli alkanut.

Kaivellessani muutama vuosi sitten Vapaussodan Rintamamiesten arkistoon sisältyviä sisällissotamuistelmia löysin paitsi tulevan Tasavallan presidentin veljen Niilo Rytin kohtaloon liittyviä tietoja myös Mustapään kahakan veteraanien haastattelujen muistiinpanoja. Ne sisältävät kiinnostavia tietoja siitä miten tapahtumat etenivät, tosin vain valkoisten näkökulmasta.

Porin rykmentin arkistoon sisältyvän taistelukertomuksen
liitteenä on tämä kahakkapaikkaa esittävä piirros.
Nykykatsojasta se saattaa aluksi näyttää oudolta mutta
palaset loksahtavat kohdalleen kun muistaa, että nykyistä
Riitasuontietä (kuvassa etualalla) pääsi tuolloin Sävistä
Mustapään pihapiirin läpi kohti Makkosta ja Hämeenkyröä.
Nykyinen Lahdenperäntie oli kartassa näkyvä vähäinen
sivutie, joka tuolloin ulottui vain Sävilahteen saakka.

Taistelun alettua sen äänet kantautuivat Säviin. Lavialainen Akseli Saikkala kuuli ne siellä ja muisteli 1930-luvulla sen jälkeisiä tapahtumia:

”Yksi ryhmä [lähti] hakemaan ruokatavaraa ? Mustapäästä, vaikka ei tiedettykään oliko se punaisten hallussa. Bruuno Ala-Jaakola oli ajomiehenä. Kun nämä ajoivat taloon johtavaa tietä tulivat he yllätetyiksi: talosta avattiin voimakas kiväärituli heitä kohden. Muut paitsi Ala-Jaakola heittäytyivät reestä […] ja alkoivat ampua vastaan. Ala-Jaakola sai käännetyksi hevosen ja ajoi täyttä laukkaa takaisin. Kun Sävissä oli kuultu em. laukaukset, lähdettiin sieltä apuun, mutta ei ollut hevosia. Nähtiin järvellä menevän heinäkuormaa kuljettava mies. K[erto]ja [Saikkala], joka oli vanha juoksija otti sen kiinni, keikautti kuorman nurin ja Ison-Sävin pihassa täyttyi krinni miehistä ja lähdettiin Mustapäätä kohden.”

Ala-Jaakolan lisäksi ylläköstä oli päässyt irtautumaan toinenkin ajomies. Hän oli säviläinen Martti Majamaa, jonka Lauri-veljen kohtalosta on täällä kirjoitettu jo aiemmin. Kun Sävistä tulossa ollut apujoukko kohtasi miehet tiellä todettiin, että sekä Majamaa että molemmat hevoset olivat haavoittuneet.

Perille päästyään Saikkala ja muu apujoukko näkivät talon pihalla olleiden punakaartilaisten rekien täyttyvän miehistä ja kiitävän pihapiirin lävitse kulkenutta tietä pitkin läheiseen tienristeykseen. Siitä osa niistä lähti kohti Hämeenkyröä ja osa Makkosen suuntaan. Aitan luona kohdattiin omia haavoittuneita, joita oli kaikkiaan viisi. Lääkintämiehet eli sanitäärit olivat jo siellä heitä hoitamassa. Neljä miestä oli kuollut. Nuorin heistä, innokas porilainen postimerkkeilijä ja voimistelija Elo Selin oli vasta 17-vuotias. Myös porilainen poliisikonstaapeli Frans Palonen oli kaatuneena aitan nurkalla. Hänen päivätyönsä oli keskeytynyt syksyllä 1917 miliisien ottaessa Porissa vallan. Muut kaatuneet olivat lavialainen metsästystä ja kalastusta sekä vanhojen esineiden kokoilua harrastanut 32-vuotias Toivo Varheenmaa sekä tätä kahdeksan vuotta nuorempi Harjavallassa Sievarin talossa asunut urheilijanuorukainen Evert Lindfors.

Mustapäässä kaatuneet valkoiset

Apuretkikuntaan kuulunut, Suodenniemeltä kotoisin ollut mutta myöhemmin Huittisissa maata viljellyt Eino Pälä muisteli Mustapään talon pihassa kohtaamaansa näkyä:

”Pihassa näkyi verisiä läikkiä, josta päätellen myöskin punaisia oli taistelussa kaatunut tai ainakin haavoittunut. Punaisten [rekien] lähtiessä pihasta ammuttiin niihin ja on todennäköistä, että niihinkin joitakin kaatui tai haavoittui. Patrulli oli ampunut punaisen vartiomiehen, joka oli ollut joku Kyrölä Mouhijärveltä, pellolle.”

Tässä tarkoitetaan Vesilahdella syntynyttä mutta jo pitkään Mouhijärven Lampisen kylässä asunutta kivityömies Lauri Kyrölää. Hän oli kaatuessaan 23-vuotias. Kaatuneita punaisia sanotaan olleen neljä, mutta Kyrölä lienee heistä ainoa jonka henkilöllisyys on tiedossa. Hänen kuvaansa en etsinnöistä huolimatta ole löytänyt.

Mutta yksi kohtalo on vielä auki. Porin rykmentin I pataljoonan taistelukertomuksessa, jonka liitteenä ylempänä oleva karttapiirros on, mainitaan tietymättömiin kadonneena porilainen Eero Linden, jonka mm. Sastamalan historian kirjoittaja Juhani Piilonen olettaa tulleen ammutuksi. Lindenin kohtalo saattaa kuitenkin olla valoisampi, mikäli yllämainitun lavialaisen Bruuno (Ala-)Jaakolan muistitieto on oikea:

Mustapään kahakan tapahtumapaikka kesällä 2014.
Etualalla on tapahtumien keskipisteessä ollut
aittarakennus, jonka seinässä on kahakan muistolaatta.
Kuva on otettu Riitasuontieltä suunnasta, josta valkoiset
lähestyivät Mustapäätä.

”Porilainen Eero Linden sai yllätyksessä haavan ja lähti konttaamalla metsän suojaan mutta joutui punaisten vangiksi. Hänet aiottiin ensin ampua mutta hän valehteli, että hän olikin tahallaan karannut valkoisten puolelta. L. oli sitten vankina Suodenniemellä parisen viikkoa. Sitten häneltä kysyttiin kumpaan hän halusi Poriin vai Tampereelle. Poriin hän ei tietenkään uskaltanut lähteä ja hänet vietiin sitten Tampereelle ja oli sitten Teknillisellä opistolla vankina Tampereen valloitukseen saakka."

Tarinaa tukee se, ettei Lindenin nimeä löydy Suomen sotasurmat 1914-1922 -tietokannasta.

Kahakka päättyi muutaman tunnin kestettyään, kun punaiset oli karkoitettu ja valkoiset palasivat Säviin. Tänään tapahtumapaikalla vallitsee rauha ja vanha aitta on hiljaa paikallaan. Sen seinään on kiinnitetty muistolaatta, joka muistuttaa ohikulkijaa siitä mitä sen luona kerran tapahtui.

Lähteet:

Porin rykmentin arkisto 1918, I pataljoonan taistelukertomukset (k. 5), Kansallisarkisto.

Vapaussodan rintamamiesten liiton arkisto (T 15834-15835), Kansallisarkisto.

Suomen sotasurmat 1914-1922 -tietokanta, Kansallisarkisto.
Kari Vestolalta saadut tiedot.

Aartolahti A. W.: Satakuntalainen [Elo Selin]. Teoksessa Heporauta Elsa (toim.): Sankaripoikia 1: vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi. 2. painos. Karisto, Hämeenlinna 1937, s. 239-245.
Boström H. J.: Sankarien muisto: Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta henkensä antaneiden kansalaisten elämäkertoja. Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki 1927.

Lahdenperän kylän vaiheita. Lahdenperän kyläyhdistys, Suodenniemi 2005.

Piilonen Juhani: Sastamalan historia 3: 1860-1920. Vammalan kaupunki, Vammala 1997. 

Saarenheimo Kaarle: Porin rykmentti vapaussodassa. Satakunnan kirjateollisuus, Pori 1919.
Evert Lindforsin, Frans Palosen ja Toivo Varheenmaan kuvat yllämainitusta Boströmin kirjasta.
Elo Selinin kuva Nuoren Voiman joululehdestä 1918.

Kellojen tarina

Aina silloin tällöin Suodenniemen keskustassa kuulee menneisyyden ääniä. Ne tulevat kirkontornissa sijaitsevista kelloista, joista vanhemmalla on ikää jo selvästi yli 200 vuotta ja uudemmallakin jo reilut 100 vuotta. Ne ovat aikojen saatossa kertoneet suodenniemeläisille paitsi kirkonmenojen alkamisen ja päättymisen ajankohdista myös muista seurakunnan tapahtumista.


Ote kirkontornin raken-
nuspiirustuksista vuo-
delta 1838. Torniin
näytetään jo tuolloin
varatun paikat kolmelle
kellolle, vaikka niitä
vielä vuosikymmenten
ajan oli vain kaksi.

Kuten tiedetään, rakennettiin Suodenniemen ensimmäinen saarnahuone nykyisen vanhan hautausmaan alueelle vuonna 1685. Myöhemmin rakennus tehtiin uudelleen, kunnes moninaisten ja täällä ehkä myöhemmin selvitettävien vaiheiden kautta kohosi nykyinen kirkko paikalleen Koippurinmäelle vuonna 1831.

Ainakin jälkimmäisessä vanhan hautausmaan tontilla sijainneista saarnahuoneista oli ensin yksi ja myöhemmin kaksi kelloa. Ensimmäinen kello vanhaan kirkkoon oli ostettu 318 kuparitaalerilla vuonna 1746. Se oli valettu Tukholmassa edellisenä vuonna ja valajana oli kellon merkintöjen mukaan Henrik Bohm. Toinen kello hankittiin 770 kuparitaalerin hintaan vuonna 1757. Sekin tehtiin Tukholmassa, tällä kertaa valajana toimi Johan Falstén. Jo kellojen hinnasta huomaa, että jälkimmäinen niistä oli ensimmäistä selvästi isompi.

Suodenniemen historiaa aikanaan paljon tutkinut maisteri Olli Tuominen on selvittänyt, että vanhimman kellon materiaalina oli kupari. Siitä, oliko se oikeasti Suodenniemen vanhin kirkonkello hän ei kuitenkaan ole varma sillä hänen mukaansa vaikuttaa mahdolliselta, että jo edellä selostettua varhaisempi kirkonkello joutui venäläisten anastamaksi ison vihan (1714-1721) aikana. Todisteiden puuttuessa on kuitenkin pidettävä avoinna sitäkin mahdollisuutta, ettei suhteellisen pienessä saarnahuoneessa ehkä ollut kelloja ennen vuoden 1746 hankintaa, sillä säilyneiden tietojen mukaan vastaavissa paikoissa seurakuntalaiset voitiin kutsua koolle kelloja huokeammallakin tavalla, kuten erilaisilla puusta ja metallista valmistetuilla kongeilla.

Kellot siirrettiin saarnahuoneelta Koippurinmäelle uuden kirkon valmistuttua. Niille rakennettiin kirkon tontille oma erillinen kellotorni, jonka korkeus oli 10 kyynärää (= noin 7 metriä) eli ei kovin paljon, kun vertaa sitä nykyiseen vuonna 1839 valmistuneeseen kellotorniin. Sen korkeus on 50 kyynärää. Uuteen torniin kellot asennettiin rinnakkain.

 

Suodenniemen uusin kirkonkello on valettu Bochumer
Vereinin tehtailla Saksassa. Kuvassa tehdasalue
vuonna 1875. Kuva: Wikimedia Commons.

Kellokaksikkoa täydennettiin vuonna 1890, kun niiden rinnalle hankittiin Saksan Bochumista kolmas, ison kellon nimen saanut kello. Siitä maksettiin 1076 markkaa. Kello on valettu Ruhrin alueella Bochumer Vereinin tehtaalla, joka oli teollisuuden kulta-ajalle tyypillinen Keski-Euroopan metallijätti. Se työllisti enimmillään yli 20 000 työntekijää ja tuotelinjalta valmistui kaikenlaisia ajateltavissa olevia suurmetallituotteita: laivojen potkureita, tykkejä, moottoreita – ja tietysti kirkonkelloja.

Jokainen Suodenniemen kelloista oli varustettu teksteillä. Vanhimman eli vuonna 1745 valetun kellon toisella puolella luki latinaksi:

”Elle fudit Holmia – Hind. Bohm – Anno 1745”

Eli Henrik Bohm valanut Tukholmassa vuonna 1745. Ja toisella puolella suomeksi:

”Suodenniemi Cappelin kello Moifroin Pitäjäsä”

Lisäksi kellon alareunaa koristi latinankielinen teksti Soli Deo Gloria eli Kunnia yksin Jumalalle.

Kahdessa uudemmassa kellossa on molemmissa kaksi kirjoitusta. Niistä toinen on uskonnollinen ja toinen kellon hankinnasta kertova. Vuonna 1757 valmistetun kellon toiselle puolelle on valettu suomeksi psalmin 122 jakeet 1-2 ajan kirjoitusasussa: ”Minä iloitsen nijstä kuin minulle sanotut ovat, että me menemme Herran huoneeseen. Ja että meidän jalkamme, pitä seisoman sinun Porteilas Jerusalem.” Ja toisella puolella lukee ruotsiksi ”År 1757 är denna Klocka Guten för Suodenniemi kapells Åboers i Mouhijervi Socken efter dåvarande Comminister Joh. Haberfälts föranstaltande genom Handelsman Herr Backman i Stockholm af Joh. Fahlstén [Tämän kellon on valanut Tukholmassa vuonna 1757 Johan Fahlstén Suodenniemen kappelin asukkaille Mouhijärven pitäjässä siellä olevan pitäjänapulaisen Johan Haberfeltin toimeksiannosta kauppias herra Backmanin välityksellä]”.

Nimimerkki Pontus kertoi
Sanomia Turusta -lehdessä
11.4.1891 suodenniemeläisten
olevan hyvin tyytyväisiä uuden
saksalaisen kellon sointiin.

Saksassa vuonna 1890 valetun valoteräksisen kellon toiselle puolelle on valettu psalmista 100 jakeet 2 ja 4 jälleen ajan tavalla eli: ”Palvelkaa Herraa ilolla, Tulkaa hänen kasvoinsa eteen riemulla. Menkäät hänen porttiinsa kiitoksella, Hänen esihuoneeseensa weisulla; kiittäkäät häntä ja ylistäkäät hänen nimeänsä.” Ja toisella puolella lukee, että "Geg. v. [Gegossen von; valanut] Bochumer Verein. Suodenniemen seurakunnan kello ostettu 1890 w.t. kappalaisen K. A. Palmrothin toimesta.".

Nykyisin kelloista enää kaksi suurempaa ovat olemassa, sillä niistä vanhin ja pienin vaurioitui sisällissodan tykkitulessa korjauskelvottomaksi. Vielä 1980-luvulla kelloja käytettiin muistaakseni ainakin kuolinkelloja soitettaessa myös viestintätehtävään: ison kellon aloittaessa soiton vainaja oli mies, jonka elinvuosikymmenten määrän kellon lyöntien määrä ilmoitti. Sen jälkeen soinut pieni kello ilmoitti täysien vuosikymmenten yli menneiden yksittäisten vuosien määrän. Mikäli taas vainaja oli nainen, aloitettiin soitto pienellä kellolla ja yksittäiset vuodet soitettiin isolla.

Kellojen soidessa voi siis kuulla historian ääniä jopa yli kahden vuosisadan takaa. Maailma ympärillämme on muuttunut, mutta sen äänissä on vielä jotain monille sukupolville tuttua.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan kalustoluettelot 1839-1890, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen kirkon rakennuspiirustukset 1823-1838, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Lounas-lehti 4.11.1890, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 2. Vammala 2007.
Tuominen Olli: Piirteitä Suodenniemen seurakunnan historiasta. Paikallissanomat 22.7.1981, s. 6-7.
Saksankielinen Wikipedia.
Lehtileike: Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.