Pirulanvuori kätkee monta tarinaa

Viime jutussa oli jo näyte opettaja Johannes Maukosen vuonna 1882 tekemästä työstä suodenniemeläisen kulttuuriperinnön tallentajana. Huomasin sittemmin, että hänen raporttiinsa sisältyy myös kiinnostavia Pirulanvuoreen liittyviä tarinoita. Ne jäivät minulta ensin huomaamatta, koska ne sisältyvät kertomuksen Laviaa koskevaan osaan.

Pirulanvuori on kivinen paikka. Tämä latomus
sijaitsee kukkulan huipulla komeiden
maisemien äärellä. Se saattaa olla Kittilän
kylän Ylikurjen ja Suodenniemen kylän
Pösön talojen maita erottanut rajamerkki.

Aluksi Maukonen käy läpi vierailunsa aikana tekemiään havaintoja:

"Lavian kirkolta alkaen on 3 pientä lampia perättäin yhdessä linjassa kaakkoon päin: nimiltään Lavi-, Miekka- ja Palojärvi. Viimeksi mainitun järven pohjoisrannalla on Pirulanvuori. Tuon vuoren kivilaji näkyy aikain kuluessa useissa paikoin erkaantuneen suuremmiksi ja pienemmiksi paaseiksi, jotka suomumaisissa sarjoissa ovat vielä kiinteän vuoren yhteydessä. Toisin paikoin vuori rapautuu epämukaisiin lohkareisiin. Tuollaisen rapautumisen vaikutuksesta on vuori vierynyt arvattavasti useita kertoja toisin paikoin melkein seinän jyrkkyistä rinnettään alas Palojärveen jättäen jälkeensä kolkon louhikon."

Sitten päästään käsiksi jännittävään tarinaperinteeseen, jota harmikseni en tuntenut vuorella toissa keväänä käydessäni:

"Sanottiin nykyään vielä elossa olevain omin silmin nähneen vuoressa tapahtuneita vähempiä vierymisiä. Eräänä syysyönä joko Itämaisen sodan (1853-6) tai jonkun edellisen sodan edellä, joiden ennustajana on vierymisiä pidetty, vieryi vuori ja kuului silloin vierymäpaikka tulena säihkyneen aina järveen asti."

Jyrkkääkin jyrkempi rinne päättyy
laakson pohjalla näkyvän Palojärven rantaan.

Piruista Suodenniemellä on ollut täällä blogissa puhetta jo ennenkin, mutta tietysti niillä on sijansa myös niille itselleen nimetyllä kalliolla:

"Kolkolta näyttää tuo vierynyt rinne katsojan silmään, eikä siis ole ihmeteltävä, jos kansa on sen pirujen palatsiksi pyhittänyt. Siinä ukkopiru muinoin asuskelikin ja opetti poiilleen esi-isäinsä tapoja. Muutamakseen ukko tutki poikainsa voimia, käskien näiden pysäyttämään kiven, jonka se laski vuorelta vierymään alas. Ensimäinen ja toinen poika ei voinutkaan alas syöksyvää kiveä hillitä vauhdistaan. Vasta kolmas poika sai lähellä järven rantaa kiven seisahtumaan ja pani toisen, uunin kokoisen kiven alapuolelle sen pönkäksi. Siinä lepää järveen päin nojallaan tuo monta kuutiosyltä sisältävä kallionlohkare ja näyttää ikään kuin haluaisi kerran vielä päästäkseen ikuiseen lepoon Palojärven tyynessä povessa.

Huomattuaan muiden kahden poikansa vähäväkisyyden, lausui ukkopiru: "Sukuni tulee heikkoa heikommaksi!". Suonenlyönnilläkö vai kuppaamisellako lie pirujen suvun verenala heikonnettu, ei seudun rahvas tiedä mainita. Vaan että se todella oli entisestään heikontunut, todistaa seuraava tapaus: Riutan Jaakko tappoi yhden jättiläisen l. pirun pesäänsä Pirulanvuoressa. Jaakon taistellessa toisen jättiläisen kera alkoi vuori vieryä. Vihdoin kuitenkin Jaakko voitti vastustajansa, jonka tapettuaan hän viskasi miekkansa Miekkajärveen. Tästä tapauksesta juuri tuo keskimmäinen lampi johtaa mainitun nimensä.

Vuorella kohoaa nykyisin
Suodenniemen Lionsien rakentama
näkötorni, josta sen editse kulkevaa vanhaa
vesiväylää, "vieryviä" rinteitä ja muita
yhden euron kolikostakin tuttuja
maisemia voi käydä ihailemassa.

Toisen tarun mukaan tutki piru ainoastaan yhden poikansa voimia sanoen: "Sitte minä sinua mieheksi sanon, jos pysähdytät tämän kiven.", jonka ukko sitten vierytti tulemaan alas. Poika sen pysäyttikin edellä kerrottuun paikkaansa ja nimitetään sitä Mullinkiveksi."

Paitsi kansantarinoiden kohde on Pirulanvuoren seutu jo varhain ollut monen kulkijan etappi. Maukonen on tarkkaan tapaansa kirjannut ylös myös pitkin järvilinjaa edennyttä talvitietä koskevaa perinnettä.

"[...] Talvisin on ammon ajoista kulkenut Suodenniemeltä Poriin pohjakunnan tie näiden järvien kautta ja ensi kertaa kaupunkiin matkaavilta on, tuon yleisen vanhan tavan mukaan, Palojärvellä Mullinkiven luona vaadittu ns. härkämiehen ryyppyjä. Lieneekö tuo tapa saanut alkunsa sananlaskusta "Harvoin härkä linnasta palaa" siten, että jos ei härkämieheltä ryypyt liienneet hatun kivelle viskaamisesta, ennen kaupungissa käyneet uhkasivat hänet eksyttää kaupungin sokkeloisille kaduille härän tavoin kotiin osaamattomaksi."

Jo edellistä kirjoitusta laatiessani huomasin, että Johannes Maukonen on ollut tunnollinen ja tarkka muistiin merkitsijä: kun tarkastettavissa olevia yksityiskohtia varmistelee, ovat ne täsmänneet Maukosen tekstin kanssa. Tuntuukin, että Pirulanvuorta koskeva osuuskin on juuri sellainen, millaisena se on hänelle kerrottu. Tarinoiden valossa paikka varmaan avautuu uudella tavalla, kun taas jossain vaiheessa kapuan näkötornille tuota maisemaa katselemaan.

Lähde:
Maukonen Johannes: Muinaisjäännöksiä Tyrvään kihlakunnassa. Käsikirjoitus vuodelta 1882, s. 76-77, Museoviraston arkisto.

Väijytys Koirikuononahteessa

Tämän jutun tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Ikaalisten puolelle mutta ne sivuavat sen verran Suodenniemeäkin, että niistä on paikallaan täälläkin mainita.

Elettiin keskikesää 1808. Suomen sotana tunnettu tapahtumasarja oli alkanut alkuvuodesta ja Ruotsin armeija oli jo kevään mittaan joutunut vetäytymään Pohjanmaalle. Hämeenkyrön Järvenkylästä sinne johtava Hämeenkankaan tie kulki harjujonoa pitkin Suodenniemen pohjoispuolitse ja Kankaanpään ohi Vaasan suuntaan. Tie oli ruotsalaisten perässä seuranneiden venäläisten ainoa huoltotie nykyisen Pirkanmaan suunnasta Pohjanmaalle päin. Sen varrella oli joukko kestikievareita, joista Suodenniemeä lähimmät olivat Vehuvarpeen ja Niinisalon kievarit.

Suomen sodan tunnetuimpia hahmoja
on Sven Dufva. Kovia kahakoita
nähtiin muuallakin, eikä
vähiten Hämeenkankaantien varrella.
Kuva: Wikimedia Commons

Vehuvarpeen kestikievarinpitäjänä oli tuohon aikaan Jöran Mattsson, jota myös Varpeen kälmiksi kutsuttiin. Hänestä ei loppujen lopuksi ole paljonkaan ns. varmaa tietoa, mutta erilaisia tarinoita sitäkin enemmän. Hänen niskaansa on aikojen saatossa soviteltu niin konnan kuin sankarinkin viittaa. Hänen sanottiin olleen myös suuri noita, jolla oli taikavoimia. Onpa häneen liitetty rikollisenkin leimaa, mutta asiakirjoista ei sellaisille väitteille ole löytynyt vahvistusta. Jollei tätä seuraavaa sellaiseksi lasketa.

Sota näkyi Kälmin kotipiirissä. Tiellä kulki usein venäläisten kuormastoja, joista osa oli kasakoiden suojaamia. Syytä suojaamiseen olikin, sillä vaikka Ruotsin armeijaa ei näillä seuduilla enää näkynyt, jouduttiin paikallisten asukkaiden kanssa toisinaan rettelöihin. Heinäkuussa kahakoitiin saman tien varressa Karvian Skantsissa (ks. alempana oleva kartta) niin, että uhreja tuli molemmin puolin.

Kälmi lienee tarkkaillut venäläisten liikkeitä ja havainnut niissä samanlaisina toistuvia rutiineita. Kuriireita tuli ja meni, tavaraa liikkui. Jossain vaiheessa hän on alkanut suunnitella ryöstöä ja alkanut kerätä lähipiiristään ihmisiä mukaan hankkeeseen.

Milloin suunnitelma toteutettiin, ei ole tarkalleen tiedossa. Eri kertomuksista päätellen se voisi olla tapahtunut heinäkuun lopussa tai elokuun alussa. Tapahtumapaikaksi perimätieto kertoo Varppeesta vähän Kankaanpään suuntaan olevan Koirikuononahteen (tunnettu myös Koiviston ahteena). Ajateltiin, että ylämäessä kärryjä vetävän hevosen oli pakko hidastaa ja ryöstäjäjoukko saisi silloin tilaisuutensa.

Ryöstön kulusta samoin kuin koko tapahtumaketjustakin on olemassa useita vähän toisistaan poikkeavia kertomuksia. Näyttää siltä, että kuriiri ilmaantui ahteeseen mukanaan ehkä vain yksi saattaja. Seipäillä ja ainakin yhdellä tuliaseella varustautunut miesjoukko pääsi tilanteen herraksi ja surmasi kuriirin. Saattaja ilmeisesti pääsi livahtamaan (tästä on olemassa ainakin yksi erittäinkin tarkka kuvaus) ja hälyttämään Järvenkylässä majailleet maanmiehensä. Sillä aikaa kuriirin ja ehkä hevosenkin ruumis haudattiin, kärryt työnnettiin suohon ja muutenkin tapahtumapaikkaa siistittiin. Sen jälkeen miehet hajaantuivat ryöstösaalis mukanaan tahoilleen odottamaan mitä tuleman piti.

Hämeenkyröstä (Kyrö) Pohjanmaalle kulkenut
Hämeenkankaantie erottuu hyvin tässä vuodelta 1806 peräisin
olevassa tiekartassa. Myös Vehuvarpeen kievari (Wehuvarpi)
on siinä merkittynä. Kuten nähdään, ei Suodenniemi vielä
ollut tieverkon varrella. Kyläteitä tietysti jo oli, muttei
varsinaisia maanteitä, joita olisi karttoihin merkitty.
Yksityiskohtana kartassa näkyy, että Suodenniemi on
merkitty siihen Kirkkojärven länsipuolelle. Kirkko oli
silloin siellä, joten se oli pitäjän "virallinen" keskuspaikka.

Kostoretkeä ei tarvinnut odottaa pitkään. Jo muutamaa päivää myöhemmin Hämeenkyröstä saapui sotilasosasto, joka alkoi etsiä kukin tahoilleen piiloutuneita syyllisiä. Heidän henkilöllisyytensä näyttää olleen etsijöiden tiedossa, niin hyvin vastaisku osui kohteisiinsa. Kun Kälmiä ei löytynyt kotoaan hänen vaimonsa vietiin vangiksi ja tilan rakennukset poltettiin. Samoin Sävilammin torppa lähellä Suodenniemen rajaa pistettiin tuleen. Myös muita vangitsemisia tehtiin ja ilmeisesti osa saaliistakin löytyi. Siihen sisältyneet hopearahat lienevät kuitenkin jääneen teille tietymättömille.

Näistä tapahtumista ehti kulua vuosikymmeniä, kunnes Johannes Maukonen –niminen opettaja saapui vuonna 1882 Suodenniemelle keräämään tietoa pitäjän muinaisjäännöksistä ja kansantarinoista. Suomen Muinaistieteellinen Seura oli päättänyt kartoittaa ne maanlaajuisesti ja lähettänyt siksi stipendiaatteja tutkimusretkille eri kihlakuntiin. Maukosen onnistui löytää Hämeenkankaantien juttuun uusia Suodenniemeen liittyviä tietoja, kun hän eräänä päivänä astui Lahdenperässä Mustapään mailla sijainneeseen Kivistön torppaan. Siellä hän tapasi torpparinleski Anna Yrjänäntyttären. Maukosen mukaan ”aivan täysissä voimissaan sekä ymmärryksen että muiston puolesta” ollut Anna oli 84-vuotias, joten ryöstön tapahtuma-aikaan hän oli siis ollut 9 vuoden ikäinen. Oletettavasti hän oli kuullut tapauksesta useasti elämänsä mittaan, kenties vain parin välikäden kautta.

Anna kertoi, että kun Kälmi alkoi kerätä joukkiota ryöstöä tekemään, hän otti yhteyttä vävyynsä, Iso-Sävin nuoreen isäntään Johan Johanssoniin. Tämä keräsi lähipiiristään miehiä mukaan porukkaan ja yhdessä joidenkin ikaalislaisten (perimätiedossa esiintyy joitakin nimiäkin) kanssa ryhdyttiin tuumasta toimeen. Anna kertoi tapahtumien kulusta jotakuinkin samoin kuin aiemmatkin kertojat mutta ryöstön jälkeisistä tapahtumista Suodenniemellä hän tiesi enemmän:

”Ikalisten puolella nämä [=venäläiset] polttivat Sävilammen talon ja Katajan torpan.[…] Mustajärven talossa Peräkunnan kylää, venäläiset toivat tupaan olkikuvon l. kimpun, jonka sytyttivät palamaan. Wihollisten pois mentyä, talossa oleva vanha ukko sammutti tulen, joten talo säilyi palamasta. Sävin kylän Iso-Sävin tuvassa oli edellisenä päivänä ollut tapettujen venäläisten nahkahihnoja, vaan vihollisten paikalle saapuessa isäntä ne kätki metsään sammalten alle. Wenäläiset ottivat talosta sian ja vasikan, jotka ne sitte paistoivat Sepän Pajamäellä.

Seutulaiset ennättivät ennen kostajoiden tuloa paeta metsään, mutta Wähä-Sävin isäntä l. vaari sekä vanha renki Matti joutuivat vihollisten vangiksi. Näillä kannatettiin voikorvoa Ikalisiin palatessa.”

Anna muisti, että Matti-renki olisi päässyt pakenemaan ja isäntä olisi viety Turkuun, mutta rippikirjan merkinnän mukaan Matti olisi ollut se Turkuun viety, sillä hänet on merkitty siellä kuolleeksi 30.10.1808.

Ison-Sävin 28-vuotias isäntä Johan Johansson lienee ollut yksi ryöstöön
osallistuneista. Hänen vaimonsa Gretha oli Varpeen kälmin tytär. Perhe
näyttää selvinneen eheänä Suomen sodan aikaisista melskeistä.
Kuva: Suodenniemen rippikirja 1807-1813, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto

Vähitellen tapaus alkoi painua taka-alalle, vaikka Vehuvarpeen kievarin pellosta kerrotaan joskus löytyneen hopeakolikoita. Kertomukset sentään jäivät. Vanha tiekin on meidän aikaamme säilynyt, valmiina aikamatkaajia varten.

[LISÄYS 28.2.2015: Tähän juttuun on jatkoa tarinassa Uusia tietoja Koirikuononahteen tapauksesta.]

Lähteet:

Maukonen Johannes: Muinaisjäännöksiä Tyrvään kihlakunnassa.  Käsikirjoitus vuodelta 1882, s. 71-73, Museoviraston arkisto.
Ikaalisten ja Suodenniemen seurakuntien arkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Carlsson Wilhelm: Entinen Ikalinen: historiallinen kertomus Ikalisten, Parkanon ja Kankaanpään pitäjistä. SKS:n toimituksia 47, Pitäjänkertomuksia 4. SKS, Helsinki 1871.

Koskelo Jaakko, Lammi Leo: Hämeenkankaantien varrelta. Ikaalinen-Seura, Ikaalinen 1987.
Kartta: Wäg-Karta öfver Finland 1806 (MHA, If. 1). Maanmittauslaitoksen historiallinen kartta-arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.