perjantai 20. joulukuuta 2013

Taistelu punaisesta talosta

Suurin osa talvisodassa taistelleista suodenniemeläisistä kuului Kannaksella toimineen Osasto Bergin kymmenennen pataljoonan 1. komppaniaan (1./X/Os.B). Joitakin pitäjäläisiä osallistui sotatoimiin myös muilla suunnilla. Tässä kirjoituksessa kerrotaan Jalkaväkirykmentti 16:n 2. komppaniasta (2./JR 16), joka taisteli talvisodan alussa Korpiselän pitäjän Tolvajärvellä Laatokan pohjoispuolella. Nykyisin Tolvajärvi lienee tunnetuin paitsi kauniista maisemistaan myös siitä, että siellä saavutettiin ensimmäistä kertaa laajamittaista menestystä hyökkäävää puna-armeijaa vastaan.

Jylmäkänlahdelta jonkin aikaa taisteluiden päättymisen
jälkeen otettu kuva. Näillä main Arvo Järvensivu
ja muu osa toisesta komppaniasta taisteli joulukuun
puolenvälin tienoilla. Maaston muodoista päätellen Vasikkaniemi
on suoraan edessä linnuntietä noin 3 kilometrin päässä kuvan
horisontin takana. Etualalla lienee Tolvajärveltä
Ägläjärvelle vievä maantie.
Kuva: SA-kuva 10738.
Jalkaväkirykmentti 16:n 2. komppaniassa suodenniemeläisistä taisteli ainakin sotamies Arvo Järvensivu, joka oli syksyllä 36 vuotta täyttänyt kolmen lapsen isä. Pian syntymäpäivänsä jälkeen hän oli saanut kutsun astua palvelukseen. Järvensivun komppania saapui Tolvajärvelle joulukuun 7. päivän aikoihin, kun sotaa oli jatkunut viikon verran. Ainoa suodenniemeläinen hän ei rykmentissään toki ollut: mukana oman pitäjän miehistä olivat ainakin Toivo Jokiniemi, Lauri Laine, Aarne Lepistö, Lauri Mansikkamäki, Johannes Piittala, Svantte Uusimaa ja Arvo Virtanen.

Ensimmäisten päivien aikana vihollisen joukkoja nähtiin mutta tulitaisteluihin ei vielä ajauduttu. Pian aseet alkoivat puhua ja rintama liikkua. Hitaasti mutta varmasti venäläisten eteneminen tyrehtyi ja muuttui perääntymiseksi. Lehdistö sai tapahtumista useita riemullisia etusivun juttuja.

Toisen komppanian sotapäiväkirja kertoo elävästi, miten taistelut kehittyivät päivä päivältä. Pienenä vinkkinä mainittakoon, että sitä lukiessa kannattaa pitää esillä karjalankartat.fi –sivua, koska päiväkirjassa mainitut paikat ja tienristeykset näkyvät siellä. Tapahtumapaikat ja kertomuksessa mainitut yksittäiset talotkin on siksi helppo paikallistaa.

Suomalaiset etenivät päivä päivältä ja valtasivat takaisin vihollisen haltuun joutunutta maastoa. Kovia taisteluita käytiin erityisesti Jylmäkänlahdella Ägläjärvellä. Niiden rasituksista kertoo sotapäiväkirjan maininta, jonka mukaan joulukuun 18. päivän aikaan komppanian miehet olivat niin väsyneitä, että nukkuivat hangelle aina pienenkin pysähdyksen aikana. Kymmenen päivän kamppailut olivat vaatineet veronsa, mutta taisteluita oli silti jatkettava, päivästä toiseen.

Arvo Järvensivun komppania eteni etelästä tulevan tien
tien suuntaisesti kohti Ägläjärven kylää. Vasikkaniemi on merkitty
punaisella ympyrällä. Keskellä alhaalla näkyy Jylmäkänlahti,
minkä rannalla ylempänä oleva valokuva on otettu.
Vasikkaniemen taisteluiden kulusta on sotapäiväkirjassa käsin piirretty kartta.
Pienen kartan punainen merkki osoittaa, millä kohtaa isossa kartassa ollaan.
Joulukuun 20. päivän aamuna 2. komppania sai tehtäväksi hyökätä Ägläjärven ja Kyläjärven välissä sijaitsevaan Vasikkaniemeen. Päähuomio kiinnittyi Tolvajärveltä Ägläjärven kylään vievän maantien varrella olleeseen punaiseen taloon, johon vihollisen tiedettiin linnoittautuneen. Valtaukseen lähdettiin Pienakanlammen maastosta ja aamun aikana vallattiin oheisessa kartassa näkyvät Kyläjärven eteläpuoliset talot. Siitä jatkettiin kohti luodetta ja maantien vartta.

Pahaksi onneksi komppanian kolmesta konekivääristä vain yksi oli toimintakelpoinen. Tulivoima jäi siksi ajateltua pienemmäksi. Punaisessa talossa puolustautuvat viholliset tekivät kovaa vastarintaa ja talo saatiinkin vallattua vasta iltapäivän puolella. Valtauksen jälkeen onnistuttiin yllättämään kaksi etelästä perääntyvää vihollisosastoa, jotka kuvittelivat talon olevan edelleen heidän hallussaan ja joutuivat siksi valmistautumattomina suomalaisten tuleen.

Komppania joutui luopumaan punaisesta talosta parin tunnin miehityksen jälkeen, kun sinne alkoi tulla vihollisen tykistön suorasuuntaustulta. Pian niemeen saapui muita suomalaisjoukkoja, jotka vapauttivat JR 16:n miehet lepoon samaan Pienakanlammen maastoon, josta aamulla oltiin lähdetty liikkeelle.

Päivän kiivaat taistelut Vasikkaniemen herruudesta olivat vieneet 2. komppanian riveistä 12 miestä. Kaatuneita oli yhdeksän, heidän joukossaan myös Arvo Järvensivu, sodan ensimmäinen Suodenniemellä asunut ja sinne haudattu sankarivainaja. Kaksi sotilasta oli kadonnut ja yksi haavoittunut. Uhri oli raskas mutta taistelun tulokset tärkeitä suurvallan hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle kansalle. Siihenastiset ja sen jälkeen saadut voitot Ägläjärven alueella kohottivat uskoa omiin mahdollisuuksiin. Ilman tuota uskonlisäystä talvisodan tulos olisi voinut olla kovin toisenlainen.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 16:n 2. komppanian (2./JR 16) sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Karttapohja: karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Arvo Järvensivun valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Pitäjän teollisuutta vuonna 1935

Vuonna 1935 Suodenniemi oli vahvasti maatalouteen sidottu pitäjä, kuten pitkään ennen ja jälkeen tämän ajankohdan. Teollisuustuotantoa pitäjässä oli vain vähän, mutta sitä joka tapauksessa oli. Sen rungon muodostivat sahateollisuus ja myllyt. Tuotanto oli keskittynyt kolmeen paikkaan vesien äärelle: Taipaleeseen, Putajaan ja Kittilään.

Taipaleen Saha-, Mylly- ja Sähkö Osakeyhtiön
osakekirja vuodelta 1921.
Taipaleen asema suodenniemeläisenä teollisuuskeskittymänä lepäsi tähän aikaan kahden miehen harteilla. Kalle Nieminen omisti Taipaleen Sahan ja ylisen myllyn Oskari Salon pyörittäessä Taipaleen Myllyä ja Sähkölaitosta. Yritysten mittaluokasta tänä aikana kertoo, että omistajat olivat samalla yritystensä ainoita työntekijöitä.

Taipaleen ylinen mylly käsitteli vuoden 1935 aikana 3600 hehtoa kauraa, 1150 hehtoa ruista, 760 hehtoa ohraa ja 320 hehtoa sekaviljaa. Voiman lähteenä oli kaksi vesiturbiinia, jotka tuottivat yhteensä 48 hevosvoiman tehon. Salon Taipaleen mylly oli tuotantomääriltään hiukan suurempi: sen päätuotos tänä vuonna oli 6000 hehtoa jauhettuja kauroja, minkä lisäksi se jauhoi 400 hehtoa rukiita ja 250 hehtoa ohraa. Tämän lisäksi kuorittiin 75 hehtoa kauroja.

Sahatavarapuolella Kalle Nieminen sahasi Taipaleen Sahalla vuoden aikana noin 20 standarttia (1 std = n. 4,6 m3) erilaista lankkua ja lautaa. Samana aikana Oskari Salo tuotti sähkölaitoksellaan 2000 kilowattia sähköä valaistukseen ja 600 kilowattia voimaksi. Yksi kilowatti sähköä valaistusta varten maksoi tuolloin 2 markkaa ja voimaksi markan ja 50 penniä.

Taipaleenjokea vaivasi 1930-luvulla ilmiö joka on havaittavissa jo 1600-luvun maakirjakartassa: kesäinen veden vähyys. Saha ja Ylinen mylly seisoivat veden vähyyden vuoksi juhannuksesta elokuun loppupuolelle. Sähkölaitoksellakin tuotanto oli kausiluonteista, sillä se oli käynnissä vain valoa tarvittaessa.

Suomen satavuotiasta
sahateollisuutta kunnioitettiin
postimerkillä vuonna 1959.
Putajan teollisuuslaitokset tähän aikaan olivat E. Sahankosken omistamat saha ja mylly. Sahalla käsiteltiin vuoden aikana noin 3500 runkoa kuusta, 2500 runkoa mäntyä ja 1000 runkoa koivua. Näistä määristä tuotettiin 100 standarttia kuusi-, 75 standarttia mänty- ja 30 standarttia koivulautaa. Työntekijöitä sahalla oli 3 miestä. Myllyssä jauhettiin etupäässä kauroja, joita vuoden kuluessa käsiteltiin noin 2000 hehtoa. Rukiita jauhettiin noin 200 hehtoa ja ohria 100 hehtoa. Ehkä pienenä erikoisuutena myllyllä jauhettiin myös 1000 kiloa ulkomailta laivattua maissia. Voiman sahalle ja myllylle tarjosi 40 hevosvoiman vesiturbiini eli tehoa oli jonkin verran enemmän saatavissa kuin Taipaleessa.

Putajan laitoksia vaivasivat vuoden aikana pitkät seisokit. Saha oli remontin ja raaka-aineen puutteen vuoksi pysähdyksissä yhteensä 200 päivää. Myllylläkin samat syyt aiheuttivat 100 päivän verran katkoja tuotantoon.

Näiden kahden sahalaitoksen lisäksi kolmas seisoi Salmen sillan kupeessa Kittilässä. Siellä tapahtui kesällä omistajamuutos kun Heikki Haverin tilalle omistajaksi tuli R. Nikkilä. Samalla yrityksen nimeksi näyttää Suodenniemen Sahan sijaan tulleen komeasti Suodenniemen Sahateollisuus. Tämäkin laitos oli työn puutteen vuoksi suunnilleen puolet vuodesta kiinni mutta kesällä siellä oli aika kuhina: töissä oli kaikkiaan 27 miestä, joista kolme alle 18-vuotiaita. Yhdessä tämä työvoima käsitteli 12 000 kuusi- ja mäntyrunkoa, joista saatiin sahattua puutavaraa 265 standartin verran. Siellä voimakoneena oli pitäjän kenties suurin voimantuottaja, 85 hevosvoiman mäntähöyrykone.

Edellä mainittujen lisäksi Suodenniemellä lienee ollut tuolloinkin toiminnassa vielä eräs teollisuusyritys, jonka tietoja en vuodelta 1935 kuitenkaan onnistunut löytämään. Kyseessä oli Jyrmysjärven rannassa sijainnut vuonna 1923 perustettu Suodenniemen Osuusmeijeri, joka ensimmäisenä toimintavuotenaan osti isännöitsijänsä Wilho Hongon johdolla maitoa markalla kilo ja jalosti sen sitten vientivoiksi, josta se sai 32 markkaa kilolta.

Paloasema ja Suodenniemen Osuusmeijeri
rinnakkain Jyrmysjärven rannalla vanhassa valokuvassa.
Kuva: Pentti Mikkola
Osuusmeijeristä tiedetään, että se kasvoi vuoteen 1953 mennessä niin, että maitoa kului jo yli 2,2 miljoonaa kiloa vuodessa kun vuonna 1923 oli käytetty ”vain” noin 378 000 kiloa. Kun vuonna 1923 työntekijöitä oli yhteensä 3 henkeä, oli laitoksessa vuoden 1953 lopussa jo 14 työntekijää Mauno Peltosen toimiessa isännöitsijänä. Myös tuotevalikoima oli siihen mennessä monipuolistunut: voin lisäksi valmistettiin kahta eri laatua kermaa sekä maitoa, kuorittua maitoa ja piimää. Kuorittu maito oli kilomääräisesti merkittävin tuote, rahaa puolestaan tuli eniten voista.

Lähteet:
Tilastollisen päätoimiston teollisuustilasto -arkisto, Kansallisarkisto.
Kuvat: Wikimedia Commons, Pentti Mikkola.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Kaksi kurkistusta vanhaan Putajaan

Entisen Turun ja Porin läänin vanhojen maanmittauskarttojen digitointi on edennyt siihen pisteeseen, että Suodenniemeäkin koskevaa aineistoa alkaa olla saatavilla. Läänin entisten kuntien karttoja digitoidaan aakkosjärjestyksessä ja nyt edetään M-kirjaimessa, joten Suodenniemen naapurikuntien osalta asiat ovat jo jotakuinkin järjestyksessä.

1800-luvun maanmittari varusteineen. NOAA's Historic Coast & Geodetic
Survey (C&GS) Collection, Wikimedia Commons

Suodenniemen raja-alueita pääsee katselemaan tutustumalla Kankaanpään ja Lavian karttoihin mutta eniten tietoja taitaa sittenkin antaa Mouhijärven karttojen tarkastelu. Etenkin Eskolan kylä kannattaa tarkistaa mutta myös Hyynilän ja Murron kylien materiaalit sisältävät suodenniemeläisittäin kiinnostavia tietoja. Etsivä löytää pitäjään liittyvää katseltavaa varmasti muidenkin kylien kartoilta, niin monilla Mouhijärven taloilla kun oli Suodenniemen alueelle sijoittuneita ulkopalstoja.

Ulkopalstat syntyivät kun taloille aikanaan muodostui maanomistusta niiden rintamaiden ulkopuolelle. Erityisesti luonnon niittyjä tavoiteltiin pitkänkin matkan takaa, koska heinää ei ennen aikaan vielä itse kasvatettu. Sanotaan, että Varsinais-Suomen vanhimmat ulkopalstat saattavat olla rautakautisia ja niiden omistus periytyi katkeamatta sukupolvelta toiselle. Suodenniemen palstojen ikää on yritetty arvailla. Asutustahan entisen Mouhijärven kunnan ja laajemmin Karkun alueella on ollut ties kuinka kauan. 1800-luvulla perustettiin komitea ulkopalstoja vähentämään mutta tuloksia syntyi hitaasti. Nykyisellä Sastamalallakin on vielä yksi enklaavi eli toisen kunnan maata rajojensa sisällä. Eksklaaveja eli Sastamalan maita toisten kuntien alueella puolestaan taitaa olla viisi kappaletta, joista yksi on asuttu.

Putajan isojakokartta vuodelta 1832 kuvastaa hyvin sitä maanomistuksen rikkonaisuutta, joka varsinkin aikaisemmin oli vallitsevaa. Kiikoisjoen varrella oli monta maanomistajaa. Molemmat kosket virtasivat vielä vapaina ja kuten tarkkaavainen katsoja huomaa, ei nykyisten kivisiltojen kohdalla kuten ei ylisellä koskellakaan näy vielä saaria: ne muodostettiin kaivamalla vasta myöhemmin. Jonkinlainen lautta ylisen kosken kohdalta näyttää kuitenkin jo menneen.

Vuonna 1832 nykyisten kivisiltojen alue
oli vielä lähes luonnontilassa.
Karttamerkit on selostettu harmittavan huonosti mutta tekstit kertovat enemmän. Jokirannan arvokkaat rantaniityt olivat jo hyötykäytössä: niitynomistajien joukossa ovat esimerkiksi Selkeen puustelli, Villo, Rosin (vai Rossin?) puustelli, Pyöräniemi ja Murron kylän Saksa. Olisi hauska tietää kävikö esimerkiksi Saksan väki todella Hyynilän takaa täällä niittohommissa vai oliko heinän korjuu ja käyttö järjestetty muulla tavoin.

Varsinaisia asumuksia nykyisin Putajana tunnetun kylän alueella oli vain vähän. Tässä esimerkissä on tontiksi merkitty vain oikeassa yläkulmassa näkyvä Hujon uudistilan pihapiiri (merkitty karttaan E-kirjaimella). Eritasoisia teitä näkyy jonkin verran mutta esimerkiksi Suodenniemen kirkolle kuljettiin ilmeisesti vielä vesiä tai talvisin jäitä pitkin.

Vuonna 1912 toteutetun isojaon täydennyksen kartassa näkyy asutuksen leviäminen Putajan alueelle. Nykykarttaan merkitty Teemanni oli vielä Stenman. Sen vieressä tien vartta eteenpäin mennessä on Vuorion torppa. Alisenkosken lähistöllä näkyy useita nykyisestä kartasta helposti tunnistettavia kohteita: kivisillat ovat jo paikallaan ja muodostuneella saarella on jo rakennuksiakin.

Tässä kartassa ainakin itselleni pisti silmään pihapiirien tarkka kuvaus: rakennukset lienee piirretty kuten ne oikeastikin sijaitsivat. Jopa rannan niittyjen ladot näyttäisi olevan merkitty. Alisenkosken saha seisoo pontevasti paikallaan huolimatta siitä, kuinka kriittisesti nimimerkki Pontus oli keväällä 1891 kuvannut kylän ja koko Suodenniemen pitäjänkin sahateollisuuden tilannetta Sanomia Turusta -lehdessä:

Noin 7 elikkä 8 vuotta taaksepäin oli kunnassamme oikeen kuumeentapainen työliike. Kaksi sahaa, toinen Taipaleessa ja toinen Putajassa kävivät täyttä vauhtia yöt ja päivät kaiken suvea siihen asti kuin järvet ja joet syksyllä jäätyivät. Useasti oli Putajan saha käynnissä lauhkeilla talvilla ainakin jouluun asti. Putajan sahaan tuotiin tukkipuut suurimmaksi osaksi Mouhijärven ympäristöltä ja itse sahankin läheisyydestä vähempi lukumäärä. […] Nyt on sekä Taipaleen että Putajan sahassa kuoleman tapainen hiljaisuus puuliikkeeseen nähden. […] Putajassa ei juuri tykkänään ole saha hajoitettu perustuksiaan myöden, mutta täydellisesti se kuitenkin seisoo nykyään toimetonna.
 
Vuoden 1912 kartan liitelehdet kertovat
yksityiskohtaisesti mm. Wähälähteenmäen
perintötalon viljelyspalstoista.
Putajan sahalla oli kuitenkin vielä useita vuosikymmeniä edessään. Niistä ehkä toisten enemmän.

Näitä karttoja tutkimalla löytää hienoja tiedonmurusia menneisyyden kotiseudusta. Katselemallakin saa paljon irti, mutta vielä enemmän hyötyy jos lukee läpi karttojen perässä olevia selitetekstejä (jälkimmäisessä kartassa ne ovat jo suomeksi), jossa kartan kuvaaman alueen jokainen maastollinen yksityiskohta saa selostuksensa. Kannattaakin käytellä ahkerasti karttanäkymissä olevia Edellinen ja Seuraava –painikkeita. Niiden avulla voi katsella esimerkiksi nykyisen Jätinmaantien – Palomäentien varren asutusta Kiikoisten rajalle saakka.

Nyt vain odottamaan koska varsinaiset Suodenniemen kunnan kartat tulevat verkkoon. Ehkä ensi vuonna, ehkä aikaa menee vähän enemmän. Luetteloon niistä voi tutustua jo etukäteen.

Lähteet:
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Mouhijärvi. Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

torstai 21. marraskuuta 2013

Hölmön tölväys maksoi monen suodenniemeläisen hengen

Suomen talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939. Se oli torstai, jona kirjailija Aarni Krohnin mukaan ei toivoa ollut. Sodan alkaminen oli yllätys mutta siihen oli kyllä varauduttu. Karjakan kannasta oli linnoitettu pitkin kesää ja suojajoukot oli keskitetty valmiuteen rajan pintaan ennen tositoimien alkamista. Myös väestöä ja omaisuutta oli siirretty pois vaaranalaisilta rajaseuduilta.

Menetyksistä ja vetäytymisestä huolimatta sotaa kestettiin. Sen hidas edistyminen oli karvas pettymys neuvostojohdolle, joka oli enteillyt taistelujen päättyvän Suomen nopeaan kukistumiseen. Suomalaiset tarvitsivat kuitenkin menestyksen, jotta kansallinen usko puolustusmahdollisuuksiin lujittuisi. Lisäksi hyökkääminen on puolustustaistelussakin toiminnan oleellinen osa, joten joulukuun mittaan suunnitelmat vastahyökkäyksestä alkoivat muotoutua. Se oli määrä toteuttaa laajalla rintamalla keskisellä Kannaksella ja saada taisteluasetelmat suomalaisille edullisemmiksi.

Hyökkäyksen ajankohdaksi päätettiin jouluaaton aatto, 23. joulukuuta. Osana hyökkäävää toista armeijakuntaa oli (myös Osasto Vuorena tunnettu) Osasto Berg, jonka kymmenennen pataljoonan 1. komppaniassa (1./X/Os.B) palveli 177 suodenniemeläistä. Sen hyökkäyskaista osui Muolaan pitäjän Kosenjoelle Viipurista Rajajoelle vievän rautatien länsipuolelle, jossa sen oli määrä yllättää vihollinen ja pakottaa se jättämään asemansa. Tämä sodan ensimmäinen merkittävä vastahyökkäys Kannaksella käynnistyi aamuhämärissä jouluaaton aattona. Hyökkäys käynnistyi hieman eriaikaisesti pitkin rintamaa ja kuten useimmat osallistuvista joukoista, myös Osasto Berg lähti myöhästyneenä etenemään omalla sektorillaan.

Toinen armeijakunta hyökkäsi laajalla rintamalla
Karjalan kannaksella 23.12.1939. Osasto Bergin hyökkäysalue
oli Muolaan pitäjän Kosenjoella rautatien varressa.
Pian hyökkäyksen alettua alkoi ilmetä vakavia ongelmia. Viestiyhteyksien todettiin toimivan huonosti. Pataljoonan mukana kulkenut tykistön tulenjohtaja ei saanut yhteyttä tulipattereihin ja tärkeä tykistön tuki jäi saamatta. Yhteys saatiin aikaan vasta kun omat joukot olivat jo sekaisin vihollisten kanssa eikä tykkitulta voitu enää käyttää. Lisäksi pataljoona suunnisti harhaan siitä huolimatta, että juuri 1. komppanian mukana kulki paikallisolot tunteva opas. Myös ennakkotiedustelun puutteet kävivät pian ilmi, kun kymmenennen pataljoonan rinnalla edennyt Jalkaväkirykmentti 13:n III pataljoona (III/JR 13) kohtasi omalla kaistallaan maahan kaivettuja vihollisen hyökkäysvaunuja, joiden miehistöt ryntäsivät niihin pikavauhtia ja pysäyttivät etenemisen kiivaalla tulellaan.

Luonnollinen seuraus vastoinkäymisistä oli, että hyökkäys tyrehtyi aamupäivän mittaan. Iltapäivällä kahden aikaan tehtiin päätös hyökkäyksen keskeyttämisestä ja joukkojen vetämisestä takaisin. Taisteluissa kaatuneiden ja haavoittuneiden määrä oli kuitenkin ehtinyt nousta jo suureksi: pataljoona oli menettänyt 37 miestä kaatuneina. Heistä seitsemän oli suodenniemeläisiä. Kittilän kylästä kotoisin olleet veljekset Antti ja Matti Haapaniemi suojautuivat kertoman mukaan erään suon laitaan saman kiven taakse, josta tarkka-ampuja heidät tavoitti. Sanotaan, että he eivät ehtineet havaita toistensa kaatumista. Jalo Majamaa kuoli haavoittuneena joukkosidontapaikalla, Lauri Kiekara puolestaan menehtyi kranaatti-iskussa ja hänen hautansa kirkonmäellä on tyhjillään. Muut kaatuneet olivat Matti Jokiniemi ja Heikki Mäenpää Lahdenperästä sekä Hämeenkyrössä asunut Paavo Uusikulku. Haavoittuneita pitäjäläisiä oli 11.

Tieto kaatuneista saavutti Suodenniemen seuraavana päivänä eli jouluaattona. Siitä joulusta tuli monessa talossa mustaakin mustempi.

Kaikista seitsemästä vainajasta vain Majamaan ruumis saatiin heti talvisodan jälkeen kotipitäjän hautausmaan lepoon. Jatkosodan aikana marraskuussa 1942 Perkjärvellä työtään tehneet vainajien etsijät löysivät kentälle jääneet Haapaniemen veljekset sekä Matti Jokiniemen ja Heikki Mäenpään, joten heidätkin saatiin lopulta takaisin kotiin.



Jouluaaton aaton epäonnisessa vastahyökkäyksessä menehtyneet suodenniemeläiset.

Kymmenennen pataljoonan sotapäiväkirja kertoo kiinnostavia tarinoita etenkin sotaa edeltävältä syksyltä. Muun muassa siitä miten Tampereelle majoitettu pataljoona jahtasi salaperäisiä vilkkuvia valoja ja miten sotilaallista järjestystä ylläpidettiin harjoituksilla ja tarkastuksilla. Jouluaaton aaton hyökkäyksen se kuitenkin sivuuttaa muutamalla maininnalla. Armeijan sisällä epäonnistumisen syitä kuitenkin ruodittiin kuumeisesti.

Jälkikäteisarvioissa todettiin, että oli ollut virhe vetää viestikaapelit maanteiden ojiin, koska harvoja maaleja tarjoavassa maastossa venäläistykistö moukaroi usein juuri teitä ja ojissa olleet kaapelit katkeilivat tuon tuostakin. Toiseksi syyksi hyökkäyksen epäonnistumiselle nähtiin se, että osasto oli tuotu hyökkäysalueelle lähes 20 kilometrin päästä vain tunteja ennen hyökkäyksen alkamista, minkä vuoksi se oli väsynyt ja heikosti järjestäytynyt. Siitä syystä hyökkäyksen alku myöhästyi ja yllätyksen tuoma etu menetettiin. Lisäksi korostettiin tulikurin merkitystä, koska osa taistelijoista oli ilmeisesti käyttänyt suuren osan patruunoistaan jo hyökkäyksen alkuvaiheessa. Myös uhkarohkeuden välttämistä korostettiin. Hyökkäyksen aikana oli nähtävästi otettu liian suuria henkilökohtaisia riskejä.

Ensimmäinen suuri hyökkäysoperaatio Kannaksella tunnettiin pian hölmön tölväyksen nimellä. Tällaisia sotatoimia ei luonnollisesti puitu sotaa käyvän maan lehdistössä vaan etusivut täyttyivät valoisammalla aiheella, kun vihollinen samaan aikaan peräytyi Tolvajärvellä Laatokan pohjoispuolella. Päämajan tilannekatsauksessa takaisku selitettiin parilla virkkeellä parhain päin.

Rinnakkain kaatuneiden Haapaniemen
veljesten haudat ovat rinnakkain kirkonmäellä.
Epäonnisesta joulukuun 23. päivästä pyrittiin ottamaan irti kaikki mahdollinen oppi ja sodankäynnin taito alkoi onnistumisten ja epäonnistumisten kautta karttua. Suurten uhrausten kautta Suomi sai säilytettyä itsenäisyytensä ja selvisi suursodan melskeistä. Näitä kohtalon aikoja kannattaa muistaa, kun seuraavan kerran kirkonmäen punagraniittisten kivilaattojen ohi kävelee.

Lähteet:
Osasto Bergin esikunnan arkisto (P 537/1), Kansallisarkisto.
Talvisodan organisaatiokortisto: Osasto Berg, X pataljoona. Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Paikallissanomat 18.1.1940, 1.2.1940 ja 23.5.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.
Kaatuneiden valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

torstai 14. marraskuuta 2013

Pröttiä tekemässä

Viime talvena olin Kansallismuseon kansatieteellisessä arkistossa kaivelemassa esiin Suodenniemeä koskevia tietoja. Heidän kokoelmissaan on suuri määrä erilaisia muistitietokeräysten aineistoja, joiden sisältö antaa lisäväriä viranomaisten asiakirjojen tietoon entisajan elämänmenosta.

Eräs keräelmä käsitteli perinneruokia ja Suodenniemeltäkin oli saatu muutama tieto talteen. Ruokavalion koostumus tietysti vaihteli eri kansankerroksissa ennen kuten nykyisinkin mutta Suodenniemeltä saadut tiedot käsittelivät enimmäkseen puuroja, uunijuustoja ja keittoja. Eli ns. tavallisen kansan ruokia.

Yksi kiinnostava tuttavuus oli perinnepannukakku eli prötti. Sitä syötiin kyllä laajemmallakin alueella (ainakin muualla Satakunnassa ja Pohjanmaalla) mutta nähtävästi siis myös Suodenniemellä. Nimen alkuperänä on ehkä ruotsin leipää tarkoittava sana bröd.

Arkistosta löytynyt kuvaus käsitti vain prötin ainesosat, muttei tietoja sen valmistamisesta kuten uunin lämpötilasta tai paistoajasta. Päätin silti kokeilla miltä tuollainen paistos maistuisi.

Valmis prötti. Maistuu paremmalta kuin miltä tässä näyttää.
Olisikohan pinnan pitänyt olla ruskeampi?
Prötin valmistamisesta ei ruoanlaitto enää helpommaksi muutu: perunamuusista suurustetaan ohrajauhoilla löysähkö taikina, joka levitetään pellille. Koska kyse on ilmiselvästi tavasta hyödyntää ruoantähteet, survoin muusin joukkoon myös pari jääkaapista löytämääni porkkanaa. Näin tuotos saisi sekä väriä että makua. Ensin mielsin tuotoksen rieskamaiseksi ja käytin paljon jauhoja, mutta vaimon kehotuksesta lisäsin vielä maitoa, jotta taikina tuli juoksevaksi. Uuni laitettiin 175 asteeseen ja paistoajaksi päätettiin 40 minuuttia. Netistä olisi ehkä löytynyt jotain ohjeitakin mutta vapaasti kokeileminen oli hauskempaa.

Valmis porkkanalla jatkettu prötti oli maistuva kokemus. Rakenteeltaan se on samanlainen kuin pannukakku, mutta tuntui ruokaisammalta. Muutama pala täytti vatsan. Parasta oli kuitenkin prötin muunneltavuus: se maistuu sellaisenaan mutta sitä voisi varmaan kokeilla myös voin tai tuorejuuston kanssa. Myös erilaiset tahnat voisivat sopia prötin kavereiksi. Taikinastakin voisi koittaa erilaisia versioita. Nokkosta olisin nytkin laittanut joukkoon, ellen olisi juuri toissa viikolla käyttänyt viimeisiä.

Prötti on ehdottomasti hyvä keino hyödyntää aterialta yli jäänyt muusi tai yksittäiset perunat. Kannattaa lähteä testailemaan ja nauttia perinneherkun monipuolisuudesta!

Lähde:
Kansallismuseon kansatieteellinen arkisto, kysely n:o 11: Suodenniemi.

torstai 31. lokakuuta 2013

Vanhoja hautoja katsellen

Kävin hiljattain kiertelemässä vanhalla hautausmaalla. Oli hiljaista ja rauhallista. Pitkään käyttämättömänä oleva alue muuttuu enää verkalleen. Aika tekee rauhallisesti mutta varmasti työtään.

Vanhalla hautausmaalla vainajat on aseteltu vanhan
kristillisen tavan mukaan pää länteen päin, jotta he
näkisivät viimeisenä päivänä idästä saapuvan Vapahtajansa.
Hautausmaan historia ulottunee 1600-luvulle saakka. Viimeistään aikaan kun sen nykyiselle keskikohdalle pystytettiin kirkko vuonna 1685. Voihan tietysti olla, että paikalla oli hautausmaa jo ennen kirkkoa. Vanhuuttaan lahonnut kirkkorakennus sitten purettiin 1820-luvulla ja uutta alettiin suunnitella. Ensin sen oli tarkoitus tulla vanhan lähistölle mutta kun lavialaiset kyllästyivät käymään täällä saakka kirkossa ja alkoivat puuhata omaansa, muuttuivat suodenniemeläistenkin ajatukset ja kirkko perustettiin toiseen paikkaan, kolmen kilometrin päähän Koippurinmäelle.

Aluetta on käytetty moneen kertaan. Historian hämärästä se ennätti olla käytössä noin vuoteen 1860, jolloin kirkon viereinen hautuumaa perustettiin. Uudelleen vanha hautausmaa otettiin käyttöön vuonna 1890 kun kirkon vierus oli täyttynyt ja alueen vaikutus pohjakyläläisten terveydelle tullut kyseenalaiseksi. Vanha hautausmaan suljettiin jälleen 1920-luvun puolessa välissä, kun nykyisen kirjaston viereinen alue avattiin. Tai ei kokonaan suljettu. Onhan siellä merkkejä myöhemmistäkin hautauksista.

Alaportille on kerätty paikaltaan poistettuja kiviä ja ristejä.
Tässä päällimmäisenä näkyvä risti on seissyt Juha Malakias
Selinin haudalla. Hän oli 48-vuotiaana keuhkotautiin kuollut
Haapakannin työmies Jalkavalasta.
Hautausmaan itäreunaan alaportin luokse on kasattu joukko paikaltaan poistettuja muistomerkkejä. Sääli sinänsä, kun vanhojen hautojen sijaintipaikat jäävät kivien ja ristien poiston jälkeen unholaan. Toivottavasti ne saavat täällä kuten kirkollakin olla rauhassa alueen reunalla, kuten ovat olleet jo vuosia. Rivistä pilkistää esimerkiksi vuonna 1918 kotipihaansa surmatun Kalle Rantalan kivi. Sisällissota on muutenkin vahvasti läsnä: paikallaan on muun muassa punapäällikkö Väinö Koiviston 10.2.1918 toimeenpaneman joukkosurman erään uhrin, Alfred Sepän kivi. Kuluneet vuosikymmenet ovat kuitenkin rapauttaneet sen niin, ettei tekstistä tahdo enää saada selvää. Myös Vilhelmi ja Kalle Sävilahden kivi on yhä paikallaan.

Heti länsipäädystä sisään tullessa on vasemmalla Wilhelm ja Karoliina Mustapään kapea ja korkea hautapatsas. Kun se valmistui Wilhelmin kuoleman jälkeen, kirjoitti Tampereen Sanomat siitä 23. tammikuuta 1895 näin:
Wilhelm ja Karoliina Mustapään
hautapatsas käänsi aikanaan katseita.

Harvinaisen komea hautapatsas pystytettiin tämän kuun 12 päivänä Suodenniemen hautausmaalla talonisännän Wilhelm Mustapään, Lahdenperän kylästä, haudalle. Patsas on graniittikivestä hakattu, neljäkanttinen mustaksi silattu ja 2 metriä 25 senttimetriä korkea. Sen on valmistanut kivenhakkaaja A. Packelin Pälkäneeltä. Patsaan hinta on 700 Suomen markkaa ja on sen haudalle hommannut vainajan leski Karolina Juhontytär Mustapää, joka teko todistaa, että hän pitää kunniassa miesvainajansa muistoa. Tämä uhkea hautapatsas on myös suureksi kaunistukseksi koko Suodenniemen hautausmaalle, sanoo kirjeenvaihtajamme.”

Nyttemmin patsas ei enää erityisesti erotu muista, uudemmista kivistä. Lisäksi siitä on lohjennut kaksi suurta kappaletta, jotka ainakin vielä makaavat maassa sen vieressä.

Nimimerkki Puupeukalo kirjoitti hautausmaan kappelista
Satakunta-lehteen joulukuussa 1893, että "uusi hautaus-
kappeli valmistui täällä hiljattain ja on se jotenkin soma
rakennus, neljä ristiä katolla. Se on samaan malliin tehty
kuin monen muunkin kunnan hautauskappeli."
Eräs hautapaikka jonka oletin paikalta löytäväni, on paikkakunnalla tunnetun ja vuonna 1922 kuolleen kanttori Wilhelm Grönroosin. Hän hankki eräänlaisen kunnallishallinnon Suomen mestaruuden toimittuaan Suodenniemen kunnallislautakunnan esimiehenä 48 vuoden ajan. Hautakivi tai –risti on ollut paikallaan vielä 1960-luvulla kun toisen suodenniemeläisen hengenmiehen kirkkoherran Kaarlo Kalpan poika Eino Kalpa (pastori hänkin) muistutti Paikallissanomissa sen hoitamisen tärkeydestä. Itse en sitä huomannut mutta kotiin päästyäni totesin Grönroosin kiven löytyvän Kari Vestolan vuonna 2002 laatimasta luettelosta. Täytynee tutkia pellon puolen kiviä ensi kerralla vähän tarkemmin.

Lähtiessäni huomasin vielä yhden kauniin näyn: parvi joutsenia nousi Vanhankirkonlahdelta siivilleen, kaarteli hetken Suodenniemen kylän peltojen yläpuolella ja katosi lounaan suuntaan. Vaikuttava ilmestys.

Lähde:
Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

torstai 17. lokakuuta 2013

Lauri Majamaan viimeinen taistelu

Suodenniemen kirkon kupeessa seisoo vapaussodan muistomerkki, johon on merkitty pitäjän valkoisen väestönosan kärsimät tappiot sisällissodan ja heimosotien aikana. Tietoja kivipaadessa olevaan metallilaattaan listatuista henkilöistä on kerrottu jo aiemmin esimerkiksi Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939 –kirjassa, mutta jotakin on vielä kertomatta. Ensimmäisenä luettelossa on mainittu Lauri Majamaa, jonka kerrotaan kaatuneen Harjakankaalla 30.3.1918. Mitä Harjakankaalla tuolloin tapahtui? Siitä enemmän seuraavassa.

Lauri Majamaa. Kuva tekstissä
mainitusta Boströmin teoksesta.
Maaliskuussa 1918 aseet paukkuivat Satakunnassa. Suodenniemen ja Lavian välillä rintamalinja oli kulkenut pitkän aikaa, kunnes valkoiset valtasivat ensiksi mainitun maaliskuun 26. päivänä. Samoihin aikoihin valkoiset katkaisivat Porin radan Siuron kohdalta ja taistelut Tampereesta käynnistyivät.

Toimintaa riitti myös Satakunnan länsiosissa. Maaliskuun lopussa valkoiset alkoivat suunnitella Noormarkun valtaamista vastapuolelta. Tehtävän suunnittelu annettiin vastikään Porin rykmentin I pataljoonan päälliköksi nimitetylle yliluutnantti Gunnar von Hertzenille. Samalle miehelle, joka vain kaksi viikkoa ennen tätä retkeä oli hiihto-osaston komentajana ottanut osaa Suodenniemen taisteluihin ja haavoittunut Kourajärven länsipuolisella peltoaukealla. Useimmat sisällissotaan valkoisella puolella osallistuneista suodenniemeläisistä kuuluivat juuri tähän I pataljoonaan, säviläinen Lauri Majamaa sen toiseen komppaniaan.

von Hertzenin mielestä hyökkäys Noormarkkua vastaan tulisi mahdolliseksi vasta, kun vahvoiksi koetut vihollisvoimat olisi ensin ajettu pois siitä kaakkoon sijaitsevasta Harjakankaan kylästä. Karkottaminen oli tarkoitettu suoritettavaksi hänen ensimmäisen pataljoonansa pääosien toimesta. Toisen komppanian (merkitty oheiseen karttaan punaisella nuolella) piti edetä Kullaan-Harjakankaan tielle ja hyökätä sitä pitkin kylän itäosiin. Kolmannen komppanian (merkitty oheiseen karttaan sinisellä nuolella) tuli puolestaan edetä valkoisten hallussa olevasta Lassilasta Noormarkun-Harjakankaan maantielle ja edetä sitä kautta kylän länsiosiin. Saartorengas piti sulkea aiemmin von Hertzenin komennossa olleella hiihto-osastolla (oheisessa kartassa vihreä nuoli), jota nyt johti Suodenniemellä hänen seuraajakseen tullut vänrikki Kaino Niemeläinen. Sen tehtävänä oli sulkea Harjakankaalta etelään kulkenut talvitie.

Aikalaispiirros Harjakankaan taistelualueesta.
Punainen nuoli kuvaa toisen ja sininen kolmannen
 komppanian liikkeitä. Vihreä nuoli puolestaan
Kaino Niemeläisen hiihto-osaston koukkausta.
Harjakankaan kylä jää nuolenkärkien
keskelle. Punainen ympyrä osoittaa
aluetta, jolla Lauri Majamaa ja muu osa toista
komppaniaa taisteli.

Yön pimeydessä eri suunnista etenevät joukot lähestyivät tien varteen rakentunutta ja siksi pitkänomaista Harjakankaan kylää. Toinen komppania ja hiihto-osasto kulkivat ensin yhdessä kunnes erosivat Iso-ojan talon pihassa Kullaalta Harjakankaalle johtavan tien varressa. Taistelu alkoi aamun sarastaessa ja siitä muodostui kovempi kuin mitä hyökkääjät olivat ajatelleet. von Hertzenin johtaman kolmannen komppanian oli vaikea päästä etenemään sitkeän vastarinnan vuoksi. Samoin idässä toisen komppanian hyökkäys pysähtyi kylän reunaan, mistä päästiin vain vaivoin eteenpäin. Kenties vähän rauhallisempaa oli etelässä hiihto-osaston alueella, missä ei alussa pyritty aktiivisesti hyökkäämään vaan keskityttiin estämään toisaalta punaisten pakoa ja toisaalta lisävoimien pääsyä kylään.

Taistelu riehui koko päivän illan hämärään saakka. Toisen komppanian päällikkö, kiukaislainen vänrikki Yrjö Ylänkö haavoittui ja kertoman mukaan vaati tulla työnnetyksi kelkalla taisteluun ennen kuin menetti tajuntansa. Rajussa tulituksessa komppanian onnistui vallata Harjakankaan talot Lassilaan menevän tien itäpuolelta. Eteneminen tapahtui metri metriltä niin, että päivän kääntyessä iltaan joitakin tien länsipuolisiakin taloja oli valkoisten hallussa.

Punaiset yrittivät murtaa valkoisten saartorenkaan hyökkäämällä pitkin päivää eri suunnista sen selustaan. Kumpikaan osapuoli ei luovuttanut. Tappiot olivat molemmin puolin raskaat. Iltapimeässä von Hertzen teki ratkaisun ja antoi käskyn perääntymisestä. Kolmas komppania peräytyi Pomarkkuun ja hiihto-osasto ja toinen komppania Lassilaan, jonne se saapui kahden aikaan aamuyöllä. Harjakangas jäi sillä kertaa valtaamatta.

Taistelukentille jäi suuri joukko kaatuneita, joita ei voitu kuljettaa mukana. Suodenniemeläisistä sotamies Lauri Majamaa oli siinä noin kymmenen kaatuneen joukossa, joka jäi Harjakankaan itäosan tantereelle. Samassa taistelussa ja ilmeisesti aivan samalla alueellakin tuli toinenkin suodenniemeläinen tappio, kun kouraniemeläinen Aukusti Pälä haavoittui. Hänet saatiin kuitenkin turvaan.

Kun Harjakangas lopulta huhtikuussa vallattiin ei Lauri Majamaata enää löydetty. Vuonna 1927 julkaistussa H. J. Boströmin kirjassa Sankarien muisto. Suomen vapauden ja itsenäisyyden puolesta henkensä antaneiden elämäkertoja hänen otaksutaan tulleen haudatuksi tuntemattomana johonkin tuon ajan monista kenttähaudoista. Hänen omaisilleen myönnettiin jälkikäteen 4. luokan Vapaudenristi miekkojen kera.

Harjakankaalla myös Gunnar von Hertzen haavoittui jälleen. Hän jatkoi kuitenkin sotilasuralla ja teki suuren osan maineestaan toimiessaan yhtenä Aunuksen retken johtajista. Sielläkin hänen alaisuudessaan oli jälleen suodenniemeläisiä, joista kenties toisella kertaa enemmän.

Harjakankaan kylää K. Soikkelin vuonna 1922 ottamassa
valokuvassa.

Lähteet:
Porin rykmentti 1918, Kansallisarkisto.
Saarenheimo Kaarlo: Porin rykmentti vapaussodassa.  Satakunnan kirjateollisuus, Pori 1919.
K. Soikkelin ottama kuva Harjakankaalta on julkaistu Suomen vapaussota vuonna 1918 -teossarjan V osassa.

torstai 3. lokakuuta 2013

Uskollisuutta keisarinna Elisabetille

Vuonna 1742 Ruotsiin kuulunut Suomi eli arkoja aikoja. Ruotsi oli menettänyt suurvalta-asemansa Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1721 ja osa maan vallanpitäjistä suunnitteli menetettyjen alueiden ainakin osittaista palauttamista. Hyvityssodasta haaveillut hattupuolue kamppaili pidättyväisiä myssyjä vastaan mutta 1740-luvun alussa tilanne oli kehittynyt sellaiseksi että uusi sota tuli mahdolliseksi. Sota, siis hattujen sota, sai nimensä sytyttäjiensä mukaan. Sotatoimet eivät kuitenkaan sujuneet alkuunkaan niin kuin Tukholmassa oli toivottu. Itämeren itäpuoli oli pian vihollisen hallussa, eikä kruunulla käytännössä mahdollisuuksia sen takaisin ottamiseen väkisin. Sotaretki oli ajautunut umpikujaan. Suomalaisille Venäjän keisarinnalla Elisabetillä oli kuitenkin lohdullisia uutisia: hän antoi kenties ensimmäisenä hallitsijana ymmärtää, että suomalaiset voisivat joskus nousta riippumattomien kansakuntien joukkoon.

Keisarinna Elisabet
Virgilius Eriksenin ikuistamana.
Näihin sotavuosiin liittyy eräs piirre, joka varsinaisesti on tämän kirjoituksen aiheena: uskollisuudenvalan vannominen uudelle hallitsijalle sotatoimien ollessa vielä käynnissä. Valan vannottaminen kohtasi kaikkia vallanpitäjiä maaherroista tilallisiin eivätkä suodenniemeläisetkään olleet tästä säännöstä poikkeus. Vala tehtiin niin, että pitäjän hallintoväen lisäksi sen vannoivat kunkin talon isännät ja toisinaan joku toinen henkilö, kuten talon tuleva isäntä, siis esimerkiksi tuolloisen isännän poika tai veli. Tekstin lopussa oleva luettelo vannojista sisältääkin kaikkiaan 28 edelleen tunnistettavan talon asukkaita, joukossa myös Hujon torppari Johan.

Läänintilien joukossa oleva vala-asiakirja on siitäkin kiinnostava, että se on suomenkielinen. Ei ihan ennenkuulumatonta mutta ajankohtaansa nähden poikkeuksellista kuitenkin. Sen teksti kuuluu suunnilleen näin:

Minä N.N. lupan ja wannon Jumalan ja hänen Pyhän Ewangeliumins cautta, että minä tahdon olla hänen Keisarilliselle Maijestetillens, Elisabeth Petrovnan, sen ensimäisen coco Wenäjän maan ylitze Itzhallitzian uscollinen alimmainen, ja hänelle caikes alimmaisudes culiainen olla, ja nin muodoin hänen vihollistens cansa eikä julkisest taicka salaisest yhtäkän neuwonpidettä eli correspondantsia [kirjeenvaihtoa] taika uskollisuutta pitä; mutta coska minä ymmärrän jongun pahan aiwotuxen, uskottomuuden eli wastahacoisuden, nin minä tahdon cohta sencaldaisen pahan edes ottamisen hänen Keisarilliselle Majestetillens eli Hänen sotaväellens ilmei anda ja tiettäwäxi tehdä, en tahdo minä myös yhtäkän cauppa tehdä Ruotzin Waldacunnan cansa, mutta mitä hänen Keisarillinen Maijestetins minulda wati ja pälls pans, sen tahdon minä caikes uscollisudes ja alimmaisudes woimain jälken anda ja ulostehdä. Ja osotta hänen Keisarilliselle Maijestetillens alimmaisen ja wellwollisen culiaisuuden. Nämät caicki ja mitä wielä olla taita, tahdon minä wilpittömästi täyttä. Nin totta minua Jumala auttacon Siellun ja Ruumiin puolesta! 

Valan vannominen tehtiin syksyllä 1742. Pian sen jälkeen eli marraskuussa kävi kuitenkin niin, että lapseton keisarinna nimitti seuraajakseen sisarvainajansa pojan Pietarin, tulevan Pietari III:n. Vala jouduttiinkin vannomaan sen vuoksi vielä toiseen kertaan, silloin sekä keisarinnalle että hänen seuraajalleen Suurelle Furstille [=suuriruhtinas] Pietar Feodorovitsille.

Suodenniemeltä valan vannojat kylittäin olivat seuraavat (suluissa talon tai kylän nykyinen nimi):
  • Suodenniemi
    • Kisa (Kiiso)
      • Sigfrid, isäntä
      • Jöran, poika
    • Pösö
      • Jöran, isäntä
    • Luuki
      • Joseph, isäntä
  • Leppälammi
    • Seppä
      • Mats, isäntä
    • Ratzi (Raatsi)
      • Johan, isäntä
      • Anders, isännän veli
    • Kili (Kiili)
      • Lars, isäntä
  • Märkätaipale
    • Isosävi
      • Hendrik, isäntä
      • Jacob, renki
    • Wähäsäfvi
      • Johan, isäntä
      • Johan, poika
    • Mustanpä
      • Johan, isäntä
      • Jöran, poika
      • talon toinen poika (nimi epäselvä)
  • Mackois (Makkonen)
    • Mackois (Makkonen)
      • Johan, isäntä
      • Mats, poika
  • Taipale
    • Prusi
      • Erick, isäntä
      • Jacob, veli
    • Isotalo
      • Johan, isäntä
      • Henrik, renki
    • Turpa (Turppa)
      • Thomas, isäntä
      • Thomas, poika
  • Koivuniemi
    • Husari
      • Jacob, isäntä
    • Heickilä
      • Anders, isäntä
      • Erik, poika
      • Jacob, poika
    • Noucka
      • Mats, isäntä
      • Mats, poika
      • Jacob, poika
      • Jöran, renki
  • Pohjankylä
    • Tahloi
      • Jacob, isäntä
    • Isokeroi
      • Johan, isäntä
      • Jönsz, poika
      • Jacob, poika
      • Jöran, renki
    • Wähäkeroi (Mikkola)
      • Johan, isäntä
  • Kittilä
    • Kela
      • Erik, isäntä
      • Erik, poika
    • Kurcki
      • Anders, isäntä
    • Rosi
      • Mats, isäntä
    • Saxa (Helavuori)
      • Jöran, isäntä
  • Jalkavala
    • Kanni
      • Johan, isäntä
      • Mats, renki
    • Koppelo
      • Jöran, isäntä
      • Sigfrid, poika
  • Kouraniemi
    • Tuori
      • Mickel, isäntä
      • Jacob, poika
    • Pälä
      • Thomas, isäntä
      • Sigfrid, poika
      • Mats, poika
    • Hujo, torppa
      • Johan, isäntä
Lisäksi valan vannoivat kellonsoittaja (lukkari), kirkonvartija ja joukko pitäjässä oleskelleita sotilaita.

Lähde:
Mouhijärven vala-asiakirja, Turun ja Porin läänin tilit (7083a), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...