Pataljoona Kanteleen viimeiset sotapäivät

Metalli kolisee ja kirskuu kymmenien lapioiden ja rautakankien iskiessä kerta toisensa jälkeen jäiseen maahan. Miesten hengitys höyryää kirpeässä talvi-ilmassa. Hiki puskee pintaan sillä on kiire. Asemat on saatava kuntoon ennen vihollisen tuloa. Sodan äänet kuuluvat jatkuvasti lähempää ja on vain ajan kysymys, milloin puna-armeijan ensimmäiset joukot ilmestyvät näkyviin ja epätasainen taistelu alkaa, jälleen kerran.

Sodan viime vaiheissa taistelut Kannaksella
lähestyivät Viipuria. Tässä maaliskuun 7. päivänä
otetussa kuvassa sodan savut tummentavat jo
taivasta Viipurin linnan takana. Kuva: SA-kuva 6050.

Pataljoona Kanteletta oli talvisodan mittaan heitelty organisaatiossa paikasta toiseen. Helmikuun loppupuolella se oli siirretty 2. Prikaatin alta 4. Prikaatille. Myös sen nimi oli muuttunut jo monta kertaa: aluksi puhuttiin Kenttätäydennysprikaatin X pataljoonasta (X/KT-Pr.), sitten Osasto Bergin X pataljoonasta (X/Os.B) ja nyt siis johtajansa eversti Paavo Kanteleen mukaan Pataljoona Kanteleesta. Ja jottei asia olisi liian yksinkertainen, oli Osasto Bergistä käytetty myös sen suomenkielistä väännöstä Osasto Vuori (Os.V). Pataljoonan ensimmäisessä komppaniassa olivat suodenniemeläiset, yhteensä 177 miestä.

Siirtyessään 4. Prikaatiin suodenniemeläiset oli osana muuta pataljoonaa heitetty varmistamaan Heinjoen pitäjän kaakkoiskulmalla sijainnutta Heikurilan kylää. Vihollisen painostuksen jatkuvasti lisääntyessä oli asemista jouduttu luopumaan mutta onnekkaasti vihollinen ei ollut huomannut suomalaisten vetäytymistä vaan jäi pommittamaan heidän tyhjiä asemiaan. Sen vuoksi suodenniemeläiset olivatkin saaneet suhteellisen rauhassa vetäytyä Heinjoen luoteisnurkassa sijaitsevaan Kääntymän kylään varustelutöihin.

Parin päivän kaivuutyön jälkeen neuvostojoukot ilmestyivät näkyviin. Ensimmäisenä niihin törmäsivät suomalaisten etumaastossa liikkuneet partiot. Pataljoona Kanteleen miehet saivat vihollisen näkyviinsä maaliskuun 3. päivän iltana, kun edessä olleelle tielle jyristeli kolme vihollispanssaria, joita jalkaväki seurasi. Tästä alkaen viholliskontakti oli jatkuva ja tykistö alkoi pehmittää aluetta. Myös suomalaistykistö oli aika usein toiminnassa. Maaliskuun 4. päivänä vihollisia laskettiin kaatuneen noin 50 ja seuraavana päivänä jo noin 70 henkeä.

Näitä enemmän tai vähemmän tiedusteluluonteisia hyökkäyksiä seurasi kovempi rynnistys. Se käynnistyi varhain aamuyöllä maaliskuun 6. päivänä, kun vihollinen kello kahdelta yöllä kahlasi lumessa suomalaisten asemiin. Pataljoona Kantele sai heti taistelun alussa kaksi vankia, jotka kertoivat vihollisen vahvuudeksi noin pataljoonan verran. Kuusi ja puoli tuntia kestäneen taistelun jälkeen noin 300 vihollista vetäytyi, 150 kaatui ja 45 vangittiin. Myös puolustajat kärsivät tappioita. Pataljoona menetti tässä puoleen päivään mennessä päättyneessä taistelussa kuusi miestä kaatuneina, mukana Toivo Haapanen Taipaleesta ja Lauri Kiviniemi Peräkunnasta. Maaliskuun 6. oli kuuma päivä muuallakin, sillä siitä muodostui koko viime sotien raskain päivä henkilötappioilla mitattuna: pitkin rintamaa yhteensä 816 suomalaissotilasta poistui riveistä joko kaatuneena tai kadonneena. Erityisesti Petäjäsaari Laatokan pohjoispuolella sai tänä päivänä nimensä historian lehdille.

Venäläisten hyökkäysten todettiin kovenevan päivä päivältä ja sotapäiväkirjaankin tehtiin merkintä vihollisen silmiinpistävästä rohkeudesta – tai vaaran tietämättömyydestä. Pataljoona Kanteleen miehet sitä tuskin tiesivät, mutta monet näistä päivistä päätyivät viime sotien kymmenen raskaimman päivän joukkoon: maaliskuun 8., 9., 11. ja 12. päivinä menetettiin jokaisena yli 600 miestä – eivätkä haavoittuneet vielä sisältyneet tähän lukuun.

Täällä Heinjoen pitäjän luoteiskulmassa Pataljoona Kantele vietti
talvisodan viimeisen viikon. Samalla alueella taisteltiin vielä myöhemminkin,
sillä juuri tästä kulki jatkosodan aikana rakennettu - tai ainakin suunniteltu -
VKT-linjan nimellä tunnettu puolustusasema.

Jokainen päivä tiesi myös yhä kovempaa vihollistykistön tulta ilmeisesti siksi, että venäläiset saivat yhä enemmän kalustoa ja ammuksia rintaman läheisyyteen. Tykkituli muuttui ympärivuorokautiseksi. Maaliskuun 11. päivänä Pataljoona Kantele sai käskyn käydä karkottamassa lohkon itäosasta Oisiinlammen yli tulleen vihollisen. Käsky saatiin täytettyä.

Ensimmäisessä komppaniassa palvellut suodenniemeläinen korpraali Otto Nyman muisteli myöhemmin sodan viimeisiä päiviä näin:

"Komppania kärsi suuria miehistötappioita, joten saapui täydennysmiehiä. Vanhoja miehiä ja nuoria oppilaita, joilla kokemattomina kävi yleensä huono tuuri. Vihollisen painostus kasvoi päivä päivältä. Päivät ja yöt sekosivat valvomiseen. Tilanne näytti lähes toivottomalta. "Pääseeköhän jäitse Ruotsiin?", kyseltiin."

Maaliskuun 12. päivä, sodan toiseksi viimeinen, alkoi koko aamupäivän kestäneen laukaustenvaihdon merkeissä. Puoli kahden aikaan vihollisen jalkaväki teki panssarivaunun tukemana hyökkäyksen Pataljoona Kanteletta vastaan mutta se saatiin torjutuksi. Näissä sotatoimissa säviläinen Eino Mäenpää kaatui, minkä lisäksi pitäjän pojista Matti Lehtonen ja Taipaleessa asunut Lauri Kotajoki kuljetettiin haavoittuneina kenttäsairaalaan.

Painostus vihollisen puolelta todettiin jälleen aikaisempaa voimakkaammaksi. Maaliskuun 13. päivän aamulla klo 6.30 Pataljoona Kantele pyysi saada vahvistuksekseen lähistöllä olleen amerikansuomalaisista vapaaehtoisista koostuneen Komppania Simon, jolla ei tosin vielä ollut taistelukokemusta. Kello 7.30 alkoi vihollisen erittäin raju tykistökeskitys, joka runnoi suodenniemeläisten asemia yhteen menoon aina siihen saakka, että rintamalle kello 11 laskeutui hämmentävä hiljaisuus. Tieto 105 päivää kestäneen sodan päättymisestä saavutti osan joukoista vasta aivan viime tingassa, sillä tykkituli oli katkonut puhelinlinjat.

Rauha näyttää tulleen viime hetkillä. Mutta sodan viimeinenkin päivä vaati vielä uhrinsa. Täällä on jo aiemmin kerrottu Väinö Myllymäen menehtymisestä rauhanteon päivänä, mutta myös yllämainitut Matti Lehtonen ja Lauri Kotajoki menehtyivät samana päivänä vammoihinsa kenttäsairaalassa rintamalinjan takana.

Rauhan hiljaisuudesta ei ehditty nauttia pitkään, sillä jo tuntia myöhemmin oli oltava kilometrin päässä linjojen takana. Siitä pataljoona jatkoi vetäytymistään Antrean pitäjän Viskarin ja Kemppilän kylien kautta Imatran Leppälään, joka jo sijaitsi uuden rajan tällä puolella. Sinne saavuttiin maaliskuun 16. päivänä.

Lähteet:
4. Prikaatin operatiivisen toimiston (tsto III) sotapäiväkirja (SPK 2770), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Paikallissanomat 4.4.1940.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.

Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Suodenniemeläisten valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Leipäsuon puolustajat

Vuoden 1940 helmikuu oli ehtinyt puoleen väliin, kun Kenttätäydennysprikaatin X pataljoona (X/KT-Pr.) ryhmittyi puolustukseen Muolaan pitäjässä sijainneen Leipäsuon reunaan. Pataljoonan 1. komppaniassa palveli kaikkiaan 177 suodenniemeläistä ja se oli taistellut näillä seuduilla jo pitkään. Joulukuussa se oli osallistunut epäonniseen vastahyökkäykseen Kosenjoella ja vähitellen kulkeutunut Kannaksen halkaisevan rautatien vartta kohti Viipuria. Sen saman rautatien varressa oltiin nytkin, kun vihollisen koventuneet hyökkäykset olivat työntäneet suomalaisten linjaa hitaasti taaksepäin.

Helmikuun edetessä kapteeni Paavo Kanteleen johtaman X pataljoonan tehtäväksi oli tullut paikata rintamassa olleita aukkoja. Siksi sodan alussa perustettu Osasto Berg, johon pataljoona oli kuulunut, oli alkanut purkautua ja sen osia alettiin liittää toisiin yhtymiin. Kymmenettä pataljoonaakin oli alettu kutsua johtajansa mukaan Pataljoona Kanteleeksi. Sitä siirrettiin paitsi maastossa myös organisaatiossa aina tarpeen mukaan: kuun puolessa välissä se oli alistettuna 1. Prikaatille Leipäsuon reunan varmistamista varten.

Helmikuun puolen välin paikkeilta Pataljoona Kanteleelta ei tiedetä olevan sotapäiväkirjoja, joten kuva tapahtumista on muodostettava sitä kulloinkin johtaneiden prikaatien muistiinpanojen kautta. Niistä tiedämme, että tämä sodan suodenniemeläisin pataljoona siirtyi aamuyöllä 15. helmikuuta Leipäsuon oikeaan laitaan Leipäsuon aseman eteläpuolelle. Päivä kului yhteenotoissa vahvojen vihollisosastojen kanssa ja osan joukoista jouduttua saarrostusuhan alaiseksi annettiin rintaman joustaa niin, että jotkin joukko-osastot saivat siirtyä suodenniemeläisten asemien vierestä kulkeneen Perojoki-linjan taakse. Päivän taisteluiden yhtenä uhrina oli putajalainen maanviljelijä ja alikersantti Eino Kataja, joka keväämmällä siunattiin viimeiseen lepoon Suodenniemen kirkonmäelle. Veljensä Viljo Katajan mukaan hän kaatui kun osasto sai korkeassa kuusikossa niskaansa kovan tykistökeskityksen. Keskityksen päätyttyä tarkasteltiin tilannetta ja ihmeteltiin kun Eino ei noussut ylös vaikka mitään vammoja ei hänellä huomattukaan. Sitten havaittiin, että kranaatinsirpale oli mennyt sisään suojeluskuntatakin taskun vekin kohdalta ja tullut selän kautta pois. Loppu oli ollut nopea.

Vetäytymisen yhteydessä korsut ja muut rakennelmat pyrittiin räjäyttämään,
jotta niistä ei olisi viholliselle hyötyä. Tämä Leipäsuolla radan
varressa sijainnut tuhottu tai tuhoutunut konekivääripesäke
kuvattiin jatkosodan aikana vuonna 1941. Kuva: SA-kuva 110969.

Yö kului vihollisen voimakkaiden partioiden kierrellessä Leipäsuon aseman ympäristössä. 16. päivän aamun valjettua todettiin prikaatissa, että Pataljoona Kanteleen miehiä alkoi poistua asemistaan Leipäsuon - Kattilaojan tietä pohjoiseen. Syynä tähän oli vihollisen jalkaväen ja panssariyksikköjen aamuvarhaisella tekemä läpimurto, joka kuitenkin kyettiin lisävoimien avulla patoamaan ja linjojen läpi tunkeutuneesta seitsemästä vaunusta kuusi tuhoamaan. Tämän jälkeen pataljoonan miehet palasivat asemiinsa ja vihollishyökkäys pysähtyi. Uusia yrityksiä linjojen murtamiseksi tehtiin silti koko päivän. 

Huolimatta hyökkäysten torjumisesta uusia vetäytymisvalmisteluja tehtiin kaiken aikaa. Korsuja, siltoja ja muita vihollista hyödyttäviä rakennelmia panostettiin räjäyttämistä varten. Helmikuun 16. päivänä, perjantaina, pataljoonat irtautuivat iltahämärissä ja siirtyivät uusille linjoille lähemmäs Viipuria.

Näillä main Kenttätäydennysprikaatin X pataljoona eli
Pataljoona Kantele oli helmikuun puolessa välissä.
Alempi rengas osoittaa Leipäsuon aseman eteläpuolista
maastoa ja ylempi Kattilaojaa, jonne 18. päivään mennessä
oli vetäydytty.

Kun Leipäsuon linjasta oli luovuttu, siirrettiin Pataljoona Kantele uuteen alistukseen. Sen ohjeet tulivat nyt 2. Prikaatilta ja asemapaikkana oli Kattilaojan alue, jonkin verran täällä aiemmin mainitusta Kattilaojan lohkosta pohjoiseen. Vihollinen ei ollut aikaillut perääntyvien suomalaisten seuraamisessa ja jo 17. päivän aikana jouduttiin koviin yhteenottoihin vihollisen kärkijoukkojen kanssa. Pataljoona Kanteleelta kuultiin jo ennen puolta päivää, että Leipäsuon tietä lähestyi 12 hyökkäysvaunua jalkaväen seuraamana. Alkuiltaan mennessä vaunuista kaksi oli tehty liikuntakyvyttömiksi, minkä jälkeen muut vaunut olivat vetäytyneet pois. Myöhemmin illalla pataljoonasta soitettiin prikaatiin ja ilmoitettiin, että vielä yksi vaunu oli saatu pysäytettyä asemien eteen.

Helmikuun 18. päivä alkoi Kanteleen miehillä aiempaa rauhallisempana. Linjoilla vallitsi olosuhteisiin nähden tyydyttävä rauha. Se kuitenkin rikkoontui pian puolen päivän jälkeen, kun viholliskiilat alkoivat murtautua sisään pataljoonan alueen oikealta laidalta. Väsyneet miehet onnistuivat torjumaan tämänkin hyökkäyksen, mutta seuraava oli jo pian tulossa. Illalla puolustusalueelle levisi savuverho, jonka suojassa vihollinen alkoi taas lähestyä asemia. Usvan seasta kuului panssarien tuttua jylinää. Oma tykistö sai onnekkaasti täysosuman ensimmäisenä näkyviin tulleeseen vaunuun. Havaintojen mukaan sen takaa alkoi kuulua kovaa pulinaa, josta arvattiin jalkaväen jälleen seuranneen sitä. Ketään ei kuitenkaan nähty ja tilanne rauhoittui taas hetkeksi.

18. päivän taistelut toivat Suodenniemelle jo toisen suru-uutisen muutaman päivän sisällä, kun 1. komppaniassa palvellut Svante Kantonen oli päivän aikana kaatuneen kahdeksan sotilaan joukossa. Hän oli tuolloin 25-vuotias. Tätä kirjoittaessani huomasin, että Kantosen syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta kesäkuun 9. päivä. Sinä päivänä uutisia hallitsi jatkosota, kun kesän 1944 torjuntataisteluiden alkamisesta tuli 70 vuotta täyteen.

Taistelut jatkuivat tämän jälkeenkin rauhattomina. Helmikuun 19. päivänä Kanteleen miehet valtasivat takaisin vihollisen haltuunsa saaman maastokohdan. Tuon valtauksen aikana he onnistuivat myös tuhoamaan maahan kaivetun vihollisen konekivääripesäkkeen kranaatinheittimillä.

20. helmikuuta pataljoonan alueella havaittiin jälleen lähestymässä oleva vihollisen panssarimuodostelma. Tehdyssä vastaiskussa koettiin vielä yksi tähän tarinaan kuuluva suodenniemeläistappio, kun pohjakyläläinen sotamies Olavi Järvenpää kaatui. Lyhyessä ajassa sota oli taas vienyt kolme suodenniemeläistä nuorta miestä pois riveistä.

Lähteet:

1. Prikaatin taistelukertomus (SPK 3526), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

2. Prikaatin esikunnan tiedustelupäiväkirja (SPK 2696), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Paikallissanomat 4.4.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.

Olavi Järvenpään, Svante Kantosen ja Eino Katajan valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Hölmön tölväys maksoi monen suodenniemeläisen hengen

Suomen talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939. Se oli torstai, jona kirjailija Aarni Krohnin mukaan ei toivoa ollut. Sodan alkaminen oli yllätys mutta siihen oli kyllä varauduttu. Karjakan kannasta oli linnoitettu pitkin kesää ja suojajoukot oli keskitetty valmiuteen rajan pintaan ennen tositoimien alkamista. Myös väestöä ja omaisuutta oli siirretty pois vaaranalaisilta rajaseuduilta.

Menetyksistä ja vetäytymisestä huolimatta sotaa kestettiin. Sen hidas edistyminen oli karvas pettymys neuvostojohdolle, joka oli enteillyt taistelujen päättyvän Suomen nopeaan kukistumiseen. Suomalaiset tarvitsivat kuitenkin menestyksen, jotta kansallinen usko puolustusmahdollisuuksiin lujittuisi. Lisäksi hyökkääminen on puolustustaistelussakin toiminnan oleellinen osa, joten joulukuun mittaan suunnitelmat vastahyökkäyksestä alkoivat muotoutua. Se oli määrä toteuttaa laajalla rintamalla keskisellä Kannaksella ja saada taisteluasetelmat suomalaisille edullisemmiksi.

Hyökkäyksen ajankohdaksi päätettiin jouluaaton aatto, 23. joulukuuta. Osana hyökkäävää toista armeijakuntaa oli (myös Osasto Vuorena tunnettu) Osasto Berg, jonka kymmenennen pataljoonan 1. komppaniassa (1./X/Os.B) palveli 177 suodenniemeläistä. Sen hyökkäyskaista osui Muolaan pitäjän Kosenjoelle Viipurista Rajajoelle vievän rautatien länsipuolelle, jossa sen oli määrä yllättää vihollinen ja pakottaa se jättämään asemansa. Tämä sodan ensimmäinen merkittävä vastahyökkäys Kannaksella käynnistyi aamuhämärissä jouluaaton aattona. Hyökkäys käynnistyi hieman eriaikaisesti pitkin rintamaa ja kuten useimmat osallistuvista joukoista, myös Osasto Berg lähti myöhästyneenä etenemään omalla sektorillaan.

Toinen armeijakunta hyökkäsi laajalla rintamalla
Karjalan kannaksella 23.12.1939. Osasto Bergin hyökkäysalue
oli Muolaan pitäjän Kosenjoella rautatien varressa.

Pian hyökkäyksen alettua alkoi ilmetä vakavia ongelmia. Viestiyhteyksien todettiin toimivan huonosti. Pataljoonan mukana kulkenut tykistön tulenjohtaja ei saanut yhteyttä tulipattereihin ja tärkeä tykistön tuki jäi saamatta. Yhteys saatiin aikaan vasta kun omat joukot olivat jo sekaisin vihollisten kanssa eikä tykkitulta voitu enää käyttää. Lisäksi pataljoona suunnisti harhaan siitä huolimatta, että juuri 1. komppanian mukana kulki paikallisolot tunteva opas. Myös ennakkotiedustelun puutteet kävivät pian ilmi, kun kymmenennen pataljoonan rinnalla edennyt Jalkaväkirykmentti 13:n III pataljoona (III/JR 13) kohtasi omalla kaistallaan maahan kaivettuja vihollisen hyökkäysvaunuja, joiden miehistöt ryntäsivät niihin pikavauhtia ja pysäyttivät etenemisen kiivaalla tulellaan.

Luonnollinen seuraus vastoinkäymisistä oli, että hyökkäys tyrehtyi aamupäivän mittaan. Iltapäivällä kahden aikaan tehtiin päätös hyökkäyksen keskeyttämisestä ja joukkojen vetämisestä takaisin. Taisteluissa kaatuneiden ja haavoittuneiden määrä oli kuitenkin ehtinyt nousta jo suureksi: pataljoona oli menettänyt 37 miestä kaatuneina. Heistä seitsemän oli suodenniemeläisiä. Kittilän kylästä kotoisin olleet veljekset Antti ja Matti Haapaniemi suojautuivat kertoman mukaan erään suon laitaan saman kiven taakse, josta tarkka-ampuja heidät tavoitti. Sanotaan, että he eivät ehtineet havaita toistensa kaatumista. Jalo Majamaa kuoli haavoittuneena joukkosidontapaikalla, Lauri Kiekara puolestaan menehtyi kranaatti-iskussa ja hänen hautansa kirkonmäellä on tyhjillään. Muut kaatuneet olivat Matti Jokiniemi ja Heikki Mäenpää Lahdenperästä sekä Hämeenkyrössä asunut Paavo Uusikulku. Haavoittuneita pitäjäläisiä oli 11.

Tieto kaatuneista saavutti Suodenniemen seuraavana päivänä eli jouluaattona. Siitä joulusta tuli monessa talossa mustaakin mustempi.

Kaikista seitsemästä vainajasta vain Majamaan ruumis saatiin heti talvisodan jälkeen kotipitäjän hautausmaan lepoon. Jatkosodan aikana marraskuussa 1942 Perkjärvellä työtään tehneet vainajien etsijät löysivät kentälle jääneet Haapaniemen veljekset sekä Matti Jokiniemen ja Heikki Mäenpään, joten heidätkin saatiin lopulta takaisin kotiin.

Jouluaaton aaton epäonnisessa vastahyökkäyksessä menehtyneet suodenniemeläiset.

Kymmenennen pataljoonan sotapäiväkirja kertoo kiinnostavia tarinoita etenkin sotaa edeltävältä syksyltä. Muun muassa siitä miten Tampereelle majoitettu pataljoona jahtasi salaperäisiä vilkkuvia valoja ja miten sotilaallista järjestystä ylläpidettiin harjoituksilla ja tarkastuksilla. Jouluaaton aaton hyökkäyksen se kuitenkin sivuuttaa muutamalla maininnalla. Armeijan sisällä epäonnistumisen syitä kuitenkin ruodittiin kuumeisesti.

Jälkikäteisarvioissa todettiin, että oli ollut virhe vetää viestikaapelit maanteiden ojiin, koska harvoja maaleja tarjoavassa maastossa venäläistykistö moukaroi usein juuri teitä ja ojissa olleet kaapelit katkeilivat tuon tuostakin. Toiseksi syyksi hyökkäyksen epäonnistumiselle nähtiin se, että osasto oli tuotu hyökkäysalueelle lähes 20 kilometrin päästä vain tunteja ennen hyökkäyksen alkamista, minkä vuoksi se oli väsynyt ja heikosti järjestäytynyt. Siitä syystä hyökkäyksen alku myöhästyi ja yllätyksen tuoma etu menetettiin. Lisäksi korostettiin tulikurin merkitystä, koska osa taistelijoista oli ilmeisesti käyttänyt suuren osan patruunoistaan jo hyökkäyksen alkuvaiheessa. Myös uhkarohkeuden välttämistä korostettiin. Hyökkäyksen aikana oli nähtävästi otettu liian suuria henkilökohtaisia riskejä.

Ensimmäinen suuri hyökkäysoperaatio Kannaksella tunnettiin pian hölmön tölväyksen nimellä. Tällaisia sotatoimia ei luonnollisesti puitu sotaa käyvän maan lehdistössä vaan etusivut täyttyivät valoisammalla aiheella, kun vihollinen samaan aikaan peräytyi Tolvajärvellä Laatokan pohjoispuolella. Päämajan tilannekatsauksessa takaisku selitettiin parilla virkkeellä parhain päin.

Rinnakkain kaatuneiden Haapaniemen
veljesten haudat ovat rinnakkain kirkonmäellä.

Epäonnisesta joulukuun 23. päivästä pyrittiin ottamaan irti kaikki mahdollinen oppi ja sodankäynnin taito alkoi onnistumisten ja epäonnistumisten kautta karttua. Suurten uhrausten kautta Suomi sai säilytettyä itsenäisyytensä ja selvisi suursodan melskeistä. Näitä kohtalon aikoja kannattaa muistaa, kun seuraavan kerran kirkonmäen punagraniittisten kivilaattojen ohi kävelee.

Lähteet:
Osasto Bergin esikunnan arkisto (P 537/1), Kansallisarkisto.
Talvisodan organisaatiokortisto: Osasto Berg, X pataljoona. Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Paikallissanomat 18.1.1940, 1.2.1940 ja 23.5.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.
Kaatuneiden valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.