Ruotusotilaiden mailla Pohjakylässä – osa 2

Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppanian ruotua 111 ylläpidettiin useiden kylien voimin. Makkosen yksinäistalo oli siinä osallisena 1/3 ruotumanttaalin osuudella, Pukan talo Pohjakylässä 1/4 osuudella ja Kittilän kylän Kurki puolen ruotumanttaalin osuudella. Ruotusotilastorppa oli rakennettu Makkosen talon läheisyyteen, mutta vuonna 1782 sitä ei ollut enää aikoihin asuttu. Makkoslaiset olivatkin ottaneet sen maat käyttöönsä ja suorittivat niistä heinää ja viljaa korvauksena ruotusotilaalle.

Ensimmäinen katselmusluetteloista löytämäni ruodun 111 sotilas on Jöran Larsson Nordanwäder, joka näyttää asettuneen hoitamaan tehtäväänsä vuonna 1711 eli Suuren Pohjan sodan aikana, pari vuotta ennen isonvihan alkua. Vuoden 1720 katselmusluettelossa ruodun mainitaan olevan tyhjillään, mikä antaisi ymmärtää, että Nordanwäderille olisi käynyt sodassa huonosti. Niin ei kuitenkaan ollut, sillä vuoden 1728 luettelossa hänen mainitaan pysytelleen maassa ja palanneen tehtäviinsä 13. joulukuuta 1721, kun venäläiset olivat poistuneet maasta. Hänen kautensa päättyi eroon vuonna 1724, jolloin ruodun uudeksi sotilaaksi nousi 21-vuotias Johan Nilsson Nordanwäder. Hän ehti palvella ruotua reilun kymmenen vuotta, kunnes oikeassa silmässä ollut vika katkaisi hänen sotilasuransa 17. kesäkuuta 1737.

Mahtaakohan joku näistä Albert Edelfeltin
maalauksen pojista olla suodenniemeläinen?
Voisi ollakin, sillä tässä rykmentissä
hekin palvelivat.

Kaikesta päätellen torpan asukkaat siirtyivät Makkosesta Pohjakylään näihin aikoihin, sillä vuodesta 1737 lähtien katselmusluetteloissa ruodun tietojen yhteydessä aletaan mainita vain Pohjakylän nimi. Lisäksi Johan Nilssonin seuraaja, Jöran Johansson Uhrwäder, näkyy Suodenniemen ensimmäisessä säilyneessä rippikirjassa (vuodelta 1749) Pukan sivulla. Omasta mielestäni sekin viittaa Pohjakylään siirtymisen tuolloin jo tapahtuneen.

Vuoden 1778 isojakokarttaan on Pohjakylään piirretty vain yksi mutta sitäkin selkeämmin erottuva sotilaan asumus. Sen oletin kuuluneen ruodun 109 haltijalle mutta aivan varma asiasta ei voi olla. Joka tapauksessa tupia näyttää olleen vain yksi joten ruodun 111 sotilaat asuivat kenties jossakin Pukan rakennuksista tai sitten torppa on jäänyt piirtämättä sen todelliselle sijaintipaikalle. Pohjakylässä sijainneita sotilaan nautintaan kuuluneita maa-aloja oli ainakin nykyisen Sävintien varrella sekä nykyään kuivatusta Hoivasjärvestä Koivuniemenjärveen laskeneen Hoivasojan varrella.

Jöran Uhrwäder oli yksi niistä suodenniemeläisistä, jotka osallistuivat Viaporin rakentamiseen. Hänet määrättiin sinne vuonna 1754 ja vielä uudelleen seuraavana vuonna.

Uhrwäderin jälkeen vuonna 1760 ruotusotilaan toimen otti vastaan mouhijärveläinen Johan Matsson Kårtman. Hän kuitenkin kuoli punatautiin (rödsot) 25-vuotiaana 15. elokuuta 1762, ennen siirtymistään Suodenniemelle. Samana päivänä hänen perheensä menetti myös 2-vuotiaan tyttärensä Marian, joka menehtyi isorokkoon. Kårtmanin tilalle siirrettiin joulukuussa edellisessä jutussa mainittu Pommerin sotaan osallistunut Carl Packalen.

Viaporin eli nykyisen Suomenlinnan rakennustyömaa oli aikansa suurin.
Telineillä tasapainoili useita suodenniemeläisiä, joista eräs oli
Pohjakylässä tuttu Jöran Uhrwäder. Kuva: Wikimedia Commons.

Packalen teki armeijassa nousujohteisen uran, sillä saapuessaan tähän ruotuun hän oli jo varusmestari (rustmästare) ja loppuvuonna 1782 hänet ylennettiin entisellä palkallaan muun muassa sairaanhoitotehtäviin osallistuneeksi esikunnan lippumieheksi (Stabs förare). Hän sairastui ja kuoli vuonna 1789, jolloin hänet korvasi melkein heti avustavaksi kutsuntakirjuriksi siirretty Anders Mexberg. Hänen tilalleen otettiin vuorostaan varamies Matts Mattsson Bjur, joka tuolloin hieman yli 30 vuoden ikäisenä oli ollut jo yli kymmenen vuotta armeijan rullissa.

Matts Mattsson Bjur palveli Pohjakylässä 1800-luvun alkuvuosiin saakka. Hän oli osallistunut palvelukseen Kustaa III:n sodan aikana ja alkoi sairastella. Iältään hän oli viisissäkymmenissä. Hänet sai eron ja eläkkeen kesäkuussa 1804. Seuraavana kesänä hänen tilalleen siirrettiin ruodusta numero 10 eli Vihattulasta läheltä nykyistä Sastamalan keskustaa Gustaf Reinhold Smed (tai Schmidt) –niminen nuorukainen, joka siirrettiin edelleen Euran komppaniaan aliupseeriksi jo paria vuotta myöhemmin.

Tämän Makkosesta Pohjakylään siirtyneen ruodun viimeiseksi sotilaaksi näyttää tulleen hämeenkyröläinen Michel Michelsson Bjur, joka otettiin tehtäväänsä lokakuussa 1807, Suomen sodan alla. Tämä tuolloin melkein 23-vuotias nuorukaisen sotilasura ruotuarmeijassa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun satoja vuosia kestänyt kytkös Ruotsiin murtui ja uusi vaihe Suomen historiassa alkoi.

Lähteet:
Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1728-1808, Kansallisarkisto.
Suodenniemen ja Mouhijärven seurakuntien pää- ja rippikirjat sekä kuolleiden ja haudattujen luettelot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Pohjakylän isojakokartta vuodelta 1778, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Makkosen (keskeneräinen) isojakokartta vuodelta 1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Ruotusotilaiden mailla Pohjakylässä – osa 1

Ruotsin ajan ruotuarmeijan sotilaita oli asutettu Suodenniemelle oikeastaan jokaiseen kylään, joka tuolloin oli olemassa. Pohjakylän osalta ruotusotilastorpan sijainti on periaatteessa helppo selvittää, koska se on merkitty isojakokarttaan kenties selkeimmin kaikista Suodenniemen kylistä. Toisaalta alue on vuosisatojen mittaan muuttunut niin, että torpan sijaintia nykymaastossa olikin yllättävän hankala päätellä. Luulen sen kuitenkin sijainneen nykyisen Kylätanhuan varrella paikassa, josta tuo viereinen kuva on.

Olen usein ennenkin harmitellut, että torpan asukkaiden päättely ei useinkaan ole helppo tehtävä, sillä monet ruodut käsittivät useiden kylien taloja ja toisaalta yhdessä kylässä saattoi sotilaita olla enemmän kuin sotilastorppia. Uskoisin kuitenkin, että Pohjakylän sotilastorppaa asuttivat ruodun 109 sotilaat. Näin siksi, että 1700-luvun lopun sotilaiden sotilasnimi Kerolin viittaa tämän ruodun rungon muodostaneiden Isokeron ja Vähäkeron talojen nimiin. Toiseksi torppa sijaitsee vain muutaman sadan metrin matkan päässä niistä. Ja kolmanneksi sotilaat on merkitty Isokeron rippikirjasivulle.

Pohjakylän ruotusotilastorppa lienee ollut edessä näkyvän metsänreunan
paikkeilla. Kuvassa näkyvä tie on Kylätanhua.

Ensimmäinen ruodun 109 sotilas, jonka löysin katselmusluettelosta oli Hendrich Anderson Hiortman, joka lienee tullut ruotuun lokakuussa 1711. Tällöin ruodun sijaintipaikaksi on vielä merkitty Märkätaipale, josta se on sittemmin siirretty ensin Pohjakylän ja Pukaran yhteiseksi ja myöhemmin Pohjakylän omaksi ruoduksi.

Hiortmanista en löytänyt enempää tietoa mutta voi olla, että hän on yksi Suuren Pohjan sodan uhreista. Vuonna 1720 ruotu oli nimittäin tyhjillään, kuten moni naapuriruotukin. Syynä olivat Kaarle XII:n armeijan ja siihen kuuluneen Kuninkaallisen Porin jalkaväkirykmentin kovat tappiot ensin Viipurissa, sitten Riikassa ja lopulta Pultavassa.

Suuri Pohjan sota aiheutti suomalaisissa joukko-osastoissa niin suurta katoa, että sen päätyttyä näille seuduille siirrettiin riikinruotsalaisia täydennysmiehiä. Yksi heistä oli elokuussa 1722 Pohjakylään Hiortmanin seuraajaksi asettunut korpraali Oluf Andersson Fägerberg, joka oli aiemmin palvellut Mouhijärven toisella laidalla Salmin ja sen lähikylien ylläpitämässä ruodussa. Hän oli kotoisin Länsi-Göötanmaalta (Västergyllen) eli jostakin nykyisen Göteborgin seutuvilta. Epäilemättä hän oli yksi harvoista Suodenniemen ruotusotilaista, joka oikeasti oli ruotsinkielinen ja jolla oli ruotsalainen nimi. Tullessaan hän oli 33-vuotias ja ajan tapaan hän oli listautunut armeijaan jo hyvin nuorena. Palvelusvuosia hänellä oli nimittäin takanaan jo kahdeksantoista.

Fägerbergin seuraaja Pohjakylän ja Pukaran ruodussa oli Laviasta ruodusta numero 99 siirretty Christopher Johansson Lund. Hänet siirrettiin toisaalle vuonna 1728, jolloin hänen paikalleen Suodenniemelle tuli Carl Gustaf Lund –niminen soturi. Hänet nimitettiin komppanian majoittajaksi (furir) vuonna 1732, jolloin hän sai siirron ja ruodun sotamies vaihtui jo neljännen kerran kymmenen vuoden aikana.

Pohjakylän ruotusotilastorppa (Soldats Torp) näkyy selvästi isojakokartassa.
Vasemmalla näkyvät Isokeron (No I) ja Vähäkeron (No II) eli Mikkolan
talot. Torpan viljelykset näyttäisivät olleen kylän mailla nykyisen Sävintien
varrella. Ylhäällä pilkottaa Koivuniemenjärvi, vasemmalla Kirkkojärvi
ja oikealla Jyrmysjärvi.

Uusi tulija saapui Hämeenkyröstä ruodusta numero 115. Hän oli jo 40-vuotias Johan Erichsson Brask ja sikäli poikkeuksellinen, että hänellä oli tuohon ikään mennessä takanaan vasta kuuden vuoden armeijapalvelus. Toinen erikoisuus oli se, että hän oli kotoisin Inkeristä eli jostakin nykyisen Pietarin lähistöltä. Braskin syntyessä alue oli kuulunut Ruotsiin mutta se jäi Suuren Pohjan sodan päättäneessä Uudenkaupungin rauhassa itärajan taakse. Brask eleli Pohjakylässä kuolemaansa syyskuuhun 1749 saakka. Häntä tehtävässä seurasi Otto Schulman –niminen soturi, joka sai ylennyksen lippumieheksi (förare) Euran komppaniaan syksyllä 1751. Hänen tilalleen tuli Carl Packalen, joka oli ruotusotilaiden joukossa melko poikkeuksellisesti poikamies. Hänet lähetettiin monien muiden pitäjän ruotusotilaiden tavoin 1760-luvun alussa Pommerin sotaan. Hieman yli 30-vuotias soturi näyttää selvinneen sotaretkeltä takaisin kotiin, sillä hänet siirrettiin varusmestarina (rustmästare) läheiseen ruotuun 111 joulukuussa 1762.

Packalenin siirron jälkeen ruotu jäi pitkäksi aikaa tyhjilleen, sillä uusi mies saatiin vasta tammikuussa 1770. Hänen nimensä oli Johan Bertilsson Kerolin ja hänen tiedetään olleen kotoisin silloisesta Porin läänistä. Vuonna 1779 hänellä oli ikää 28 vuotta, joista hän oli ollut sotilaana melkein kymmenen vuoden ajan. Siinä missä ruodun sotilaat olivat tähän saakka vaihtuneet usein, tuli Kerolinista vakanssin pitkäaikainen haltija. Hän näyttää olleen tehtävässään ruotuarmeijan lakkauttamiseen eli 1800-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun saakka, vaikkakin hänen etunimekseen on loppuaikoina virheellisesti merkitty Hindric. Tämä ruodun viimeinen sotilas näyttää olleen erittäin pidetty, sillä vuonna 1808 hänen olleessaan jo 56-vuotias hänen tietoihinsa kirjattiin, ettei hän ollut koskaan sairaana ja että hän oli ripeä ja hyvä sotilas. Vuosien 1814-1820 rippikirjassa Vähäkeron sivulla oleva Kerolin on merkitty eläkkeensaajaksi (gratialist). Hän menehtyi halvaukseen (slag) 70-vuotiaana lokakuussa 1821, vain hieman yli kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen.

Johan Kerolin ja hänen edeltäjänsä eivät näytä olleen Pohjakylän ainoat sotilaat vaan kylässä oli toisenkin ruodun sotilaita, ainakin aika ajoin. Se on kuitenkin oma juttunsa, johon on syytä palata kertomuksen seuraavassa osassa.

Lähteet:

Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1728-1804, Kansallisarkisto.
Pää- ja rippikirjat sekä kuolleiden ja haudattujen luettelot, Suodenniemen seurakunnan arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Pohjakylän isojakokartta vuodelta 1778, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Ruotusotilaiden mailla Koivuniemessä

Ruotusotilastorppien vaiheita selvitellessä tulee usein ongelmaksi se, että tiettyjä ihmisiä on hankala varmuudella sijoittaa tiettyyn torppaan. Samassa kylässä ja tietyn talon rippikirjasivulla kun saattoi olla useitakin tuolloisia ja entisiä sotilaita. Ilo olikin suuri, kun Koivuniemen kylän isojakokarttaa tutkiessani huomasin, että siitä löytyivät sekä kylään sijoitetun ruodun numero (107) että isojakotoimituksen aikana virassa olleen sotilaan nimi. Michel Fastin sotilasnimi oli tosin vääntynyt Wästiksi mutta merkit olivat kuitenkin selvät. Tämän tarinan päähenkilöt voidaankin siis melko varmasti sijoittaa Leppijoen rantatöyräällä sijainneeseen torppaan, jonka viereisiä peltotilkkuja he päätoimensa ohessa viljelivät.

Aloitetaan kuitenkin alusta eli tiettävästi ensimmäisestä torpan asukkaasta. Suuren Pohjan sodan aikaan juuri ennen isoavihaa torppa näyttää olleen tyhjillään. Siitä kertoo Porin läänin jalkaväkirykmentin vuoden 1712 katselmusrullassa näkyvä Vacant-merkintä. Vuonna 1716 torpassa näytetään jälleen asutun, koska ruotuun oli pestattu Johan Pettersson Nyman –niminen mies. Hän oli kotoisin Huittisista ja syntynyt vuoden 1690 tienoilla. Lisäksi hän oli naimisissa ja hänen kerrotaan myös olleen lukutaitoinen, mitä vain harva suomalainen vielä tuolloin oli.

Karoliinien paluumarssi Norjan sotaretkeltä muuttui katastrofiksi,
kun kuulas talvi-ilma vaihtui kesken vaelluksen lumimyrskyksi.
Yksi tuntureille kadonneista oli Suodenniemen Koivuniemen
kylän ruotusotilas Johan Nyman.

Nyman ryhtyi sotilaaksi juuri Ruotsin ollessa keskellä yhtä historiansa suurimmista kamppailuista. Sota imaisi Nymaninkin mukaansa, sillä hän osallistui sinikeltaisista asepuvuistaan tunnetun karoliiniarmeijan mukana soturikuningas Kaarle XII:n Norjan sotaretkelle loppuvuodesta 1718. Kuninkaan kaaduttua nykyisen Haldenin kaupungin piirityksen aikana sai armeija käskyn vetäytyä takaisin Ruotsiin vuodenvaihteessa 1718-1719. Pohjoisessa Trondheimiä piirittäneiden ruotsalais-suomalaisten joukkojen komentaja Carl Gustaf Armfelt päätti, että peräytyminen tehtäisiin suorinta tietä tunturien yli. Matkaa Ruotsin puolella sijaitsevaan Handöliin oli sotilaille kohtuullisesti eli noin 80 kilometriä ja sääkin näytti suosivan muutaman päivän marssia ohuessa hangessa. Kesken matkan puhkesi kuitenkin kova lumimyrsky ja joukot hajosivat pitkin tuntureita. Kuudesta tuhannesta marssille lähteneestä puolet menehtyi ankarissa oloissa, heidän joukossaan myös Johan Nyman. Hän oli tämän sotaretken toinen suodenniemeläisuhri, kun Jacob Snickare Jalkavalan kylästä oli menehtynyt Trondheimin liepeillä joulukuussa 1718.

Koivuniemen ruotusotilastorppa sijaitsi kahden tien
risteyksessä ohi virtaavan Leppijoen rannalla. Sen tilukset
on merkitty karttaan numerolla 18. Torpan paikka on
helposti havaittavissa, sillä ilmakuvien perusteella sitä
reunustava oja on edelleen jokseenkin samassa paikassa
kuin jo 1700-luvun lopulla.

Nymanin kuoleman jälkeen ruotu oli pari vuotta ilman sotilasta. Syyskuun 3. päivänä vuonna 1722 tehtävään astui Hendrich Jöransson Lydman, joka oli tuolloin 27-vuotias. Armeijan palveluksessa hän oli ollut kuuden vuoden ajan. Hän ehti olla tehtävässä kymmenisen vuotta, kunnes sai sairaalloisuutensa vuoksi vapautuksen. Hänen tilalleen tuli 21.9.1746 Jöran Jacobsson Lydman, joka oli mukana Suomenlinnan rakennustöissä ainakin vuosina 1754 ja 1755. Jälkimmäisestä reissusta hän näyttää viettäneen osan sairasvuoteella. Hän pääsi silti vielä takaisin kotiin ja asutti perheineen Koivuniemen torppaa melko pitkään, sillä hänen sotilasuransa kesti vuoteen 1773, jolloin hän sai vapautuksen 53-vuotiaana lähes 30 vuoden armeijauran jälkeen.

Jöran Lydmanin seuraaja oli 27-vuotias Matts Johansson Lydman. Hänen kohdaltaan löytyy vuoden 1789 katselmusrullasta pieni mutta kiinnostava merkintä ”På Hapanemi Rusth.”  eli ”Haapaniemen rusthollissa”. Merkintä viittaa Suomen sotilasoppilaitosten isoisään, tuolloin Rantasalmella sijainneeseen Haapaniemen sotakouluun mutta itselleni ei ole selvinnyt, mikä hänen sidoksensa siihen oli. Kadetiksi hän oli 41-vuotiaana liian vanha eikä häntä löydy alla mainitusta Tigerstedtin kirjastakaan, joka listaa myös koulun opettajakuntaa. Lydman on joka tapauksessa ensimmäinen suodenniemeläinen, jolla näyttäisi olleen kytkös tuohon maineikkaaseen oppilaitokseen.

Tuossa se kerran oli, Koivuniemen ruotumiesten koti.
Vasemmalle menevä tie vie entisen Heikkilän toimintakeskuksen
suuntaan, oikealle menevä puolestaan Leppälammille.
Leppijoki jää tässä kuvassa selän taakse.

Sotilasasiakirjat kertovat Matts Lydmanin kohtalosta, että hän kuoli 42-vuotiaana huhtikuun 12. päivänä vuonna 1790. Suodenniemen rippikirjasta hänen nimensä on vedetty yli ja viereen on kirjoitettu "obiit i fält" eli kuoli (taistelu)kentällä. Näin ollen vaikuttaa siltä, että Lydman osallistui muun rykmentin mukana Kustaa III:n sotaan ja jäi sille tielleen joko taudin tai sotatoimien uhrina. [Lisäys 17.10.2015: Matts Lydman näyttää todella osallistuneen Kustaa III:n sotaan ja olleen hoidettavana sairaalaksi muutetussa Haapaniemen sotakoulussa. Katso jutun lopussa olevat kommentit.]

Tähän aikaan Noukan, Husarin ja Pohjakylään kuuluneen Kinan talojen ylläpitämä ruotu hankki nopeasti uuden miehen Matts Lydmanin tilalle. Paikan sai jo saman vuoden kesäkuussa Michel Andersson Fast eli juuri se henkilö, jonka nimi on alussa mainitussa isojakokartassa. Hän oli pestin ottaessaan jo lähempänä 40 ikävuotta mutta tuli kuitenkin hyväksytyksi. Palvelusta hänellä oli tuolloin takana jo yli 20 vuotta eli hän kuului niihin, jotka olivat olleet armeijan rullissa jo poikavuosista saakka. Hänkin oli ollut mukana Kustaa III:n sodassa, sillä 1800-luvun alussa saamansa viimeisen katselmusmerkintänsä mukaan hän oli "osallistunut useisiin taisteluihin viime sodassa ja on nyt sairas ja kykenemätön palvelukseen". Pian tämän merkinnän tekemisen jälkeen hän sai eron ja kaksinkertaisen eläkkeen.

Koivuniemen sotilastorppa ehti nähdä vielä yhden ruotusotilaan, kun Michel Fastin tilalle tuli kesällä 1804 Fredrik Fast, 30-vuotias nuorukainen. Hänen kohdallaan kiinnostavaa on, että hän oli syntyjään suodenniemeläinen. Ei varmaankaan ruotumiehistä ainoa mutta ensimmäinen jonka tiedän.

Fredrik Fastin syntymämerkintä Mouhijärven syntyneiden ja kastettujen luettelossa 1753-1784.
Joulukuun 7. vuonna 1773 syntyneen pojan vanhemmat olivat Samuel Calin (Calijn) ja
Anna Maria Ramberg. Kummeikseen hän sai Sigfred Pälän, Sigfred Koppelon, Jöran Tuorin (?)
vaimoineen ja Suodenniemen tuolloisen pitäjänapulaisen Matias Hagelbergin vaimon
'Madam' Elisabeth Astrenian. 

Fredrik Fastin edeltäjästä Michel Fastista tiedämme vielä, että hän kuoli mätäkuumeeseen (rötfeber) Marttilassa (S:t Mårtens) Turun liepeillä maaliskuussa 1809. Ehkä hän oli sieltä kotoisin ja palasi sinne palveluksensa päätyttyä. Fredrik Fast selvisi Suomen sodan murrosvuosista ja jatkoi elämäänsä autonomisessa Suomessa. Torpan seutu sen sijaan hiljeni. Sen tontti on nykyisin peltoa osana Leppijoen maakunnallisesti arvokasta kulttuurimaisemaa.

Lähteet:
Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1712-1805, Kansallisarkisto.
Mouhijärven seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo 1753-1784, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo 1809, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Englanninkielinen Wikipedia: Carolean Death March.
Tigerstedt E.S.:  Haapaniemi krigsskola, dess lärare och elever: anteckningar, handlingar och matrikel. Söderström, Helsingfors 1910.
Karoliinien kuva sivustolta https://www.nordfront.se/.
Karttapohja: Koivuniemen isojakokartta vuodelta 1797, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Ruotusotilaiden mailla Kittilän kylässä

Kiertelin viime kesänä ympäri Suodenniemeä kuvaamassa paikkoja, joissa alkukesästä verkkoon tulleen kartta-aineiston mukaan sijaitsi 1700-luvun lopulla ruotusotilastorppa. Näillä torpanpaikoilla vierailu oli jännä ja kiinnostava kokemus. Kirjoista luetut ruotuarmeijaa koskevat jutut muuttuivat todellisemmiksi kun näki, missä sen sotilaat kerran asuivat ja olivat.

Vaikka torppien paikat on kohtalaisen helppo tunnistaa maastosta, ei tietyn ruodun sotilaiden yhdistäminen tiettyyn torppaan ole aivan yhtä yksinkertaista. Pitäjässä asui nimittäin samanaikaisesti sekä nykyisiä että entisiä ruotusotilaita ja reserviläisiä. Lisäksi joissain kylissä sekä sotilaita että torppia oli useita samanaikaisesti. Oletan kuitenkin, että alla näkyvällä mäellä sijaitsi kerran ruodun 110 sotilastorppa, jota ylläpitivät Kelan talo Kittilästä, Tahlon talo Pohjakylästä ja Kourin talo Mouhijärven Pukarasta. Periaatteessa niiden torppa olisi voinut sijaita muuallakin, mutta koska osa katselmusrullista viittaa ruotuun vain nimellä Kittilä, oletan sen tarkoittavan juuri tätä kartan ainoaa Kittilässä näkyvää sotilastorpan paikkaa.

Sikäli kuin isojakokartasta pystyy päättelemään, tuolla nykyisinkin asutulla mäellä
torppa kerran sijaitsi. Sieltä lähdettiin maata puolustamaan niin Pohjois-Saksaan kuin Savon maillekin.
Useammankin kerran kävi niin, ettei torpan isäntä enää palannut retkeltään.

Ensimmäinen torppaa asuttanut sotilas, jonka tiedot löysin katselmusluetteloista oli Erich Michellson Stenhugare (=Kivenhakkaaja). Tiedot hänestä ovat aika vähäiset: hänet mainitaan vuoden 1712 katselmusluettelossa ja hänen tiedetään sairastelleen. Se ei ole tiedossa, kuinka pitkään Stenhugare oli tehtävässään, mutta huhtikuun 1. päivänä vuonna 1726 hänen paikkansa sai 20-vuotias Erich Matsson Påhja. Ruotusotilaiden alkuperästä ei yleensä kerrota tarkasti ja Påhjankin kohdalla on merkitty vain, että hän oli kotoisin Suomesta. Sen käsite ei ollut aivan sama kuin nykyisin, vaan tuolloin Suomella tarkoitettiin lähinnä nykyistä eteläistä Suomea, ellei jopa pelkkää Varsinais-Suomea.

Tämä ensimmäinen Erich Påhja näyttää korvautuneen toisella samannimisellä 17.6.1737. Hän oli komennettuna Viaporin rakennustyömaalle Helsinkiin vuonna 1754 ja sai puolestaan eron maaliskuussa 1758. Tilalle otettiin ruodusta numero 120 Mats Mattsson Påhja.

Tähän saakka Kittilän ruotusotilaiden elämä näyttäytyy aika rauhallisena mutta kovempia aikoja oli tulossa. Porin läänin jalkaväkirykmentin sotilaita, myös suodenniemeläisiä, näyttää 1700-luvun puolimaissa lähetetyn Pohjois-Saksaan Pommeriin, joka vielä tuolloin kuului Ruotsin valtakuntaan ja jossa oli syttynyt sota. Mats Påhja sairastui sotaretken aikana ja menehtyi sairastuvalla Stralsundissa heinäkuun 18. päivänä 1762. Ruotu oli jälleen kovan edessä kun se joutui etsimään tilalle uutta miestä.

Kittilän kylän isojakokartassa vuodelta 1783 näkyvä
punertava suorakulmio ja teksti "Soldate ägor"
 osoittavat sotilastorpan sijainnin nykyisen Jalkavalantien
varrella. Vasemmalla näkyvät punaiset neliöt nykyisten
Röyskäntien ja Jalkavalantien risteyksen paikkeilla
ovat Kelan (A), Kurjen (B), Yli-Rosin (C) ja Ala-Rosin
eli Saksan (D) talojen pihapiirit.

Lokakuun 18. päivänä samaa vuotta Påhjan seuraajaksi tuli Porin läänissä syntynyt Jöran Johansson Pohja. Hänkään ei ehtinyt olla tehtävässään kauaa, sillä hän menehtyi yleensä keuhkotaudiksi tulkittuun rintatautiin (bröstsiukan) vain 34-vuotiaana 13.1.1776. Taas oli etsittävä tilalle uusi mies, joksi saatiin myöskin Porin läänissä syntynyt Johan Henrichsson Kelander.

Kelanderin aikana Ruotsin valtaistuimella oli kuningas Kustaa III, joka havitteli takaisin Venäjälle 1700-luvun kuluessa menetettyjä maa-alueita. 1780-luvun käydessä kohti loppuaan hän sai Venäjän kanssa aikaan sodan, joka vei myös monet suodenniemeläiset ruotusotilaat jälleen kerran sotakentille. Kelander siirtyi muun Porin läänin rykmentin mukana valtakunnan silloisen itärajan tuntumaan Savoon.

Kartta näyttää myös torppaan kuuluneet peltotilkut nykyisten
Kuusjärventien ja Jalkavantien varrella. Ne on merkitty
keltaisella värillä ja tekstillä "Soldatens". Rauhan oloissa
torpan haltija viljeli niitä harjoitusten ja katselmusten lomassa.

Sota ei sujunut Ruotsin kannalta kovin hyvin. Hyökkäys kohti silloin venäläisille kuulunutta Haminaa vastaan tyrehtyi ja aiottu Pietarin valtaus tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta haaveelta. Pian Venäjä kävi vastahyökkäykseen ja saikin joitain alueita haltuunsa. Tässä tilanteessa Savon Prikaatin komentaja Curt von Stedingk päätti hyökätä venäläisten kimppuun Rantasalmen Parkumäellä. Tuloksena oli Ruotsin ensimmäinen hyökkäysvoitto sitten vuosisadan alun ja kuningas Kaarle XII:n päivien. Johan Kelanderille Parkumäen taistelusta tuli kohtalokas, sillä hän haavoittui ja kuoli saamiinsa vammoihin reilua viikkoa myöhemmin, 30.7.1789. Kun sota seuraavana vuonna päättyi, pysyivät rajat entisillä paikoillaan.

Kittilän torppaan asettui hetkeksi Anders Walberg –niminen soturi, mutta ennen pitkää hänen tilalleen nostettiin reservistä Johan Jöransson Still. Vuonna 1800 hän oli 31-vuotias ja perheellinen, kuten muuten myös kaikki edeltäjänsä Erich Påhjasta lähtien.

1800-luvun alussa Pommerin säilyminen Ruotsin hallussa oli uudelleen vaakalaudalla ja suodenniemeläisiäkin ruotumiehiä lähetettiin jälleen sinne. Johan Still oli yksi lähtijöistä. Ja kohtalo oli jälleen kova: Still haavoittui Stralsundissa ja menehtyi siellä elokuussa 1807. Merkinnät vahvistavat hänen tulleen myös haudatuksi sinne. Ruotsillekaan ei käynyt hyvin, kun Pommeri kirposi lopullisesti sen otteesta.

Kittilän viimeiseksi jääneeksi ruotusotilaaksi kohosi reserviläinen Johan Stor. Pian edessä oli jälleen uusi sota, sillä kertaa sekä Ruotsin että ruotuarmeijan viimeinen.

Lähteet:

Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1712-1804, Kansallisarkisto.
Kittilän kylän vuoden 1783 isojakokartta, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Mouhijärven seurakunnan kuolleiden luettelo 1776, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Jankkari Sakari (toim.): Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939. Suodenniemi-Seura ry, Sastamala 2011. 

Ruotusotilaiden mailla Jalkavalassa

Yksi kiinnostavista Suomen historian ilmiöistä oli ruotujakojärjestelmä. Siinä muutama talo yhdessä varusti armeijaan miehen ja järjesti tälle elämisen edellytykset rauhan aikana. Ruotsi osallistui 1700-luvun alun ja Suomen sodan välillä lukuisiin kamppailuihin, joihin suodenniemeläistenkin ruotusotilaiden tiedätään osallistuneen. Heillä oli siksi aikansa eturivin mahdollisuudet nähdä maailmaa kotipiirinsä ulkopuolella ja melko kaukanakin: suodenniemeläisiä ruotumiehiä taisteli paitsi Suuressa Pohjan sodassa myös mm. Pommerin sodassa Pohjois-Saksassa. Ja olipa heitä myös Suomenlinnaa rakentamassa. Matkustamisen etuoikeus oli kuitenkin ennen muuta rasite: kotiinpaluu miltä tahansa pitkältä matkalta oli epävarmaa, sotareissusta puhumattakaan. Kuten tunnettua, niissä vihollistakin suurempia uhkia olivat sotajoukoissa usein raivonneet taudit.

Perheelliset ruotusotilaat saivat tavallisesti asuttavakseen torpan, jonka maita
he rauhan aikana viljelivät. Lisäksi he kävivät harjoituksissa, tarkastuksissa
ja osallistuivat myös linnoitustöihin. Tämä ruotusotilastorppa on
museoituna Skansenilla Tukholmassa. Talon päädyssä ikkunan yläpuolella
on laatta, johon joukko-osaston nimi ja ruodun numero on kirjoitettu.

Viime kesänä Digitaaliarkistoon ilmestyneet, Maanmittaushallituksen uudistusarkistoon sisältyvät Suodenniemen vanhat kartat antoivat mahdollisuuden ryhtyä selvittelemään vanhan ruotuväen sotilastorppien paikkoja Suodenniemellä. Oli hienoa huomata, että koulun historiantunnilla ehkä vähän etäiseksi jääneen ruotuarmeijan sotilaita asui kaikkialla ympäristössämme – siis niillä alueilla jotka tuohon aikaan oli asutettu.

Tarkoituksenani oli kerätä mahdollisimman tarkkoja tietoja sotilastorppien asukkaista ja heidän elämästään lähinnä siinä mielessä, mitä heistä on seurakunnan kirjoihin ja armeijan rulliin tallentunut. Tehtävä osoittautui kuitenkin mutkikkaaksi, sillä rippikirjoja tarkastelemalla huomasi pian, että pitäjässä asui paljon sekä varsinaisia että entisiä ruotuarmeijan sotilaita ja reserviläisiä eikä eri ryhmien edustajien asuinpaikkoja näytä saavan ihan aukottomasti selville. Jutun lopussa mainittu Suodenniemen kotiseutukirja tuli kuitenkin suureen tarpeeseen, sillä siihen eri kylien varustamat ruotusotilaat on merkitty sillä tarkkuudella, että ruotujen numerot pystyy selvittämään ja pääsemään siten asiassa eteenpäin.

Suodenniemeläiset ruotumiehet kuuluivat Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppaniaan. Kartat kuvaavat sotilastorppien paikkoja 1700-luvun lopussa kun pitäjässä suoritettiin isojakoa. Tiedä sitten paljonko niiden sijainnit ovat eri aikoina vaihdelleet, mutta ainakin tuosta 1700-luvun lopusta ne siis kertovat.

Jalkavalassa sijainnut sotilastorppa on merkitty tähän
vuoden 1782 isojakokarttaan Kannin (nro 1) ja
Koppelon (nro 2) talojen väliin tunnuksella S:ä. Vaalean-
punainen alue on pihapiiriä, jonka vieressä on samalla
tunnuksella merkitty alue, ehkä jonkinlainen kasvimaa.
Tilaan kuuluneet kolme peltokappaletta Paisjärven
koillispuolella sekä kauempana Kuusjärven suunnalla
sijainnut niittypalsta näkyvät toisella karttalehdellä.
Nekin on merkitty karttaan tunnuksella S:ä.

Jalkavalan kylässä sotilastorppa näyttäisi sijainneen samassa ryhmässä yhdessä Kannin ja Koppelon talojen kanssa, jotka silloin sijaitsivat nykyisen Jalkavalantien mutkan kohdalla. Torppa näyttäisi sijainneen talojen väliin jääneellä maalla, minkä lisäksi sillä oli käytössä kolme pienehköä peltotilkkua jonossa Paisjärven koillispuolella.

Kotiseutukirja tietää kertoa, että torppa oli Kannin, Koppelon ja Karinkylän Uotilan talojen varustama ja on ilmeistä, että kyseessä oli ruotu numero 108. Sen ensimmäinen tiedossa oleva sotilas oli Johan Bertillson Snickare, jonka tilalle vuonna 1711 astui Jacob Sigfridsson Snickare. Hän tempautui pian Suuren Pohjan sodan pyörteisiin ja osallistui Kaarle XII:n Norjan sotaretkeen vuonna 1718. Kotiinsa Kourajärven rantaan hän ei enää päässyt palaamaan vaan menehtyi Norjassa 19.12.1718.

Suuren Pohjan sodan jälkeen torppaa asutti Anders Påhlson –niminen soturi, joka kuitenkin siirtyi muualle jo elokuussa 1722. Hänen tilalleen saapui Thomas Mattsson Jalkawalla. Sotilasnimet (siis nuo sukunimiltä vaikuttavat) olivat usein ruotsinkielisten kirjurien antamia ja kuten nähdään, he käyttivät nimen keksimiseen vaihtelevan määrän mielikuvitustaan. Tässäkin tapauksessa Jalkavalan kylään sijoitettu mies sai nimekseen Jalkawalla. Usein nimi periytyi ruotuun seuraavaksi tulleelle miehelle, joten se ei oikeasti aina kerro sukulaisuudesta.

Thomas Mattsson oli osallistunut Suureen Pohjan sotaan ja jäänyt vihollisen vangiksi Viipurissa sen piirityksen yhteydessä vuonna 1710. Hän vietti vankeudessa yli kymmenen vuotta, minkä jälkeen palasi kotiinsa ja kirjoittautui takaisin rykmenttiin tammikuussa 1722. Vuoden 1728 tarkastuksessa hänet todettiin 45 vuoden ikäiseksi, hän oli ollut yli puolet elämästään eli 25 vuotta armeijan kirjoissa. On ihan mahdollista, että Thomas Jalkawalla oli ollut täällä sotilaana jo ennen Johan Snickarea. Sotilasnimi viittaisi siihen suuntaan.

Thomas Mattsson sairastui 1730-luvun alussa ja hänen tilalleen tuli Påhl Hendrichsson Jalkawal –niminen nuorukainen. Hän oli vasta 17-vuotias. Hänkin oli selvästi sotilasuralla, sillä palvelusvuosia oli jo ehtinyt kertyä kolme kappaletta. Poikamiehen elämää viettänyt Påhl Hendrichsson kuitenkin kuoli lokakuussa 1737 ja ruotu joutui jälleen etsimään uuden sotamiehen. Seuraavana keväänä pestin otti Andreas Hendrichsson Friberg, joka kuitenkin menehtyi pikkuvihan aikana vuonna 1742.

Tämän jälkeen ruotu oli seuraavat kaksi vuotta ilman omaa sotilasta, kunnes vuonna 1744 paikan otti vastaan Johan Josephsson Friberg. Vuonna 1755 hänet komennettiin Helsingin edustalle Suomenlinnaa rakentamaan. Sittemmin hän osallistui Pommerin sotaan ja sai siellä tyrän (bråck) ja passituksen pois palveluksesta. Hänen paikalleen tuli vuonna 1773 Johan Ericsson Friberg, joka oli tuolloin 29-vuotias. Hän lienee osallistunut Kustaa III:n sotaan, sillä myöhemmissä tiedoissa hänen kerrotaan haavoittuneen oikeaan käsivarteen ja olleen hoidossa Kuopion sairaalassa. Käsi halvaantui, minkä vuoksi hän sai 11.5.1790 vapautuksen palveluksesta sekä jonkinlaisen eläkkeen.

Nykyisin torpan paikalla on rauhallista. Sikäli kun ylläolevan kartan
perusteella voi päätellä, lienee se ollut tuossa risteyksen takana
kuvan keskipaikkeilla. Kuvassa näkyvä tie on Jalkavalantie.
Kourajärvi on taustalla olevien puiden takana.
Kartta: Paikkatietoikkuna.fi, Maanmittauslaitos.

Fribergin seuraajaksi tuli Olof Lilja, joka vapautettiin tarkastuksessa vuonna 1795. Hänen paikkansa otti reserviin kuulunut 34-vuotias Eric Lilja, joka oli viettänyt 6 vuotta armeijan leivissä. Hän lähti kotoaan Jalkavalasta Suomen sotaan ja jäi sille tielleen. Kotipitäjään saatiin myöhemmin tieto, että hän oli menehtynyt Oulussa heinäkuussa 1808 "sotatautiin" (fältsjuka). Useimmiten se tarkoitti pilkkukuumetta.

Jalkavalan sotilastorpasta lähdettiin siis moneen Suomen historiaan piirtyneeseen retkeen. Nykyään ruohoa kasvava hiljainen tanhua ei pukahda menneisyydestään tai kamarallaan asuneista sotilaista ja heidän perheistään. Jälleen on kiittäminen arkistoja, joiden kautta näihinkin historian vaiheisiin pääsee käsiksi.

Lähteet:

Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1728-1804, Kansallisarkisto.
Porin läänin jalkaväkirykmentin erokatselmusluettelo (cassations munsterrulla) 1790, Kansallisarkisto.
Krigshandlingar, Stora nordiska kriget , Krigsfångar (SE/KrA/0388/14 B/2), Ruotsin sota-arkisto.

Suodenniemen seurakunnan rippikirjat, Kansallisarkisto.
Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo 1808, Kansallisarkisto.

Jalkavalan isojakokartta, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkisto.

Jankkari Sakari (toim.): Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939. Suodenniemi-Seura ry., Sastamala 2011.