Piirteitä talvisodan sankarihautauksista

Suodenniemi menetti talvisodassa hieman yli 30 nuorta miestä, joista 30 haudattiin oman kotipitäjän multiin. Hautajaistilaisuudet muodostuivat tapahtumiksi, jotka aina uutisoitiin paitsi Paikallissanomissa myös muun muassa Aamulehdessä. Niissä oli sekä samanlaisena toistuvia osia että omintakeisia ja sota-ajalle tyypillisiä piirteitä.

Suodenniemen sankarihautausmaa vuonna 1945. Sittemmin puuristit
ovat vaihtuneet graniittilaattoihin ja asetteluakin on muutettu.
Kuva tekijän luvalla Suodenniemen veteraanikirjasta.

Ensimmäinen sankarihautaus Suodenniemellä suoritettiin 4. helmikuuta 1940, kun haudan lepoon laskettiin joulukuussa Korpiselän Vasikkaniemessä kaatunut Arvo Järvensivu ja jouluaaton aaton ”hölmön tölväyksessä” menehtynyt Jalo Majamaa. Tämän ensimmäisen hautauksen ohjelma näyttää olleen myöhempiä runsaampi: kirkossa kuultiin tamperelaisen opettajatar Kuusiston yksinlaulua, minkä lisäksi Eino Kulku lausui Lauri Pohjanpään vuonna 1918 kirjoittaman runon Sotarukous. Lopuksi veisattiin tuolloin vastikään virsikirjaan otettu Nyt ylös, sieluni. Tilaisuuden päätyttyä arkut kannettiin pitäjän lottien muodostaman kunniakujan editse hautaan, jonka äärellä suojeluskunta ampui kunnialaukaukset. Kirkkokuoro esiintyi sekä tässä että kaikissa myöhemmissäkin hautauksissa. Kaikki siunaamiset suoritti kirkkoherra Onni Vettenranta.

Toinen ja samalla talvisodan ajan viimeinen sankarihautaus suoritettiin maaliskuun 3. päivänä. Silloin viimeiselle matkalle saatettiin tammikuun puolivälissä Aittojoella kranaatti-iskussa kaatunut Niilo Päiviö sekä Muolaan Kattilaojalla helmikuun alussa kuolettavasti haavoittunut Reino Ahola. Arkkujen äärellä oli kunniavartio ja kirkkoherra Vettenranta puhui siitä, kuinka ei ole suurempaa rakkautta kuin se, että antaa henkensä ystävänsä edestä. Siunaustilaisuus päättyi jälleen kunnialaukauksiin ja haudan äärellä veisattuun virteen Sun haltuus, rakas Isäni. Se laulettiin jatkossa kaikkien sankarihautajaisten päätteeksi.

Vaikka rauha palasi maahan pian toisten sankarihautajaisten jälkeen, jatkui kotipitäjään toimitettujen sotauhrien hautaus pitkin kevättä. Maaliskuun 17. päivänä haudattiin Taipaleessa hieman yli kuukautta aiemmin menehtynyt Valto Hujulahti, jonka arkku oli verhottu Suomen lipulla. Keväämmällä Paikallissanomissa julkaistiin Arvo Helavuoren Valtolle osoittamat muistosanat, joissa hän lausui mm. näin: ”Sankarihaudan ympärillä olevat puut laulavat hiljaista hymniään, ja Koivuniemen ja Kirkkojärven vedet kiertävät ulompana kauniina hopeavyönä vapaussankarin kaunista leposijaa. […] Sinä elät keskuudessamme, vaikka tomumajasi onkin poissa.”

Huhtikuun 7. päivänä kirkon kuoriin kannettiin kaikkiaan seitsemän arkkua, kun Kuhmon suunnalla kaatuneet Väinö Jokipelto, Ahti Lehtinen ja Kalle Päivärinta, Kannaksella kaatuneet Toivo Haapanen, Olavi Järvenpää ja Lauri Kiviniemi sekä Laatokan Karjalassa mottitaisteluiden aikana kaatunut Aulis Mäkelä laskettiin viimeiseen lepoon. Hautajaismenot olivat jo saavuttaneet vakiintuneen muodon ja nytkin tilaisuus päättyi haudalla veisattuun virteen.

Huhtikuun 14. päivänä haudattiin Kannaksella kaatuneet Heikki Heikkilä, Eino Kataja, Lauri Kotajoki, Matti Lehtonen sekä Kuhmossa helmikuussa haavoittunut ja sodan viimeisenä päivänä sotasairaalassa Pietarsaaressa menehtynyt Väinö Myllymäki. Tämä hautaus oli kenties viimeinen jossa vielä ammuttiin kunnialaukauksia. Kahden viimeisen kerran uutisoinneissa niistä ei Paikallissanomista löydy mainintaa, vaikka aiemmin ne on aina mainittu.

Kuudennet sankarihautajaiset pitäjässä vietettiin toukokuun 4. päivänä, kun väki kokoontui saattamaan Muolaan Leipäsuolla kaatunutta Svantte Kantosta ja Yrjö Kiviniemeä – ainoaa Suodenniemelle haudattua talvisodan sankarivainajaa, jonka vaiheista en etsinnöistä huolimatta onnistunut löytämään mitään tietoja. Sotilasasiakirjojen puuttuminen viittaa siihen, että hän ei kenties ole ollut rintamamies vaan kuolema on liittynyt sotaan jollakin toisella tapaa. Esimerkiksi työvelvollisina menehtyneitä ja kotiseudun ilmapommitusten uhreja on toisinaan haudattu sankarihautoihin. Häntä koskevia tietoja on varmaan olemassa, kunhan vaan tietäisi mistä etsiä.

Suodenniemeläisten kaatumistapauksien ajoittuminen noudattaa
sodan yleiskulkua. Jouluaaton aaton epäonninen hyökkäys erottuu piikkinä
kaaviossa - se maksoi seitsemän suodenniemeläisen hengen. Helmikuussa
alkanut puna-armeijan uusi hyökkäys tuotti tappioita, jotka kasvoivat
sodan loppua kohti. Monet sodan viimeisistä päivistä jäivät aikakirjoihin
koko viime sotien raskaimpien tappioiden päivinä.

Keväällä 1940 jouduttiin vielä kerran korjaamaan sodan synkkää satoa, kun Laatokan pohjoispuolella karkauspäivänä 1940 kaatunut Väinö Snellman haudattiin 19.5.1940. Samassa yhteydessä siunattiin poissaolevina pitäjän kadoksiin jääneet sotauhrit eli Ilomantsin Oinassalmella joulukuussa kaatunut Matti Nissinen, ylempänä mainitussa jouluaaton aaton hyökkäyksessä menehtyneet Antti ja Matti Haapaniemi, Matias Jokiniemi, Heikki Mäenpää ja Paavo Uusikulku sekä muualla Kannaksella kentälle jääneet Eino Mäenpää ja Elo Viljanen sekä Laatokan pohjoispuolella Kollaalla kaatunut Aulis Siira. Kuten täällä on aiemmin kerrottu, heistä Haapaniemien sekä Matti Jokiniemen ja Heikki Mäenpään ruumiit löydettiin jatkosodan aikana ja toimitettiin kotipitäjän multiin. Tämä seitsemäs sankarihautaus päättyi sekin nykyisen virren 377 säveliin. Sitä veisaamassa oli myös joukko rintamalta palanneita vainajien asetovereita.

Poissaolevana siunattujen joukosta puuttui Lauri Kiekara, joka myöskin menehtyi hölmön tölväyksen aikana ja jonka ruumiin tiedetään tuhoutuneen. Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelosta selviää, että hänet siunattiin poissaolevana juhannuksen tienoilla, 24.6.1940.

Oli keskikesä ja maassa rauha, vaikka sota Euroopassa jatkui. Näihin synkkiin tunnelmiin jouduttiin kuitenkin palaamaan jo seuraavana vuonna, kun jatkosota syttyi. Täällä blogissa niihin aikoihin siirrytään seuraavan sotajutun yhteydessä.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan vuoden 1939 kuolleiden luettelo. Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) kuvatietokanta.
Paikallissanomat 8.2.1940, 7.3.1940, 21.3.1940, 28.3.1940, 11.4.1940, 18.4.1940, 7.5.1940 ja 23.5.1940.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Yrjö Kiviniemen valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Pataljoona Kanteleen viimeiset sotapäivät

Metalli kolisee ja kirskuu kymmenien lapioiden ja rautakankien iskiessä kerta toisensa jälkeen jäiseen maahan. Miesten hengitys höyryää kirpeässä talvi-ilmassa. Hiki puskee pintaan sillä on kiire. Asemat on saatava kuntoon ennen vihollisen tuloa. Sodan äänet kuuluvat jatkuvasti lähempää ja on vain ajan kysymys, milloin puna-armeijan ensimmäiset joukot ilmestyvät näkyviin ja epätasainen taistelu alkaa, jälleen kerran.

Sodan viime vaiheissa taistelut Kannaksella
lähestyivät Viipuria. Tässä maaliskuun 7. päivänä
otetussa kuvassa sodan savut tummentavat jo
taivasta Viipurin linnan takana. Kuva: SA-kuva 6050.

Pataljoona Kanteletta oli talvisodan mittaan heitelty organisaatiossa paikasta toiseen. Helmikuun loppupuolella se oli siirretty 2. Prikaatin alta 4. Prikaatille. Myös sen nimi oli muuttunut jo monta kertaa: aluksi puhuttiin Kenttätäydennysprikaatin X pataljoonasta (X/KT-Pr.), sitten Osasto Bergin X pataljoonasta (X/Os.B) ja nyt siis johtajansa eversti Paavo Kanteleen mukaan Pataljoona Kanteleesta. Ja jottei asia olisi liian yksinkertainen, oli Osasto Bergistä käytetty myös sen suomenkielistä väännöstä Osasto Vuori (Os.V). Pataljoonan ensimmäisessä komppaniassa olivat suodenniemeläiset, yhteensä 177 miestä.

Siirtyessään 4. Prikaatiin suodenniemeläiset oli osana muuta pataljoonaa heitetty varmistamaan Heinjoen pitäjän kaakkoiskulmalla sijainnutta Heikurilan kylää. Vihollisen painostuksen jatkuvasti lisääntyessä oli asemista jouduttu luopumaan mutta onnekkaasti vihollinen ei ollut huomannut suomalaisten vetäytymistä vaan jäi pommittamaan heidän tyhjiä asemiaan. Sen vuoksi suodenniemeläiset olivatkin saaneet suhteellisen rauhassa vetäytyä Heinjoen luoteisnurkassa sijaitsevaan Kääntymän kylään varustelutöihin.

Parin päivän kaivuutyön jälkeen neuvostojoukot ilmestyivät näkyviin. Ensimmäisenä niihin törmäsivät suomalaisten etumaastossa liikkuneet partiot. Pataljoona Kanteleen miehet saivat vihollisen näkyviinsä maaliskuun 3. päivän iltana, kun edessä olleelle tielle jyristeli kolme vihollispanssaria, joita jalkaväki seurasi. Tästä alkaen viholliskontakti oli jatkuva ja tykistö alkoi pehmittää aluetta. Myös suomalaistykistö oli aika usein toiminnassa. Maaliskuun 4. päivänä vihollisia laskettiin kaatuneen noin 50 ja seuraavana päivänä jo noin 70 henkeä.

Näitä enemmän tai vähemmän tiedusteluluonteisia hyökkäyksiä seurasi kovempi rynnistys. Se käynnistyi varhain aamuyöllä maaliskuun 6. päivänä, kun vihollinen kello kahdelta yöllä kahlasi lumessa suomalaisten asemiin. Pataljoona Kantele sai heti taistelun alussa kaksi vankia, jotka kertoivat vihollisen vahvuudeksi noin pataljoonan verran. Kuusi ja puoli tuntia kestäneen taistelun jälkeen noin 300 vihollista vetäytyi, 150 kaatui ja 45 vangittiin. Myös puolustajat kärsivät tappioita. Pataljoona menetti tässä puoleen päivään mennessä päättyneessä taistelussa kuusi miestä kaatuneina, mukana Toivo Haapanen Taipaleesta ja Lauri Kiviniemi Peräkunnasta. Maaliskuun 6. oli kuuma päivä muuallakin, sillä siitä muodostui koko viime sotien raskain päivä henkilötappioilla mitattuna: pitkin rintamaa yhteensä 816 suomalaissotilasta poistui riveistä joko kaatuneena tai kadonneena. Erityisesti Petäjäsaari Laatokan pohjoispuolella sai tänä päivänä nimensä historian lehdille.

Venäläisten hyökkäysten todettiin kovenevan päivä päivältä ja sotapäiväkirjaankin tehtiin merkintä vihollisen silmiinpistävästä rohkeudesta – tai vaaran tietämättömyydestä. Pataljoona Kanteleen miehet sitä tuskin tiesivät, mutta monet näistä päivistä päätyivät viime sotien kymmenen raskaimman päivän joukkoon: maaliskuun 8., 9., 11. ja 12. päivinä menetettiin jokaisena yli 600 miestä – eivätkä haavoittuneet vielä sisältyneet tähän lukuun.

Täällä Heinjoen pitäjän luoteiskulmassa Pataljoona Kantele vietti
talvisodan viimeisen viikon. Samalla alueella taisteltiin vielä myöhemminkin,
sillä juuri tästä kulki jatkosodan aikana rakennettu - tai ainakin suunniteltu -
VKT-linjan nimellä tunnettu puolustusasema.

Jokainen päivä tiesi myös yhä kovempaa vihollistykistön tulta ilmeisesti siksi, että venäläiset saivat yhä enemmän kalustoa ja ammuksia rintaman läheisyyteen. Tykkituli muuttui ympärivuorokautiseksi. Maaliskuun 11. päivänä Pataljoona Kantele sai käskyn käydä karkottamassa lohkon itäosasta Oisiinlammen yli tulleen vihollisen. Käsky saatiin täytettyä.

Ensimmäisessä komppaniassa palvellut suodenniemeläinen korpraali Otto Nyman muisteli myöhemmin sodan viimeisiä päiviä näin:

"Komppania kärsi suuria miehistötappioita, joten saapui täydennysmiehiä. Vanhoja miehiä ja nuoria oppilaita, joilla kokemattomina kävi yleensä huono tuuri. Vihollisen painostus kasvoi päivä päivältä. Päivät ja yöt sekosivat valvomiseen. Tilanne näytti lähes toivottomalta. "Pääseeköhän jäitse Ruotsiin?", kyseltiin."

Maaliskuun 12. päivä, sodan toiseksi viimeinen, alkoi koko aamupäivän kestäneen laukaustenvaihdon merkeissä. Puoli kahden aikaan vihollisen jalkaväki teki panssarivaunun tukemana hyökkäyksen Pataljoona Kanteletta vastaan mutta se saatiin torjutuksi. Näissä sotatoimissa säviläinen Eino Mäenpää kaatui, minkä lisäksi pitäjän pojista Matti Lehtonen ja Taipaleessa asunut Lauri Kotajoki kuljetettiin haavoittuneina kenttäsairaalaan.

Painostus vihollisen puolelta todettiin jälleen aikaisempaa voimakkaammaksi. Maaliskuun 13. päivän aamulla klo 6.30 Pataljoona Kantele pyysi saada vahvistuksekseen lähistöllä olleen amerikansuomalaisista vapaaehtoisista koostuneen Komppania Simon, jolla ei tosin vielä ollut taistelukokemusta. Kello 7.30 alkoi vihollisen erittäin raju tykistökeskitys, joka runnoi suodenniemeläisten asemia yhteen menoon aina siihen saakka, että rintamalle kello 11 laskeutui hämmentävä hiljaisuus. Tieto 105 päivää kestäneen sodan päättymisestä saavutti osan joukoista vasta aivan viime tingassa, sillä tykkituli oli katkonut puhelinlinjat.

Rauha näyttää tulleen viime hetkillä. Mutta sodan viimeinenkin päivä vaati vielä uhrinsa. Täällä on jo aiemmin kerrottu Väinö Myllymäen menehtymisestä rauhanteon päivänä, mutta myös yllämainitut Matti Lehtonen ja Lauri Kotajoki menehtyivät samana päivänä vammoihinsa kenttäsairaalassa rintamalinjan takana.

Rauhan hiljaisuudesta ei ehditty nauttia pitkään, sillä jo tuntia myöhemmin oli oltava kilometrin päässä linjojen takana. Siitä pataljoona jatkoi vetäytymistään Antrean pitäjän Viskarin ja Kemppilän kylien kautta Imatran Leppälään, joka jo sijaitsi uuden rajan tällä puolella. Sinne saavuttiin maaliskuun 16. päivänä.

Lähteet:
4. Prikaatin operatiivisen toimiston (tsto III) sotapäiväkirja (SPK 2770), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Paikallissanomat 4.4.1940.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.

Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Suodenniemeläisten valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Historian tekijät Kollaan taisteluissa

Talvisota synnytti suomalaisten kansalliseen muistiin monta paikkaa, joita täällä blogissakin on jo käsitelty. Summan, Taipaleen ja Raatteen lisäksi on neljäskin paikka, joka on monelle suomalaiselle tuttu. Se on Kollaa, joka sijaitsi Laatokan pohjoispuolella ennen sotia vauhdilla kasvaneiden Loimolan ja Suvilahden taajamien välillä.

Kollaan puolustajia levolla taisteluiden välillä 1.2.1940.
Kuva: SA-kuva 3356.

Eräs jo syksyllä 1939 Kollaalle asettautuneista suomalaisjoukoista oli Jalkaväkirykmentti 34. Sen kolmannessa pataljoonassa, 7. komppaniassa (7./JR 34) palveli alikersantti Aulis Siira. Hänen synnyin- ja asuinpaikkansa oli Kirvun pitäjä Karjalan kannaksen juuressa Imatran ja Käkisalmen välissä. Jalkaväkirykmentti 34 näyttää olleen kirvulaisille yhtä keskeinen joukko-osasto kuin Kenttätäydennysprikaatin X pataljoona (X/KT-Pr.) eli Osasto Bergin X pataljoona eli Pataljoona Kantele oli suodenniemeläisille: etenkin rykmentin III pataljoonassa palveli paljon kirvulaisia.

Aulis Siiran syksy kului linnoitustöissä ja kun sota marraskuun lopussa alkoi, kuuluivat sen äänet jo ensimmäisenä päivänä 7. komppanian kaistalle. Taistelun melskeen yli kantautuivat vihollisen joukkojen uraa-huudot. Pian hyökkääjä oli saapunut myös Siiran komppanian näkyviin. Samaan aikaan sota lähestyi myös Siiran kotipitäjää Kirvua ja siviiliväestö piti evakuoida. Näyttää siltä, että tällöin myös Siiran perhe siirtyi kotipitäjästään Suodenniemen maisemiin.

Kollaalle tehdyt pesäkkeet oli tarkoitettu viivytysasemaksi, josta oli määrä vetäytyä taaksepäin kun olo siellä kävisi liian tukalaksi. Harva suomalainen sitä tiesi, mutta puna-armeijan marssioppaassa tästä oli määritelty kulkevaksi marssireitti numero 3, jota pitkin oli määrä edetä Sortavalan kautta Imatran suuntaan.

Kuten monessa muussakin paikassa joutuivat suomalaiset myös täällä toteamaan taistelevansa kokonaista puna-armeijan divisioonaa vastaan. Myöhemmin alueella toimi vähintään osia useista eri divisioonista. Ennen pitkää kuitenkin ilmeni, että suomalaisten etu Kollaalla oli sama kuin monessa muussakin paikassa: neuvostojoukot eivät olleet valmistautuneet metsätaisteluihin vaan aikomuksena oli edetä teitä pitkin ja taistella niiden suunnissa. Tästä syystä hyökkäävillä joukoilla ei ollut suksia eikä muutenkaan kovin hyvää valmiutta maastossa oleskeluun.

Lopussa mainitusta Kansa taisteli -lehden artikkelista päätellen
Aulis Siiran Jalkaväkirykmentti 34:n III pataljoona oli maaliskuussa 1940
sijoitettuna ympyrän osoittamaan maastoon (Matvein)
Heinätsylammen luoteispuolelle.

Vastoin alkuperäisiä ajatuksia Kollaalta ei lähdettykään vetäytymään, vaikka olot siellä olivat monesti vaikeat. Sodan alkuaikoina vihollistykistön paine oli valtava, koska se piti monena päivänä tulta yllä koko valoisan ajan. Kun vihollinen huomasi, että tie eteenpäin oli tukossa, se lähti kiertämään korpien kautta suomalaisten selustaan. Nämä yritykset saatiin torjuttua ja puolustus Kollaan maisemissa kesti. Sodan kestäessä neuvostojoukot lisäsivät vahvuuttaan entisestään, mutta rintaman kulku säilyi suunnilleen entisellään. Näihin aikoihin tarkka-ampuja Simo Häyhä teki täällä kuuluisuuteen johtaneita tekojaan.

Maaliskuun 2. päivänä käynnistyi uusi puna-armeijan rynnistys puolustajien asemiin. Voimakas tykistötuli takoi jälleen tannerta ja taistelut riehuivat alueella päiväkausia yhteen menoon. Maaliskuun 9. päivän aikoihin elettiin kriittisiä hetkiä kun vihollinen onnistui murtautumaan linjojen läpi. Kestäisikö Kollaa? Tilanne saatiin kuitenkin vastahyökkäyksellä korjattua ja ennen pitkää vihollisen suurin rynnistys alkoi olla ohi.

Täälläkin onnistumisesta maksettiin kuitenkin kova hinta: pelkästään maaliskuussa alueen taistelut vaativat noin 1300 nuoren suomalaisen hengen. Vielä suuremmaksi kasvoivat kuitenkin vihollisen tappiot. Heidän riveistään on maaliskuussa arvioitu kaatuneen noin 6700 sotilasta. Maaliskuun 9. päivän kovat taistelut veivät kirvulaisten rykmentin 7. komppaniasta neljä miestä kaatuneina. Yksi heistä oli taistelukentälle jäänyt 25-vuotias alikersantti Aulis Siira, jonka hautamuistomerkki on Suodenniemen sankarihautausmaalla. Kollaa kesti, kovin uhrauksin.

Lähteet:

Jalkaväkirykmentti 34:n 7. komppanian (7./JR 34) sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Kautto Antero (toim.): Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939 (Karisto Oy 1989).
Saarinen L-P: Talvisodan Kollaa. Osa II. Kansa taisteli 12/1962, s. 363-367.
Paikallissanomat 23.5.1940.

Talvisodan historia 3 (WSOY 1978).

Wikipedia: Kollaan taistelu.

Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Aulis Siiran valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Tykkimiesten talvisotaa

Oli maaliskuun 7. päivä vuonna 1940. Pilvet roikkuivat matalalla läntisen Karjalan kannaksen yllä mutta siitä huolimatta vihollisen pommikoneet jyrisivät Kenttätykistörykmentti 3:n (KTR 3) yläpuolella, kuten niin usein ennenkin jo kolme kuukautta jatkuneen sodan aikana. Ne lensivät matalalla pudotellen pommejaan suomalaisten asemiin.

Talvisota oli jo ehtinyt venyä pitkäksi. Syksyllä ylimääräisten harjoitusten (YH) aikana rykmentti oli koottu Tampereelle, josta se oli lokakuussa kuljetettu tulevalle toiminta-alueelleen itäiselle rajaseudulle. Suodenniemeltä tuolloin Kenttätykistörykmentti 6:n (KTR 6) nimellä tunnettuun joukkoon olivat valikoituneet ainakin Matti Haavisto, Heikki Heikkilä, Lauri Jaakola, Matti Mäntylä ja Mikko Seppä. Heistä Heikkilä asui tähän aikaan jo Tampereella. Suodenniemellä syntyneen Mäntylän koti oli puolestaan Nokialla.

Boforsin raskas kanuuna ampuu Viipurin Linnasaaressa
4. maaliskuuta 1940. Kuva: SA-kuva 5398.

Kulunut sota oli ollut tykistön miehille sekä raskas että kunniallinen: joulukuussa rykmentti oli ollut antamassa tulitukea kuulun hölmön tölväyksen aikana. Tammikuussa taas oltiin puolustamassa Summaa, jossa pakkanen toisinaan painui 40 asteen tuntumaan.

Tykistön toimintamallina oli tulittaa vihollistykistön tuliasemia sekä hyökkäykseen ryhmittyviä joukkoja. Myös vihollispanssarit ja jalkaväen puolustusasemat olivat hyviä maaleja, joihin pyrittiin ja onnistuttiinkin usein iskemään. Jalkaväkeä vastaan ammuttiin usein srapnelliammuksia, joiden teho perustui ammuksen sisältä tulialueelle levinneisiin metallikuuliin.

Menestyksistä huolimatta oli jouduttu tulemaan taaksepäin. Helmikuussa vihollinen oli ryhtynyt jälleen hyökkäämään ja Summa oli murtunut ennen kuun puolta väliä. Sieltä oli vetäydytty Viipurin maalaiskunnassa sijainneen Honkaniemen aseman kautta Yläsommeelle. Sodan edetessä tappiot olivat alkaneet kasvaa: sodan ensimmäisinä viikkoina Kenttätykistörykmentti 6:n aikana oli menetetty kahdeksan miestä, vuoden vaihteen jälkeen kaatuneita oli jo yli 40. Suuri osa menetyksistä oli tapahtunut maaliskuussa. Rykmentin II patteristoon kuulunut tykkimies Matti Mäntylä oli kaatunut maaliskuun 2. päivänä. Hänet haudattiin Nokialle sankarihautaan.

Vaikka sitä ei vielä tässä vaiheessa tiedetty, oltiin jo sodan viimeisellä viikolla. Ammuspulaa ei I patteriston sotapäiväkirjan mukaan ollut juuri koettu mutta nyt sekin alkoi tuntua. Suurempana huolena näyttää kuitenkin olleen käytössä kulunut ja vikaantunut kalusto: 24.2. helmikuuta koko patteristossa oli enää 5 toimintakuntoista tykkiä. Maaliskuun 3. päivänä taas kaikki haupitsit olivat poissa pelistä ja kanuunat olivat niin kuluneet, että ammunta hajosi satojen metrien alueelle.

Nyt maaliskuun 7. päivänä Viipuri oli jo aivan puolustajien selän takana, mutta sentään vielä tukevasti omien hallinnassa. Alikersantti Heikkilä oli tuona päivänä patteristonsa tulenjohtueessa tähystäjänä tehden havaintoja omasta ammunnasta ja vihollisen liikkeistä. 

Sotapäiväkirjaa lukemalla huomaa, että suomalaisella tykistöllä oli tapana ahdistella vastapuolen tulenjohtajia ammunnallaan. Kohdistamalla tulen heihin sai vihollistykistön ammunnan usein epätarkaksi, loppuipa se toisinaan kokonaankin. Venäläiset ilmiselvästi tunsivat samat keinot, sillä juuri maaliskuun 7. päivänä he ottivat kohteekseen suomalaiset tulenjohtajat. Tarkka tuli koitui alikersantti Heikkilän kohtaloksi: hän kaatui saatuaan osuman viholliskranaatista.

Rauhan tultua Toivo Heikkilä kirjoitti veljelleen Paikallissanomiin koskettavan muistokirjoituksen, jossa sanotaan mm. näin:

"Vuosien kuluessa kasvoimme miehiksi ja elämä alkoi meillekin näyttää aurinkoista puoltaan. Saimme silloin aloittaa oman onnemme seppänä. Mutta vaikka tiemme erottautuikin eri tahoille, johdatti tuo veljenrakkaus meidät usein yhteen. Silloin nautimme toistemme läheisyydestä enempi kuin koskaan. Yhdessä kesälaitumella kuljettiin kauniissa syntymäpitäjässämme Suodenniemellä. Siellä lumoavien järvien rantamilla kaloja ongittiin ja kun saatiin isompi ahven tai hauki, niin sepä tuotti meille suurta tyydytystä ja äidille iloa, kun hän siitä kalakeittoa pojilleen valmisti. Näin me kesät laitumella yhdessä elvyttiin.

Siksipä kieltäytyykin ajatus nyt tajuamasta, ettet sinä, veljeni, enää ensi kesänä souda uistinta Valkijärven selällä. Ettei enään soutamasi venhe tule esiin kallioniemekkeen takaa, tullaksesi ottamaan yhteiset löylyt äidin lämmittämässä savusaunassa. Mutta niin on, ei enään. Vain muistojen kultaiset langat johtavat menneisyyteen ja palauttavat sieltä aina uudelleen mieleen ystävän, toverin, veljen. [...] Meidän on ylhäältä etsittävä voimaa voidaksemme sinun laillasi kantaa kohtalomme, kun vuoromme kerran tulee."

Lähteet:

Kenttätykistörykmentti 6:n I patteriston (I/KTR 6) sotapäiväkirja, Kansallisarkisto.

Kenttätykistörykmentti 3:n I patteriston (I/KTR 3) sotapäiväkirja, Kansallisarkisto.

KTR 3:n kaatumis- ja katoamisilmoitukset (Ea 18), Kotijoukkojen esikunnan rovastintoimiston arkisto, Kansallisarkisto.

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Paikallissanomat 18.4.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.
Heikki Heikkilän valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Suodenniemeläisiä Kuhmon korpitaisteluissa - osa 2

Pitkäksi venyneen taistelujakson jälkeen monen suodenniemeläisen palvelusyksikkö Jalkaväkirykmentti 65:n 1. komppania (1./JR 65) siirrettiin Kuhmon Saunajärven kannakselta lepoon Louhenjoen itäpuoliseen maastoon. Komppanian sotapäiväkirjan mukaan montaa tuntia ei kuitenkaan ehtinyt kulua, ennen kuin se hälytettiin helmikuun 13. päivän iltana uuteen tehtävään. Määränpäänä oli erämaassa sijainnut Vetkon yksinäistalo, jossa oli määrä tuhota sinne ilmestyneet vihollisen hiihto-osastot.

Nämä hiihto-osastot eivät olleet enempää tai vähempää kuin kuuluisa Dolinin hiihtoprikaati, noin 2100 siperialaisesta hiihtäjästä koostunut joukko, joka oli varustettu hyvin ja lähetetty auttamaan pulaan joutunutta 54. Divisioonaa. Ilmeisesti mottiin joutumisen pelossa prikaati oli levittäytynyt 40 kilometrin levyiselle alueelle ja eteni pienissä osastoissa aikomuksenaan kokoontua taas yhteen osastojen päästyä rintaman taakse suomalaisten selustaan. Prikaatin onni loppui kuitenkin alkuunsa, kun raja-alikersantti Timosen johtama tiedusteluryhmä kävi erään metsämökin luona noin 200 miehen vahvuisen vihollisosaston kimppuun ja tuhosi sen. Kaatuneita tutkittaessa havaittiin, että isku oli sattunut hiihtoprikaatin esikuntaan ja että sen komentaja eversti Vjatšeslav Dolin usean upseerinsa kanssa oli kaatuneiden joukossa. Ilman keskitettyä johtoa prikaatin liikkeet alkoivatkin nopeasti muuttua hapuileviksi ja epäsuhtainen taistelu alkoi tasaantua.

Rauhanteon jälkeen sotamateriaalia koottiin poiskuljettamista varten.
Nämä omat ja vihollisen sotavarusteet kerättiin Kuhmon Kesselistä,
jonne Dolinin hiihtoprikaatin oli onnistunut tunkeutua. Kuva: SA-kuva 6930.

Pakkasta oli yli 30 astetta, kun JR 65:n 1. komppania iski Vetkoon. Raivoisan, välillä käsikähmäksi menneen taistelun aikana rakennukset sytytettiin palamaan ja niihin linnoittautuneet viholliset saatiin tuhottua. Löysin Kansa taisteli –lehdestä muutamia Vetkon taistelua valottavia muistelmia, yksi niistä on I pataljoonan komentajan kirjoittama. Iskussa tuhottiin kertomusten mukaan yli 200:sta reiluun 300 mieheen kohonnut vihollisjoukko. Ilman omia tappioita ei kuitenkaan selvitty nytkään vaan taistelussa haavoittuneiden joukossa oli sotamies Väinö Myllymäki Kittilän kylästä. Hänet siirrettiin hoidettavaksi 26. Sotasairaalaan Pietarsaareen. Paria päivää myöhemmin hiihtoprikaati murtui ja sen kohtaloksi tuli tuhoutua Kuhmon aavoille saloille.

Helmikuun 20. päivän tienoilla rykmentin 6. komppania oli käymässä kipeästi tarvittuun lepoon, mutta juuri telttoja pystytettäessä tuli jälleen käsky lähteä liikkeelle. Määränpäänä oli Kuusijokilinja, joka oli Kuhmon suunnan etummainen puolustuslinja, tulppa idästä läpimurtoa yrittäneitä apujoukkoja vastaan. Linjan keskeisin ongelma oli, että se oli heikosti varusteltu. Jäätynyt maa ja jatkuvasti päälle painava vihollinen estivät asemien parantelun. Oli vain painauduttava hankeen ja koetettava kestää. Tappiot olivat jokapäiväisiä ja ymmärrettävästi kuluttivat jo muutenkin väsyneiden joukkojen kestokykyä. Helmikuun 21. päivänä tykistökeskitys oli hyvin ankaraa ja Suodenniemelle kiiri suru-uutinen, kun putajalainen Ahti Lehtinen kaatui.

Kuhmon taisteluista ei oikein voi puhua mainitsematta Löytövaaraa, jolla ja jonka lähistöllä taistelut riehuivat melkeinpä koko talvisodan ajan. Yksi vaaraa puolustaneista joukoista oli Jalkaväkirykmentin 5. komppania (5./JR 65), jonka sotilaista muistettaneen parhaiten hämeenkyröläinen Vilho Järvinen. Hyökkäyksessä vihollisen hallussa olleeseen korsukylään Löytövaarassa hän kertoman mukaan tuhosi useita viholliskorsuja, yhden sen katolle kiipeämällä ja sieltä räjäyttämällä. Sen jälkeen hänet tunnettiin Korsu-Järvisenä, josta kirjoitettiin niin välirauhan ajan Hakkapeliitassa kuin 1960-luvun Kansa taisteli -lehdessäkin. Jälkimmäisessä hänen tosin virheellisesti kerrottiin kuolleen sotatoimissa. Maaliskuun 1. päivänä edellä mainittu Kuusijoki-linja oli murtumassa ja Löytövaara oli muodostumassa puolustuksen painopisteeksi. Päivän sotatoimet vaarassa maksoivat viiden miehen hengen. Heistä yksi oli ennen sotaa Suodenniemeltä Nakkilaan muuttanut Kalle Päivärinta, jonka vanhemmat asuivat Leppälammilla ja joka haudattiin huhtikuun 7. päivänä Suodenniemen sankarihautausmaalle.

Kuhmon taisteluihin liittyy vielä kaksi suodenniemeläistä kohtaloa. Maaliskuun alussa JR 65:n 1. komppania oli jo muutamia päiviä miehittänyt asemia Saunajärven itäpuolella. Sen tehtävänä oli sitoa vastassa olleita vihollisvoimia avaamalla silloin tällöin tuli heitä vastaan ja siten häiritsemällä heidän toimiaan motin sisällä. Kuukauden kolmantena päivänä oltiin jälleen tässä työssä ja ammuntaa jatkettiin myöhään iltaan. Tässä laukaustenvaihdossa kaatui Peräkunnassa asunut sotamies Väinö Jokipelto.

Sota jatkui tämän jälkeen vielä kymmenen päivää. Viimein 13.3.1940 aseet vaikenivat Kainuussakin ja moteissa kestäneet puna-armeijalaiset alkoivat siirtyä takaisin rajan taakse, sillä täällä rajalinjaan ei tullut muutoksia. Kuhmon suunnan torjuntataisteluita johtanut Hjalmar Siilasvuo muisteli muutamaa vuotta myöhemmin, että venäläismotit olivat tuolloin enää päivien päässä kukistumisestaan. Kymmenen autoa riitti kuljettamaan eloonjääneet ja heidän varusteensa pois Suomesta.

Samaan aikaan kun rintama hiljeni sammui Pietarsaaressa Väinö Myllymäen kuukauden kituliaasti palanut elämänliekki. Kuhmon taistelut olivat vaatineet kalliit suodenniemeläiset uhrit.

Lähteet:

Kalle Päivärinnan sotilaskantakortti, Kansallisarkisto.

Jalkaväkirykmentti 65:n 1., 5. ja 6. komppanian sotapäiväkirjat, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Hakanen Yrjö: Taistelimme Dolinin hiihtoprikaatia vastaan. Kansa taisteli -lehti 2/1981, s. 50-52.
Kumpulainen Unto: Kuusijoki murtui - Löytövaara kesti. Kansa taisteli -lehdet 11/1966 ja 12/1966.
Paikallissanomat 21.3.1940.
Siilasvuo Hjalmar: Kuhmo talvisodassa. Otava, Helsinki 1944.
Tienari Artturi: Korsu-Järvinen - Kuhmon sankari. Hakkapeliitta -lehti 19/1941, s. 596-599.
Volanen V.: Motteja ja siperialaisia Kuhmon talvisodassa. Kansa taisteli -lehdet 7/1960 ja 8/1960.
Suodenniemeläisten valokuvat: Vapautemme hinta: sodan 1939-1940 sankarivainajat. Suomen Kuvalehti, Helsinki 1941.

Suodenniemeläisiä Kuhmon korpitaisteluissa – osa 1

Edellisessä suodenniemeläisten talvisotaa käsitelleessä jutussa oltiin Suomussalmella, jossa pitäjäläisiä oli mukana muun muassa Juntusrannan varmistuksessa ja kuuluisalla Raatteen tiellä. Jutun keskiössä oli Jalkaväkirykmentti 65 (JR 65), kuten tässäkin tarinassa.

Saunajärven motin aluetta päivä rauhanteon jälkeen. Kuva: SA-kuva 7301.

Jo talvisodan ensimmäisenä päivänä puna-armeija tunkeutui Suomussalmen eteläpuolella olevan Kuhmon alueelle. Toisena päivänä se iski siellä Kuusijoki-linjana tunnettua puolustusasemaa vastaan ja pakotti vähälukuiset suomalaiset perääntymään. Hyökkäämässä oli täälläkin kokonainen divisioona, kuten samoihin aikoihin Suomussalmellakin. Sen kokoluokan joukkojen keskitykset korpimaastossa olivat suomalaisille ikävä yllätys ja valtava koetus, koska voimien epäsuhta sodan osapuolten välillä kasvoi pelottaviin mittasuhteisiin.

Kuten Suomussalmella niin täälläkin venäläiset saavuttivat ensin menestystä, ei vähiten siksi että suomalaisilla ei alkuun ollut lainkaan panssarintorjunta-aseita. Kuhmon taisteluja johtaneen eversti Hjalmar Siilasvuon muistelmakirjasta Kuhmo talvisodassa syntyvän vaikutelman mukaan puolustus oli vaikeuksissa heti kun ensimmäinenkin hyökkäysvaunu ilmestyi näkyviin. Niitä voitiin torjua lähinnä vain murrostamalla eli kaatamalla isoja puita niiden kulkureitille. Vasta panssarintorjuntatykkien saaminen sotasaaliiksi alkoi parantaa tilannetta.

Alkuvaiheen taistelut johtivat tilanteen tasaantumiseen ja rintaman vakiintumiseen jos ei paikalleen niin ainakin alueellisella tasolla. Vihollinen saatiin myös ajettua ahtaalle. Kuusijokilinjakin vallattiin takaisin ja se pysyi suomalaisten hallussa melkein sodan loppuun saakka. Sen lisäksi sellaiset paikat kuin Löytövaara ja Saunajärvi pysyivät sodan näyttämöinä sen loppuun saakka.

Ylempi kartta kuvaa Saunajärven kannaksen
asemia helmikuun 9. päivän hyökkäyksen aikoihin. Punaisen
ympyrän keskellä lienee talo, jonka valtaamiseen 1./JR 65 yhdeksäntenä
päivänä pyrki. Alemman eli Saunajärven kannaksen nykyisen kartan
perusteella näyttäisi siltä, että samalla kohdalla on vieläkin talo
nimeltään Kannas. Ylempi kartta: I/JR 65:n sotapäiväkirjan liite 67.
Alempi kartta: paikkatietoikkuna.fi

Tammikuussa Suomussalmelta Kuhmoon siirretty JR 65 otti osaa vihollisen maahantunkeutumisen patoamiseen. Kuhmon tilanne muodostui mottisodaksi, kun vihollinen oli eristetty useaan eri kohtaan rajalta Kuhmon kirkonkylään vievän maantien varrelle. Iskut tänne hyökänneen 54. Divisioonan osista muodostuneita keskittymiä vastaan jatkuivat herpaantumatta, jotta niissä sitkeästi puolustautuva vihollinen saataisiin laskemaan aseensa. Tällaisessa tehtävässä oltiin myös helmikuun alkupuolella 1940, kun rykmentin 1. komppania (1./JR 65) hyökkäsi toistuvasti Saunajärven kannaksella ollutta mottia vastaan. 

Sotapäiväkirjasta näkyy, miten pitkään jatkuneet taistelut, puutteelliset olot, kylmyys ja kärsityt tappiot olivat vaikuttaneet miesten moraaliin: mielialan raportoitiin useana päivänä olleen alhainen ja nälkä oli jatkuvasti vieraana.

Helmikuun 9. päivänä todellisuus oli taas vahvasti läsnä kun tehtävänä oli jälleen iskeä päin Saunajärven mottia. Kohteena oli kannaksen keskellä, hyökkäyskaistan vasemmalla laidalla ollut talo, joka ilmeisesti näkyy oheisessa kartassa. I pataljoonan (I/JR 65) sotapäiväkirja kertoo tuosta hyökkäyksestä varsin suoraviivaisesti näin:

[Klo] 12.30-13.00 tykistövalmistelua
[Klo] 13.00 alkoi hyökkäys, suunta ilmenee liite 67
[Klo] 17.00 mennessä oli vain 200 metriä edetty vihollisen voimakkaan tulen pysäyttäessä hyökkäyksen. Tappiot 3 kuollutta ja 8 haavoittunutta.

Yksi näistä kaatuneista oli 1. komppaniassa palvellut suodenniemeläissyntyinen Kalle Kuusjärvi. Sodan syttyessä hän tosin asui Mouhijärvellä, jonka sankarihautausmaahan hänet on haudattu.

Mieliala oli jälleen apea, koska hänen lisäkseen oli menetty kaksi muutakin miestä eikä hyökkäysyrityksille näyttänyt olevan loppua. Saunajärven taisteluiden kovuudesta kertoo osaltaan se, että niiden jälkiltä maastosta kerättiin keväällä 1941 yhteensä 11 junanvaunullista sotaromua.

Saunajärven motti piti puoliaan sodan loppuun saakka. Kuhmon sotatoimissa oli silti alkamassa uusi vaihe, kun pysäytettyä ja nurkkaan ahdistettua vihollista ryhdyttiin tuhoamaan. Edessä oli kunnian päiviä mutta myös raskaita uhreja. Siitä lisää seuraavassa Kuhmon taisteluita koskevassa jutussa.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 65:n 1. komppanian (1./JR 65) sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Jalkaväkirykmentti 65:n I pataljoonan (I/JR 65) sotapäiväkirja ja sen liitteet, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007. 

Selén Kari & Pylkkänen Ali: Sarkatakkien armeija: suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918-1944. WSOY, Helsinki 2004, s. 479.

Siilasvuo Hjalmar: Kuhmo talvisodassa. Otava, Helsinki 1944.

Talvisodan historia 3 (WSOY 1978).

Suodenniemeläisiä Suomussalmen sotakentillä

Talvisodan syttyessä neuvostojoukot aloittivat etenemisen Suomeen kaikkia rajan yli johtavia teitä pitkin. Sekä vihollisen että puolustajan päähuomio kiinnittyi eteläiseen Suomeen, erityisesti Karjalan kannakselle ja Laatokan pohjoispuolelle, joiden alueilla käytyjä taisteluita on tässäkin blogissa ruodittu. Yhtään vähemmän uhkaava ei kuitenkaan ollut pohjoisenkaan rintamanosan tilanne, jota tässä ja parissa seuraavassa tämän aihepiirin blogijutussa tarkastellaan. Suomussalmen kohdalla Suomi oli kapeimmillaan ja puna-armeijan papereissa tästä kohdasta oli määrä mennä Ouluun ja Ruotsin rajalle saakka. Tämän hankkeen torjumiseen osallistui myös joukko suodenniemeläisiä sotureita.

Pääosassa tässä kertomuksessa on Jalkaväkirykmentti 65 (JR 65), johon ilmeisesti pääosa Kainuun rintamalla palvelleista suodenniemeläisistä kuului. Se oli alun perin muodostettu Täydennysjalkaväkirykmentti 5:n nimellä. Sodan sytyttyä se koottiin ja siirrettiin Ouluun varustettavaksi.

Raatteen tien taistelujen koventuessa pääosa JR 65:stä
siirrettiin pitäjän pohjoisosasta sinne. Vain I pataljoona
jäi edelleen Osasto Suden osaksi.
Kuva: JR 65:n sotapäiväkirjan liitenippu.

Taisteluiden alkuvaiheessa tilanne Kainuussa kehittyi huolestuttavaan suuntaan: Raatteen tien suunnasta odotettu vihollinen rynnistikin rajan yli pohjoisempana Juntusrannan kohdalta. Toinen yllätys oli, että vastassa oli kokonainen vihollisdivisioona, jota vastaan oli asettaa vain noin 3000 suomalaistaistelijaa. Epäsuhta oli huikea, sillä venäläisen divisioonan määrävahvuus oli noihin aikoihin melkein 20 000 miestä. Hyökkääjä pakotti suomalaiset perääntymään ja edettyään Kiantajärven länsirantaa pitkin kohti etelää puna-armeijan 163. Divisioona sai Suomussalmen kirkonkylän haltuunsa.

Näissä oloissa Täydennysjalkaväkirykmentti 5 sai käskyn lähteä rintamalle. Uudella nimellään varustettuna se aloitti matkansa kohti Suomussalmen pohjoisosia. Suodenniemeläisistä tällä reissulla mukana olivat ainakin Urho Autio, Aarne Hakala, Vieno Leppänen, Viljo Lähteenmäki, Otto Mustajoki, Arvid Mäkelä, Väinö Tanhuanpää ja Hannu Tapiola. Rykmentin tiedettiin jo Oulusta lähtiessään olevan varusteiltaan puutteellinen, mutta sen Suomussalmella vastaanottanut everstiluutnantti Paavo Susitaival järkyttyi silti kuinka heikoilla eväillä se oli lähetetty matkaan. Aikanaan hän puki tuntemuksensa Kansa taisteli –lehdessä sanoiksi näin:

”Miesten varusteet olivat kehnot. Eräillä oli jopa tavalliset nauhakengät ja kalossit! Suurin osa väestä oli täysin tottumatonta korpiolosuhteisiin. Sellaisiakin oli, jotka eivät elämässään olleet kertaakaan hiihtäneet. […] Muistan, kuinka minulle kerrankin tultiin kertomaan, että rykmentin viestikalusto käsittää kaksi siviilimallista pöytäpuhelinta – eikä metriäkään kaapelia!”

Näihin aikoihin Kainuussa paukkuivat 40 asteen pakkaset. Myös alueen taisteluiden komentaja eversti Hjalmar Siilasvuo kiinnitti huomiota osaston puutteisiin. Kenttäkeittiöitäkään ei ollut. Vähistä varastoista oli kuitenkin yritettävä korjata tilannetta, jotta joukosta tulisi taistelukelpoinen.

Kainuun mottitaistelut tuottivat kipeästi kaivattua täydennystä
omien joukkojen varusteisiin. Tässä tutkitaan Raatteen tien
taisteluiden tuloksena suomalaisten haltuun jääneitä puna-
armeijan suksia. Nämä sotatoimet porautuivat myös monen
suodenniemeläisen muistiin. Kuva: SA-kuva 10394.

Ennen pitkää ilmeni, että vihollisen voimat eivät riittäisi etenemiseen Suomussalmen kirkolta kohti länttä. Ryhmä Susi, johon JR 65:kin kuului, kykeni katkaisemaan Suomussalmen kirkonkylää miehittäneen divisioonan huoltoyhteydet.  Pian se oli suurissa vaikeuksissa ja lopulta sen rippeiden onnistui murtautua ulos saarrostuksesta ja vetäytyä Kiantajärven jäätä myöten Juntusrantaan. Ryhmä Susi siirtyi sen perässä Juntusrannan ympäristön metsiin häiritsemään vihollisen oleskelua ja erilaisesta partio- ja vartiotoiminnasta tuli myös alueen suodenniemeläisten sodan arkea.

Joulukuun 29. päivänä Suomussalmella sattui kaksi suodenniemeläistä tappiota, kun JR 65:ssä palvellut Arvid Mäkelä ja samalla alueella toimineeseen Polkupyöräpataljoona 6:een (PPP 6) kuulunut Tauno Mäntylä haavoittuivat. Ankarista kamppailuista huolimatta suodenniemeläisiltä kuolonuhreilta oli tähän mennessä vältytty. Pääosa JR 65:stä siirrettiin vuoden vaihtumisen jälkeen etelämmäs kuuluihin Raatteen tien taisteluihin rykmentin I pataljoonan jäädessä Juntusrannan suunnan vartiointitehtäviin. Pian suodenniemeläisittäin hyvä onni miestappioiden suhteen kuitenkin kääntyi, kun Juntusrantaa piirittäneen konekiväärikomppanian (1.KKK/JR 65) miehet joutuivat 5.1.1940 kovaan kranaattisateeseen. Sotapäiväkirjaan tuosta tapahtumasta kirjoitettiin näin:

”Ryssä ampui kranaatteja oikein pirusti. Niitä tuli tuhottomasti etulinjoille. Meillä oli II ja III joukkue aivan pahimmassa tulessa. Meiltä kaatui alik Autio Urho ja haavoittui Kingelin Paavo sekä Kulmala Sulo. Kingelin jalkoihin sekä Kulmala käteen. Miehet kovasti väsyneitä ja nälkäisiä.”

Tekstissä mainittu alikersantti Urho Autio oli Säkkijärven poikia, joskin talvisodan aikana hän jo asui Pajuniemessä. Siviilissä autonkuljettajana toiminut Autio oli kaatuessaan 26-vuotias. Viimeisen leposijansa hän sai Ylämaan sankarihautausmaalla.

Näihin aikoihin Raatteen tiellä käytiin kovia taisteluja, kun 163. Divisioonan avuksi tulossa ollut ukrainalainen 44. Divisioona oli itse tullut pysäytetyksi ja pilkotuksi motteihin tien varrelle. JR 65:stä näihin taisteluihin osallistuivat II ja III pataljoona ja Suodenniemen miehistä tällä suunnalla olivat ainakin ylempänä mainittu Hannu Tapiola, Sissipataljoona 1:ssä (SissiP 1) palvellut Kalle Rajaniemi sekä Pioneeripataljoona 9:ssä (Pion.P 9) ja 15:ssä (Pion.P 15) mukana ollut Arvo Ojala. Raatteessa Suodenniemeltä oli myös Viljo Kalliokoski, jonka joukko-osasto on jäänyt hämärän peittoon.

44. Divisioona tuhoutui Suomussalmella mutta Juntusrannan vihollinen onnistui pitämään itsellään rauhantekoon saakka. Kuin ihmeen kaupalla Suodenniemi ei menettänyt Suomussalmen suunnalla enää enempää poikiaan. Alkuun vajavaisesti varustetut joukot olivat suorittaneet tehtävänsä kaiken kestäen. Kovemmat ajat olivat kuitenkin vielä edessä, kun Raatteen tien tilanteen selkiinnyttyä rykmentti siirrettiin Kuhmoon, jossa jälleen oltiin ylivoimaa vastassa. Siitä kuitenkin enemmän seuraavassa sotatarinassa.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 65:n 1. konekiväärikomppanian (1.KKK/JR 65) sotapäiväkirja 23.12.1939-6.1.1940, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 65:n I pataljoonan (I/JR 65) sotapäiväkirja 16.10.1939-16.3.1940, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Paikallissanomat 1.2.1940.
Siilasvuo Hjalmar: Suomussalmen taistelut. Otava, Helsinki 1940.
Susitaival Paavo: Sattuipa Suomussalmella II, Kansa taisteli 1/1983, s. 17-20.
Talvisodan historia 3 (WSOY 1978).
Urho Aution valokuva: Vapautemme hinta. Sodan 1939-1940 sankarivainajat. Suomen Kuvalehti, Helsinki 1941.

Isku Siiran tienhaaraan

Elettiin marraskuuta 1939. Jalkaväkirykmentti 36:n miehet olivat Laatokan Karjalassa suorittamassa linnoitustöitä siltä varalta, että syksyn mittaan synkentyneet uhkakuvat kävisivät toteen. Päivät toistuivat yksitoikkoisina ja rykmentin 4. komppanian (4./JR 36) sotapäiväkirja täyttyi marraskuun lopulla monotonisista ”Sama kuin edellisen päivän palvelus” –merkinnöistä. Työpalvelua oli kuutena päivänä viikossa, yleensä kello 7.30-16.30.

4. komppaniassa palvelustaan suoritti myös suodenniemeläinen Väinö Snellman. Kittilässä Alakurjella syntynyt poika oli valmistautumassa sukunsa ammattiin: jalkinetyöntekijänä työskennelleen Väinön isä, heinäkuussa 1918 Tammisaaren vankileirillä menehtynyt Aukusti Snellman oli ollut samassa ammatissa. Ja Väinön isoisä Reinhold Snellman oli puolestaan tehnyt pitkän uran suutarina Pajuniemen Kuulialla. Nyt rauhan askareet olivat kuitenkin keskeytyneet palvelukseen kutsumiseen.

Siiran tienhaaran maastoa kuvattuna jatkosodan
aikana keväällä 1944. Etualalla näkyy kuvan ottaneen
luutnantti Pekka Kyytisen varjo. Kuva: SA-kuva 148856.

Talvisodan alettua Jalkaväkirykmentti 36 osallistui vihollisvyöryn patoamiseen rajalta Käsnäselän kautta Impilahden kirkolle johtavan tien varrella. Vahvat voimat kuitenkin pakottivat puolustajan perääntymään ja vihollinen oli päästä Impilahdelle. Silloin tapahtui kuitenkin käänne, kun suomalaisten onnistui vastahyökkäyksellä saavuttaa pohjoisesta päin Laatokan ranta venäläisten selustassa ja saartaa nämä Kitilän suurmotiksi kutsuttuun pussiin.

Hyökkäys jatkui suotuisasti ja yllä mainittu Käsnäselän tie palautui useimmista kohdistaan suomalaisten haltuun. Pitkin tietä jäi kuitenkin vihollissaarekkeita. Syntyi ennakoimattomia motteja, joiden odotettiin purkautuvan sitä mukaa kuin ne katsoisivat tilanteensa kestämättömäksi. Alueen suurimmat motit olivat Lemetissä, jonka sivustataisteluihin on vilkaistu täällä jo aiemmin. Lisäksi vihollinen tarrautui erityisesti Lemetistä itään olevaan Uomaan kylään sekä tien varrella siitä länteen sijainneeseen Siiran tienhaaraan. Koska motit taistelivat sillä aseistuksella joka niiden alueelle oli yhteyksien katkettua jäänyt, oli niiden voimassa suurta vaihtelua. Ensimmäisinä kukistuivat ne motit, joiden alueelle ei ollut jäänyt raskaita aseita.

Sotaa oli eletty helmikuun loppuun saakka, kun 4. komppania osana rykmentin II pataljoonaa siirrettiin Siiran tienhaaran motin luokse. Se oli yksi vaikeista moteista, sillä siellä vihollinen puolustautui raivokkaasti vaikeista olosuhteistaan huolimatta. Tätäkin mottia huollettiin ilmateitse ja suomalaisetkin saivat osansa lähetyksistä. Ajan mittaan täydennyspudotukset kuitenkin kehittyivät: yhä harvempi avustuserä putosi suomalaisten syliin. Mottia oli yritetty pehmittää uuvuttamalla, tykistöllä ja jopa puhumalla. Helmikuun 11. päivänä saarretuille nimittäin välitettiin huutamalla antautumisvaatimus ja myönnettiin tunnin tulitauko, jonka aikana pohtia asiaa. Yritys ei kuitenkaan tuottanut tulosta vaan sotatoimet jatkuivat pian entiseen malliin.

Ympyröitynä olevaan Siiran tienhaaraan muodostui yksi Laatokan Karjalan
sitkeimmistä moteista. Sitä purkamassa oli myös suodenniemeläinen
Väinö Snellman. Toinen itsepintaisesti puoliaan pitävä motti oli oikeassa
reunassa näkyvän Uomaan kylän kohdalla.

Mottitaisteluista 4. komppanialla oli jo kokemusta sen oltua pehmittämässä Lemetin motteja. Oli 28. päivän ilta, kun tuli käsky valmistautua seuraavana aamuna hyökkäämään Siiraan linnoittautuneiden vihollisten kimppuun. Oli tulossa vuoden 1940 karkauspäivä, 29. helmikuuta. Iskun tarkoituksena oli motin sitkeän puolustuksen murtaminen. Se alkaisi puolen tunnin tykistövalmistelulla, minkä päätyttyä 4. komppanian tuli hyökätä mottiin lännestä Uomaan tien eteläpuolella. Sen perässä seuraisivat pioneerit, jotka räjäyttäisivät ne pesäkkeet joita edellä kulkeneen jalkaväen ei olisi onnistunut nujertaa. Aamun valjettua suunnitelma pantiin täytäntöön.

Tuon karkauspäivän hyökkäyksen alkutunnelmia voi aistia Esko Arposen Kansa taisteli –lehdessä vuonna 1968 ilmestyneestä kirjoituksesta:

”Käskyt oli jo annettu, tupakoitiin ja odoteltiin liikkeelle lähtöä. Vihollinen oli linnoittautunut suureen kattilalaaksoon, johon se oli kasaantunut.[…] Mennä hyssyteltiin suksilla hiljalleen paljaaksi hakattua rinnettä alas risukon seassa. Oli hiljaista. Hämärä tuntui uhkaavalta. Paljonkohan niitä siellä lienee? Hyvät näyttävät olevan bunkkerit ja korsut.”

Tykistö oli puheensa jo pitänyt, konetuliaseet ja kiväärit huolehtivat nyt metelistä. Hyökkäys eteni hiljalleen ja pesäkkeitä tuhottiin, mutta lopullista iskua ei pystytty antamaan: hyökkäys tyrehtyi iltapäivään mennessä. Oli pysähdyttävä ja tyydyttävä varmistamaan saavutettu menestys. Neljännestä komppaniasta oli menetetty 6 miestä, yhtenä heistä korpraali Väinö Snellman, joka vain kuukautta aikaisemmin oli täyttänyt 31 vuotta.

Siiran tienhaaran motti oli yksi niistä muutamista, jotka pitivät puolensa sodan loppuun saakka. Taisteluiden päätyttyä piirittäjät lähtivät vähin äänin hiihtelemään kohti uutta valtakunnanrajaa. Tehtävä oli kuitenkin suoritettu: Sisä-Suomeen ei tätäkään kautta marssittu.

Lähteet:

Jalkaväkirykmentti 36:n 4. komppanian (4./JR 36) sotapäiväkirjat 10.10.1939-18.1.1940 ja 19.1.-29.2.1940, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
JR 36:n II pataljoonan (II/JR 36) sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan rippikirja 1902-1911.
Suomen sotasurmat 1914-1922, Kansallisarkisto
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Arponen Esko: Naapurin miestä ei jätetty. Kansa taisteli -lehti 4/1968, s. 102-104.
Elomaa Lasse: "Välirauha". Kansa taisteli -lehti 5/1968, s. 133-135.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Talvisodan historia 3 (WSOY 1978).
Väinö Snellmanin valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Leipäsuon puolustajat

Vuoden 1940 helmikuu oli ehtinyt puoleen väliin, kun Kenttätäydennysprikaatin X pataljoona (X/KT-Pr.) ryhmittyi puolustukseen Muolaan pitäjässä sijainneen Leipäsuon reunaan. Pataljoonan 1. komppaniassa palveli kaikkiaan 177 suodenniemeläistä ja se oli taistellut näillä seuduilla jo pitkään. Joulukuussa se oli osallistunut epäonniseen vastahyökkäykseen Kosenjoella ja vähitellen kulkeutunut Kannaksen halkaisevan rautatien vartta kohti Viipuria. Sen saman rautatien varressa oltiin nytkin, kun vihollisen koventuneet hyökkäykset olivat työntäneet suomalaisten linjaa hitaasti taaksepäin.

Helmikuun edetessä kapteeni Paavo Kanteleen johtaman X pataljoonan tehtäväksi oli tullut paikata rintamassa olleita aukkoja. Siksi sodan alussa perustettu Osasto Berg, johon pataljoona oli kuulunut, oli alkanut purkautua ja sen osia alettiin liittää toisiin yhtymiin. Kymmenettä pataljoonaakin oli alettu kutsua johtajansa mukaan Pataljoona Kanteleeksi. Sitä siirrettiin paitsi maastossa myös organisaatiossa aina tarpeen mukaan: kuun puolessa välissä se oli alistettuna 1. Prikaatille Leipäsuon reunan varmistamista varten.

Helmikuun puolen välin paikkeilta Pataljoona Kanteleelta ei tiedetä olevan sotapäiväkirjoja, joten kuva tapahtumista on muodostettava sitä kulloinkin johtaneiden prikaatien muistiinpanojen kautta. Niistä tiedämme, että tämä sodan suodenniemeläisin pataljoona siirtyi aamuyöllä 15. helmikuuta Leipäsuon oikeaan laitaan Leipäsuon aseman eteläpuolelle. Päivä kului yhteenotoissa vahvojen vihollisosastojen kanssa ja osan joukoista jouduttua saarrostusuhan alaiseksi annettiin rintaman joustaa niin, että jotkin joukko-osastot saivat siirtyä suodenniemeläisten asemien vierestä kulkeneen Perojoki-linjan taakse. Päivän taisteluiden yhtenä uhrina oli putajalainen maanviljelijä ja alikersantti Eino Kataja, joka keväämmällä siunattiin viimeiseen lepoon Suodenniemen kirkonmäelle. Veljensä Viljo Katajan mukaan hän kaatui kun osasto sai korkeassa kuusikossa niskaansa kovan tykistökeskityksen. Keskityksen päätyttyä tarkasteltiin tilannetta ja ihmeteltiin kun Eino ei noussut ylös vaikka mitään vammoja ei hänellä huomattukaan. Sitten havaittiin, että kranaatinsirpale oli mennyt sisään suojeluskuntatakin taskun vekin kohdalta ja tullut selän kautta pois. Loppu oli ollut nopea.

Vetäytymisen yhteydessä korsut ja muut rakennelmat pyrittiin räjäyttämään,
jotta niistä ei olisi viholliselle hyötyä. Tämä Leipäsuolla radan
varressa sijainnut tuhottu tai tuhoutunut konekivääripesäke
kuvattiin jatkosodan aikana vuonna 1941. Kuva: SA-kuva 110969.

Yö kului vihollisen voimakkaiden partioiden kierrellessä Leipäsuon aseman ympäristössä. 16. päivän aamun valjettua todettiin prikaatissa, että Pataljoona Kanteleen miehiä alkoi poistua asemistaan Leipäsuon - Kattilaojan tietä pohjoiseen. Syynä tähän oli vihollisen jalkaväen ja panssariyksikköjen aamuvarhaisella tekemä läpimurto, joka kuitenkin kyettiin lisävoimien avulla patoamaan ja linjojen läpi tunkeutuneesta seitsemästä vaunusta kuusi tuhoamaan. Tämän jälkeen pataljoonan miehet palasivat asemiinsa ja vihollishyökkäys pysähtyi. Uusia yrityksiä linjojen murtamiseksi tehtiin silti koko päivän. 

Huolimatta hyökkäysten torjumisesta uusia vetäytymisvalmisteluja tehtiin kaiken aikaa. Korsuja, siltoja ja muita vihollista hyödyttäviä rakennelmia panostettiin räjäyttämistä varten. Helmikuun 16. päivänä, perjantaina, pataljoonat irtautuivat iltahämärissä ja siirtyivät uusille linjoille lähemmäs Viipuria.

Näillä main Kenttätäydennysprikaatin X pataljoona eli
Pataljoona Kantele oli helmikuun puolessa välissä.
Alempi rengas osoittaa Leipäsuon aseman eteläpuolista
maastoa ja ylempi Kattilaojaa, jonne 18. päivään mennessä
oli vetäydytty.

Kun Leipäsuon linjasta oli luovuttu, siirrettiin Pataljoona Kantele uuteen alistukseen. Sen ohjeet tulivat nyt 2. Prikaatilta ja asemapaikkana oli Kattilaojan alue, jonkin verran täällä aiemmin mainitusta Kattilaojan lohkosta pohjoiseen. Vihollinen ei ollut aikaillut perääntyvien suomalaisten seuraamisessa ja jo 17. päivän aikana jouduttiin koviin yhteenottoihin vihollisen kärkijoukkojen kanssa. Pataljoona Kanteleelta kuultiin jo ennen puolta päivää, että Leipäsuon tietä lähestyi 12 hyökkäysvaunua jalkaväen seuraamana. Alkuiltaan mennessä vaunuista kaksi oli tehty liikuntakyvyttömiksi, minkä jälkeen muut vaunut olivat vetäytyneet pois. Myöhemmin illalla pataljoonasta soitettiin prikaatiin ja ilmoitettiin, että vielä yksi vaunu oli saatu pysäytettyä asemien eteen.

Helmikuun 18. päivä alkoi Kanteleen miehillä aiempaa rauhallisempana. Linjoilla vallitsi olosuhteisiin nähden tyydyttävä rauha. Se kuitenkin rikkoontui pian puolen päivän jälkeen, kun viholliskiilat alkoivat murtautua sisään pataljoonan alueen oikealta laidalta. Väsyneet miehet onnistuivat torjumaan tämänkin hyökkäyksen, mutta seuraava oli jo pian tulossa. Illalla puolustusalueelle levisi savuverho, jonka suojassa vihollinen alkoi taas lähestyä asemia. Usvan seasta kuului panssarien tuttua jylinää. Oma tykistö sai onnekkaasti täysosuman ensimmäisenä näkyviin tulleeseen vaunuun. Havaintojen mukaan sen takaa alkoi kuulua kovaa pulinaa, josta arvattiin jalkaväen jälleen seuranneen sitä. Ketään ei kuitenkaan nähty ja tilanne rauhoittui taas hetkeksi.

18. päivän taistelut toivat Suodenniemelle jo toisen suru-uutisen muutaman päivän sisällä, kun 1. komppaniassa palvellut Svante Kantonen oli päivän aikana kaatuneen kahdeksan sotilaan joukossa. Hän oli tuolloin 25-vuotias. Tätä kirjoittaessani huomasin, että Kantosen syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta kesäkuun 9. päivä. Sinä päivänä uutisia hallitsi jatkosota, kun kesän 1944 torjuntataisteluiden alkamisesta tuli 70 vuotta täyteen.

Taistelut jatkuivat tämän jälkeenkin rauhattomina. Helmikuun 19. päivänä Kanteleen miehet valtasivat takaisin vihollisen haltuunsa saaman maastokohdan. Tuon valtauksen aikana he onnistuivat myös tuhoamaan maahan kaivetun vihollisen konekivääripesäkkeen kranaatinheittimillä.

20. helmikuuta pataljoonan alueella havaittiin jälleen lähestymässä oleva vihollisen panssarimuodostelma. Tehdyssä vastaiskussa koettiin vielä yksi tähän tarinaan kuuluva suodenniemeläistappio, kun pohjakyläläinen sotamies Olavi Järvenpää kaatui. Lyhyessä ajassa sota oli taas vienyt kolme suodenniemeläistä nuorta miestä pois riveistä.

Lähteet:

1. Prikaatin taistelukertomus (SPK 3526), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

2. Prikaatin esikunnan tiedustelupäiväkirja (SPK 2696), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Paikallissanomat 4.4.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.

Olavi Järvenpään, Svante Kantosen ja Eino Katajan valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Taipale ei taittunut

Samaan aikaan kun rintama oli koetuksella sekä Kattilaojalla että Laatokan pohjoispuolella, kamppailtiin kiivaasti myös Taipaleessa lähellä Laatokan rantaa. Siellä vihollinen oli joulukuun alussa saavuttanut Taipaleenjoen ja edennyt sen yli alavaan Koukunniemeen mutta sen jälkeen rintama ei ollut enää juurikaan liikkunut. Yrityksiä oli totisesti tehty pitkin Taipaletta ja Suvannon rantaa, mutta ilman merkittäviä tuloksia.

Kuten aiemmin tässä blogissa on todettu, valtaosa suodenniemeläisistä taisteli talvisodassa Keski-Kannaksella, mutta oli pitäjäläisiä myös muilla rintamanosilla melkein koko rintaman pituudella. Taipaleeseenkin heitä oli valikoitunut muutamia. Ainakin Eino Kaasalainen, Nestori Kivikkola, Erkki Leppänen, Arvo Lähdeniemi ja Aaro Rahkjärvi palvelivat sillä suunnalla. Taipaleen Suvannon puoleiselle rannalle sijoittuneessa Jalkaväkirykmentti 21:n 1. komppaniassa  (1./JR 21) oli myös eräs suodenniemeläinen: lahdenperäläinen vänrikki Valto Hujulahti.

Valto Hujulahti
kuvattuna
upseerikurssinsa
kurssijulkaisussa.

Palvellessaan Taipaleessa Hujulahti ei ollut Kannaksella ensi kertaa. Jo varusmiesaikanaan 1930-luvun puolivälissä hän oli palvellut siellä. Silloin kuitenkin Suomenlahden rannan puolella, Terijoelle sijoitetussa Polkupyöräpataljoona 1:ssä (PPP 1). Sieltä tie oli vienyt Reserviupseerikoulun 31. upseerikurssille Haminaan, jonka 1. komppaniasta eli nk. Kärkikomppaniasta hän valmistui joulun alla 1935. Kurssijulkaisussa oli oppilaiden toisistaan kirjoittamat esittelyt, josta Valton kohdalla välittyy kai aikojen alusta jatkunut aselajien välinen leikkimielinen kamppailu:

”Puolusti sekä sanan että tekojen voimalla pp:n mainetta rakuunoiden väitteitä vastaan. Kroonillinen kevyen ryhmän johtaja. Ei liikuskellut paljon Haminan metropoolissa.”

Vaikkei "metropoolissa" niin liikkunutkaan oli Hujulahti silti matkustellut tavallista enemmän. Opiskeltuaan Lavian yhteiskoulussa hän perehtyi maanviljelysammattiin edelleenkin toiminnassa olevalla Koivikon koulutilalla Muhoksella. Terijoen ja Haminan lisäksi hän oli ollut myös Lapin metsäkämpillä, missä hän oli toiminut suojeluosaston johtajana.

Helmikuussa 1940 Valto oli Taipaleessa, jossa kylmyys ja ylivoimainen vihollinen olivat jatkuvasti läsnä. Ties kuinka monta rynnäkköä oli jo torjuttu, mutta loppua ei ollut näkyvissä. Vastapuolen kovaäänislähetykset kehottivat siirtymään Neuvostoliiton puolelle. Hujulahden kanssa samassa rykmentissä palvellut ja noista ajoista muistelmakirjan kirjoittanut Kalle Sistola kertoi, että nämä lähetykset olivat miehistön huumorin välineitä. Vitsailtiin, että olisihan heidän puolelleen menty jos vain olisi ollut enemmän miehiä. Olisi tyhjennetty koko Koukunniemi puna-armeijasta.

Tapahtumien sijoittamisessa maastoon auttaa tämä alla mainitussa
Kalle Sistolan kirjassa julkaistu kartta, mihin myös yksittäiset
tukikohdat on merkitty.

Helmikuun 11. päivä alkoi rauhattomana. Vuorokauden vaihtuessa venäläinen raskas patteri lähetti iskuja suomalaisasemien taakse. Sen lopetettua oma tykistö vastasi, minkä jälkeen ainakin jonkinlainen hiljaisuus laskeutui linjoille. Kello 7 aamulla Hujulahden komppania lähetettiin Erillinen Pataljoonan 6:n (Er.P 6) reserviksi Karmankolo –nimiseen tukikohtaan.

Aamupäivä kului vihollisen tykkitulessa ja korkealla lentäneiden lentokoneitten ääniä kuunnellessa. Pakkasta oli kymmenisen astetta. Pian hävittäjät iskivät asemiin. Niiden iskua seurannut vihollisen jalkaväen hyökkäys saatiin torjuttua. Samaan aikaan taistelut riehuivat myös muualla Taipaleen alueella ja Terenttilässä yhtenä niiden suomalaisuhreista oli suodenniemeläissyntyinen mutta ennen sotaa Mouhijärvelle muuttanut 24-vuotias alikersantti Eino Mäntylä, joka kaatui Jalkaväkirykmentti 19:n (JR 19) riveissä.

Puolen päivän jälkeen venäläiset saivat vallattua lähinnä Suvannon rantaa olleen tukikohta 1:n (merkitty oheiseen karttaan) ja kello 13.20 Hujulahden komppania sai käskyn ryhtyä hyökkäykseen Karmankolosta kohti länttä pysäyttämään vihollisen mahdollisia asemien vyörytysyrityksiä. Liikkeellä se oli puolta tuntia myöhemmin. Vihollinen oli koko tämän ajan aktiivisesti toiminnassa ja komppaniasta määrättiin pian osia vahvistamaan rynnäköinnin voimasta ratkeilevaa puolustuslinjaa. Hyökkäykset saatiin torjuttua mutta ykköstukikohta pysyi vihollisen hallussa.

Viimeisiä suomalaissotilaita poistumassa Karmankolon
korsusta muutamia päiviä talvisodan päättymisen
jälkeen. Kuva: SA-kuva 8160.

Kun tukikohtaa ei saatu päivän valon aikana vallattua takaisin, päätettiin sitä vastaan hyökätä koko I pataljoonan voimin illan hämärryttyä. Iskuun käytiin klo 22.45 ja klo yhdeltä yöllä tukikohta oli jälleen suomalaisten hallinnassa. Taistelun kovuutta kuvaa, että Erillinen Pataljoona 6 menetti tässä rynnäkössä kaatuneina ja haavoittuneina noin 110 miestä, minkä lisäksi Jalkaväkirykmentti 21:n I pataljoonasta oli kaatunut 26 miestä. Haavoittuneita sillä oli 54.

Raskaan päivän aikana haavoittuneiden joukossa oli myös Valto Hujulahti. Haavoittuminen saattoi tapahtua juuri edellä kuvatussa yöhyökkäyksessä, koska osassa lähteistä haavoittumisen sanotaan tapahtuneen 11. päivänä ja osassa 12. päivänä. Hänet kuljetettiin hoitoon linjojen takana olleeseen 7. Kenttäsairaalaan mutta vammat olivat liian vakavat, sillä tämä monessa mukana ollut 27-vuotias vänrikki menehtyi sairasvuoteelleen 12.2.1940. Hän oli ainoa talvisodassa kuollut suodenniemeläinen reservinupseeri.

Taistelut Taipaleessa jatkuivat vielä kuukauden ajan mutta linjat eivät sanottavasti siirtyneet. Taipaleen puolustajat poistuivat asemistaan vasta kun tehty rauhansopimus niin määräsi. Ehkä Taipaleen miesten henki oli samanlainen kuin tässä katkelmassa Valton viimeisestä kirjeestä sisarelleen:

”Meidän tehtävämme on voittaa tai kuolla emmekä ole lähteneet omaa henkeämme suojelemaan vaan jotain paljon, paljon arvokkaampaa. Olen niin hyvällä tuulella ja hyvässä kunnossa kuin konsanaan siviilissä, joten älä ole huolissasi minun takiani. Eikä maammekaan tähden, sillä on varmaa, että Suomi ei sorru.”

Lähteet:

Jalkaväkirykmentti 21:n sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Isänmaan puolesta: talvisodassa 1939-1940 kaatuneiden upseerien elämäkerrasto -teoksen arkisto (Pk 2645), Kansallisarkisto.

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Reserviupseerikoulun upseerikurssi 31:n kurssijulkaisu.

Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Sistola Kalle: Taipaleen tarinoita: päiväkirja ja muistikuvia JR 21:stä talvisodan ajoilta. WSOY, Porvoo 1953.
Valto Hujulahden kuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Eino Mäntylän kuva: Vapautemme hinta: sodan 1939-1940 sankarivainajat. Suomen Kuvalehti, Helsinki 1941.