Nämä hiihto-osastot eivät olleet enempää tai vähempää kuin kuuluisa
Dolinin hiihtoprikaati, noin 2100 siperialaisesta hiihtäjästä koostunut joukko,
joka oli varustettu hyvin ja lähetetty auttamaan pulaan joutunutta 54.
Divisioonaa. Ilmeisesti mottiin joutumisen pelossa prikaati oli levittäytynyt
40 kilometrin levyiselle alueelle ja eteni pienissä osastoissa aikomuksenaan kokoontua taas yhteen osastojen
päästyä rintaman taakse suomalaisten selustaan. Prikaatin onni loppui kuitenkin
alkuunsa, kun raja-alikersantti Timosen johtama tiedusteluryhmä kävi erään
metsämökin luona noin 200 miehen vahvuisen vihollisosaston kimppuun ja tuhosi
sen. Kaatuneita tutkittaessa havaittiin, että isku oli sattunut hiihtoprikaatin esikuntaan ja että sen komentaja eversti Vjatšeslav
Dolin usean upseerinsa kanssa oli kaatuneiden joukossa. Ilman keskitettyä
johtoa prikaatin liikkeet alkoivatkin nopeasti muuttua hapuileviksi ja
epäsuhtainen taistelu alkoi tasaantua.
![]() |
Rauhanteon jälkeen sotamateriaalia koottiin poiskuljettamista varten. Nämä omat ja vihollisen sotavarusteet kerättiin Kuhmon Kesselistä, jonne Dolinin hiihtoprikaatin oli onnistunut tunkeutua. Kuva: SA-kuva 6930. |
Pakkasta oli yli 30 astetta, kun JR 65:n 1. komppania iski Vetkoon. Raivoisan, välillä käsikähmäksi menneen taistelun aikana rakennukset sytytettiin palamaan ja niihin
linnoittautuneet viholliset saatiin tuhottua. Löysin Kansa taisteli –lehdestä
muutamia Vetkon taistelua valottavia muistelmia, yksi niistä on I pataljoonan
komentajan kirjoittama. Iskussa tuhottiin kertomusten mukaan yli
200:sta reiluun 300 mieheen kohonnut vihollisjoukko. Ilman omia tappioita ei
kuitenkaan selvitty nytkään vaan taistelussa haavoittuneiden joukossa oli sotamies Väinö Myllymäki Kittilän kylästä. Hänet siirrettiin hoidettavaksi 26.
Sotasairaalaan Pietarsaareen. Paria päivää myöhemmin
hiihtoprikaati murtui ja sen kohtaloksi tuli tuhoutua Kuhmon aavoille saloille.
Helmikuun 20. päivän tienoilla rykmentin 6. komppania oli käymässä kipeästi
tarvittuun lepoon, mutta juuri telttoja pystytettäessä tuli jälleen käsky lähteä liikkeelle.
Määränpäänä oli Kuusijokilinja, joka oli Kuhmon suunnan etummainen
puolustuslinja, tulppa idästä läpimurtoa yrittäneitä apujoukkoja vastaan.
Linjan keskeisin ongelma oli, että se oli heikosti varusteltu. Jäätynyt maa ja jatkuvasti päälle painava vihollinen estivät asemien parantelun. Oli vain painauduttava hankeen ja koetettava kestää.
Tappiot olivat jokapäiväisiä ja ymmärrettävästi kuluttivat jo muutenkin
väsyneiden joukkojen kestokykyä. Helmikuun 21. päivänä tykistökeskitys oli hyvin
ankaraa ja Suodenniemelle kiiri suru-uutinen, kun putajalainen Ahti
Lehtinen kaatui.



Sota jatkui tämän jälkeen vielä kymmenen päivää. Viimein 13.3.1940 aseet vaikenivat Kainuussakin ja moteissa kestäneet puna-armeijalaiset alkoivat siirtyä takaisin rajan taakse, sillä täällä rajalinjaan ei tullut muutoksia. Kuhmon suunnan torjuntataisteluita johtanut Hjalmar Siilasvuo muisteli
muutamaa vuotta myöhemmin, että venäläismotit olivat tuolloin enää päivien päässä kukistumisestaan. Kymmenen autoa riitti kuljettamaan eloonjääneet ja heidän varusteensa pois
Suomesta.

Lähteet:
Kalle Päivärinnan sotilaskantakortti, Kansallisarkisto.
Jalkaväkirykmentti 65:n 1., 5. ja 6. komppanian sotapäiväkirjat, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Hakanen Yrjö: Taistelimme Dolinin hiihtoprikaatia vastaan. Kansa taisteli -lehti 2/1981, s. 50-52.
Kumpulainen Unto: Kuusijoki murtui - Löytövaara kesti. Kansa taisteli -lehdet 11/1966 ja 12/1966.
Paikallissanomat 21.3.1940.
Siilasvuo Hjalmar: Kuhmo talvisodassa. Otava, Helsinki 1944.
Tienari Artturi: Korsu-Järvinen - Kuhmon sankari. Hakkapeliitta -lehti 19/1941, s. 596-599.
Volanen V.: Motteja ja siperialaisia Kuhmon talvisodassa. Kansa taisteli -lehdet 7/1960 ja 8/1960.
Suodenniemeläisten valokuvat: Vapautemme hinta: sodan 1939-1940 sankarivainajat. Suomen Kuvalehti, Helsinki 1941.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti