Taipaleen sahan synty

1800-luvun puolivälissä Suomesta alkoi muodostua metsäteollisuuden maa. Enteitä siitä oli ollut jo pitkään, sillä lankkujen käsinsahausta oli harrastettu monessa talossa Suodenniemelläkin. Kasvava kansainvälinen vaihdanta nosti kuitenkin metsäntuotteiden menekkiä ja Porissakin kauppaporvarit tähysivät yhä kauemmas sisämaahan lisätäkseen myyntiin tulevan puutavaran määrää. Samaan aikaan metsän arvo alettiin ymmärtää yleisemminkin: vuonna 1851 Suomi sai ensimmäisen metsälain ja pian sen jälkeen metsähallinnon, jonka tarkoituksena oli valvoa ja hoitaa kruununmetsiä ja turvata niitä luvattomilta hakkuilta. Myös talonpojat tulivat tietoisiksi metsäomaisuutensa arvosta ja metsien käyttöoikeuksien suhteen avokätiset torpankontrahdit alkoivat saada tiukempia muotoiluja.

Tällä tavalla maaseudulla tehtiin ennen lankkuja omiin
tarpeisiin ja lisäansioiden saamiseksi. Nämä sahurit
eivät kuitenkaan ole suomalaisia talonpoikia vaan
venäläisiä sotavankeja. Kuva: SA-kuva 83971.

Suodenniemen ympäristössä uusi taloudellinen toimeliaisuus alkoi näkyä ensiksi Laviassa, johon syntyi Susikosken saha 1840-luvun lopussa. Seuraavan vuosikymmenen alussa katse siirtyi Suodenniemelle, kun maantieyhteys Kullaa-Lavia valmistui. Sen jälkeen Suodenniemeltä oli tieyhteys Poriin saakka, mikä oli edellytys lankkujen kuljettamiselle ja siten sahojen perustamiselle.

Suodenniemellä eräs luonnollinen sahan paikka oli Taipaleenjoessa, jonka alajuoksulla oli ollut myllyjä ainakin jo 1600-luvun alkupuolella. Marraskuussa 1852 porilaiset kauppias M. F. Palmgrén ja kirjanpitäjä A. G. Hagnér hankkivat 50 vuoden käyttöoikeuden joen yläjuoksulla sijainneeseen Märkätaipaleen koskeen. Vuokraajina toimivat isännät Thomas Thomasson Turppa Taipaleen kylästä sekä Johan Matsson Raatsi Leppälammilta. Turpan kymmenen hopearuplan vuosivuokraa vastaan luovuttama ala, jolla sahalaitos sijaitsi, oli kooltaan puolitoista tynnyrinalaa (1 tynnyrinala = n. puoli hehtaaria). Johan Matsson sai vuokraamastaan koskiosuudesta kolmen hopearuplan vuotuisen korvauksen.

Vauhdikkaan alun jälkeen sahahanke joutui vastatuuleen. Periaatteena noihin aikoina nimittäin oli, että sahanomistajilla piti olla puutavaran toimitussopimus lähiseudun metsänomistajien kanssa jo ennen toiminnan alkamista. Katselmustilaisuudessa lääninmetsänhoitaja Mallén huomautti, että osa suodenniemeläisistä metsänomistajista oli luvannut puunsa Kokemäelle suunnitellulle Kolsinkosken sahalle ja nyt he olivat myymässä niitä myös Taipaleen sahalle. Lisäksi kruunun asiamiehenä toiminut v.t. nimismies Kasimir Liljestrand oli huolissaan siitä, että kruunun yhteismaana ollut Pyykoskenmaa ja Selkeen virkatalon metsät sijaitsivat niin lähellä, että oli syytä olla huolissaan niiden komeiden metsien säilymisestä ja välttymisestä salahakkuilta. Eikä metsävarojen ehtymisen pelolta muutenkaan vältytty: Selkeen virkatalon vuokraaja H. J. Grönberg ja hyyniläläinen talollinen Juha Toijanen valittivat läänin kuvernöörille, että todellisuudessa saha käyttäisi jo ensimmäisenä toimintavuotenaan kaksi kertaa niin paljon puita kuin mitä sille haettu 10 000 tukin vuotuinen sahauskiintiö salli.

Sahan paikka näkyy tässä katselmuksen yhteydessä
vuonna 1853 tehdyssä kartassa. Samoin näkyy katkoviivalla
merkitty Turpalta vuokrattu alue sahan ympärillä.
Kuten kuvasta näkyy, oli joen vastaranta Raatsin
omistuksessa. Nykyisin Lahdenperäntie ylittää
Taipaleenjoen suunnilleen sahan tontin kohdalta.

Sahan perustamista hakeneet vastasivat näihin huoliin antamalla arvioida Suodenniemen metsävarat. Sahan vaikutuspiirin metsäalaksi laskettiin yhteensä lähes 50 000 tynnyrinalaa, johon eivät sisältyneet Selkeen, Toijasen tai Pyykoskenmaan metsät. Kolsinkoskelle tuosta määrästä oli varattu noin puolet. Hankkeen puuhamiehet esittivät, että jäljelle jääneistä metsistä voitiin kaataa Taipaleen sahan tarvitsemat puut alueen metsien kärsimättä siitä vahinkoa.

Annetut selvitykset vakuuttivat lääninmetsänhoitajan mutta eivät valittajia, jotka nyt olivat huolissaan myös Taipaleenjoen uoman tukkivan sahalaitoksen aiheuttamista tulvista Märkäjärvellä sekä siitä, että sahan yläpuolisten vesialueiden rannoilla metsää omistavat tulisivat riippuvaisiksi Taipaleen sahan maksamasta hinnasta kun eivät voisi uittaa tukkejaan sen ohi muille sahoille. Oman valituksensa jättänyt Kasimir Liljestrand oli puolestaan huolestunut juopottelusta, jota sahoilla harrastettiin. Ainakin Susikoskella, kuulemma. Myös huoli metsien hupenemisesta painoi häntäkin eikä sinänsä suotta, sillä salahakkuut olivat tuohon aikaan melko yleisiä, etenkin metsissä jotka sijaitsivat lähellä sahalaitoksia. Lisäksi sahanomistajat olivat alkaneet ostaa metsiä tai niiden hakkuuoikeuksia ja puhdistaneet haltuunsa saamat alat satoihin henkilöihin nousseen työvoiman avulla niin, ettei pensaitakaan lopulta ollut enää jäljellä. Suodenniemellä näin oli käynyt seudun parhaimpiin kuuluneelle Sävilahden metsälle, jonka hakkuuoikeudet oli myyty alkutalvesta 1853 ja joka sitten oli lyhyessä ajassa hakattu paljaaksi. Näistä syistä valittajat pysyivätkin edelleen toiveessaan, ettei Taipaleeseen koskaan rakennettaisi sahaa.

Valittajat pyyntöineen jäivät alakynteen, kun asia eteni kuvernöörin harkintaan. Hän ponnisteli teollisuuden kehittämiseksi läänissään eikä epäröinyt asettaa viranomaisten tekemiä selvityksiä valittajien näkemysten edelle. Niinpä sahahanke eteni Helsinkiin senaatin käsittelyyn. Se antoi hankkeelle lopullisen hyväksyntänsä, vaikkakin alensi vuotuisen sahausmäärän 4 000 tukkiin. Sahaustoiminta Taipaleenjoessa pääsi alkamaan loppuvuodesta 1857.

Lähteet:
Katselmuskartta Taipaleen sahan alueesta, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Hakanen Armas: Sastamalan ja lähiympäristön piensahat - muistin lokeroista ja muista lähteistä. Armas Hakanen, Sastamala 2009. 

Kaukamaa L. I.: Porin puutavarakaupasta ja metsänkäytöstä kaupungin kauppapiirissä "suuren laivanvarustustoimen" aikana 1809-56. Historiallisia tutkimuksia XXVII, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1941.
Uusinoka Viljo: Vähän sahauksen historiaa. Lankkujen ja lautojen sahausta ja myyntiä Mouhijärvellä 1800-luvulla. Olli Tuomisen arkisto, kansio 2. Kansallisarkisto Joensuu.