sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Vaativa ja välttämätön tonttu

Nykyaikana tontut kuuluvat niin olennaisesti joulunaikaan, että niistä kirjoittamiseen tuntuu juuri nyt olevan erityisen sopiva hetki. Entisajan ihmisille tontut eli kodinhaltiat olivat kuitenkin ympärivuotisia seuralaisia, joille oli taloissa ja sen rakennuksissa uskottu monia tärkeitä tehtäviä. Tonttuja asusteli paitsi pirttien vinteillä myös riihissä, saunoissa, myllyissä ja aitoissa. Niissä ne yleensä suorittivat kukin omia tehtäviään. Riihitonttu esimerkiksi saattoi lämmittää riihtä ja puida viljaa. Joskus tontun oli havaittu tekevän ruokaakin.

Kansanperinteessä tonttuja kuvataan tunnollisiksi ja työteliäiksi, jos kohta myös kovin temperamenttisiksi. Mikäli tonttu tunsi kokeneensa vääryyttä, se saattoi pistää koko talon asiat sekaisin.

Entisajan taloissa tontuista huolehdittiin, koska niiden uskottiin
auttavan monissa talon töissä. Suodenniemen tontuilla oli punaiset
päähineet jo vanhaan aikaan. Kuva: Pixabay.
Yleensä tontut kuvataan miehiksi, mutta Suodenniemeltä tunnettiin myös naispuolinen tonttu. Se asui Hujolla lähellä Mouhijärven rantaa. Täältä oli myös tonttu, jolla oli vain yksi silmä keskellä otsaa. Päässään Suodenniemen tontuilla oli yleensä punainen lakki, kuten nykyperinteessäkin. Joskus täkäläisen tontun kerrottiin muistuttaneen ulkonäöltään sen talon isäntää, jonka luona sillä oli asunto.

Suodenniemellä kuten muuallakin tunnolliset ja tarpeelliset tontut pyrittiin pitämään tyytyväisinä. Kun viljaa vietiin ensi kerran uuteen riiheen kuivumaan, sidottiin sinne lyhde jota sanottiin tonttusitomaksi. Sen annettiin olla paikoillaan riihen koko olemassaolon ajan. Tonttusitoman kanssa piti olla tarkkana, sillä jos sen pudotti, saattoi tonttu suuttua arvaamattomin seurauksin. Joissain taloissa joka sadon viimeinen sitoma jätettiin puimattomana riihitontun käyttöön.

Tonttujen ruoassa pysymisestä huolehdittiin muutenkin paljon. Joissain suodenniemeläisissä taloissa riihen ja aittojen nurkkiin heiteltiin tontuille jyviä, eräässä paikassa riihelle vietiin puuroakin. Sanotaan, että kerran tuollainen tontulle tarkoitettu puuro oli päässyt jotenkin tahriintumaan, minkä jälkeen kaikenlaista pahantekoa oli alkanut tapahtua. Joulupöytään tonttu päästettiin ensimmäisenä, kuten viime vuoden joulutarinassa mainittiin.

Tonttujen lisäksi Suodenniemellä ruokittiin myös niitä muistuttavia henkiolentoja paroja. Ruokaa ulkona kodassa valmistettaessa tiedetään näet vielä 1900-luvullakin tehdyn niin, että joka keitoksesta heitettiin pari kolme kauhallista paroille. Tonttujen ja parojen ero oli siinä, että hyvin kohdeltuna tontusta oli paljon apua, kun taas para oli pelottava olio, joka usein vaati palveluksia ikävyyksien välttämiseksi. Ilkeitä haltioita vastaan ihmisillä oli omat keinonsa. Suodenniemellä opetettiin, että jos haltia tuli huoneeseen, pääsi siitä eroon heittämällä kenkärajan pesään ja laittamalla pellit kiinni.

Tyytyväisenä pidetty tonttu toi taloonsa viljaa, rahaa, ruokaa ja muutakin tarpeellista. Kaltoin kohdeltu haltia taas teki päinvastoin. Tontuilla kerrottiinkin olevan tapana kierrellä toisissa taloissa keräämässä tavaraa oman talonsa tarpeisiin. Joskus ne joutuivat tappeluihin törmätessään toisiinsa öisien näpistelyreissujensa aikana. Tähän ilmiöön liittyykin eräs kiinnostava suodenniemeläinen tonttutarina.

Monissa tappelevien tonttujen tarinaversioissa tapahtumapaikkana on silta.
Suodenniemellä se olisi luultavasti tässä nykyisen K-Market Suodenniemen
kohdalla, sillä halki vuosisatojen tämä on ollut ainoa Keron ja Kelan
talojen - ja Kittilän ja Pohjakylän kylien - välinen siltapaikka Lavian tiellä.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta löytyy vuonna 1935 tallennettu tarina, jonka mukaan Keron ja Kelan tontut joutuivat kerran tappeluun Lavian tiellä. Sama tarina löytyy laajempana kertomuksena Mauri Kunnaksen lukuisina painoksina julkaistusta klassikosta Suomalainen tonttukirja. Siinä jauhoja ja halkoja toistensa taloista haalineet tontut ovat Mikkolasta ja Kelalta, mikä on kiehtova asia, sillä Pohjakylän entinen Vähäkerohan on nykyiseltä nimeltään Mikkola. Olisiko Kunnaksen kirjan tarina peräisin Suodenniemeltä?

Tapasin Mauri Kunnaksen lyhyesti viime syksynä signeeraustilaisuudessa Turun kirjamessuilla ja kysyin, onko hänen tarinallaan suodenniemeläiset juuret. Hän ei siltä istumalta muistanut yksityiskohtia alkuaan jo 70-luvun lopulla ilmestyneestä kirjasta mutta kertoi, että useimmat tarinat olivat peräisin Martti Haavion vuonna 1942 ilmestyneestä tutkimuksesta Suomalaiset kodinhaltiat, joka sivumennen sanoen paljastui aihepiiristä kiinnostuneiden lähdeteokseksi numero yksi.

Haavion kirjan selailu paljasti, että taistelevia tonttuja koskevasta tarinasta on lukuisia muunnoksia eri puolilta vanhaa Satakuntaa ja Hämettä. Monissa tarinaversioissa tapahtumapaikaksi on mainittu silta, joskin Suodenniemellä puhutaan vain Lavian tiestä. Eri paikkakunnilla tontut vaikuttavat paikallisilta, mutta Viljakkalassa puhutaan Ylöjärven Kelan ja Mikkolan tontuista, joten Kunnas lienee ottanut talojen nimet siitä. Jännittävä lukukokemus hienolla piirroksella varustettu tarina kuitenkin on, koska Kunnaksen kirjan nimistö sopii Suodenniemeen ja tarinasta on täälläkin tuo oma versionsa olemassa.

Lähteet:
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto.
Haavio Martti: Suomalaiset kodinhaltiat. WSOY, Porvoo 1942.
Kunnas Mauri: Suomalainen tonttukirja. Otava, Helsinki 1979.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Panssariautolla Petroskoin porteille

Jatkosodan kynnyksellä Hämeessä koottiin kiivaasti miehistöä perusteilla oleviin panssarijoukkoihin. Töitä tehtiin kuumeisesti, sillä varsinaisen panssaripataljoonan lisäksi piti perustaa toistakymmentä muutakin joukko-osastoa, kuten panssarintorjuntakomppanioita ja jokunen panssariautojoukkue. Eräässä niistä, 7. Panssariautojoukkueessa (7. Ps.AutoJ) palveli myös suodenniemeläinen korpraali Julius Siren. Hän oli kotoisin Pohjakylästä ja siviiliammatiltaan autonkuljettaja, mikä lienee ollut syynä hänen tavallisuudesta poikkeavaan sodan ajan tehtäväänsä. Lajinsa ainoa hän ei pitäjässä kuitenkaan ollut, sillä myös vääpeliksi ylennyt Matti Koskinen oli panssarimiehiä.

7. Panssariautojoukkue, jota joissain lähteissä kutsutaan myös 7. Erilliseksi Panssariautojoukkueeksi (7. Er.Ps.AutoJ), oli kooltaan suhteellisen pieni yksikkö. Sen vahvuuteen kuului 1 upseeri, 6 aliupseeria sekä 10 miehistön jäsentä eli yhteensä siis 17 miestä. Kulkuvälineinään ja samalla aseinaan sillä oli kolme panssariautoa, joista yhtä Siren ajoi. Ne kuten melkein kaikki muutkin suomalaiset panssariautot olivat neuvostovalmisteisia talvisodan sotasaaliita. Auto painoi viitisen tonnia ja siinä oli neljän hengen miehistö.

Panssariauto etenee Viteleen tienoilla heinäkuussa 1941. Kuvan
oheen liitettyjen tietojen mukaan juuri tämä auto on yksi
7. Panssariautojoukkueen kolmesta sotakoneesta. Kuva: SA-kuva 28039.
Panssariautomiesten sotaretki oli alkanut keskityskuljetuksella Lappeenrannan ja Joutsenon seuduille, josta rajanylityksen jälkeen oli edetty Laatokan pohjoispuolelle. Viteleessä vanhan rajan takana vietettiin melko pitkä ja vähätoiminen kausi, jonka jälkeen jatkettiin taas eteenpäin. Toinen pidempi oleskelu sijoittui Aunuksenkaupungin lähellä olleen Mägrin kylän seudulle. Sillähän oli ollut oma yhtymäkohtansa Suodenniemeen Aunuksen retken aikana.

Panssarijoukot etenivät syyskuun alkupuolella Syvärille, josta reitti kiertyi kohti pohjoista ja Karjalan pääkaupunkia Petroskoita. Panssariautomiesten retkestä on säilynyt melko niukasti omaa aineistoa, sillä esimerkiksi joukkueen sotapäiväkirja, mikäli sellaista on aikanaan pidetty, puuttuu arkistosta. On kuitenkin joitakin muita lähteitä, joiden avulla sen sotavaiheita voi seurata melko läheltä. Yksi kiinnostava asiakirja löytyy Panssariprikaatin operatiivisen toimiston (toimisto III) aineiston joukosta. Kyseessä on Panssaripataljoonan komentajan kirjoittama tarkan oloinen kertomus syyskesän sotatoimista. Siitä löytyy myös tämän jutun kannalta tärkeitä tietoja.

Kirjoituksesta ilmenee, miten panssarijoukkojen tie kulki Syväriltä Latvan kylän suuntaan. Siitä on selvästi aistittavissa, että eteneminen oli kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Panssarit vikaantuivat helposti ja myös vastapuolella oli niitä runsaasti. Venäläiset eivät olleet luovuttamassa vaan heidän taistelutahtonsa vain lisääntyi sitä mukaa, mitä syvemmällä Karjalassa taisteltiin. Syyskuun 24. päivänä kirjattiin Vahvennetun 1. Jääkäriprikaatin tiedustelutoimistossa (toimisto II) venäläisiltä kaapattu paljon kertova radiosanoma: ”Tapeltava viimeiseen asti sekä tuhottava vihollinen. Minkäänlaista perääntymistä ei saa sallia. Rutikoff”.

Kovasta vastuksesta ja kärsityistä tappioista huolimatta eteneminen jatkui aina Petroskoin porteille saakka. Syyskuun 28. päivänä oltiin jo niin lähellä kaupunkia, että puolilta päivin sinne ammuttiin ensimmäiset tykinlaukaukset. Pian saavutettiin uloimmat esikaupungit. Iltapäivän taistelutilanteesta Panssaripataljoonan komentaja kirjoittaa näin:

Tähän tapaan kulki panssariautojoukkueen sotaretki Aunuksen
Karjalan halki. Vasemmassa alakulmassa näkyy Laatokka,
oikeassa ylänurkassa puolestaan Ääninen. Petroskoi on nuolen kärjen
kohdalla. Samalle kohdalle päättyi Julius Sirenin taistelujen tie.
Pysähdyimme [Neljänvirstanjärvestä kilometrin verran kaakkoon sijaitsevien] tienhaarojen pohjoispuolelle n. 500 metriä satamaradan ja maantien risteyskohdasta. […] Taistelu oli nyt huomattavasti kiihtynyt ja 15.10 tuli tieto, että yksi ps.autoistamme oli tuhoutunut. Kun edestäpäin tulevat ilmoitukset vaan puhuivat kovasta vastarinnasta mutta eivät antaneet täyttä selvyyttä tilanteesta, lähetin klo 16.30 lähettiupseerin ottamaan tarkan selon rintaman kulusta.

Tekstissä mainittu tuhoutunut panssariauto oli se, jota Julius Siren kuljetti. Lisätietoja tapauksesta löytyy Jääkäripataljoona 2:n esikunnan (E/JP 2) sotapäiväkirjasta. 7. Panssariautojoukkue oli tähän aikaan sille alistettuna:

Kello 14 saapui kärki maantien ja satamaradan risteyskohtaan. Kärjen saapuessa rautatien luoteispuolella olevalle mäelle sai vihollinen ammuttua hyökkäysvaunullaan oman panssariauton tuleen. Samanaikaisesti pysähtyi hyökkäys vihollisen ankaran vastarinnan takia.

Kuvaus on niin yksityiskohtainen, että sen avulla tapahtumapaikan saisi selville, jos käytössä vain olisi oheista tarkempi kartta.

Tätä juttua kirjoittaessani käteeni osui Pentti Hovilaisen vuonna 1949 kirjoittama suomalaisen panssariaselajin historiikki. Hänellä näyttää olleen käytössään Panssaripataljoonan 1. komppanian (1./Ps.P) sotapäiväkirja, jota ei arkistosta löydy. Onneksi Hovilainen on jäljentänyt siitä kirjaan kohdan, joka kertoo samasta hetkestä kuin edellinen lainaus:

Taistelu jatkui [Uusiselän] kylästä yhä kohti pohjoista. Pian ylitettiin Muurmannin rautatie ja oltiin Petroskoin esikaupungin liepeillä. Tällöin tuli kehittyi valtavaksi vihollisen puolelta. Vaunuja vastaan tuli myös it-tulta. Yksi ps.auto sai osuman bensiinisäiliöön, jolloin se syttyi tuleen. Vaununjohtaja ja varsinkin ajaja psm. [p. o. korpraali] Siren saivat tulen vaatteisiinsa sekä pahoja palohaavoja. Toiset säilyivät vaurioitta.”

Julius Sirenin hautalaatta
Suodenniemen sankarihautausmaalla.
Siren ja toinen sotilas evakuoitiin rintaman takana Latvassa sijainneeseen 38. Kenttäsairalaan (38.KS). Tuo toinen sotilas lienee somerolainen korpraali Lauri Kavander, jonka nimi löytyy Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokannasta. Panssariprikaatin komentajan kertomuksen mukaan tuhoutuneen auton kyydissä olisi ollut myös joukkueenjohtaja, vänrikki Heikki Kunnaala.

Kavanderin ja Sirenin kohtalo oli samanlainen. Molemmat nuoret miehet menehtyivät vammoihinsa kenttäsairaalassa 30.9. reilu vuorokausi kohtalokkaan tapauksen jälkeen. Julius Siren oli tuolloin 24-vuotias ja Lauri Kavander 23 vuoden ikäinen. Päivää myöhemmin hyökkäystaistelut saavuttivat yhden suuren päämääränsä, kun siniristilippu kohosi Petroskoin kattojen ylle.

Lähteet:
Panssaripataljoonan komentajan sotapäiväkirja 1941 (SPK 19134), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Panssaridivisioonan esikunnan tsto III:n sotapäiväkirja 1941-1943 (SPK 19069), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Vahvennetun 1. Jääkäriprikaatin tsto II:n tiedustelupäiväkirja 1941-1942 (SPK 24423), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jääkäripataljoona 2:n esikunnan sotapäiväkirja 1941 (SPK 13866), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jatkosodan organisaatiokortisto, Kansallisarkisto.
Hovilainen Pentti: Tankkiryhmentistä panssaripataljoonaan 1919-1949. Panssaripataljoonan upseeri- ja aliupseerikunta 1949.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Pirhonen Ossi: Luutnantti Heikki Kunnaala panssarivaunu- ja panssariautojoukkueen johtajana. Varkauden Reserviupseerikerho ry.
Karttapohja: Itä-Karjalan yleiskartan lehti P-36, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Muutama sana Suodenniemen esihistoriasta

Suodenniemi sijaitsee sikälikin onnellisessa paikassa, että täällä on asuttu aina viime jääkauden päättymisestä lähtien. Tuon asutuksen seurauksena pitäjän maaperään on jäänyt suuri joukko kivikauden esineitä ja useita kivikautisia asuinpaikkojakin on jo tunnistettu.

Suodenniemen kivikautinen asutus ei ole itsestäänselvyys, vaan Suomessa on paljon sellaisiakin alueita, jotka ovat muinaisesineiden osalta ”tyhjiä” eli löytöjä ei ole tehty. Syynä on useimmiten yksinkertaisesti se, että alueet eivät ole olleet kivikauden aikaan asuttuja tai kulkureittien varrella. Lisäksi moni nykyinen merenranta-alue on vielä kivikaudella ollut veden alla.

Tässä Kelarannan uimarannan lähellä sijaitsevassa Rajalahdessa liotettiin
entisaikaan pellavaa. Kerran painaessaan niitä upoksiin tunsi Koppelon
torppari Juha Rajala rantavedessä jalkansa alla epätavallisen liukkaan kiven.
Se osoittautui kivikautiseksi tasataltaksi.
Suodenniemen alueelle ensimmäisten asukkaiden uskotaan saapuneen noin 9000 vuotta sitten. Asutuksen etsiytymiseen tänne on varmaan vaikuttanut se, että Itämeren erään varhaisvaiheen eli Ancylusjärven aikana pitäjän pohjoisimmat osat olivat nousseet merestä ja muodostivat sen ranta-alueen. Asuinpaikat sijaitsevat muuallakin usein vesistöjen lähellä. Itämeren seuraavan vaiheen eli Litorinameren aikana Suodenniemelle kurottui merestä vielä kapea ja suojaisa lahti. Tuosta lahdesta muodostuivat Kirkko-, Koura- ja Mouhijärvi. Vielä myöhemmin Suodenniemelle asutusta houkutellut tekijä oli pitäjän halki kulkenut vesireitti, jota vielä historiallisena aikanakin käytettiin ja jonka tiedetään silloin yhdistäneen toisiinsa Rautaveden rannan sydänmaat ja Pohjanlahden.

Kivikauden esineitä on täältä etsitty ja löydetty jo ainakin 1800-luvulta lähtien. Entisajan ihmisille ei aina ollut selvää, että sileät ja erilaisiin muotoihin työstetyt kiviesineet olivat kauan sitten eläneiden ihmisten tekemiä. Kun sähköstä ei ainakaan tavallisen kansan parissa tiedetty vielä mitään, kivien ajateltiin olevan salamoiden mukanaan kuljettamia. Mietittiin, että juuri niistä johtuivat salamaniskujen synnyttämät tuhot. Mystisiä kiviesineitä käytettiinkin taikakaluina salamaniskuja vastaan piilottamalla niitä uudisrakennusten rakenteisiin. Esineitä saatettiin myös murskata ja käyttää murskaa erilaisten vaivojen hoitoon. Esineille muodostuivat markkinat, ja niitä tiedetään ostetun ja myydyn Suodenniemelläkin.

Täällä aiemminkin mainittu Johannes Maukonen lienee ensimmäisenä kirjannut ylös Suodenniemeltä tehtyjä muinaisesinelöytöjä. Hän suoritti 1880-luvun alussa niitä koskenutta tiedonkeruuta osana alueellisesti laajaa kartoitusta. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehtiin sitten useita löytöjä, jotka kiinnittivät viranomaisten huomion. Museovirastossa arkeologina työskennellyt Julius Ailio kävikin tarkastamassa Taipaleen löytöalueita kesällä 1910.

Ailion käynnin jälkeen Suodenniemeltä on tehty useita esine- ja asuinpaikkalöytöjä. Niiden perusteella on todettu, että kivikauden asutus näillä seuduilla oli keskittynyt kahdelle alueelle: toisaalta Sävijoen varrelle, toisaalta keskipitäjän järviketjun ympäristöön. Ensin mainittua kutsutaankin nykyään Sävijoen laakson kivikautiseksi asutuskeskittymäksi. Sen jäljillä Ailio oli jo yli 100 vuotta sitten.

Näissä maisemissa tehtiin kaiketi viimeisin suodenniemeläinen
vasarakirveslöytö 1990-luvun alussa.
Kuva on otettu Suodenniemen kirjaston takapihalla.
Pelkästään asuinpaikkojen maaperää tutkimallakin saadaan arvokasta tietoa kivikauden elämästä. Silti pidän kivikauden löytöjen kuninkaina vasarakirveitä. En tiedä tarkkaan miksi, ehkä syy on niiden tarkkaan työstetyssä muodossa tai sitten niiden tietyssä koossa ja raskaudessa. Niitäkin on Suodenniemeltä löydetty. Tiettävästi ensimmäinen löytö tehtiin vuonna 1925, kun nykyistä kappelihautausmaata rakennettiin. Koskaan ei kuitenkaan selvinnyt, oliko kirves muhinut hautausmaan paikalla olleessa pellossa halki vuosisatojen vai oliko se kulkeutunut paikalle täyttömaan mukana. Toinen samanmoinen löytyi 1990-luvun alussa vain satakunta metriä hautausmaalta Alhontien varrella olevasta pellosta. Kolmas kirves löytyi vuonna 1959 Heinijärvestä Kaitalannokan matalasta rantavedestä. Vielä yksi osittainen kirveslöytö tehtiin Mouhijärven Pienestä Takkasaaresta. Sieltä löytyi kirveen rikkoutunut teräosa.

Suodenniemellä liikkuessa kannattaakin pitää silmät auki maan povessa vielä uinuvien muinaisesineiden varalta. Kaikkea ei varmasti ole vielä löydetty. Jokainen löytö pitää kuitenkin aina muistaa ilmoittaa Museovirastolle. Muunlainen toiminta olisi paitsi laitonta, myös ajattelematonta yhteisen kulttuuriperinnön haalimista. Myöskään löytöpaikkoja ei pidä tarpeettomasti kaivella (eikä tunnettuihin muinaisalueisiin saa kajota lainkaan), koska kuten sanottu, tekee harjaantunut silmä pelkistä maakerroksistakin kiinnostavia havaintoja.

Juttelin jokin aika sitten erään Rautaveden vanhaa asutushistoriaa tuntevan Museoviraston edustajan kanssa siitä, voisiko Suodenniemeltä löytyä myös metallikausien eli pronssi- ja rautakauden asutuksen jäänteitä. Sellaisiahan ei vielä täältä tunneta. Hän piti sitä hyvinkin mahdollisena, koska ajatteli vesireitin varren pysyneen asuttuna myös kivikauden jälkeen. Saa siis nähdä, missä päin pitäjää seuraava löydös nousee päivänvaloon.

Lähteet:
Suodenniemen arkeologinen kartta, Suodenniemi-Seura.
Adel Vadim, Seppä Johanna: Uusia kivikautisia löytöjä Sastamalasta: Suodenniemen arkeologinen inventointi 2007-2008. Pirkan maan alta: 10 (2009), s. 5-15.
Ailio Julius: Tarkastusraportti Suodenniemen Kukkulan torpan läheisestäkivikauden asuinpaikasta. Helsinki 1910. Museoviraston arkeologinen arkisto.
Maukonen Johannes: Muinaisjäännöksiä Tyrvään kihlakunnassa. Julkaisematon käsikirjoitus vuodelta 1882, s. 69-73, Museoviraston arkisto.
Vanhan kansan kiviesineisiin liittyvistä uskomuksista katso esim. Silmäyksiä Satakunnan muinaisuuteen. Osa I, kivikausi. Satakunta-lehti 21.9.1878, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Jalkamyllyjen jäljillä

Etsiskelin äskettäin yhtä tietoa vanhasta maakirjasta ja panin merkille, että niihin on 1800-luvun mittaan tehty tarkkojakin merkintöjä pitäjissä toimineista myllyistä. Erityisesti vuoden 1845 maakirjan merkinnät ovat kiinnostavia, sillä siihen on kirjattu kunkin myllyn osakkaat, mitä ei esimerkiksi vuonna 1875 enää tehty. Toisaalta tuona jälkimmäisenä vuonna kirjattiin myös ne pienet myllyt, joille ei ollut määrätty veroa ja joita kaikkia ei ehkä ollutkaan vielä vuonna 1845.

Maakirjan listauksessa esiintyy vain vesivoimalla toimineita myllyjä. Siihen lienee syynä se, että kotitarvetuulimyllyt olivat perinteisesti verovapaita. Näin kerrotaan Jussi Puumalan erinomaisessa Satakunnan elämää 1700-luvulla valottavassa kirjassa, jota jokaisen tuosta vuosisadasta ja tästä seudusta kiinnostuneen kannattaa vähintäänkin selailla. Siinä myös sanotaan, että tuulimyllyjä oli ainakin 1700-luvulla vähän joka paikassa juuri tuon verottomuuden vuoksi. Suodenniemelläkin niitä lienee ollut, ainakin nykyisin kotiseutumuseon mäellä olevasta yksilöstä päätellen.

Kaikki Suodenniemen myllyt olivat 1800-luvulla kotitarvemyllyjä. Lähimmät ja seudun ainoat (suuret) tullimyllyt olivat Suoniemellä. Täällä myllyjä oli verotusarvosta päätellen neljä suurempaa ja neljä pienempää. Vuoden 1875 maakirja tuntee niiden lisäksi vielä kahdeksan verottamatonta pikkumyllyä eli pitäjässä olisi 1800-luvun puolivälissä toiminut samanaikaisesti kuusitoista vesivoimalla toimivaa myllyä. Näiden lisäksi Suodenniemellä on ollut vielä ainakin yksi mylly eli Alisesta Alhajärvestä Mouhijärveen laskeneessa Alhakoskessa sijainnut Alhamylly. Se ei kuitenkaan näyttäisi vielä vuonna 1875 olleen toiminnassa.

Pienemmän kokoluokan suodenniemeläiset jalkamyllyt lienevät olleet
samanlaisia kuin tämä Ruotsin puolella Växbossa kuvattu laitos.
Ne ovat yleensä olleet toiminnassa vain korkean veden aikana
keväisin ja syksyisin. Kuva: Zejo (Own work) [CC0], Wikimedia Commons.
Suurin myllyistä oli Taipaleenjoessa sijainnut Taipaleen ylinen mylly (Ylinentaipal), joka oli jalkamyllyjä suurempi vesimylly. Sen verotusarvo oli yksi tynnyri eli 30 kappaa. Osakkaitakin siinä piisasi. Heitä oli kaikkiaan 16, kuten oli Makkosen tilakuvauksesta päätellen ollut jo 1700-luvulla. Alueellinen ulottuvuuskin oli laaja, sillä osakkaita oli Mouhijärven Yliskallosta keskipitäjän talojen kautta Makkoseen saakka. Myllyn suurin veronmaksaja ja sitä luultavasti eniten käyttänyt talo oli 3 ¾ kapan (1 kappa = n. 5,5 litraa) veron suorittanut Leppälammin Seppä. Pienimmällä maksulla selvisivät 15/16 kapan veroa maksaneet Pohjakylän Isokero ja Tahlo.

Maksetun veron määrällä mitaten toiseksi suurin mylly oli Märkätaipaleessa, nykyisen Lahdenperän alueella Mustapään maalla sijainnut Ruhkakoski. Sen vero oli yhteensä 26 ¼ kappaa. Myllyn käyttäjät tulivat etupäässä Vesajärveltä Hämeenkyrön puolelta, Mustapää oli sen ainoa suodenniemeläinen osakas.

Kolmanneksi ja neljänneksi suurimman myllyn asemasta kilpailivat tasaväkisesti Putajassa Tullun maalla sijainnut Kiikoisten ylinen mylly ja Taipaleenjoessa Prusin maalla pyörinyt Märkäkosken mylly. Ensin mainitun veromäärä oli 16 ja jälkimmäisen 15 kappaa. Maakirjassa Kiikoisjoen ylisellä ja 7 kapan veroa maksaneella alisella myllyllä oli samat osakkaat. Niitä olivat monet Eskolan, Karin, Pyöräniemen, Tervamäen, Vesunnin ja Yliskallon talot talot osin nykyisen Mouhijärven alueelta. Niiden lisäksi myllyjä käytti Kouraniemen Tuori. Verot tasattiin kaikkien 18 osakkaan kesken niin, että jokaisen osuudeksi tuli joko 1 2/21 tai 2 4/21 kappaa.

Kolme pienempää mutta verotettua myllyä olivat alkuaan mouhijärveläisen Tuiskun rusthollin torpan eli Jyllin maalla Sävijoessa jauhanut Jylli, Kouraniemessä Kankaanjärvestä Kourajokeen laskeneen Kalaportaanojan varrella sijainnut Härkäkoski ja Leppälammilla Kiilin maalla toiminut Vainionmylly. Näistä Jyllin osakkaat olivat Vähäsävi, Isosävi, Joensuu, Riihimaa ja Wirkonenän nimellä tunnettu Jylli itse. Niiden lisäksi osakaslistaan on merkitty myös Majamaan torppa Sävijärven itärannalla sekä David Seppä - arvatenkin Sävin kylän Seppä siis. Kuuden kapan vuotuinen vero oli jaettu lähes tasan joko 5/13 tai 6/13 kapan osuuksin. Neljän kapan veron maksanut Härkäkoski (Härkämylly on muuten merkitty joihinkin nykykarttoihinkin) puolestaan oli jaettu tasan Taipaleessakin jauhattaneen Pälän ja Kiikoisten myllyissä osakkaana olleen Tuorin kesken. Kolmen kapan Vainionmylly Leppälammin Siko-ojassa taas kuului Leppälammin Sepälle, Kiilille ja Raatsille, sekin tasaosuuksin.

Vanhan ajan Suodenniemen suurin vesimylly (Taipaleen ylinen mylly)
lienee tallentunut tähän 1780-luvulla tehtyyn Leppälammin isojakokarttaan.
Taipaleenjokeen on sen kohdalle piirretty vesimyllyn ratasta kuvaava
punertava pyörylä sekä kirjoitettu Leppälammin myllyä tarkoittava
teksti "Leppälammi Qvarn". Kuva: Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Myllyjen listauksesta löytyy mielenkiintoisia yhtymäkohtia täällä blogissakin aiemmin esillä olleisiin tietoihin. Yllämainittu Jyllin koskessa ollut mylly on epäilemättä sama, jonka maanmittari vuonna 1782 mainitsi Jylhäkosken nimellä Isosävin tilakuvauksessa. Vuonna 1845 sen tulli oli sama 6 kappaa kuin tilakuvausta laadittaessa. Lisäksi Isosävi oli edelleen sen osakkaana. Vuoden 1875 maakirjassa esiintyvä Nokimylly taas lienee se sama pieni jalkamylly, joka mainitaan vuodelta 1782 peräisin olevassa Makkosen tilakuvauksessa. Vuonna 1875 se oli edelleen pieni, sillä se kuului verottamattomien myllyjen joukkoon ja sen omisti Makkosen väki yksin. Muita ainakin vuoden 1875 tienoilla toimineita pieniä myllyjä olivat Äijälän talon Putajan mylly, Kittilän kylässä Jaakolan torpan luona Moisionpurossa sijainnut Alakurjen Pikkumylly, vuonna 1856 verolle mennyt Lahdenperän Maununkoskessa sijainnut Mustapään Maunu sekä Peräkunnan Kalliokoski ja Hakamylly. Keskipitäjällä tähän ryhmään kuuluivat Pohjakylän Keron Kaivantomylly ja Pukan Hoivasmylly Hoivasojalla sekä Pajuniemen Karin maalla sijainnut Vehkakoski.

Puumala kertoo kirjassaan, että jalkamyllyt olivat hitaita jauhamaan. Vuorokaudessa saattoi käydä jauhoiksi vain 5 kappaa, vaikka 20 kappaa jauhavat myllyt olivatkin yleisempiä. Suodenniemen isoimpien myllyjen on kuitenkin täytynyt olla tätä paljon tehokkaampia, kuten alempaa ilmenee. Pikkumyllyjen tonteilla käydessä mieleen tulee se sama tunne kuin vanhoilla riihillä, kun ajattelee kuinka monta yksinäistä tuntia entisajan ihmiset ovat paikalla viettäneet. Aina myllytys ei kuitenkaan merkinnyt yksinoloa, kuten Puumala muistuttaa:

"Myllymatkat ja keskustelut myllykamareissa, kun useampia miehiä sattui joutumaan samanaikaisesti odottelemaan viljansa jauhattamista erityisen myllärin hoitamissa myllyissä, muodostuivat isäntien huvittelutilaisuuksiksi. Ja mentiin sitä mielellään vuorollaan käyttävää osakastakin huvittamaan osakasmyllylle ja jaariteltiin siellä maailman pitimet kuntoon."

Myllyjen veromääristä voi tehdä havaintoja niiden jauhatuskapasiteetista. Puumala kertoo, että todelliseen jauhatusmäärään perustuvasta verotuksesta oli sen käytännön hankaluuksien vuoksi luovuttu jo 1700-luvulla. Sen sijaan oli siirrytty veroon, joka perustui myllyjen jauhatuskykyyn. Olettaen, että Puumalan mainitsema 1700-luvun vero – ¼ kappaa tynnyriltä – päti vielä 1800-luvullakin tarkoittaisi se sitä, että suurimmassa eli Taipaleen ylisessä myllyssä on voitu jauhaa vuosittain jotakuinkin 120 tynnyrillistä viljaa. Pienimmässä verotetussa myllyssä eli Maunussa jauhettu määrä on puolestaan voinut olla 4 tynnyrin luokkaa. Jos nämä luvut ovat oikein, olisi koko pitäjässä voitu jauhaa nelisensataa tynnyriä viljaa, plus se mitä tuulimyllyissä sekä verottomissa pienissä jalkamyllyissä jauhettiin. Tällöin Taipaleen ylisen myllyn kapasiteetti olisi ollut neljännes koko pitäjän määrästä.

Lähteet:
Mouhijärven/Suodenniemen maakirjojen myllytiedot vuosilta 1845, 1855 ja 1875. Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jylhä Viljo: Alhamyllyn tarina. Suodenniemen Joulu 1996, s. 13.
Puumala Jussi: Satakunnan maataloudellista historiaa 1700-luvulla. Satakunnan maanviljelysseura, Pori 1936.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Kohtalokas harhautus

Syyskuun 13. päivänä vuonna 1941 lähti Utöstä merelle suurehko laivasto-osasto. Sen kärjessä kulki laivastomme tuolloinen lippulaiva, panssarilaiva Ilmarinen. Sitä seurasi sen sisaralus Väinämöinen. Niillä molemmilla oli tukenaan kaksi vartiomoottorivenettä. Panssarilaivojen perässä seurasi kahdeksan aluksen vahvuinen saksalainen laivasto-osasto, minkä takana tulivat jäänmurtajat Jääkarhu ja Tarmo sekä höyrylaiva Aranda.

Vilho Heinämies otti panssarilaiva Väinämöiseltä tämän viimeisen
kuvan Ilmarisesta noin tuntia ennen sen uppoamista. Kuva: SA-kuva 67963.
Saattue höyrysi kohti etelää hämärtyvässä lauantai-illassa. Saksan juhannuksen tienoilla alkanut hyökkäys Neuvostoliittoon oli edennyt niin, että saksalaisjoukot olivat jo Tallinnan porteilla. Samaan aikaan sen joukot lähestyivät Viron länsiosassa sijaitsevia Saarenmaan ja Hiidenmaan saaria. Niiden valtaamiseen tämäkin Operaatio Nordwindiksi kutsuttu sotatoimi liittyi. Retken tarkoituksena oli suorittaa harhautus, jolla saaria puolustavat neuvostojoukot oli määrä saada uskomaan, että hyökkäys ei tulisikaan maalta vaan mereltä. Toimiessaan harhautus voisi saada saarten puolustajat hajauttamaan voimansa sen sijaan, että he kaikki olisivat olleet saksalaisia vastassa näiden noustessa maihin mantereen puolelta.

Panssarilaiva Ilmarinen oli miehitetty varusmiehillä ja nuorilla reserviläisillä. Heidän joukossaan olivat suodenniemeläiset matruusit Matti Harju ja Väinö Seppälä. Heistä Harju oli putajalainen, Seppälä puolestaan oli muuttanut Lahdenperästä Tampereelle ja työskenteli sen tehtaissa. Väinämöisellä miehistöaines oli varttuneempaa. Purjehdusten välillä, kun laivat olivat ankkurissa esimerkiksi Paraisilla Atun saaren luona, aikaa kulutettiin kalastelemalla. Kun kortinpeluuta ei sotaväessä katsottu hyvällä, oli sen tilalle kehittynyt vahva shakinpelaamisen kulttuuri. Myös kirjoja luettiin laivoilla paljon.

Matti Harju
Puoli yhdeksän aikaan illalla laivasto-osasto oli saapunut Itämerellä pisteeseen, jossa sen oli määrä päättää tehtävänsä ja kääntyä takaisin tulosuuntaansa. Ajatuksena oli, että tähän saakka tietä avannut Ilmarinen palaisi takaisin joukon viimeisenä. Jonossa toisena edenneellä Väinämöisellä tarkkailtiin kärkialuksen liikkeitä, jotta käännös saataisiin suoritettua samanaikaisesti.

Pian Ilmarisen alettua käännöksensä Väinämöiseltä havaittiin, kuinka sen vasemmalla kyljellä tapahtui vesirajassa räjähdys, jota seurasi heti vielä toinen räjähdys. Samassa laiva alkoi kallistua. Se kaatui nopeasti kyljelleen ja jäi hetkeksi siihen, kun suuri märssytorni saavutti vedenpinnan. Kallistuminen kuitenkin jatkui ja alus kääntyi ympäri jääden hetkeksi kellumaan pohja ylöspäin. Seitsemän minuuttia räjähdysten jälkeen se kuitenkin painui pinnan alle.

Väinö Seppälän hautakivi
Suodenniemen sankarihautausmaalla.
Laivan alkaessa kallistua sen miehistöllä oli vain hetki aikaa pelastautua. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että pelastusveneitä ei ehditty irrottaa kiinnityksistään vaan ne upposivat aluksen mukana. Erikoista oli, että samaan aikaan kun miehistöä pelastui aivan laivan syvimmistä syövereistä, turman sattuessa kannella olleita miehiä menetettiin. Monet ehtivät kyllä poistua laivasta, mutta  kymmenasteinen merivesi vei nopeasti voimat. Lisäksi tankeista veteen joutunut polttoöljy tukahdutti hengityksen, jos sitä vetäisi sisäänsä. Vartiomoottoriveneet tekivät pelastustöitä minkä pystyivät mutta aika ja yhä tihenevä pimeys olivat niitä vastaan. Lippulaivan lisäksi tuona iltana menetettiin 271 merisotilasta, mutta vain yksi ruumis saatiin nostettua merestä. Uhrien joukossa olivat aluksen molemmat suodenniemeläisnuoret, 23-vuotias Seppälä sekä vasta 19-vuotias siviilissä maatöitä tehnyt Harju.

Ilmarisen tuhon syyksi pääteltiin nopeasti jostakin Itämeren monista miinakentistä irronnut ajomiina, jonka käännöksen aiheuttama virtaus oli imenyt aluksen kylkeen saaden aikaan räjähdyksen. Kantavuussyistä laivan vedenalaista kylkeä ei ollut vahvistettu panssaroinnilla, minkä vuoksi räjähdys repi siihen jopa 20 neliömetrin suuruisen reiän. Siksi alus upposi niin nopeasti.

Nuorten ihmisten ennenaikainen poismeno vetää aina mietteliääksi mutta Ilmarisen upotessa koettu ihmishenkien menetys tuntuu erityisen turhalta. Venäläiset eivät kenties lainkaan havainneet tehtyä harhautusta eikä sillä ollut merkitystä Viron saarten valtaustaisteluille. Sitä sillä oli vain niille sadoille perheille, jotka menettivät jonkun joukostaan tuolla myttyyn menneellä retkellä.

Panssarilaiva Ilmarisen rakenne selviää tästä alla mainitussa Vilho
Heinämiehen kirjassa julkaistusta piirustuksesta. Se on suuntaa antava,
sillä vuoteen 1941 mennessä alukseen oli tehty pieniä muutoksia.

Lähteet:
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Heinämies Vilho: Seitsemän minuuttia merellä: kuvaus panssarilaiva Ilmarisen tuhosta. WSOY, Porvoo 1945.
Kantola Matti: Ilmarisen kohtalon hetki. Kansa taisteli –lehti 9/1978, s. 314-316.
Lae Hannes: Näin Ilmarisen uppoavan. Kansa taisteli –lehti 9/1978, s. 317-319.
Rahola Eero: Panssarilaiva Ilmarisen tuhoutuminen: muistikuvia 16 vuoden takaa. Kansa taisteli –lehti 4/1957, s. 5-9.
Panssarilaiva Ilmarisen nousu ja tuho. Ylen Elävä arkisto.
Matti Harjun valokuva tekijän luvalla Sakari Jankkarin teoksesta Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Makkosen talo vuonna 1782

Katselin taas hiljattain Suodenniemen vanhojen uudistuskarttojen joukossa olevia isojakokarttoja sekä niihin liittyviä selityslehtiä. Viimeksi mainitut ovat aika mutkikkaita tulkittavia, vaikka ne onkin selvästi laadittu yhtenäistä kaavaa noudattaen. Makkosen (eli Makkoisen) yksinäistaloa koskeva kartta oli harmillisesti jäänyt keskeneräiseksi, kuten myös aiemmin puheena olleen Isosävin talon kartta. Selityslehteen sen sijaan sisältyi jälleen kiinnostava katsaus 1700-luvun lopun talon elämään ja toimeentuloon.

Eräs kiinnostava osa kertomusta on sen kulkuyhteyksiä valottava osuus. Siitä aiheesta en ole tältä ajalta löytänyt kovin paljon tietoja, yhtä karttaa lukuun ottamatta. Alla mainittu Suuri Karijärvi saattaisi olla Karhijärvi mutta yleensä ottaen vesireittikuvaus kysyy enemmän kuin vastaa. Jos joku keksii mitä reittiä siinä tarkoitetaan, olisi sitä koskeva kommentti enemmän kuin tervetullut.

Kertomus sijoittuu aikaan, jolloin Makkonen laskettiin vielä Mouhijärveen eikä Suodenniemeen kuuluvaksi. Syy siihen selviää alempana. Vuoden 1851 kihlakunnankartassa Suodenniemen kappelin raja kulkee yhä sen länsipuolelta mutta pian sen jälkeen tilanne muuttui. Samoihin aikoihin raja siirtyi myös pitäjän länsireunalla, kun suuri osa Pyykoskenmaasta siirrettiin Lavian osaksi.

Kertomuksessa mainitussa vuoden 1684 kartassa Makkosen talo
 ja lähimmät tilukset näkyvät hienosti. Aidatuilta viljelyksiltä
johtaa veräjän kautta kulkuväylä kohti Mouhijärveä.
Mutta tässä tämä itse kääntämäni Makkosta koskeva tilakuvaus vuodelta 1782. Kaavamaisen muotoilunsa avulla sen ja samana vuonna laaditun Isosävin kertomuksen välillä on helppo tehdä vertailua.

"Tämä talo sijaitsee kauniilla niemiylängöllä Maajärven ja Märkäjärven välissä. Niistä vesi laskee viiden erillisen mutta toisiinsa kytkeytyvän joen ja puron, sekä neljän pienen kosken ja toisiinsa kytkeytyvien järvien kautta Suureen Karijärveen, ja siitä useiden järvien ja jokien kautta Ulvilan pitäjässä mereen neljän peninkulman matkan jälkeen. Puolentoista peninkulman päässä Porin kaupungista, Suuren Karijärven ja meren välillä on 14 eri koskea, joista ensimmäiset 11 ovat veneellä kuljettavia ja 3 viimeistä sellaisia, että veneet on kannettava niiden ohi maata myöten. Tämän vuoksi tätä täältä viimeksi mainittuun kaupunkiin johtavaa vesireittiä ei saada kulkukelpoiseksi ilman Kuninkaallisen Majesteetin armollista asioihin puuttumista.

[Mouhijärven] emäkirkolle, joka sijaitsee talosta lähinnä etelään, on matkaa noin peninkulma ja Suodenniemen [vanhan hautausmaan kohdalla sijainneelle] kappelikirkolle, joka sijaitsee talolta lännen suuntaan, peninkulmaa.
 
Turun ja Vaasan maaherrakunnat yhdistävälle yleiselle maantielle on täältä matkaa puolitoista peninkulmaa ja sille kehnolle tielle, joka johtaa [Mouhijärven] emäkirkolta kappelikirkolle, puoli peninkulmaa. Viimeksi mainittu maantie jatkuu haastavana ratsastienä Lavian kylään, jossa tie jatkuu jalan kuljettavana tienä Porin kaupunkiin. Täältä sinne lasketaan olevan matkaa noin 9 peninkulmaa kesäisin kuljettavia teitä pitkin ja noin 7 peninkulmaa talviteitä pitkin. Turkuun täältä on matkaa 17 ja Tampereen kaupunkiin 6 ¾ peninkulmaa. Näin ollen on uskottavaa, etteivät talon asukkaat voi vaikeuksitta kuljettaa tavaroita muuna aikana kuin talvella.

1680-luvun alussa talo oli vielä Selkeen säteriin kuuluva torppa, mutta reduktion yhteydessä se erotettiin kruununtilaksi. Näin voi päätellä […] maanmittari [Olof] Mörtin [vuonna 1684 laatiman] kartan perusteella.

Makkosen tiluksien kartta on jäänyt kesken
mutta jotakin siitäkin kuitenkin näkee. Kiinnostavana
yksityiskohtana on kuvan alaosassa olevaan
puroon merkitty mylly (¤), joka lienee sama
pieni jalkamylly kuin mistä kertomuksessa puhutaan.
Vuoden 1754 maakirjassa Makkonen on kruunulle pidätettynä, arvoltaan ¼ vanhaa ja uutta manttaalia ja maksava äyrin ja 12 penninkiä veroa (skatt) sekä 8 taalaria 26 hopeaäyriä vuokraa (ränta), joka on Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin everstille palkaksi jaettu. Asuinrakennus on kelvollinen ja samanlainen kuin pitäjän muut vastaavat rakennukset.

Suoritetun jyvityksen perusteella on talon peltojen havaittu koostuvan hyvästä savisesta mullasta, jonka päällä on puolen kyynärän, korttelin [= n. 15 cm] tai joillain kohdin puolen korttelin paksuinen ruokamulta. Pellot ovat kohtuullisen tasaisia, kelvollisesti ojitettuja ja aidattuja ja niillä kasvaa vehnää, ruista, ohraa ja hieman kauraa, jotka asettuvat keskijyväluvultaan [=sadon suhde kylvöön] 6-7 jyvään.

Niityt ovat osittain kovaa maata, osittain enemmän tai vähemmän vetistä suomaata ja tehdyn mittauksen mukaan niistä saadaan heinää keskimäärin 30 aamia [1 aami = n. 51 kg; yhteen kärrykuormaan meni nelisen aamia heiniä] kesässä. Puolet niityistä on kehnosti aidattu ja ojitettu, minkä vuoksi heinänsaanti niistä ei ole niin hyvää kuin pitäisi. Siitä huolimatta asukkaat ruokkivat saadulla heinällä 4-5 hevosta, likimain 30 kytkettyä nautaa sekä 30 vuohta.

Metsiä on runsaasti, ne ovat kivikkoisia ja kasvavat honkaa, mäntyä, kuusta, koivua, haapaa ja leppää. Niistä saadaan taloon sahapuuta ja aineksia tervanpolttoon. Niistä riittää puuta myös kaikenlaiseen kotitarpeeseen. Talolla on hyvät mahdollisuudet peltojen ja niittyjen viljelykseen sekä raivata metsää ja soita, joista saa hyvää laidunmaata.

Asukkaat kalastavat nuotilla ja rysillä läheisillä Maajärvellä ja Märkäjärvellä. Niin saadaan kaikenlaista kalaa, mitä kotitarpeiksi tarvitaan.
 
Talolla on satasalkoinen humalisto. Pellavaa ja hamppua kasvatetaan omaan tarpeeseen. Tervaa poltetaan vuosittain 15-20 tynnyrin verran. Sen valmistukseen käytetään vain kantoja ja hakkuutähteitä. Asukkaat hankkivat tuloja myös myymällä viljaa Turkuun ja Poriin sekä kotieläimiä kierteleville Rauman ja Uudenkaupungin porvareille. Näin saatuja tuloja käytetään verojen ja maksujen suorittamiseen, minkä lisäksi jotakin voidaan saada myös säästöön.

Rippikirja kertoo, että kertomuksen laatimisaikaan Makkosta isännöi 33-vuotias Henric Andersson
vaimonsa Walborg Johansdotterin kanssa. Perheeseen kuului paitsi 3-vuotias poika Johan myös
edellisen isännän (tässä merkitty isäpuoleksi) Johan Johanssonin ja kertomuksen
valmistumisen aikoihin kuolleen vanhanisännän Johan Johanssonin perheet.
Talo omistaa pienen jalkamyllyn, joka sijaitsee 1/16 peninkulman päässä talosta. Se toimii keväisin ja syksyisin tulvaveden voimin. Vilja, jota ei ehditä jauhaa siellä, toimitetaan täältä puolen peninkulman päässä sijaitsevaan Taipaleen kylän kotitarvemyllyyn, josta tämä talo omistaa 1/16 osuuden. Tästä osuudesta maksetaan vuosittain tullimaksuna kruunulle kolme kappaa [1 kappa = n. 5,5 litraa] viljaa.

Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppanian vakinaiseen sotilasruotuun numero 111, jota majoittaja (fourier) Carl Packalen tällä hetkellä pitää hallussaan, ottaa tämä talo osaa ⅓ ruotumanttaalin osuudella. Pukan talo Pohjakylässä osallistuu siihen ¼ ruotumanttaalin ja Kittilän kylän Kurki ½ ruotumanttaalin osuudella. Sotilastorppa sijaitsee lähellä tätä taloa mutta sitä ei ole enää aikoihin asuttu. Talon asukkaat ovatkin aidanneet torpan tilukset itselleen ja niistä suoritetaan sotilaalle korvaus heinän ja viljan muodossa.

Talo huolehtii reservisotilas numero 56:n, Mats Bjurin, ylläpidosta yhdessä ruodun numero 109 eli Pohjakylän Isokeron ja Vähäkeron talojen kanssa kokonaisen ruotumanttaalin arvosta. Napan talo Pukaran kylästä osallistuu ylläpitoon ¼ ruotumanttaalin arvosta. Reservitorppa on määrä rakentaa tämän talon Kangantaustanmaa-nimiselle maalle.

Lähteet:
Makkosen talon (keskeneräinen) isojakokartta vuodelta 1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan rippikirjat 1758-1765 ja 1778-1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Olof Mörtin kartta Selkeen säterin tiluksista vuonna 1684, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...