Vappu se oli ensimmäinenkin

Lähestyvä vappu mielessäni aloin tutkailla, mitä Historiallisesta sanomalehtikirjastosta voisi löytää entisajan vapunviettoon liittyen. Vappu juhlapäivänä on tunnettu jo pitkään, sillä sen kirkolliset juuret juontavat Pyhästä Valborgista, joka vaikutti Englannissa ja Saksassa 700- ja 800-luvuilla. Kansainvälinen työväenliike otti vapun omakseen 1800-luvun loppupuolella, jolloin siitä muodostui Euroopassa ja Suomessakin lukuisan työväen juhla.

Tässä ollaan lähdössä marssille Nurmijärvellä. Vuosi on sattuvasti 1907.
Kuva: Nurmijärven museo, Finna.fi.

Palvelusta löytyi nopeasti tietoja siitä, milloin työväen vappu saavutti Suodenniemen, ainakin julkisen joukkokokoontumisen muodossa. Se tapahtui vuonna 1907. Silloin, ”ensimmäisenä” vappuna nähtiin, kuinka määrältään satoihin noussut väkijoukko marssi eri puolilta pitäjää nykyisen urheilutalon paikalla sijainneelle VPK:n talolle, joka oli juhlan pääpaikka.

Vappujuhlakutsu julkaistiin
mm. Aamulehdessä 27.4.1907.
Tapahtuma-ajat ja -paikat ovat hieman
toiset kuin jälkikäteen tehdyissä
uutisjutuissa. Ovatkohan suunnitelmat
muuttuneet vai muistiinpanot tapahtumista
tehty huolimattomasti?

Vapunpäivän tapahtumien kulku on tallentunut melko tarkasti ajan sanomalehtien sivuille. Joko kello yhdeltätoista tai yhdeltä pitäjän pohjoispuolen työväenyhdistys lähti marssimaan lippuineen Lahdenperästä Taipaleen sahalle. Sieltä matkaa jatkettiin kello kahdelta yhdessä Taipaleesta mukaan liittyneen joukon kanssa kohti keskipitäjää. Lähtiessä näytetään joutuneen jonkinlaiseen sanaharkkaan sahan omistaneen Kalle Isotalon kanssa, mutta suuremmitta vaikeuksitta näytetään päästyn jatkamaan matkaa.

Juhlasta uutisoineen Kansan Lehden mukaan palokunnantalolle saavuttaessa kulkueessa olisi ollut jopa kolmisensataa marssijaa. Myös Satakunta-lehti arvioi osallistujien määrän samansuuruiseksi. Näitä lukuja on jokseenkin mahdotonta varmentaa muualta, joten ne on tässä esitettävä sellaisena kuin ne lehteen painettiin. Melkoisesta väenpaljoudesta on joka tapauksessa ollut kysymys.

Samoihin aikoihin kun pohjoinen kulkue oli lähtenyt Lahdenperästä oli pitäjän eteläinen työväenyhdistys aloittanut oman marssinsa Putajan sahalta. Siinäkin Satakunta-lehti arvioi olleen noin 300 marssijaa. Kulkueet kohtasivat jonkin matkaa Salmen sillalta Pajuniemeen päin ja palasivat yhdessä palokunnantalolle. Kun molemmat ryhmät olivat hetken levähtäneet, ne marssivat yhdessä takaisin Pajuniemeen Kepulin risteykseen, josta palattiin taas juhlapaikalle. Matkan varrella oli pappila, joka noteerattiin, sanoipa nimimerkki Airue Sosialidemokraatti-lehdessä koko käyntiäkin mielenosoitusretkeksi. Hän arveli kulkueessa olleen tässä vaiheessa noin 400 marssijaa.

Tästä pitkin nykyistä Putajantietä ne marssijat menivät. Edessä mäen päällä
on "Kepulin risti", josta työväki kääntyi takaisin palokunnantalon suuntaan.
Silloinen pappila jää tien vasemmalle puolelle kuvaajan selän taakse.

Tämä vapputapahtuma ei kuitenkaan ollut pitäjän ainoa. Kansan Lehti kertoi, että Kouraniemessä Pälällä vietettiin samaan aikaan porvarillista vappujuhlaa, jonka puuhamiehinä olivat tuolloin kappalaisen virassa ollut Kaarlo Kalpa sekä ylempänä mainittu Kalle Isotalo. Tämä juhla oli luonteeltaan varsin erilainen, sillä Kansan Lehden tietojen mukaan pappilasta Pälälle tehtyyn kävelyyn olisi osallistunut seitsemän henkilöä, kun taas itse juhlassa olisi ollut 17 osanottajaa. Näidenkään lukujen todenperäisyyttä on hankala tarkistaa, mutta Kansan Lehdelle ne olivat itsestään selvä naljailun aihe.

Työväen vappujuhlan iltaohjelma palokunnantalolla alkoi kello viideltä. Aluksi kohotettin eläköön-huuto sosialidemokratialle ja alas-huutoja porvarilliselle vallalle. Sen jälkeen kuultiin monia puheita ja välillä laulettiin. Ohjelmaan kuului myös runonlausuntaa, Rukkaset-niminen näytelmä, kuplettilaulua sekä "kansallistanssia". Tuntien kuluttua väki alkoi siirtyä kotia kohti ja palokunnantalo pääsi hiljenemään kevätyön vaaleaan viileyteen.

Lähteet:
Seuraavat sanomalehdet Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta:
Kansan Lehti 14.5.1907.
Satakunta 9.5.1907.
Sosialidemokraatti 7.5.1907.

Laskiainen oli taikojen aikaa

Löysin hiljattain pitkään kadoksissa olleen muistitikun, jonka sisuksista löytyi pari vuotta sitten silloisesta Kansanrunousarkistosta keräämiäni tietoja vanhasta suodenniemeläisestä laskiaisajan uskomusperinteestä. Tikku olisi saanut löytyä vähän aiemmin, koska aiheesta olisi ollut mukava kirjoittaa oikeaan aikaan vuodesta. Mutta onpahan aihe nyt käytynä läpi ensi vuotta ajatellen.

Laskiaistaiat näyttävät olleen erityisesti nuorten tyttöjen harrastus. Vuonna 1851 syntynyt suodenniemeläinen Amanda Tobiasson muisteli tuntemiaan taikoja haastattelijalle vuonna 1926. Hän kertoi, että kun laskiaisena asettui keskiyöllä kahden peilin väliin, pääsi näkemään sulhasensa. Amandan mukaan toinen keino sulhasen henkilöllisyyden selvittämiseen oli se, että lakaisi alastomana portaat yhdeksään kertaan ylhäältä alaspäin selkä edellä, minkä jälkeen oma sulhanen ilmestyisi tarkastamaan, olivatko portaat puhtaat. Elleivät nämä keinot tepsineet oli Tobiassonin tiedossa vielä kolmaskin konsti: kun söi yhdeksän silakkaa häntä edellä, tuli oma sulhanen yöllä unessa juottamaan.

Jos nuori halusi tietää, joutuisiko tai pääsisikö kuluvana vuonna naimisiin, kannatti sitäkin asiaa selvittää juuri laskiaisena. Amandan mukaan suodenniemeläisten tapana oli, että asiaa käytiin sikalan ovella tiedustelemassa. Jos sika silloin röhkäisi, merkitsi se myöntävää vastausta.

Trullit kulkivat pahanteossa pimeinä kevätöinä.
Kuva: Wikimedia Commons.

Paitsi tällaisia hyviä asioita mahtui laskiaiseen myös ikävämpiä ilmiöitä. Öiseen aikaan nimittäin trullit kiertelivät naapurien navetoissa keritsemässä lampaista villoja, leikkelemässä jouhia hevosten harjoista ja hännistä tai karvoja lehmien hännistä. Tarkoituksena oli siirtää naapurien onnea itselle. Vuonna 1886 syntynyt Hjalmar Haapanen muisteli, että hänen lapsuudessaan Kiikoisten kylässä eleli Wens-Maijaksi sanottu mökinmuori, jota pidettiin tietäjänä tai noitana ja joka oli myös pelätty trulli. Hän kierteli laskiaisöinä Palomäen ja Lähteenmäen taloissa keritsemässä lampaiden päitä ja kylkiä. Samaa kerrottiin 1800-luvun puolivälin jälkeen tapahtuneen myös Taipaleessa.

Näiden taikuusmuisteloiden jatkoksi sopinee vielä tämä samasta arkistosta paljastunut laskiaiseen liittyvä suodenniemeläinen noitatarina. Myös se on Amanda Tobiassonin kertomus vuodelta 1926:

”Illalla kun jo oli pantu nukkumaan ja renki nukkui pakarissa, tuli emäntä lehtikerpo kainalossa, semmoinen, josta lampaat jo olivat lehdet syöneet, pisti kervon uuniin ja pani sen palamaan, otti kaapista rasvapöntön ja voiteli itsensä ja sitten uuniluudan sillä ja istui uuniluudan päälle ja sanoi: ”Huis hepo, ylös ja alas, ei mihinkään nurkkaan eikä pieleen, vaan sinne, missä kaikki noidat koossa ovat.” Ja sitten lensi emäntä ulos ovesta.

Renki nousi ylös ja teki samalla lailla kuin emäntäkin, teki uuniluudan itselleen, voiteli sen ja itsensä sekä istui sen päälle ja sanoi: ”Huis hepo, ylös ja alas, joka nurkkaan ja pieleen, sinne missä kaikki noidat koolla ovat”. Renki sanoi väärin ja hänen päätänsä kopistettiin joka nurkkaan ja pieleen. Kun emäntä näki rengin tulevan sinne, missä kaikki noidat olivat, pelästyi hän ja kysyi, kuinka renki oli sinne tullut. Renki sanoi, että hän oli voidellut itsensä niin kuin emäntäkin ja tullut samalla lailla. Emäntä antoi hänelle suuren villapussin ja käski hänen mennä kotiin samalla lailla kuin hän oli tullutkin eikä puhua kenellekään ihmiselle yhtään sanaa.”

Lähde:
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Entisajan joulu kului syöden ja kisaillen

Entisajan joulunalusaika oli yhtä lailla kovaa touhuamista kuin tänäkin päivänä. Työt oli syytä aloittaa jo hyvissä ajoin, sillä kinkun matka lahtipöydästä joulupöytään otti aikansa, samoin kuin joulua edeltänyt sahdinteko. Vielä sata vuotta sitten joulukynttilätkin tehtiin monessa paikassa itse, joten jouluvalmistelut alkoivat monessa paikassa jo syksyllä.

Aattoaamuna viimeisetkin tehtävät pyrittiin saamaan päätökseen, jotta hiljentyminen jouluun saattoi alkaa. Tavallista oli, että joulusaunassa käytiin jo päivällä, jotta ilta voitiin pyhittää ruokailulle. Entisaikaan monessa paikassa asiaan kuului, että ruokapöytä katettiin jo ennen saunaan menoa, haltioita varten. Sitten emäntä tuli ennen muuta väkeä saunasta katsomaan, oliko pöydässä käyty. Jos oli, oli se merkki haltioiden suosiosta. Mikäli pöytä oli koskematon, oli syytä huoleen.

Joulupukki ilahdutti entisajankin lapsia.
Usein asusteena toimi vanha tai nurinpäin
käännetty palttoo. Olipa hänellä nimeensä
viitaten toisinaan sarvetkin, kuten tässä
Julbocken-lehdessä vuonna 1879 julkaistussa kuvassa.

Suodenniemeläinen vuonna 1860 syntynyt Manta Mäkelä on muistellut, että ruoan aloitti yleensä sianlihasoppa, jota seurasivat makkarat, juustot, lanttulaatikko eli räätikkäloora ja monet muut herkut. Myös rusinasoppaa ja puuroa syötiin. Tarjoilujen määrä riippui tietenkin kulloisenkin paikan varallisuudesta ja pienimmissäkin pirteissä pyrittiin siihen, että ainakin leipää olisi joulun aikaan riittävästi saatavilla.

Aattoilta kului pelien ja leikkien parissa. Kukon kengitys oli niistä suosituin. Siinä tasapainoiltiin istuen kahden tuolin väliin viritetyllä riu’ulla keppiä apuna käyttäen. Tuon tuostakin kilpailija mätkähti oljilla pehmustetulle lattialle ja tunnelma oli korkealla. Myös joululahjat vaihdettiin aattoiltana. Puolilta öin emäntä meni navettaan katsomaan lypsäviä ja toivottamaan niillekin hyvää joulua. Sen jälkeen moni kävikin jo nukkumaan, vaikka etenkin nuorempi polvi jatkoi usein juhlimista pitkään aamupuolelle saakka.

Jouluaamuna suunnattiin joulukirkkoon. Se alkoi aamulla kuudelta, minkä vuoksi Suodenniemellä perimmäisistä kylistä oli matkaan lähdettävä jo neljän aikaan. Matkan pimeyttä valaisivat tienvieren talojen ikkunoita koristaneet kynttilät. Jos talossa oli joulukuusi, oli se tavallisesti aseteltu niin että sen näki tieltä. Löysin taannoin Kansanrunousarkistosta nipun 1900-luvun alkuvuosia kuvaavia muistelmia Suodenniemen joulukirkosta ja monen muistelijan mieleen oli erityisesti jäänyt kirkkomatkalla kuultu rekien kulkusten kilinä. Eri puolilta pitäjää saapui rekiä ja kelkkoja niin lukuisasti, että jalkaisin kirkkoon tulevat saivat välillä seistä pitkiäkin aikoja tien sivussa, jotta kulkupelit pääsivät heidän sivuitseen. Joskus kun joulu oli lumeton, tehtiin kirkkomatka reen sijasta kärryillä.

Rekien kulkusten lisäksi toinen monen muistelijan mieleen jäänyt asia oli sisäpuolelta kynttilöillä valaistu kirkko. Tapana nimittäin oli, että jokainen kirkossakävijä toi mukanaan kynttilän, jonka asetti penkkirivinsä päähän. Toisina vuosina kirkossa oli koristeltu kuusi, toisina ei. Joulukirkko kesti puolisentoista tuntia ja sen aikana kuultiin aina kaksi saarnaa. Kun tilaisuus alkoi lähestyä loppuaan, syntyi ulko-ovien luona liikehdintää. Edessä oli nimittäin yksi joulun kohokohdista, kilpa-ajo takaisin kotiin. Meno oli hurjaa, sillä esimerkiksi Koivuniemenjärven jäällä, jonka yli kulki usein talvitie kirkolta Taipaleen suuntaan, ajettiin toisinaan seitsemänkin hevosta rinnakkain, kun kisailtiin paremmuudesta. Ensimmäisenä perille ehtinyt sai tuoda joulun kotiin.

Lukutupa-lehdessä julkaistiin vuonna 1903 tällainen kuva Häränkengitys-
nimisestä joululeikistä. Se lienee ollut hyvin samanlainen leikki kuin
Suodenniemelläkin harrastettu kukonkengitys, sillä kuvausten mukaan
siinäkin kisailtiin tähän samaan tapaan.

Tapaninpäivänä oli toinen joulukirkko. Se ja jouluaamun kirkon kesken oli nähtävästi olemassa jako, jonka mukaan toisena päivänä kirkossa kävi pääasiassa vanhempi väki, toisena nuorempi. Käyttämässäni aineistossa maininnat menevät kuitenkin ristiin niin, että se kumpi ryhmä meni ensin ja kumpi tapanina ei siitä selviä. Myös tapaninpäivän kirkosta oli tapana ajaa kilpaa kotiin.

Loppiaisena oli Nuutiksi sanottu aika. Silloin kulkivat nuuttipukit talosta taloon ja joulun aika päättyi.

Lähteet:
Suodenniemen yleiskyselyn vastausaktit 1N, 2N, 6N ja 7N. Kirkollisen kansanperinteen arkisto, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Paikallissanomat 21.12.1994.
Joulupukin kuva: Julbocken-lehti 1879, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Tasapainottelijan kuva: Lukutupa-lehti nro 24-25/1903, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Palotoimen alkuvuosilta

”Suodenniemen Taipaleen kylässä perustettiin vapaaehtoinen palokunta tämän heinäkuun 25 päivänä. Palokuntaan kirjoitti oitis jäseniksi 35 miestä, joten katsottiin alku lupaavaksi ja päätettiin ryhtyä toimiin.”

Näin kertoi Satakunta-lehti heinäkuun 29. päivänä vuonna 1905. Itse en ole koskaan nähnyt tuon palokunnan asiakirjoja vaikka olenkin tiennyt, että vapaapalokunta-aate levisi Suodenniemellekin 1900-luvun alkuvuosina. Toiminnasta näytti kuitenkin olevan ajan lehdissä sen verran mainintoja, että jonkin aikaa niitä Historiallisesta sanomalehtikirjastosta koottuani sain tehtyä pienen historiikin pitäjän vapaapalokuntaliikkeen ensimmäisistä vuosista.

Perustettu vapaapalokunta tuli pitäjässä suureen tarpeeseen, sillä sammutuskalustoa oli ennestään vain vähän. Yllämainitun uutisen mukaan vain ”jossakin kyläkunnassa oli pahanpäiväinen, epäkunnossa oleva ruisku, jonkalaisilla aseilla suuremmissa tulipaloissa ei sanottavia aikaan saada”. 

Palokunta toi tullessaan lukuisia uusia luottamustoimia. Palopäälliköksi valittiin Taavetti Kukkula ja varapäälliköksi Vihtori Kotajoki. Johtokuntaan valittiin H. Raatsi, Lauri Mikkola, Vihtori Jylli, Wilhelmi Isotalo, Vihtori Kotajoki, Kalle Isotalo ja Oskari Lagerspets. Harjoitusosastoja perustettiin kaksi ja niistä ensimmäisen johtoonsa sai Oskari Lagerspets ja toisen Kalle Mäkelä.

Vapaaehtoisen palokunnan jäsenen etuihin kuului myös komea
univormu. Tässä kuvassa on Helsingin vapaaehtoisen palokunnan
jäseniä noin vuodelta 1900. Kuva: Wikimedia Commons.

Palokuntaan perustettiin myös ruiskuosasto, jonka päälliköksi tuli Wilhelmi Isotalo. Seiliosaston (sen tehtävänä oli huolehtia palopurjeista) vetäjäksi lähti K. Raatsi ja sammutusosaston Kalle Isotalo. Pelastusosaston päälliköksi tuli Kalle Mäkelä ja vesiketjun F. Lehto. Palokuntaan kuului myös huvitoimikunta jäseninään Lauri Mikkola, K. Raatsi, W. Viljanen, Eemil Kukkula, Jooseppi Lagerspets, Väinö Lähdeniemi, V. Hakala ja Nestori Järvenpää.

Vapaapalokuntatoiminta nähdään nykyisin uudenlaisen kansalaisyhteiskunnan airuena, sillä siinä isännät ja torpparit saattoivat toimia yhdessä välittämättä ajalleen tyypillisistä säätyrajoista. Palokuntien tehtäväkenttä alkoi myös usein kasvaa kohti kulttuurisia tehtäviä niin, että varsinainen palontorjunta alkoi jo jäädä sen varjoon. Suodenniemelläkin vapaapalokunta kyllä harjoitteli ahkerasti mutta järjesti ainakin jotakuinkin yhtä ahkerasti myös iltamia ja muita tapahtumia. Jo syyskuussa 1905 palokunnalla oli orkesteri, jonka soittimisto koostui kahdesta klarinetista, kahdesta viulusta ja yhdestä kontrabassosta. Soittajien nimiä orkesterin mainitseva lehtiuutinen ei harmi kyllä kerro. Samassa kuussa palokuntalaiset marssivat Sävistä Peräkuntaan Iso-Mustajärven talolle ”liehuvin lipuin, järjestetyin rivein ja Porilaisten marssin soidessa”. Pian palokunta sai Iso-Mustajärven omistaneelta toiminimi A. Ahlstromilta luvan käyttää rakennusta maksutta iltamiinsa niin usein kuin halusi.

Vapaaehtoinen palokunta piristi myös muuta kulttuuritoimintaa pitäjässä. Helmikuussa 1906 avattiin VPK:n lukutuvat Iso-Mustajärvellä, Kukkulalla ja Raatsilla minkä lisäksi kaksi muutakin tupaa oli suunnitteilla. Tupiin tilattiin toistakymmentä sanomalehteä ja Tampereen Sanomat toivoi uutisessaan, että ”nuoriso jättäisi kaikki raaistuttavat huvittelut ja alkaisi käyttää lukutupia, joista on sekä oppia että huvia ja hyötyä.”

Ilmoitus vapaapalokunnan talon
vihkiäisistä julkaistiin Kansan
Lehdessä 31.7.1906.

Jo ensimmäisenä syksynä eli vuonna 1905 ryhdyttiin suunnittelemaan omaa palokunnantaloa. Hanke oli kaatua heti alkuunsa, kun sen vastustajia oli selvästi enemmän kuin kannattajia. Kannattajat saivat heidät kuitenkin puolelleen ja sopivaa tonttia alettiin katsella Taipaleesta Eskolasta ja Myllymäen harjulta, Pohjakylästä Jyrmysharjulta ja Kittilästä Salmen mäestäkin. Tontti saatiin Röyskän ahteen päältä Kittilästä nykyisen urheilutalon kohdalta ja rakennustyöt alkoivat viimeistään seuraavana talvena.

Talon ollessa rakenteilla keväällä 1906 vapaapalokuntalaiset tekivät urhean yrityksen uuden oppilaitoksen saamiseksi Suodenniemelle. Hetken aikaa näytti nimittäin siltä, että perusteilla ollut Pohjois-Satakunnan kansanopisto saattaisi sijoittua tänne ja VPK lupasi empimättä talonsa opiston käyttöön heti sen valmistuttua, mikäli opisto siten Suodenniemelle saataisiin. Ellei talo valmistuttuaan kelpaisi, luvattiin se remontoida tarpeita vastaavaksi. Yritys jäi kuitenkin tuloksettomaksi ja opisto sijoitettiin Kankaanpäähän missä se edelleenkin Kankaanpään opiston nimellä toimii. Epäonnistumisestaan huolimatta episodi kielii siitä innosta, jolla palokunta pyrki pitäjän etua edistämään.

Eräs palokunnan suurista voimannäytöistä oli toukokuussa 1906, kun J. V. Snellmanin syntymän satavuotispäivää vietettiin kansanjuhlien merkeissä ympäri maata. Suodenniemellä VPK jakoi Pohjakylän koululle kokoontuneelle juhlaväelle satojen markkojen arvosta hankkimaansa Snellman-kirjallisuutta sekä 150 kappaletta hänen suurikokoisia muotokuviaan. Vieläköhän niitä mahtaa olla seinillä? Juhlat olivat niin perusteelliset, että Satakunta-lehti totesi Snellmanin muiston olevan Suodenniemellä tehty koko lailla pysyväksi. Seuraava juhlan aihe palokunnalla olikin sitten elokuun 5. päivänä samana vuonna, kun se pääsi viettämään oman talonsa vihkiäisiä. Näihin aikoihin sillä oli käytössään jo oma kenttäkin Kittilässä.

Vireä toiminta kasvatti Suodenniemen vapaapalokunnan jäsenmäärää niin, että vuoden 1907 lopulla sillä oli jo yli 200 jäsentä. Silloisessa Turun ja Porin läänissä suurempia vapaapalokuntia oli vain Turussa, Porissa ja Kiikoisissa. Sijoitus on vaikuttava vaikka tiedetäänkin, että kaikki palokunnat eivät ottaneet jäseniä enempää kuin mitä eri tehtäviin kulloinkin tarvittiin.

Palokunta joutui tositoimiin varmaan
useammankin kerran, mutta omaan haaviini
osui vain tämä yksi kertomus. Sen julkaisi
Satakunta-lehti 21. huhtikuuta 1906.

Vapaapalokunnat alkoivat ennen pitkää kallistua kohti poliittisen kentän vasenta laitaa. Ilmiö oli maanlaajuinen ja tapahtui Suodenniemelläkin. Palokunnantalo muuttui poliittisen toiminnan areenaksi, minkä vuoksi joukko pitäjän porvarillismielisiä näyttää vaatineen koko taloa myytäväksi saamatta kuitenkaan tahtoaan käräjillä läpi. Kesällä 1908 talolla pidettiin Satakunnan ensimmäiset sosialidemokraattiset kesäjuhlat, joiden yhtenä juhlapuhujana oli poliittista uraansa aloitellut Väinö Tanner. Juhlasta uutisoidessaan Sosialidemokraatti –lehti kertoi paikalle saapuneista punalippuisista kulkueista ja nimittipä se palokunnantaloakin työväenaatteen kirkoksi. Osallistujia Sosialidemokraatti kertoi olleen jopa tuhannen.

Jotakuinkin näihin tapahtumiin jäljet Suodenniemen ensimmäisen vapaapalokunnan toiminnasta päättyvät verkossa vapaasti tutkittavassa sanomalehtiaineistossa. Yksityiskohtia sen toiminnasta voi toki sieltä löytää tässä esitettyä enemmänkin. Sisällissota kaiketi tiesi palokunta-aatteelle kriisiä, sillä sen jälkeen sen talo siirtyi suojeluskunnan haltuun. Selvältä kuitenkin tuntuu, että ennen noita vaiheita Suodenniemen vapaaehtoinen palokunta teki tärkeän työn paitsi palotoimen myös kansansivistyksen ja pitäjän edun ajamisen hyväksi.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan rippikirja 1902-1911.
Brandluren - Palotorvi 31.1.1908.
Kansan Lehti 23.9.1907.
Satakunta 29.7.1905, 14.9.1905, 14.10.1905, 17.5.1906, 24.5.1906, 5.7.1906.
Sosialidemokraatti 23.6.1908.
Tampereen Sanomat 17.2.1906.
Uusi Aura 28.4.1906.
Kaikki yllämainitut lehdet Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.
Alapuro Risto ym. (toim.): Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä, Helsinki 1987.
Koivula Eeva: Vapaapalokunta –kasvupaikka kansalaistoiminnalle 1838-1938. Pro gradu –tutkielma, Jyväskylän yliopisto 2011.

Eläköön-huutoja keisari Aleksanterille

Maaliskuun 2. päivänä vuonna 1880 oli Suomessa ja koko Venäjän keisarikunnassa suuri juhlapäivä. Vuonna 1855 valtaan noussut keisari Aleksanteri II oli tuona päivänä ollut vallassa 25 vuoden ajan. Päivä oli yleinen vapaapäivä ja erilaisia juhlallisuuksia vietettiin monella paikkakunnalla aamusta iltaan. Juhlinta oli epäilemättä varsin vilpitöntä, olihan Aleksanteri täällä hyvin suosittu. Hän oli säilyttänyt Suomen autonomiaan liittyneet erivapaudet ja laajentanutkin niitä: saapuessaan vuonna 1863 rankkasateessa Helsinkiin hän oli avannut ensimmäiset valtiopäivät yli 50 vuoteen ja siitä alkanut valtiopäivätoiminta on jatkunut katkeamattomana meidän aikoihimme saakka. Pian sen jälkeen Suomi sai oman rahan, markan, ja seuraavaksi keisari kohotti suomen kielen tasavertaiseksi hallintokieleksi ruotsin rinnalle – tosin 20 vuoden siirtymäajalla.

Vihamiehiäkin hänellä maailmalla silti riitti. Puolassa hän oli kukistanut siellä leimahtaneen kapinan ja sen jälkeen vienyt puolalaisilta itsehallinnon. Ja vaikka Aleksanteri oli siirtänyt Venäjää aimo askelen eteenpäin vapauttamalla maaorjat vuonna 1861 oli maan demokratisoimista ja perustuslakia vaatinut Narodnaja volja (Kansan tahto) –järjestö jo monta kertaa yrittänyt toimittaa hänet pois päiviltä.

Aleksanteri II:n 25-vuotista hallituskautta
juhlittiin näkyvästi Suodenniemelläkin.
Kuva: Wikimedia Commons

Maaliskuun 2. oli kuitenkin juhlan aikaa. Aamulla kirkoissa ympäri valtakuntaa pidettiin juhlajumalanpalveluksia ja klo 10 täyttyi Suodenniemelläkin kirkko seurakuntalaisista. Pitäjässä virkaatekevänä ylimääräisenä pappina toiminut Gustaf Vermanen piti saarnan, jossa pyysi varjelusta sekä keisarille että koko keisarilliselle perheelle.

Illalla kokoonnuttiin iltamiin, jotka järjestettiin Kuulialla Pajuniemessä. Paikalla oli yli 300 juhlijaa ja taloa oli monin tavoin laitettu juhlakuntoon, kuten nimimerkki Siwulta katselia myöhemmin todisti Koi-lehdessä:

”[…] Asuinhuone oli kauniisti koristettu liinavaatteilla, havuköynnöksillä sekä nuorilla kuusilla. Oven päällä oli monivärisillä, läpitse kuultavilla latinan kirjaimilla kirjoitus: Eläköön Keisari ja Suuriruhtinaamme Aleksander II. Peräikkuna havuilla kaunistettu ja tässä palava A II ja ulkopuolella rappusten oven päällä monen värisistä lyhdyistä valmistettu A.” Samaa juhlaa Satakunta-lehdessä selostaneen nimimerkki The alderin mukaan lyhtymuodostelma ”lumoavasti viehätti sekä silmää että mieltä”.

Aamulla kirkossa saarnannut pastori Vermanen piti juhlassa avauspuheen. Sen jälkeen huudettiin kolmesti "Eläköön Aleksander II Suomen Suuriruhtinas", mitä Siwulta katselian mukaan seurasi kuoron kaksiäänisesti laulamana Maamme-laulu sekä muita isänmaallisia lauluja. Maamme-laulu sanoitettiin suomeksi uudelleen vuonna 1889, joten Kuulialla kuultu esitys ei liene ollut sama kuin se jonka me osaamme. Kovin tuttu se olisi tietysti ollut meillekin. Kuoroesitysten jälkeen ohjelmassa seurasi tanssia kuuden soittajan säestyksellä. Tanssin lomassa kuultiin vielä Pohjakylässä asuneen maakauppias Blåstedtin hyvin innostuneeksi kuvattu puhe, jonka jälkeen seurasi taas eläköön-huutoja ja Suomen poika –niminen laulu. Kiinnostavaa on huomata, ettei kansallinen isänmaallisuus ollut mitenkään ristiriidassa keisarin juhlinnan kanssa: hänen muistamisensa lomassa sopi hoilata Maamme-laulua.

Kuulian tila vuoden 1961 peruskartassa.

Juhlintaa kesti pikkutunneille saakka ilmeisen hyvissä  tunnelmissa, vaikkakin The alderin mukaan joidenkin osallistujien pieni kärhämä oli illan aikana varjostanut juhlavaa tilaisuutta.

Päivän ohjelmaan kuului joka puolella, että juhlallisuuksien yhteydessä kerättiin tai osoitettiin varoja johonkin hyvään ja keisarille omistettuun hankkeeseen. Sinä päivänä Suomeen syntyi monta Aleksanterin koulua ja rahastoa. Suodenniemelläkin iltamien tuotto, noin 200 markkaa, päätettiin sijoittaa korkoa kasvamaan siksi kunnes pitäjään saataisiin kansakoulu. Silloin tämän Aleksanteri II:n apurahastoksi nimetyn kassan korkotuloja oli määrä käyttää etevimpien köyhien oppilaiden tukemiseen.

Hyvä tahto ja toivottu varjelus eivät kuitenkaan auttaneet Aleksanteria enää kovin pitkälle. Melkein tarkalleen vuosi juhlinnan jälkeen erään Narodnaja voljaan kuuluneen puolalaisen aktivistin onnistui haavoittaa häntä käsipommilla Katariinankanavan sillalla Pietarissa. Pidetty ja vihattu keisari menehtyi vähän myöhemmin vammoihinsa kotonaan Talvipalatsissa. Hänen paikkansa otti jykevä ja loistokkuutta karttanut Aleksanteri III, jonka aikana Suomen erillisasemaa varjostaneet pilvet alkoivat kerääntyä taivaanrantaan.

Lähteet:
Koi-lehti 23.3.1880 ja Satakunta 17.4.1880, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Wikipedia: Aleksanteri II.
Karttapohja: vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi, Maanmittauslaitos.

Kummikuntatoimintaa kuusikymmenluvulla

Talvisodan aikana monet suomalaiset kunnat saivat Ruotsista kummikunnat, jotka avustivat niitä eri tavoin sodan aikana. Osa kunnista säilytti siteensä yli Pohjanlahden vielä myöhemminkin. Suodenniemikin oli vielä 1960-luvulla tiiviissä yhteistyössä kummikuntansa Sköldingen kanssa, joka on paljolti Suodenniemeä muistuttava maalaispitäjä noin 120 kilometrin päässä Tukholmasta.

Kuusikymmenluvulle tultaessa yhteistyön ruotsalainen voimahahmo oli opettaja Elisabeth Olsson, joka perheineen oli vieraillut pitäjässä jo vuonna 1962. (Tästä käynnistä Hannu Vettenranta on kirjoittanut valaisevan artikkelin uusimpaan Suodenniemen Jouluun.)  Vierailun aikana pohdittiin nuorisovierailujen järjestämistä ja niinpä Suodenniemen nuorisotyö- ja urheilulautakunnan kutsumana pitäjään saapui kymmenhenkinen nuorisojoukko kesäkuun puolivälissä 1965. Se majoittui Pälälle, jossa tutustuttiin paikkakuntalaisiin, saunottiin rantasaunassa ja uitiin Kourajärvessä.

Vieraat olivat Sköldingen nuoriso-orkesterin jäseniä. Heidän seurassaan pitäjään saapui myös Elisabeth Olsson. Täällä ollessaan orkesteri esiintyi Suodenniemen kirkossa, jonne kuulijoita oli kokoontunut yli 200 henkeä. Ohjelmassa oli mm. Bachin ja Händelin musiikkia ja Suodenniemen tuolloisen kirkkoherran Olli Kahran puhe. Matkaohjelmaan kuuluivat myös pitäjien nuorten yhteiset tutustumisretket Suodenniemellä ja Vammalan-Karkun seudulla sekä Tampereella.

Kummikuntavierailun päätösjuhla vuonna 1965 pidettiin
Suodenniemen urheilutalolla, joka näytti tältä ennen
myöhempiä laajennuksiaan. Kuva: Pentti Mikkola

Kolmepäiväisen vierailun viimeisenä iltana vietettiin urheilutalolla musiikillista iltaa. Sen aikana soitettiin, laulettiin, tanhuttiin ja nähtiin opettaja Lippo Itälinnan esittämä Suodenniemestä kertova filmi, joka esitteli pitäjää keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella. Onkohan sitä enää olemassa? Illan kuluessa vieraat luovuttivat Suodenniemen Urheilijoille Sköldingen urheilijoiden viirin. Sen otti vastaan kunnanvaltuuston puheenjohtaja Eino Kulku. Illan päätteeksi sköldingeläiset esittivät isännilleen kutsun saapua vastavierailulle Ruotsiin seuraavana kesänä.

Seuraavan kevään mittaan vastavierailun ohjelma alkoi tarkentua. Kutsun esittäneet isännät toivoivat, että suodenniemeläiset tanhujoukkueen jäsenet esiintyisivät Sköldingen kotiseutupäivillä 12. kesäkuuta 1966. Tämän vuoksi matkaan lähdettiinkin kesäkuun 9. päivänä uutuuttaan kiiltäneellä autolautta Fennialla. Tukholmassa kierrettiin katselemassa nähtävyyksiä, kuten Riddarholmin kirkon kuninkaallisia hautakammioita. Pääkaupunkiin tutustumisen jälkeen matkustettiin Oslon pikajunalla Katrineholmiin, lähinnä Sköldingeä olevaan isompaan taajamaan. Sköldingessä käytiin monesti mutta siellä ei majoituttu. Majoituspaikka oli Katrineholmissa ilmeisesti Stora Djulön kartanossa. Juuri siinä, jonka Selma Lagerlöf mainitsee Peukaloisen retkissä.

Musiikki ja tanssi olivat vahvasti läsnä 1960-luvun puolivälin
kummikuntaviereiluissa. Täällä Sköldingen historiallisessa kirkossa
suodenniemeläiset vieraat kävivät nauttimassa urkumusiikista.
Kuva: Kavelgrisen/Wikimedia Commons.

Matkan aikana käytiin tutustumassa Kolmårdenin eläinpuistoon, Katrineholmin kansanpuistoon ja Sköldingessä sijainneeseen Kantorpsin rautakaivokseen. Siellä noustiin lähes 70 metrin korkuiseen torniin, josta aukesivat komeat näköalat ympäristöön. Avautuva maisema muistutti kuulemma  Suodenniemen maisemia, paitsi että lehti- ja jalopuita oli paljon enemmän. Myös muutama kouluvierailu mahtui matkan ohjelmaan. Sködingen kirkossa käytiin kuulemassa urkumusiikkia. Varsinainen päätapahtuma oli kuitenkin kotiseutujuhla, jota seuraamaan oli saapunut noin 500-henkinen yleisö.

Matka Sköldingeen päättyi edellisen vuoden tapaan kolmen päivän yhdessäolon jälkeen. Paluumatkalla kierreltiin jälleen Tukholmassa, jossa osa matkalaisista ehti tutustumaan Skanseniin ja osa vasta vähän aikaisemmin nostettuun Vaasa-laivan hylkyyn. Turkuun palattiin Aallottarella, jonka kannella esiintyi mukana matkannut oululainen mieskuoro. Turkuun saavuttua matka jatkui takaisin kotiseudulle.

Stora Djulö lienee majoittanut suodenniemeläiset
heidän vierailunsa aikana. Se on nykyisinkin matkailukäytössä.
Kuva: Pimvantend/Wikimedia Commons.

Nykyiset matkailijat voivat halutessaan edelleen kulkea suodenniemeläisten Sköldingen kävijöiden jalanjäljillä, ainakin jossain määrin. Kantorpsin kaivoksen torni tuhoutui tulipalossa vuonna 2010 eikä kaivos muutenkaan ole enää toiminnassa, vaikka 60-luvulla sen malmivarojen arveltiin riittävän vielä sadaksi vuodeksi. Matkalaisten käyttämistä laivoista Aallottaren nimi muuttui myöhemmin Bore II:ksi ja se romutettiin tulipalon jälkeen vuonna 1975. Fennia seilasi vielä muutama vuosi sitten, vaikkakin 2000-luvulla sen nimi vaihtui pari kertaa. Sen matka päättyi ilmeisesti vuonna 2011 Pakistaniin, jossa se romutettiin.

Sen sijaan Sköldinge on tietenkin siellä missä ennenkin, samoin kuin Kolmårdenin eläinpuistokin. Myös Stora Djulö on yhä matkailukäytössä. 

Lähteet:
Paikallissanomat 10.6.1965, 17.6.1965, 24.6.1965 ja 22.6.1966.
Suomen- ja ruotsinkielinen Wikipedia.