Postimiehen elämäntaipaleelta

Kalle Pohja on eräs unohtumattomista entisajan suodenniemeläisistä. Hänestä puhutaan vieläkin usein, vaikka hänen kuolemastaan tulee ensi vuonna kuluneeksi jo sata vuotta. Parhaiten hänestä muistetaan ehkä omatekoinen puinen polkupyörä, jolla hän kuljetti postia Putajaan. Nykyään tuo kulkuväline on nähtävillä Suodenniemen kotiseutumuseon tiloissa.

Pohja on jälleen tullut useitakin kertoja puheisiin, joten päätin tutkailla eri lähteistä millainen hänen elämänsä polku lopulta olikaan. Pohjan elämäntarinasta syntyi kokonaisuus, joka hyvinkin sopii tänne blogiin entisten juttujen jatkoksi.

Kalle Pohja tunnetun kulkupelinsä rinnalla.
Kuva: Pentti Mikkolan kotiarkisto, Sastamala.

Kalle, joka alkuaan merkittiin kirkonkirjoihin nimellä Karl, syntyi Pohjakylässä 26. helmikuuta 1855. Syntyneiden kirjan mukaan Suodenniemen tuolloinen pitäjänapulainen (ja myöhempi Merikarvian kirkkoherra) Gustaf Nyholm kastoi hänet vielä samana päivänä Pajuniemessä sijainneessa virkatalossaan Salmelassa. Kallen vanhemmat olivat Vähäkeron eli Mikkolan isäntä Michel Michelsson Mikkola sekä tämä vaimo Maria Mattsdotter. Kummeikseen poika sai Pukan isäntäparin David Matssonin sekä Ulrika Josefsdotterin, heidän tyttärensä Evan sekä Mikkolasta vielä Sara Stina Davidsdotterin sekä piika Maria Isaksdotterin.

Kallen lapsuudenajan perhe oli nykytermeillä ilmaisten uusperhe. Mikkolan edellinen isäntä David Michelsson oli kuollut keuhkotautiin kesällä 1851, minkä jälkeen leskeksi jäänyt Maria oli vuotta myöhemmin mennyt naimisiin Michel Michelssonin kanssa. Hän oli kotoisin Kiikasta, seitsemän vuotta vaimoaan nuorempi ja viimeksi ollut Mouhijärvellä Karinkylän Uotilassa renkinä. Marian ja Davidin liitosta perheessä olivat pojat David, Wilhelm ja Mauritz. Pari sai myös Maria-nimisen tyttären, joka kuitenkin menehtyi hinkuyskään vajaan vuoden ikäisenä alkuvuodesta 1851. Marian ja Michelin liitosta syntyi Kallen lisäksi tämän vanhempi veli Johan, joka kuoli isorokkoon puolisen vuotta ennen Kallen syntymää.

Seuraava isompi muutos Mikkolan talon elämässä näyttää tapahtuneen 1870-luvun lopussa, kun Kallen molemmat vanhemmat menehtyivät alle vuoden kuluessa vuosina 1879 ja 1880. Davidin ja Marian 32-vuotiaasta pojasta Mauritzista tuli talon uusi isäntä. Kalle lienee muuttanut pois Mikkolasta vuoden 1885 tienoilla, jolloin hänet siirrettiin Mikkolan rippikirjasivulta erilliselle Pohjakylän lehdelle. Mikkolan ja Pukan talojen välissä sijainneeseen omaan mökkiinsä hän lienee muuttanut vuoden 1890 paikkeilla, sillä silloin hänet on siirretty rippikirjassa Pukan lehdelle. Silloin hän lienee jo harjoittanut postinkantajan ammattiaan, vaikka rippikirjoihin Kalle Mikonpoika merkittiin aina työmieheksi.

Kalle Pohjan hautakivi
Suodenniemen kirkkohautausmaalla.

Rippikirjamerkinnöistä päätellen Kalle otti Pukalle siirtyessään käyttöön sukunimen, jolla hänet nykyisin tunnetaan. Nimen syntyhistoriaa voi vain arvailla, mutta kenties hän johti sen kotikylänsä nimestä. Toisaalta Pohja oli myös pitäjässä aiemmin käytetty sotilasnimi, mikä sekin on voinut olla hänellä tiedossa.

50-vuotispäiviensä aikoihin perheetön Pohja näyttää alkaneen ajatella elämän rajallisuutta. Tapaninpäivänä vuonna 1905 hän allekirjoitti testamentin, jonka mukaan hänen jälkeen jäävä omaisuutensa tuli käyttää Suodenniemen kirkkopihan ja sen ympäristön kaunistamiseen. Seuraavana keväänä eli vuonna 1906 hän lähetti keisarilliselle senaatille Helsinkiin hakemuksen saada tulla haudatuksi vuodesta 1890 suljettuna olleelle Suodenniemen kirkon viereiselle hautausmaalle, jonne hänen vanhempansakin oli haudattu. Piirilääkärin ja Suodenniemen kuntakokouksen myönteisten lausuntojen jälkeen senaatti ei nähnyt syytä olla suostumatta hakemukseen ja Kalle sai poikkeuslupansa.

Kun Kalle Pohjan maallinen vaellus päättyi aivohalvaukseen 63 vuoden iässä 9.5.1918, hautasi seurakunta hänet hänen toivomaansa kirkkomaahan, vieläpä sen parhaimpiin kuuluvalle paikalle. Paikalle hankittiin suuri musta hautakivi, jonka raamatunlainauksesta voi löytää viittauksen Kallen testamenttiin. Lainauksessa mainitussa Esran kirjan kohdassa puhutaan nimittäin temppelin hyväksi tehdystä vapaaehtoisesta lahjoituksesta. Tarina päättyi mutta jäi elämään, monin tavoin.

Lähteet:

Suodenniemen seurakunnan arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto sekä Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) kuvatietokanta.
Kalle Pohjan hautapaikkahakemus (STO 777/259 AD 1906), Kansallisarkisto.
Kalle Pohjan testamentin jäljennös. Pentti Mikkolan kotiarkisto, Sastamala.

Entisajan joulu kului syöden ja kisaillen

Entisajan joulunalusaika oli yhtä lailla kovaa touhuamista kuin tänäkin päivänä. Työt oli syytä aloittaa jo hyvissä ajoin, sillä kinkun matka lahtipöydästä joulupöytään otti aikansa, samoin kuin joulua edeltänyt sahdinteko. Vielä sata vuotta sitten joulukynttilätkin tehtiin monessa paikassa itse, joten jouluvalmistelut alkoivat monessa paikassa jo syksyllä.

Aattoaamuna viimeisetkin tehtävät pyrittiin saamaan päätökseen, jotta hiljentyminen jouluun saattoi alkaa. Tavallista oli, että joulusaunassa käytiin jo päivällä, jotta ilta voitiin pyhittää ruokailulle. Entisaikaan monessa paikassa asiaan kuului, että ruokapöytä katettiin jo ennen saunaan menoa, haltioita varten. Sitten emäntä tuli ennen muuta väkeä saunasta katsomaan, oliko pöydässä käyty. Jos oli, oli se merkki haltioiden suosiosta. Mikäli pöytä oli koskematon, oli syytä huoleen.

Joulupukki ilahdutti entisajankin lapsia.
Usein asusteena toimi vanha tai nurinpäin
käännetty palttoo. Olipa hänellä nimeensä
viitaten toisinaan sarvetkin, kuten tässä
Julbocken-lehdessä vuonna 1879 julkaistussa kuvassa.

Suodenniemeläinen vuonna 1860 syntynyt Manta Mäkelä on muistellut, että ruoan aloitti yleensä sianlihasoppa, jota seurasivat makkarat, juustot, lanttulaatikko eli räätikkäloora ja monet muut herkut. Myös rusinasoppaa ja puuroa syötiin. Tarjoilujen määrä riippui tietenkin kulloisenkin paikan varallisuudesta ja pienimmissäkin pirteissä pyrittiin siihen, että ainakin leipää olisi joulun aikaan riittävästi saatavilla.

Aattoilta kului pelien ja leikkien parissa. Kukon kengitys oli niistä suosituin. Siinä tasapainoiltiin istuen kahden tuolin väliin viritetyllä riu’ulla keppiä apuna käyttäen. Tuon tuostakin kilpailija mätkähti oljilla pehmustetulle lattialle ja tunnelma oli korkealla. Myös joululahjat vaihdettiin aattoiltana. Puolilta öin emäntä meni navettaan katsomaan lypsäviä ja toivottamaan niillekin hyvää joulua. Sen jälkeen moni kävikin jo nukkumaan, vaikka etenkin nuorempi polvi jatkoi usein juhlimista pitkään aamupuolelle saakka.

Jouluaamuna suunnattiin joulukirkkoon. Se alkoi aamulla kuudelta, minkä vuoksi Suodenniemellä perimmäisistä kylistä oli matkaan lähdettävä jo neljän aikaan. Matkan pimeyttä valaisivat tienvieren talojen ikkunoita koristaneet kynttilät. Jos talossa oli joulukuusi, oli se tavallisesti aseteltu niin että sen näki tieltä. Löysin taannoin Kansanrunousarkistosta nipun 1900-luvun alkuvuosia kuvaavia muistelmia Suodenniemen joulukirkosta ja monen muistelijan mieleen oli erityisesti jäänyt kirkkomatkalla kuultu rekien kulkusten kilinä. Eri puolilta pitäjää saapui rekiä ja kelkkoja niin lukuisasti, että jalkaisin kirkkoon tulevat saivat välillä seistä pitkiäkin aikoja tien sivussa, jotta kulkupelit pääsivät heidän sivuitseen. Joskus kun joulu oli lumeton, tehtiin kirkkomatka reen sijasta kärryillä.

Rekien kulkusten lisäksi toinen monen muistelijan mieleen jäänyt asia oli sisäpuolelta kynttilöillä valaistu kirkko. Tapana nimittäin oli, että jokainen kirkossakävijä toi mukanaan kynttilän, jonka asetti penkkirivinsä päähän. Toisina vuosina kirkossa oli koristeltu kuusi, toisina ei. Joulukirkko kesti puolisentoista tuntia ja sen aikana kuultiin aina kaksi saarnaa. Kun tilaisuus alkoi lähestyä loppuaan, syntyi ulko-ovien luona liikehdintää. Edessä oli nimittäin yksi joulun kohokohdista, kilpa-ajo takaisin kotiin. Meno oli hurjaa, sillä esimerkiksi Koivuniemenjärven jäällä, jonka yli kulki usein talvitie kirkolta Taipaleen suuntaan, ajettiin toisinaan seitsemänkin hevosta rinnakkain, kun kisailtiin paremmuudesta. Ensimmäisenä perille ehtinyt sai tuoda joulun kotiin.

Lukutupa-lehdessä julkaistiin vuonna 1903 tällainen kuva Häränkengitys-
nimisestä joululeikistä. Se lienee ollut hyvin samanlainen leikki kuin
Suodenniemelläkin harrastettu kukonkengitys, sillä kuvausten mukaan
siinäkin kisailtiin tähän samaan tapaan.

Tapaninpäivänä oli toinen joulukirkko. Se ja jouluaamun kirkon kesken oli nähtävästi olemassa jako, jonka mukaan toisena päivänä kirkossa kävi pääasiassa vanhempi väki, toisena nuorempi. Käyttämässäni aineistossa maininnat menevät kuitenkin ristiin niin, että se kumpi ryhmä meni ensin ja kumpi tapanina ei siitä selviä. Myös tapaninpäivän kirkosta oli tapana ajaa kilpaa kotiin.

Loppiaisena oli Nuutiksi sanottu aika. Silloin kulkivat nuuttipukit talosta taloon ja joulun aika päättyi.

Lähteet:
Suodenniemen yleiskyselyn vastausaktit 1N, 2N, 6N ja 7N. Kirkollisen kansanperinteen arkisto, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Paikallissanomat 21.12.1994.
Joulupukin kuva: Julbocken-lehti 1879, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Tasapainottelijan kuva: Lukutupa-lehti nro 24-25/1903, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Muutama tieto alttaritaulun ensi vuosikymmeniltä

Selailin hiljattain kirjastossa Juha Vartiaisen toimittamaa Suurta alttaritaulukirjaa löytääkseni tietoja Suodenniemen kirkon alttaritaulun vaiheista. Kirja ei sitä tuntenut, joten oli syytä kaivella esiin aikojen saatossa papereihin tallentuneita tietoja ja koettaa löytää uusiakin, jotta taulun vaiheista pääsisi jollain lailla selville.

Alttaritaulu kesällä 2014.

Kaikesta päätellen Suodenniemen nykyisessä kirkossa ei sen ensimmäisinä vuosikymmeninä ollut alttaritaulua lainkaan. Alussa mainitun kirjan mukaan olikin tavallista, että etenkin maaseutuseurakunnissa säästettiin usein pitkään, kunnes tauluhankinta saatiin tehtyä. Alttarin seinää koristikin sinä aikana yleensä krusifiksi. Niin näyttää olleen Suodenniemelläkin, sillä vuoden 1850 kalustoluettelossa mainitaan 2 kyynärää ja 14 tuumaa (=n. 1,5 m) korkea krusifiksi, joka oli sijoitettuna kirkon päätyseinälle. Sekään ei tosin liene ollut paikallaan aivan alusta saakka, sillä se esiintyy kalustoluettelossa ensimmäisen kerran vuonna 1843.

Alttaritaulu saatiin lopulta yksityisen lahjoituksen kautta. Asialla olivat kaksi turkulaista kauppiasta, Anders Nordfors ja Johan Wigelius. Heistä ensimmäisen liiketoimet olivat nykyisen Marlin alkujuuri, jälkimmäinen puolestaan oli Turun vaikutusvaltaisimpiin kuulunut suurlahjoittaja. Suodenniemeen heidät yhdistivät Taipaleen ja Putajan sahat, jotka he tuohon aikaan omistivat.

Taulun maalaajaksi valittiin turkulainen taiteilija Ingeborg Malmström. Hän oli tunnetun taidemaalarin Robert Wilhelm Ekmanin oppilas ja sikälikin tehtävään sopiva, että hänen miehensä oli rovasti Karl Malmström. Paitsi taidemaalari Ingeborg Malmström oli myös runoilija, joka julkaisi teoksensa luhtalemmikkiä merkitsevällä taiteilijanimellä Myosotis Palustris.

Sanomia Turusta -lehti kertoi tuoreeltaan Suodenniemen
uudesta alttaritaulusta 12.6.1874.

Taulu valmistui vuonna 1874 ja se tunnetaan nykyisin nimellä Kristus Getsemanessa. Etsiessäni tietoja alttaritaulun syntyvaiheista löysin Kansalliskirjastosta kiinnostavan kirjeen. Siinä Malmström kertoo vastavalmistuneesta taulusta kirjeystävälleen Sakari Topeliukselle. Sitä koskeva kohta kirjeestä kuuluu suunnilleen näin (käännös ruotsista omani):

”Olen hiljattain saanut valmiiksi alttaritaulun Kristus rukoilemassa yrttitarhassa. Olet varmasti hyvin hämmästynyt, että olen rohjennut sellaiseen. Mutta – ja jälleen mutta – et varmaan usko minua – Kristus itse on näyttäytynyt minulle (hereillä) enkelinä. Kasvot on maalattu sen mukaan – ne ovat täydellisen kauniit.”

Samassa kirjeessä Malmström kertoo, että on aikaisemmin maalannut kaksi alttaritaulua. Niistä en löytänyt mistään tietoja mutta kirjeessä hän kertoo, että toinen niistä olisi Vantaan Pyhän Laurin kirkossa (Helsinge kyrka). Tämän taulun tekijästä ei nykyisin ole varmuutta, mutta sitä pidetään yleisesti Malmströmin opettajan Ekmanin työnä.

Suodenniemen kirkko kuvattuna maaliskuussa 1918. Kirkon peräseinässä
näkyy isompia ja pienempiä reikiä, ehkä kirkonmäkeä moukaroineen tykkitulen
sirpaleista. Kuvan perusteella voikin olettaa, että alttaritaulua ei kenties vahingoitettu
tahallisesti vaan se vaurioitui ympärillään riehuneiden taisteluiden tuloksena.
Kuva: Olga Kalpan muistelmakirjoitus (jakso 206, k. 8),
Suomen Vapaussodan itsenäisyysarkisto, Kansallisarkisto.

Taulu sai olla rauhassa paikallaan useita vuosikymmeniä ennen kuin sisällissota oli tehdä siitä selvää. Keväällä 1918 kirkon ympärillä käytiin raskaita taisteluita ja itse rakennuskin vaurioitui. Myös taulu näyttää saaneen osansa tuhoista, sillä useat aikalaiset kertoivat taulussa olleen reikiä. Sen lähempi tarkastelu voisi paljastaa näkyykö siinä korjauksen jälkiä. Kovin suuria vauriot eivät liene olleet, sillä niitä ei mainita Turun maakunta-arkistossa säilytettävässä kirkon vauriopöytäkirjassa eikä myöskään kirkon tuolloisissa vakuutusasiakirjoissa.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan kalustoluettelot 1839-1890, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Vuoden 1918 sodan vahinkojen arvioimista ja korvausta koskevat asiakirjat (Ek:11 X), Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto, Turun maakunta-arkisto.

Ingeborg Malmströmiltä saapuneet kirjeet, Zacharias Topeliuksen arkisto (Coll. 244), Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelma.

Suodenniemen seurakunnan palovakuutusasiakirjavihko vuosilta 1901-1960, Seurakuntien Keskinäisen Palovakuutusyhtiön arkisto, Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto.
Hakanen Armas: Sastamalan ja lähiympäristön piensahat - muistin lokeroista ja muista lähteistä. Armas Hakanen, Sastamala 2009.
Vartiainen Juha (toim.): Suuri alttaritaulukirja. Karisto, Hämeenlinna 2012.

Lehtileike: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

Hautausmaahistorian lyhyt oppimäärä

Joitain aikoja sitten hoksasin, että Facebookiin on jo vuonna 2014 perustettu ryhmä, johon sen jokainen jäsen voi käydä lisäilemässä kuvia eri hautausmailla kuvaamistaan muistomerkeistä. Suodenniemeltäkin kuvia on kertynyt mukavasti ja niitä katsellessani aloin muistelemaan, miten pitäjän hautausmaahistoria meneekään.

Maanmittari Akates Stormbom kävi
mittaamassa vanhan hautausmaan maat
sen uutta käyttöönottoa valmisteltaessa
vuonna 1889. Työn yhtenä tuloksena oli
tämä aluetta kuvaava kaunis kartta.
Karttaan merkitty nuoli ei liene
pohjoisnuoli, sillä se osoittaa enemmänkin
kaakon suuntaan. Kartta on jutun lopussa
mainitussa senaatin asiakirjavihkossa
vuodelta 1890.

Suodenniemen vanhin tunnettu hautausmaa on Laviaan menevän tien varrella oleva vanha hautausmaa. Vanhin varma merkki sen käytöstä on vuodelta 1796, jolloin se merkittiin Suodenniemen kylän isojakokarttaan. Paikan historia voi kuitenkin ulottua paljon pidemmällekin, esimerkiksi 1600-luvun lopulle. Pitäjän ensimmäinen saarnahuonehan perustettiin tuolle tontille vuonna 1685.

Suodenniemen kirkkohistorian yksi merkittävimmistä vuosikymmenistä oli 1820-luku, jolloin purkukuntoinen vanha ja järjestyksessä toinen saarnahuone päätettiin purkaa ja rakentaa tilalle uusi rakennus. Senkin oli määrä sijaita vanhan hautausmaan läheisyydessä mutta entistä saarnahuonetta käyttäneiden lavialaisten päädyttyä oman kirkon rakentamiseen päätettiin Suodenniemen uusi kirkko rakentaa muutaman kilometrin päähän Koippurinmäelle, jossa se nykyisin sijaitsee. Kirkon siirtymisestä huolimatta hautausmaan käyttö jatkui entiseen malliin vuoteen 1860 saakka, jolloin uusi hautausmaa valmistui kirkon viereen Koippurinmäen päälle. Lokakuun 19. päivänä vuonna 1860 sen käyttöönotosta kirjoitettiin Sanomia Turusta -lehdessä seuraavasti: "Meidän uusi hautausmaa; se on 30 kyynärää erinänsä kirkosta, aita kivestä ympärinsä. Viimis syyskuun 19. p vihittiin se juhlallisesti. Vihkimistoimituksen teki [Mouhijärven kirkkoherra] provasti K. G. Mellberg. Kansaa oli paljon kaikista rajapitäjistä, niinkuin Tyrväästä, Kankaanpäästä, Ikaalisista ja [Hämeen]Kyröstä niinkuin Tampereeltakin."

Nimimerkki Pekka kirjoitti Suodenniemen
oloista Sanomia Turusta -lehteen 13.11.1890.
Kirjoituksessaan hän kertoi myös pitäjän
hautausmaa-asioista.

Tämä uusi hautausmaan ehti täyttää tehtäväänsä vain noin 30 vuoden ajan. Oma käsitykseni on, että syy sen niinkin nopeaan hylkäämiseen oli sen suunniteltua nopeampi täyttyminen. 1860-luvun lopun nälkävuodet esimerkiksi nostivat pitäjän kuolleisuuden erittäin korkeaksi ja uskon, että nuo vainajat haudattiin kirkon luokse. Mitään sen puolesta puhuvaa tietoa en ole löytänyt mutta en toisaalta sellaistakaan, että johonkin poikkeuksellisiin hautausjärjestelyihin olisi tuolloin ryhdytty. Täyttymisen vuoksi alueelle vedätettiin lisämaata jo 15 vuoden käytön jälkeen, jotta uusia hautoja voitiin tehdä entisten päälle. Täyttömaakerrosten olemassaolon voi edelleen havaita katsomalla alueen Koivuniemenjärven puoleista reunaa. Toinen mahdollinen syy kirkon viereisen hautausmaan käytön päättymiseen saattoi olla pohjakyläläisten huoli siitä, mitä ympäristöään korkeammalla olleista haudoista saattaisi pohjavesiin valua. Siitä mahdollisuudesta kertoo tuo vieressä oleva lehtileike.

Tampereen Uutiset kertoi kirkon viereisellä
hautausmaalla tapahtuneesta vandalismista
14.12.1894.

Samalla kun kirkon viereisen alueen käytöstä luovuttiin, haettiin Keisarilliselta senaatilta lupaa ottaa vanha hautausmaa jälleen käyttöön. Se heltisikin. Samalla hautausmaan aluetta laajennettiin noin puolella sen nykyisiin mittoihin. Näihin aikoihin myös keskemmällä tonttia sijainnut siunauskappeli siirrettiin nykyiselle paikalleen tontin laidalle. Kappelirakennuksen historia on muuten vieläkin aika mystinen: toisaalta sen itsensä tai ainakin sen rakennusaineiden on kerrottu olevan peräisin viimeiseksi jääneestä saarnahuoneesta. Toisaalta, kuten täällä on jo aiemmin mainittu, se vaikuttaisi erään lehtiartikkelin perusteella olevan peräisin 1890-luvun alun paikkeilta. Olisiko nimimerkki Puupeukalo tarkoittanut vanhan rakennuksen purkua ja uudelleenpystytystä kirjoittaessaan uuden kappelin valmistumisesta?

Suodenniemen kirkonkokous tiedusteli vuoden 1922 alussa Suodenniemen kunnanvaltuustolta, voisiko seurakunta saada lahjoituksena tontin uudelle hautausmaalle kirkon lähistöltä. Se itse ehdotti uudeksi paikaksi kunnan omistuksessa olleen Isonkeron tilan peltoa, joka sijaitsi nykyisen Koippurintien ja Kirkkotien sekä pellon lounaispuolella olleen notkon rajaamalla alueella. Kunnanisät suostuivat tähän empimättä.

Tyrvään piirin piirilääkäri Otto Meurman kuvaili hautausmaaksi muutettavaa peltoa antamassaan lausunnossa näin: "Se on keskellä pituussuunnassa harjalla, joka vähemmän laskee kirkolle päin ja vähän jyrkemmin siitä poispäin ja johtaa laskuojat maa-alan sekä ylä- että alapuolella lähellä olevaan järveen. Maanlaatu, joka on viljelty pelto, on pinnaltaan parasta hiekkamultaa, mutta syvemmältä hienoa tiivistä hiekka-santaa, mihin siis on varsin helppo kaivaa hauta ja jossa haudan seinämät tulevat pysymään eheinä. Ainoastaan ylimmässä osassaan lienee maapohja savea, samoin kuin sen alimmassakin syrjässä, mutta harjun pienemmällä tasauksella saavutetaan näissäkin osissa niin syvä hiekkakerros ettei savesta tule olemaan haittaa."

Aluetta päätettiinkin tasata tuomalla sinne täyttömaata. Maanrakennustöiden aikana sattui hieno hetki, kun hiekan seasta paljastui kivikautinen vasarakirves. Arvoitukseksi tosin jäi, oliko kirves piilotellut halki vuosisatojen pellossa vai päätyikö se paikalle täyttömaan mukana. Huolellisista valmisteluista huolimatta hautausmaa kärsi myöhemmin vesiongelmista ja kirkkoherra Antti Voltti harmittelikin 1960-luvulla, ettei hautausmaata ollut tehty maapohjaltaan paremmalle Hyynilänkankaalle, kuten aikanaan (ehkä 1920-luvulla?) oli mietitty.

Uuden ja järjestyksessä kolmannen hautuumaan rakennusaikana vanhan hautausmaan yksityis- ja sukuhautapaikat alkoivat täyttyä ja työt uudella hautausmaalla etenivät odotettua hitaammin. Kevääseen 1926 mennessä vain joukko rivihautapaikkoja oli saatu valmiiksi. Tämän vuoksi myös kirkkohautausmaa otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1926. Tohtori Meurmanin siitä antaman lausunnon mukaan 30 vuoden hiljaiselo oli autioittanut sen, sillä vain muutamia vanhoja hautapatsaita oli enää jäljellä.

Uusi hautausmaa saatiin viivytysten jälkeen valmiiksi vuoden 1926 lopussa. Pian sen jälkeen sinne rakennettiin ajan vaatimusten mukainen siunauskappeli. Piirustukset tilattiin Helsingistä kuululta Armas Lindgreniltä mutta ilmeisesti kustannussyistä kappelin rakensi pitäjän oma rakennusmestari omien piirustustensa mukaan. Lindgrenin suunnitelmat jäivät arkistoon, joten ehkäpä ne joku vielä toteuttaa. Kappelihautausmaan valmistuttua vanhan hautausmaan käyttö väheni, vaikka hautauksia sinne saatiinkin edelleen jatkaa. Viimeisimmät hautaukset lienee tehty 1970-luvun puolivälissä, kun aikanaan eri puolille pitäjää haudatut punakaartilaiset siirrettiin siunattuun maahan.

Syyskuun 20. päivänä 1992 vihittiin käyttöön neljäs ja samalla uusin hauta-alue. 1400-paikkainen kirkkomaa sai Puistohautausmaan nimen ja sen vihki käyttöön lääninrovasti Antti Heikkilä. Tuolla paikalla sijaitsi ennen Pohjakylän koulu, joka oli siirtynyt muutamaa vuotta aikaisemmin uuteen rakennukseen Kittilän kylän puolelle.

Lähteet:

Asiakirjavihko STO 63/304 KD 1890 (Ea:3616). Senaatin talousosaston registraattorinkonttorin arkisto, Kansallisarkisto.
Asiakirjavihko 11/201 KD 1922 (Ea:75). Valtioneuvoston kirjaajankonttorin arkisto, Kansallisarkisto.
Asiakirjavihko 1083/184 AD 1926 (Eb:417). Valtioneuvoston kirjaajankonttorin arkisto, Kansallisarkisto.
Kertomus Suodenniemen seurakunnan tilasta vuonna 1967. Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin arkisto (E VI: 576.1), Turun maakunta-arkisto.
Suodenniemen seurakunnan pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1839-1897 ja kirkollisten viranomaisten kirjeet ja päätökset 1837-1936, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Nikula Riitta:  Armas Lindgren 1874-1929: arkkitehti. Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki 1988.
Paikallissanomat 23.9.1992.
Sanomalehtileikkeet: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

Piirteitä talvisodan sankarihautauksista

Suodenniemi menetti talvisodassa hieman yli 30 nuorta miestä, joista 30 haudattiin oman kotipitäjän multiin. Hautajaistilaisuudet muodostuivat tapahtumiksi, jotka aina uutisoitiin paitsi Paikallissanomissa myös muun muassa Aamulehdessä. Niissä oli sekä samanlaisena toistuvia osia että omintakeisia ja sota-ajalle tyypillisiä piirteitä.

Suodenniemen sankarihautausmaa vuonna 1945. Sittemmin puuristit
ovat vaihtuneet graniittilaattoihin ja asetteluakin on muutettu.
Kuva tekijän luvalla Suodenniemen veteraanikirjasta.

Ensimmäinen sankarihautaus Suodenniemellä suoritettiin 4. helmikuuta 1940, kun haudan lepoon laskettiin joulukuussa Korpiselän Vasikkaniemessä kaatunut Arvo Järvensivu ja jouluaaton aaton ”hölmön tölväyksessä” menehtynyt Jalo Majamaa. Tämän ensimmäisen hautauksen ohjelma näyttää olleen myöhempiä runsaampi: kirkossa kuultiin tamperelaisen opettajatar Kuusiston yksinlaulua, minkä lisäksi Eino Kulku lausui Lauri Pohjanpään vuonna 1918 kirjoittaman runon Sotarukous. Lopuksi veisattiin tuolloin vastikään virsikirjaan otettu Nyt ylös, sieluni. Tilaisuuden päätyttyä arkut kannettiin pitäjän lottien muodostaman kunniakujan editse hautaan, jonka äärellä suojeluskunta ampui kunnialaukaukset. Kirkkokuoro esiintyi sekä tässä että kaikissa myöhemmissäkin hautauksissa. Kaikki siunaamiset suoritti kirkkoherra Onni Vettenranta.

Toinen ja samalla talvisodan ajan viimeinen sankarihautaus suoritettiin maaliskuun 3. päivänä. Silloin viimeiselle matkalle saatettiin tammikuun puolivälissä Aittojoella kranaatti-iskussa kaatunut Niilo Päiviö sekä Muolaan Kattilaojalla helmikuun alussa kuolettavasti haavoittunut Reino Ahola. Arkkujen äärellä oli kunniavartio ja kirkkoherra Vettenranta puhui siitä, kuinka ei ole suurempaa rakkautta kuin se, että antaa henkensä ystävänsä edestä. Siunaustilaisuus päättyi jälleen kunnialaukauksiin ja haudan äärellä veisattuun virteen Sun haltuus, rakas Isäni. Se laulettiin jatkossa kaikkien sankarihautajaisten päätteeksi.

Vaikka rauha palasi maahan pian toisten sankarihautajaisten jälkeen, jatkui kotipitäjään toimitettujen sotauhrien hautaus pitkin kevättä. Maaliskuun 17. päivänä haudattiin Taipaleessa hieman yli kuukautta aiemmin menehtynyt Valto Hujulahti, jonka arkku oli verhottu Suomen lipulla. Keväämmällä Paikallissanomissa julkaistiin Arvo Helavuoren Valtolle osoittamat muistosanat, joissa hän lausui mm. näin: ”Sankarihaudan ympärillä olevat puut laulavat hiljaista hymniään, ja Koivuniemen ja Kirkkojärven vedet kiertävät ulompana kauniina hopeavyönä vapaussankarin kaunista leposijaa. […] Sinä elät keskuudessamme, vaikka tomumajasi onkin poissa.”

Huhtikuun 7. päivänä kirkon kuoriin kannettiin kaikkiaan seitsemän arkkua, kun Kuhmon suunnalla kaatuneet Väinö Jokipelto, Ahti Lehtinen ja Kalle Päivärinta, Kannaksella kaatuneet Toivo Haapanen, Olavi Järvenpää ja Lauri Kiviniemi sekä Laatokan Karjalassa mottitaisteluiden aikana kaatunut Aulis Mäkelä laskettiin viimeiseen lepoon. Hautajaismenot olivat jo saavuttaneet vakiintuneen muodon ja nytkin tilaisuus päättyi haudalla veisattuun virteen.

Huhtikuun 14. päivänä haudattiin Kannaksella kaatuneet Heikki Heikkilä, Eino Kataja, Lauri Kotajoki, Matti Lehtonen sekä Kuhmossa helmikuussa haavoittunut ja sodan viimeisenä päivänä sotasairaalassa Pietarsaaressa menehtynyt Väinö Myllymäki. Tämä hautaus oli kenties viimeinen jossa vielä ammuttiin kunnialaukauksia. Kahden viimeisen kerran uutisoinneissa niistä ei Paikallissanomista löydy mainintaa, vaikka aiemmin ne on aina mainittu.

Kuudennet sankarihautajaiset pitäjässä vietettiin toukokuun 4. päivänä, kun väki kokoontui saattamaan Muolaan Leipäsuolla kaatunutta Svantte Kantosta ja Yrjö Kiviniemeä – ainoaa Suodenniemelle haudattua talvisodan sankarivainajaa, jonka vaiheista en etsinnöistä huolimatta onnistunut löytämään mitään tietoja. Sotilasasiakirjojen puuttuminen viittaa siihen, että hän ei kenties ole ollut rintamamies vaan kuolema on liittynyt sotaan jollakin toisella tapaa. Esimerkiksi työvelvollisina menehtyneitä ja kotiseudun ilmapommitusten uhreja on toisinaan haudattu sankarihautoihin. Häntä koskevia tietoja on varmaan olemassa, kunhan vaan tietäisi mistä etsiä.

Suodenniemeläisten kaatumistapauksien ajoittuminen noudattaa
sodan yleiskulkua. Jouluaaton aaton epäonninen hyökkäys erottuu piikkinä
kaaviossa - se maksoi seitsemän suodenniemeläisen hengen. Helmikuussa
alkanut puna-armeijan uusi hyökkäys tuotti tappioita, jotka kasvoivat
sodan loppua kohti. Monet sodan viimeisistä päivistä jäivät aikakirjoihin
koko viime sotien raskaimpien tappioiden päivinä.

Keväällä 1940 jouduttiin vielä kerran korjaamaan sodan synkkää satoa, kun Laatokan pohjoispuolella karkauspäivänä 1940 kaatunut Väinö Snellman haudattiin 19.5.1940. Samassa yhteydessä siunattiin poissaolevina pitäjän kadoksiin jääneet sotauhrit eli Ilomantsin Oinassalmella joulukuussa kaatunut Matti Nissinen, ylempänä mainitussa jouluaaton aaton hyökkäyksessä menehtyneet Antti ja Matti Haapaniemi, Matias Jokiniemi, Heikki Mäenpää ja Paavo Uusikulku sekä muualla Kannaksella kentälle jääneet Eino Mäenpää ja Elo Viljanen sekä Laatokan pohjoispuolella Kollaalla kaatunut Aulis Siira. Kuten täällä on aiemmin kerrottu, heistä Haapaniemien sekä Matti Jokiniemen ja Heikki Mäenpään ruumiit löydettiin jatkosodan aikana ja toimitettiin kotipitäjän multiin. Tämä seitsemäs sankarihautaus päättyi sekin nykyisen virren 377 säveliin. Sitä veisaamassa oli myös joukko rintamalta palanneita vainajien asetovereita.

Poissaolevana siunattujen joukosta puuttui Lauri Kiekara, joka myöskin menehtyi hölmön tölväyksen aikana ja jonka ruumiin tiedetään tuhoutuneen. Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelosta selviää, että hänet siunattiin poissaolevana juhannuksen tienoilla, 24.6.1940.

Oli keskikesä ja maassa rauha, vaikka sota Euroopassa jatkui. Näihin synkkiin tunnelmiin jouduttiin kuitenkin palaamaan jo seuraavana vuonna, kun jatkosota syttyi. Täällä blogissa niihin aikoihin siirrytään seuraavan sotajutun yhteydessä.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan vuoden 1939 kuolleiden luettelo. Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) kuvatietokanta.
Paikallissanomat 8.2.1940, 7.3.1940, 21.3.1940, 28.3.1940, 11.4.1940, 18.4.1940, 7.5.1940 ja 23.5.1940.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Yrjö Kiviniemen valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Runoilijan jalanjäljillä

On kesä 1921. Kaksi teini-ikäistä poikaa, Kaarlo ja Olli, ovat kivunneet Suodenniemen kirkon kellotorniin. Sen lattialta he löytävät tervapääskyn poikasen, joka ei pääse omin voimin lentoon. Kaarlo nostaa hennon linnun kämmenissään ilmaan, minkä jälkeen se saa ilmaa siipiensä alle ja lennähtää aikailematta taivaan sineen. Kaksikko katsoo hetken sen perään ennen palaamista keskeytyneen seikkailunsa pariin.

Kaarlo Sarkia

Lueskelin joitain aikoja sitten Magnus Björkenheimin kirjoittamaa runoilija Kaarlo Sarkian elämäkertaa. Tiesin jo ennestään, että hän oli nuoruudessaan usein vieraillut täällä. Vanhempansa menettänyt Sarkia oli nimittäin ystävystynyt Pohjakylän koulussa opettajana toimineen Frans Tuomisen pojan Ollin kanssa heidän opiskellessaan Tyrvään yhteiskoulussa. Kaverukset viettivät sittemmin Tuomisella loma-aikojaan 1910-luvun lopulla ja 1920-luvun alussa. Etenkin kesä 1921 kului pitkälti Pohjakylän maisemissa.

Kirjaa lukiessa kävi ilmi, että Björkenheim oli kerännyt ilahduttavan paljon tietoja Sarkian oleskelusta Suodenniemellä. Osa tiedoista oli suoraan Olli Tuomiselta saatuja, kuten tuo alussa kerrottu pääskytarina. Pojat kuljeskelivat paljon pitäjän maisemissa muun muassa hyönteisiä keräten ja muutenkin luontoa tarkkaillen. He viettivät usein aikaa myös Vartian lähteellä nykyisen Alhontien varrella luonnon rauhasta nautiskellen. Olli Tuomisen pojan Vesa Tuomisen mukaan poikien ajanviettoon kuului myös jännittävämpiä retkiä, kuten käyntejä öisellä hautausmaalla.

Sarkian tiedetään kirjoittaneen jo nuorena mutta toisille hän ei tuotoksiaan vielä näyttänyt. Aikuisiällä hänen sanotaan polttaneen kaikki varhaiset tekstinsä. Björkenheim kertoo, että Sarkia kuitenkin käytti myöhemmän runoutensa lähteenä omia aikaisempia elämänkokemuksiaan. Hyönteisharrastus esimerkiksi on välittynyt Sarkian kirjoituksiin mutta suoranaisia Suodenniemi-muistojakin on niihin tallentunut. Björkenheim kertoo, että vuonna 1936 julkaistu runokokoelma Unen kaivo sisältää parikin Suodenniemeen liittyvää katkelmaa. Ensinnäkin alussa kuvattu tapahtuma Suodenniemen kirkon tornissa oli Björkenheimin tulkinnan mukaan tämän Elämä ja kauneus –runon tervapääskykohtauksen taustalla:

Suodenniemen kirkon tornilla
arvellaan olevan yhteys Sarkian runouteen.
Kuva: Mik@el, Wikimedia Commons.

”On tervapääsky pitkäsiipinen
iäksi ilmain mereen karkoitettu.
Se janonsakin viihtää lentäen
ja torniin korkeaan luo leposijan.
Mut joskus ylhäisen tuon katselijan
tavoittaa kaipaus luo tumman maan,
niin ikävöi tuo lentoon tarkoitettu
maan multaan tuoksuvaan,
niin vastustamaton sen valtaa kaipuu,
se että lennostaan maan syliin vaipuu.”

Tämä ihmiselämän kaaren tiivistävä säkeistö on niin hieno, että se pitäisi oikeastaan kehystää Suodenniemen kirkon eteiseen. Jos ei muusta syystä niin muistutukseksi runoilijan siellä vierailemisesta.

Toinen Suodenniemeltä alkunsa saanut runokatkelma sisältyy Björkenheimin mukaan kokoelman nimikkorunoon Unen kaivo. Se liittyy Pohjakylässä sijainneeseen Vartian lähteeseen. Olli Tuomisen mukaan hän löysi Kaarlon kanssa kerran lähteestä Koivuniemenjärvelle kulkeneesta laskuojasta rikkinäisen leilin, jota tarkastelivat pitkään. Siitä hetkestä otaksutaan kumpuavan nämä Unen kaivon rivit:

Vartian lähde ja siitä Koivuniemenjärveen laskeva oja
näkyvät tässä isonjaon täydennyskartassa vuodelta 1907.
Nykyisin lähde on syvennetty 4 metrin syvyiseksi ja sen
päälle on rakennettu vedenottamo. Oikealla näkyy
Jyrmysjärvi, vasemmassa alakulmassa kirkko.

”Pohjaan unen syvän lähteen
painuin, rikkinäinen leili.
Nukun veden syvän alla
avosilmin, puolin valvon
tuijotellen Pohjantähteen.
Korkealla, korkealla,
lailla toisen vedenkalvon
säihkyy avaruuden peili.”

Nuoruusvuosiensa jälkeen Sarkian ei tiedetä enää vierailleen Suodenniemellä. On kuitenkin hienoa ajatella, että täällä vietetty aika olisi näinkin selvästi jättänyt jälkensä hänen mieleensä ja runoihinsa.

Lähteet:
Björkenheim Magnus: Kaarlo Sarkia. WSOY, Porvoo 1952.
Levola Pentti: Muistikuvia Vartian lähteestä Suodenniemellä. Suodenniemen Joulu 2013, LC Suodenniemi, s. 26-28.
Sarkia Kaarlo: Runot. WSOY, Porvoo 1954.
Tuominen Vesa: Sulinista Sarkiaan - Jääskisestä Tuomiseen. Päiväämätön mielipidekirjoitus Yliopisto-lehden verkkokeskustelupalsta Agoralla [viitattu 28.12.2015].
Kaarlo Sarkian kuva: http://andrejkoymasky.com/liv/fam/bios1/sarkia01.html [viitattu 12.5.2015].
Karttapohja: Pohjakylän isonjaon täydennyskartta vuodelta 1907. Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Punalippu kirkon tornissa

Kirjoittelin aiemmin sisällissodan aikaiseen Mustapään kahakkaan liittyvistä muistoista. Jo päivää ennen sitä oteltiin Suodenniemen kirkolla ja tuon helmikuun 12. päivän tapahtumat ovat tämän kirjoituksen aiheena. Lähteinä ovat jälleen enimmäkseen jälkikäteen laaditut muistelmat, jotka tuovat sotatoimet lähelle vielä melkein 100 vuotta niiden tapahtumisen jälkeen.

Helmikuun alkupuolella elettiin Suodenniemellä kuten muuallakin maassa sisällissodan kolmatta viikkoa. Suodenniemen keskipitäjää isännöivät tuohon aikaan punaiset, minkä merkiksi kirkon tornissa liehui punainen lippu. Lähimmät valkoiset olivat Sävissä, josta käsin Porin rykmentin 1. komppania  pyrki selvittämään lähinnä Pohjakylään, Kittilään ja Mustapäähän sijoittuneen vihollisen vahvuutta. Lännestä päin keskipitäjää lähestyi saman rykmentin 2. komppanian osastoja, jotka nekin pyrkivät pitäjän keskiosiin.

Lännestä Suodenniemeä lähestyneet tiedustelijat ylittivät Salmen sillan ja saavuttivat Röyskän mäen, jossa nykyisin sijaitsee Suodenniemen Urheilutalo. Tuohon aikaan sen tilalla oli palokunnantalo, joka 1910-luvulla ja sitä ennenkin oli ollut pitäjän vasemmistolaisen kansanosan kokoontumispaikka. Tiedustelupartio ohitti sen ja lähti laskeutumaan rinnettä alas peltoaukealle, jonka keskellä sijaitsee nykyisin Sinervön kauppa. Pian kohdattiin vastarintaa, jota mukana ollut ilmajokelainen Arvo Kataja kuvasi myöhemmin näin:

”[…] Lähestyimme kylää varovasti, peräkkäisketjussa. Hevoset jätettiin metsikön suojaan. Palokunnantalon luokse jäi sitten suurin joukko, ainoastaan n. 20 miestä oli meitä, jotka saimme määräyksen lähestyä kirkkoa. Oli mentävä yli n. 200-300 metriä leveän pellon. Juoksimme peräkkäisketjussa alas mäkeä, mutta emme olleet päässeet vielä puoliväliinkään peltoa, kun yhtä äkkiä alkoivat kuulat viuhua ympärillämme. […] Heittäydyimme ensimmäisten laukausten jälkeen heti maahan. Emme ensin olleet selvillä mistä päin kuulat tulivat, mutta pian huomasimme, että meitä ammuttiin vastapäiseltä kukkulalta, meijeriltä päin. Aioimme vastata tuleen mutta päällystö kielsi sen. Mitään määräystä sinne pellolle emme saaneet. Kun olimme noin puoli tuntia siinä maanneet, aloimme yksi toisemme jälkeen vetäytyä takaisin palokunnan mäelle joukkomme luo. Täällä sitten oltiin koko päivä punaisten kuulasateessa, mutta päälliköt kielsivät meiltä kaiken ampumisen epäillen, että vastassa oli omia I komppanian miehiä.”

Jotakuinkin tämän vanhan postikortin kuvanottopaikalta Porin rykmentin
2. komppanian miehet lähtivät etenemään lumisen pellon yli kohti kirkkoa.
Matka kuitenkin katkesi oikealta kuvan kuusenoksien peittämältä
mäeltä avatun tulen vuoksi. Kuvan ottamisen aika tai kuvaaja eivät ole
ole tiedossa mutta se on ajalta ennen vuotta 1926, koska nykyinen
kappelihautausmaa on vielä peltona.

Päivän aikana nähtiin erikoinen uroteko, kun kauppias K. Rostedt Porista ja tilanomistaja Onni Vanhakartano Porin maalaiskunnasta kävivät punaisten tulittaessa kirkolla ja riistivät sen tornissa liehuneen punalipun mukaansa.

Samaan aikaan aamulla Sävistä lähteneen 1. komppanian pääosat lähestyivät kirkonkylää pohjoisesta. Joukkoa johtanut mouhijärveläinen Kaarle Rouhu kertoi myöhemmin haastattelijalle, miten tiedustelumatka siltä suunnalta eteni:

”Sävistä lähdettiin heti syötyä tiedusteluretkelle Suodenniemeä kohden. Prusilla oli isäntäväki vangittu. Turpan talon kohdalla hakkasi vanha ukko havuja pellolla. Tämä viittasi aina välillä kirveellään metsään päin. Kertoja arvasi ukon tahtovan ilmoittaa metsässä olevan vihollisia ja pysäytti joukon. Samassa kuului 3 laukausta edestäpäin. Rouhu lähetti edessä kulkevalle kärjelle hevosen, jotta nämä pääsisivät nopeammin pakenevien miesten perässä. Nämä olivatkin saaneet hevosen ja niin jatkui mutkikasta metsätietä pitkin takaa-ajoa parisen kilometriä. Tien mutkassa saatiin ammuttua punaisten rekeen niin, että kolmas kuoli, toiset hyppäsivät pois jatkaen juosten matkaansa. Noukan riihen kohdalle saavuttua lähti toinen juoksemaan toista puolta ja toinen toista puolta riiheä. Kärjen mukana olleet Peltomaa ja Ollila lähtivät ajamaan takaa. Ollila saavutti pikemmin miehet ja ampui molemmat.”

Lavialainen, Mustapään jutussakin esiintynyt Bruuno Jaakkola kertoi lisää tapahtumista Noukan luona:

”[…] Lamuskareillä ajettiin Noukan taloon saakka ja siellä liittyi joukkoon Sepän talon 16-vuotias poika Matti, joka opasti joukkoa. Suodenniemen kirkon tornissa oli punaisilla vahdit, jotka näkivät valkoisten joukon tulevan ja alkoivat ampua. Vääpeli [Oskari] Perolla oli erikoisen hyvä metsästyskivääri ja sillä hän alkoi ammuskella torniin ja kerrottiin, että yksi punaisten vahti oli kaatunut.”

Kuten Mustapään jutun kommentista jo ilmeni, kirjoitti Oskari Pero muistelmat sotakokemuksistaan. Niistä löytyi kuin löytyikin hänen oma kertomuksensa tuosta kirkolle ampumisesta:

"Tapulista [Noukan] talon seiniin ja ulkorakennuksiin satoi luoteja. Kun näkyi, että takaluukku tapulissa oli selkoselällään, meihin päin olevaa raotettiin ampumista varten, niin antoi takaa luukusta tuleva valo erinomaisen tähtäyskohdan tapuliin. Ammuttuani pari koelaukausta kirkonseinän edessä olevaan lumikinokseen, jota varavääpeli eli ylioppilas Lauri Lindroos kiikarilla [tähysti] tähtäimen ollessa 750 m. sanoi lumen pöllähtäneen kinoksen harjalta. Ammun muutamia laukauksia joidenka jälkeen ei luukkua enää raotettu, jolloin aliovesta alkoi työntyä miehiä mustana suojaan kirkon taakse. Ammuin pari laukausta tähän pakenevaan joukkoon. Jälestäpäin kuulimme 5 kaatuneen ja muutamien haavoittuneen."

Kertomusten mukaan pohjoisesta saapuneet valkoiset asettuivat asemiin
Noukan talon luokse edessä näkyvän Koivuniemenjärven rantaan.
Se on tämän kuvan vasemman reunan ulkopuolella vajaan kilometrin
päässä. Kirkontorniin on sieltä linnuntietä matkaa noin kilometri,
joka on kiväärille pitkä muttei mahdoton etäisyys. Tornissa
ylimpänä näkyvä luukku on tehty myöhemmin, joten Peron tulituksen
on täytynyt osua sen alla kirkonkellojen kohdalla olevaan suurempaan
luukkuun. Edellisen kuvan perusteella näyttäisi siltä, että puusto ei
ole tuolloin peittänyt näkymää. Tämä kuva on otettu keväällä 2013.

Suomen sotasurmat 1914-1922 –tietokanta ei tunne näiltä ajoilta yhtään Suodenniemellä kaatunutta punaista, joten kahakan mahdolliset uhrit jäävät ainakin tässä vaiheessa tuntemattomiksi. Kertomus Noukan riihellä ammutuista kolmesta punaisesta vartiomiehestä ja heiltä otetuista kolmen linjan kivääreistä toistuu kuitenkin niin monessa kertomuksessa, että sen on oletettava pitävän paikkansa.

Lopulta Röyskän mäelle juuttunut 2. komppania pääsi perääntymään ja poikkesi Pajuniemessä sijainneeseen pappilaan Olga Kalpan ja tämän tyttärien luokse ruokailemaan ennen paluutaan Kankaanpäähän Vihteljärvelle. Myös 1. komppania joutui toteamaan, ettei heidän voimillaan ollut mahdollisuutta päästä eteenpäin ja sekin palasi takaisin Säviin.

Mutta mihin katosi kirkon tornista viety lippu? Edellä kuultu Arvo Kataja sen tiesi: kun hän vuosia sisällissodan jälkeen oli vieraillut lippua ottamassa olleen kauppias Rostedtin kotona oli isäntä näyttänyt eteisensä räsymatossa ollutta punaista raitaa. Siinä se lippu kuulemma oli.

Lähteet:

Porin rykmentin arkisto 1918, I pataljoonan taistelukertomukset (k. 5), Kansallisarkisto.

Vapaussodan rintamamiesten liiton arkisto (T 15834-15835), Kansallisarkisto.
Matti Oskari Peron muistelmakirjoitus, Suomen Vapaussodan itsenäisyysarkisto (k. 10), Kansallisarkisto.

Suomen sotasurmat 1914-1922 -tietokanta, Kansallisarkisto.

Kirkon penkissä

Kaivoin hiljattain Digitaaliarkistosta esiin Suodenniemen seurakunnan arkistossa olevat pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat, joihin tiesin kirkon penkkijärjestyksen sisältyvän. Innoittajana tälle kaivelulle toimi tyrvääläinen Ametsapuro, joka jokin aika sitten selvitteli omassa blogissaan Tyrvään emäkirkon istumajärjestystä. Suodenniemen penkkijärjestys on tehty kesäkuussa 1846, kun kirkko oli 15-vuotias. Kirkon ulkovuoraus oli saatu hiljattain valmiiksi ja oli tullut aika päättää kuka saisi istua missäkin.

Alun alkaen Suodenniemen kirkkoon ei pitänyt lainkaan laatia penkkijärjestystä. Uuden kirkon valmistumisen jälkeen pidetty pitäjänkokous nimittäin totesi, että vaikka suuret talot olivat toimittaneet rakennustyömaalle enemmän tarveaineita oli päivätöitä tehty miesluvun mukaan, mikä usein kääntyi pienempien talojen eduksi. Siksi ei ollutkaan itsestään selvää, että parhaat paikat kuuluisivat aina suurimmille taloille. Kokous päättikin, että mikäli penkkijärjestystä ollenkaan tehtäisiin, perustuisi se arvontaan.

Aikanaan kuitenkin huomattiin, että edelleen voimassa ollut vuoden 1686 kirkkolaki määräsi nimenomaan, että istumajärjestys oli tehtävä ja että sen tuli perustua tilojen kokoon eli manttaaliin. Näin ollen suurimmat talot saivat paikkansa kirkon etuosasta, kun taas maattomat torpparit ja palvelusväki istutettiin pääkäytävän kahdelle viimeiselle riville, osaan ristikäytävän varren penkeistä sekä lehtereille, jollainen silloin oli myös kirkon etuosassa nykyisten ilmastointiaukkojen luona. Jotkut sen vielä muistavatkin.

Suodenniemen kirkon penkkirivejä kuvattuna kesällä 2014.
Kuvassa vasemmalla miesten puoli, oikealla naisten.

Paikkoja jaettaessa eräiden talojen vanhat synnit kostautuivat, kun kirkon rakennustöihin muita vähemmän osallistuneet joutuivat tyytymään sijaansa heikompaan paikkaan. Näin esimerkiksi puolen manttaalin suuruisen Taipaleessa sijainneen Kotajoen talon paikka oli ristikäytävän varrella 2. rivissä, kun taas samansuuruisen Lahdenperässä sijainneen Sävilahden talon paikka oli pääkäytävän varrella rivillä 7. Kotajoen lisäksi tästä näpäytyksestä joutuivat osallisiksi myös Isoveden, Järvenpään, Korkiakosken, Näätäkosken, Ristijoen ja Sarkosen talot. Joukossa on useita pitäjän pohjoisosan uudistiloja, joilla on hyvinkin voinut olla myöhäisen perustamisensa vuoksi heikommat edellytykset osallistua pitäjän julkisiin töihin kuin manttaaliltaan saman kokoisilla pitäjän keskiosien taloilla.

Kirkosta oli varattu paikkoja myös erityisryhmille. Ensimmäiset kaksi riviä oli varattu säätyläisille (ståndspersoner) ja matkalaisille (resande). Ensin mainitut eivät kuitenkaan tarvinneet paljon tilaa, sillä erään näkemäni luettelon mukaan pitäjässä oli 1800-luvun puolivälissä vain yksi säätyläisiin luettu henkilö. Kuka hän oli, en ole selvittänyt. Eräät saattoivat myös käytännön syistä saada paikan ensimmäisiltä riveiltä. Miesten puolen (eli kirkon perältä katsoen oikean puolen) 2. penkkiriville saivat astella vanhukset, huonokuuloiset ja "hauraat" (bräckliga). Ristikäytävän rivi 5 oli puolestaan varattu pitäjän käsityöläisille (gerningsmän).

Siitä kuinka tunnollisesti paikkajakoa käytännössä noudatettiin on säilynyt hieman toisistaan poikkeavia kertomuksia. Löysin sellaisia käydessäni viime keväänä tutkimassa Kansanrunousarkiston kokoelmia. Kaksi kertojaa sanoi, että paikoista oltiin välillä hyvinkin tarkkoja mutta kolmannen mukaan kirkossa sai istua vapaasti missä halusi. Käytäntö on ehkä ajan mittaan muuttunut, mutta jakoa noudatettiin ainakin vielä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Alkuperäisten penkkirivien määrät näkyvät
tässä kirkon pohjapiirustuksessa vuodelta 1823.
Sittemmin niitä on ainakin jonkin verran muutettu,
ilmeisesti väljyyden lisäämiseksi. Piirustuksen oikeassa
laidassa erottuvat muuten kirkon suunnittelijoiden
Charles Bassin ja A. W. Arppen nimikirjoitukset.

Kun aikoinaan katselin penkkijärjestystä ensimmäisiä kertoja aloin miettiä, että nuo vanhat nimet pitäisi kirjoittaa penkkirivien päätyihin muistoksi yhdestä vaiheesta kirkon pitkän historian varrelta. Sittemmin kuitenkin huomasin, että rivien määrää on aikojen saatossa vähennetty. Tuossa vieressä olevassa kirkon pohjapiirustuksessa rivit on piirretty kuten ne ovat olleet, sillä niiden määrät voi tarkistaa kirkon kalustoluettelosta. Rivien vähennys tapahtui ehkä vuonna 1960, jolloin sisätiloja korjattiin perusteellisesti arkkitehti Veikko Larkaksen suunnitelman mukaan. Silloin poistettiin paitsi yllämainittu itäinen lehteri myös penkkirivien ovet.

Laitan tähän jutun lopuksi aukikirjoitetun luettelon tuosta kiinnostavasta penkkijaosta:

Rivin numero	Haltijat
1 ja 2	Matkustavaiset ja säätyläiset Miesten (=kirkon perältä katsoen oikean) puolen 2 riville saivat mennä myös vanhukset, huonokuuloiset ja ”hauraat”
3	Mustapää, Iso-Mustajärvi, Noukka ja Leppälammin Seppä
4	Turppa, Pälänen, Koppelo ja Isosävi
5	Wähä- ja Isokero, Kela ja Tuori
6	Vähäsävi, Kiiso, Väissi ja Raatsi
7	Heikkilä, Sävilahti, Luuki ja Joensuu
8	Sillanpään torppa, Pirttijärvi, Makkonen ja Iso-Prusi
9	Kanni, Hujo, Palomäki ja Leppäniemi
10	Isotalo, Erkkilä, Kiili ja Pukka
11	Tahlo, Saksa, Rosi ja Kuulia
12	Riihimaa, Hujulahti, Rantala, Husari
13	Pösö, Kalliokoski, Kakkurilammi ja Vähä-Prusi

  
Tässä välissä jaettiin ristikäytävän penkkirivejä näin:

Rivin numero	Haltijat
1	Marjamäki, Uusi- ja Vanhakulku ja Kepuli
2	Sarkonen, Perttala, Korkeenalanen ja Kotajoki
3	Kari ja Karo sekä Ala- ja Yli-Kurki
4	Kalhu (molemmat), Wirko* ja Korkiakoski
5	Seurakunnan käsityöläiset

* Wirko tarkoittaa Sävin kylän eteläpuolella sijainnutta mouhijärveläisen Tuiskun torppaa Jylliä (tai Gylli). Sen nimeksi mainitaan joissakin kirkonkirjoissa myös Wirkkonenä.  

Ja lopuksi jakoon tulivat pääkäytävän penkkirivit 14-18:

Rivin numero	Haltijat
14	Iso- ja Vähälähteenmäki, Nygård [=Uusitalo eli Markkula] ja Kina
15	Ristijoki, Näätäkoski, Isovesi, Järvenpää
16	Johan Kukonniemi, Mäkelä tai Alhajärvi, Kivistö, Sävin Majamaa ja Sävin Seppä
17	Kuorsumaan Jaakola, Seppälä, Andila, Mäkelä ja Koivula (molemmat)
18	Erola, Majamaa, Mattila ja Karl Kukonniemi

   
Loput penkit ja lehterit olivat pitäjän torpparien, itsellisten, palkollisten ja muun väen käytössä.

Lähteet:
Suodenniemen kirkonkokouksen pöytäkirja 14.6.1846, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen kirkon kalustoluettelo vuodelta 1843, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kirkon pohjapiirustus: Suodenniemen kirkon rakennuspiirustukset 1823-1839, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen yleiskyselyn vastausaktit 3b, 7 ja 8. Kirkollisen kansanperinteen arkisto, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 2. 1300-1860. Vammalan kaupunki, Vammala 2007.