Ruotusotilaiden mailla Jalkavalassa

Yksi kiinnostavista Suomen historian ilmiöistä oli ruotujakojärjestelmä. Siinä muutama talo yhdessä varusti armeijaan miehen ja järjesti tälle elämisen edellytykset rauhan aikana. Ruotsi osallistui 1700-luvun alun ja Suomen sodan välillä lukuisiin kamppailuihin, joihin suodenniemeläistenkin ruotusotilaiden tiedätään osallistuneen. Heillä oli siksi aikansa eturivin mahdollisuudet nähdä maailmaa kotipiirinsä ulkopuolella ja melko kaukanakin: suodenniemeläisiä ruotumiehiä taisteli paitsi Suuressa Pohjan sodassa myös mm. Pommerin sodassa Pohjois-Saksassa. Ja olipa heitä myös Suomenlinnaa rakentamassa. Matkustamisen etuoikeus oli kuitenkin ennen muuta rasite: kotiinpaluu miltä tahansa pitkältä matkalta oli epävarmaa, sotareissusta puhumattakaan. Kuten tunnettua, niissä vihollistakin suurempia uhkia olivat sotajoukoissa usein raivonneet taudit.

Perheelliset ruotusotilaat saivat tavallisesti asuttavakseen torpan, jonka maita
he rauhan aikana viljelivät. Lisäksi he kävivät harjoituksissa, tarkastuksissa
ja osallistuivat myös linnoitustöihin. Tämä ruotusotilastorppa on
museoituna Skansenilla Tukholmassa. Talon päädyssä ikkunan yläpuolella
on laatta, johon joukko-osaston nimi ja ruodun numero on kirjoitettu.

Viime kesänä Digitaaliarkistoon ilmestyneet, Maanmittaushallituksen uudistusarkistoon sisältyvät Suodenniemen vanhat kartat antoivat mahdollisuuden ryhtyä selvittelemään vanhan ruotuväen sotilastorppien paikkoja Suodenniemellä. Oli hienoa huomata, että koulun historiantunnilla ehkä vähän etäiseksi jääneen ruotuarmeijan sotilaita asui kaikkialla ympäristössämme – siis niillä alueilla jotka tuohon aikaan oli asutettu.

Tarkoituksenani oli kerätä mahdollisimman tarkkoja tietoja sotilastorppien asukkaista ja heidän elämästään lähinnä siinä mielessä, mitä heistä on seurakunnan kirjoihin ja armeijan rulliin tallentunut. Tehtävä osoittautui kuitenkin mutkikkaaksi, sillä rippikirjoja tarkastelemalla huomasi pian, että pitäjässä asui paljon sekä varsinaisia että entisiä ruotuarmeijan sotilaita ja reserviläisiä eikä eri ryhmien edustajien asuinpaikkoja näytä saavan ihan aukottomasti selville. Jutun lopussa mainittu Suodenniemen kotiseutukirja tuli kuitenkin suureen tarpeeseen, sillä siihen eri kylien varustamat ruotusotilaat on merkitty sillä tarkkuudella, että ruotujen numerot pystyy selvittämään ja pääsemään siten asiassa eteenpäin.

Suodenniemeläiset ruotumiehet kuuluivat Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppaniaan. Kartat kuvaavat sotilastorppien paikkoja 1700-luvun lopussa kun pitäjässä suoritettiin isojakoa. Tiedä sitten paljonko niiden sijainnit ovat eri aikoina vaihdelleet, mutta ainakin tuosta 1700-luvun lopusta ne siis kertovat.

Jalkavalassa sijainnut sotilastorppa on merkitty tähän
vuoden 1782 isojakokarttaan Kannin (nro 1) ja
Koppelon (nro 2) talojen väliin tunnuksella S:ä. Vaalean-
punainen alue on pihapiiriä, jonka vieressä on samalla
tunnuksella merkitty alue, ehkä jonkinlainen kasvimaa.
Tilaan kuuluneet kolme peltokappaletta Paisjärven
koillispuolella sekä kauempana Kuusjärven suunnalla
sijainnut niittypalsta näkyvät toisella karttalehdellä.
Nekin on merkitty karttaan tunnuksella S:ä.

Jalkavalan kylässä sotilastorppa näyttäisi sijainneen samassa ryhmässä yhdessä Kannin ja Koppelon talojen kanssa, jotka silloin sijaitsivat nykyisen Jalkavalantien mutkan kohdalla. Torppa näyttäisi sijainneen talojen väliin jääneellä maalla, minkä lisäksi sillä oli käytössä kolme pienehköä peltotilkkua jonossa Paisjärven koillispuolella.

Kotiseutukirja tietää kertoa, että torppa oli Kannin, Koppelon ja Karinkylän Uotilan talojen varustama ja on ilmeistä, että kyseessä oli ruotu numero 108. Sen ensimmäinen tiedossa oleva sotilas oli Johan Bertillson Snickare, jonka tilalle vuonna 1711 astui Jacob Sigfridsson Snickare. Hän tempautui pian Suuren Pohjan sodan pyörteisiin ja osallistui Kaarle XII:n Norjan sotaretkeen vuonna 1718. Kotiinsa Kourajärven rantaan hän ei enää päässyt palaamaan vaan menehtyi Norjassa 19.12.1718.

Suuren Pohjan sodan jälkeen torppaa asutti Anders Påhlson –niminen soturi, joka kuitenkin siirtyi muualle jo elokuussa 1722. Hänen tilalleen saapui Thomas Mattsson Jalkawalla. Sotilasnimet (siis nuo sukunimiltä vaikuttavat) olivat usein ruotsinkielisten kirjurien antamia ja kuten nähdään, he käyttivät nimen keksimiseen vaihtelevan määrän mielikuvitustaan. Tässäkin tapauksessa Jalkavalan kylään sijoitettu mies sai nimekseen Jalkawalla. Usein nimi periytyi ruotuun seuraavaksi tulleelle miehelle, joten se ei oikeasti aina kerro sukulaisuudesta.

Thomas Mattsson oli osallistunut Suureen Pohjan sotaan ja jäänyt vihollisen vangiksi Viipurissa sen piirityksen yhteydessä vuonna 1710. Hän vietti vankeudessa yli kymmenen vuotta, minkä jälkeen palasi kotiinsa ja kirjoittautui takaisin rykmenttiin tammikuussa 1722. Vuoden 1728 tarkastuksessa hänet todettiin 45 vuoden ikäiseksi, hän oli ollut yli puolet elämästään eli 25 vuotta armeijan kirjoissa. On ihan mahdollista, että Thomas Jalkawalla oli ollut täällä sotilaana jo ennen Johan Snickarea. Sotilasnimi viittaisi siihen suuntaan.

Thomas Mattsson sairastui 1730-luvun alussa ja hänen tilalleen tuli Påhl Hendrichsson Jalkawal –niminen nuorukainen. Hän oli vasta 17-vuotias. Hänkin oli selvästi sotilasuralla, sillä palvelusvuosia oli jo ehtinyt kertyä kolme kappaletta. Poikamiehen elämää viettänyt Påhl Hendrichsson kuitenkin kuoli lokakuussa 1737 ja ruotu joutui jälleen etsimään uuden sotamiehen. Seuraavana keväänä pestin otti Andreas Hendrichsson Friberg, joka kuitenkin menehtyi pikkuvihan aikana vuonna 1742.

Tämän jälkeen ruotu oli seuraavat kaksi vuotta ilman omaa sotilasta, kunnes vuonna 1744 paikan otti vastaan Johan Josephsson Friberg. Vuonna 1755 hänet komennettiin Helsingin edustalle Suomenlinnaa rakentamaan. Sittemmin hän osallistui Pommerin sotaan ja sai siellä tyrän (bråck) ja passituksen pois palveluksesta. Hänen paikalleen tuli vuonna 1773 Johan Ericsson Friberg, joka oli tuolloin 29-vuotias. Hän lienee osallistunut Kustaa III:n sotaan, sillä myöhemmissä tiedoissa hänen kerrotaan haavoittuneen oikeaan käsivarteen ja olleen hoidossa Kuopion sairaalassa. Käsi halvaantui, minkä vuoksi hän sai 11.5.1790 vapautuksen palveluksesta sekä jonkinlaisen eläkkeen.

Nykyisin torpan paikalla on rauhallista. Sikäli kun ylläolevan kartan
perusteella voi päätellä, lienee se ollut tuossa risteyksen takana
kuvan keskipaikkeilla. Kuvassa näkyvä tie on Jalkavalantie.
Kourajärvi on taustalla olevien puiden takana.
Kartta: Paikkatietoikkuna.fi, Maanmittauslaitos.

Fribergin seuraajaksi tuli Olof Lilja, joka vapautettiin tarkastuksessa vuonna 1795. Hänen paikkansa otti reserviin kuulunut 34-vuotias Eric Lilja, joka oli viettänyt 6 vuotta armeijan leivissä. Hän lähti kotoaan Jalkavalasta Suomen sotaan ja jäi sille tielleen. Kotipitäjään saatiin myöhemmin tieto, että hän oli menehtynyt Oulussa heinäkuussa 1808 "sotatautiin" (fältsjuka). Useimmiten se tarkoitti pilkkukuumetta.

Jalkavalan sotilastorpasta lähdettiin siis moneen Suomen historiaan piirtyneeseen retkeen. Nykyään ruohoa kasvava hiljainen tanhua ei pukahda menneisyydestään tai kamarallaan asuneista sotilaista ja heidän perheistään. Jälleen on kiittäminen arkistoja, joiden kautta näihinkin historian vaiheisiin pääsee käsiksi.

Lähteet:

Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1728-1804, Kansallisarkisto.
Porin läänin jalkaväkirykmentin erokatselmusluettelo (cassations munsterrulla) 1790, Kansallisarkisto.
Krigshandlingar, Stora nordiska kriget , Krigsfångar (SE/KrA/0388/14 B/2), Ruotsin sota-arkisto.

Suodenniemen seurakunnan rippikirjat, Kansallisarkisto.
Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo 1808, Kansallisarkisto.

Jalkavalan isojakokartta, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkisto.

Jankkari Sakari (toim.): Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939. Suodenniemi-Seura ry., Sastamala 2011. 

Suodenniemi oli vähän kuin Pentinkulma

Blogikirjoitteluuni tuli kuukauden tauko, kun lueskelin joulukuun alussa lehdistä juttuja 60 vuotta täyttäneestä Tuntemattomasta sotilaasta. Päätin vihdoinkin lukea Linnan toisen klassikon, Täällä Pohjantähden alla, jonka kaikkien kolmen osan läpikäynti on ollut mielessä varmaan jo 1990-luvun alusta saakka. Vuosia se on tuossa vaimon kirjahyllyssä ollut lukijaansa odottamassa.

Välähdys Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan perustuvasta Akseli ja Elina
-elokuvasta vuodelta 1970. Linna ei liene ajatellut Suodenniemeä kirjaa
kirjoittaessaan mutta monet sen tapahtumista voisivat olla sieltäkin.

Teoksessa on yllättävän paljon piirteitä, jotka toistuvat myös Suodenniemen historiassa. Osin se on itsestään selvää kun samaa Suomen historiaa on eletty sekä täällä että Pentinkulmalla. Ja entisajan maaseutu taisi olla rakenteeltaan aika yhtenäinen, joten samanlaiset olot tuottivat samanlaisia toimintamalleja.

Ensimmäinen oma ahaa-elämykseni tuli heti kirjan alussa, jossa kuvattiin Kivivuoren torpan pihapiiriä. Ja mainittiin, kuinka pihan perällä oli humalisto ja Koskelan Jussin turhanaikaisiksi tuomitsemia marjapensaita. Humaliston nimen nähdessäni käsitin, että siinähän oli vanhoissa isojakokartoissa (löytyvät muiden Suodenniemen vanhojen digitoitujen karttojen joukosta) esiintyvien humlegårdien suomenkielinen nimi! Karttoja katsellessani olen ihmetellyt, miksi 1700-luvun lopussa melkeinpä joka pirtin pihalla kasvatettiin humalaa. Mihin sitä niin suuria määriä tarvittiin? Oletin suomenkielisen nimen olleen humalatarha, jolla netin avoin syli ei kuitenkaan palauttanut vastauksia. Toisin oli humaliston kanssa ja mieltä aikansa vaivannut juttu alkoi paljastua. Humalan tarpeen syynä oli valtakunnan suuri oluen kulutus, jonka tekoon tarvitun humalan tuottamiseen ulkomailta ei yksinkertaisesti ollut varaa. Siksi tarvittiin kotimaista tuotantoa. Laki oli jo keskiajalta velvoittanut jokaisen maata viljelevän toimimaan humalatarhurina. Määräys poistettiin vasta vuonna 1915. Humalakasvit kävivät veroesineinä, joten viljelijät saattoivat kuitata niillä osan veroistaan.

Leppälammin kylän isojakokartassa talojen pihapiirit
on merkitty vaaleanpunaisella. Niiden vieressä olleet
humalistot näkyvät tummanvihreinä tunnuksilla 5, 14 ja 64*.

Vuoden 1899 Suuri adressi saa kirjassa huomiota ja Suodenniemelläkin siihen kerättiin ahkerasti nimiä. Jopa niin ahkerasti, että samaan allekirjoittajien määrään suhteessa asukaslukuun päästiin vain harvassa paikassa: yli puolet pitäjän täysi-ikäisistä allekirjoitti sen. Yksi syy tähän oli varmasti se, että pitäjässä ei ollut enää 1800-luvun lopulla sellaisia syrjäkulmia tai etäisyyksiä, joiden saavuttaminen ja taittaminen olisivat olleet ylivoimaisia. Toinen peruste oli pitäjän suhteellisen pieni väkiluku. Mutta epäilemättä on tarvittu myös Pentinkulman papinrouvan Ellen Salpakarin kaltaisia ahkeria puuhamiehiä ja –naisia, jotta tuollainen tulos on saatu aikaan.

Suodenniemellä ei ollut kartanoita, mutta torppia maillaan pitäneitä suuria ja pienempiä talonpoikaistiloja kylläkin. Pappilakin oli kappalaisen virkatalon merkityksessä. Suodenniemellä kuten Pentinkulmallakin sieltä oli aikanaan yhteydet maailmalle. Kirjassa Ellen Salpakari iloitsi Bobrikovin murhasta ja Suodenniemelläkin ilmeisesti pappila oli ensimmäinen paikka, johon tieto tuosta tapauksesta tuli. Siellä kun oli jo silloin puhelin. Viestin vastaanottanut kappalainen Kaarlo Kalpa oletti tuolloin, että Suomi saisi olla hetken rauhassa kun pahamainen kenraalikuvernööri oli raivattu pois tieltä.

Nykyisen urheilutalon paikalla sijaitsi puolestaan palokunnantalo, josta Suodenniemelläkin tuli vasemmistolaisen toiminnan keskus. Sisällissodan jälkeen tontille kohosi suojeluskuntatalo, mikä ilmiö toistui tuon ajan Suomessa moneen kertaan.

Sisällissotaa edelsi väkivaltainen maatalouslakko niin Pentinkulmalla kuin Suodenniemelläkin. Tahlon pellon nujakka Pohjakylässä on niistä kuuluisin mutta rähinöitiin pitäjässä lakon aikana muutenkin. Kirjassa Yllön Uolevi sai lakkorettelöissä pyöränkettingistä iskun päähänsä – Suodenniemellä pyöränkettingillä mustelmille mukiloitu oli itsellisnainen Tilda Vesanen.

Sisällissodan kulkiessa kohti loppuaan suodenniemeläiset punakaartilaiset olivat paenneet kotiseudultaan samaa reittiä kuin pentinkulmalaisetkin: Hämeenlinnan kautta kohti Lahtea. Vapunpäivänä saksalaiset pysäyttivät useimmat Hollolan Vesalassa. Sen jälkeen tie vei Hennalaan, joka tuli tutuksi niin Koskelan Akselille kuin lukuisille suodenniemeläisillekin. Ja kuten pentinkulmalaisten "kirkolla" oli vankileiri, oli myös Suodenniemen kirkon lähistöllä keväällä 1918 jonkinlainen vankipaikka, jossa osaa pitäjäläisistä pidettiin ilmeisesti jopa muutamia viikkoja.

Linna sanoi kirjan tapahtumien alkulähteen olleen kotipitäjässään Urjalassa, vaikka hän samalla muistuttikin ottaneensa aika monia taiteellisia vapauksia. Siksikään en yritä väittää, että Linna olisi miettinyt Suodenniemeä kirjaa kirjoittaessaan. On kuitenkin kiinnostavaa, kuinka suodenniemeläinenkin lukija voi siinä nähdä oman kotiseudun menneisyyteen sopivia välähdyksiä.

Lähteet:
Suodenniemen maatalouslakkorettelöiden kuulustelupöytäkirjat. Valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkisto (Ac 27), Kansallisarkisto.
Järventaus Hannu: Muistoja papeista Suodenniemen seurakunnassa. Suodenniemen Joulu 2006, s. 7-10.

Tommila Päiviö: Satakunnassa keväällä 1899. Satakunta: kotiseutututkimuksia XVIII, Satakuntalainen Osakunta 1967, s. 130-172.

Kirkon penkissä

Kaivoin hiljattain Digitaaliarkistosta esiin Suodenniemen seurakunnan arkistossa olevat pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat, joihin tiesin kirkon penkkijärjestyksen sisältyvän. Innoittajana tälle kaivelulle toimi tyrvääläinen Ametsapuro, joka jokin aika sitten selvitteli omassa blogissaan Tyrvään emäkirkon istumajärjestystä. Suodenniemen penkkijärjestys on tehty kesäkuussa 1846, kun kirkko oli 15-vuotias. Kirkon ulkovuoraus oli saatu hiljattain valmiiksi ja oli tullut aika päättää kuka saisi istua missäkin.

Alun alkaen Suodenniemen kirkkoon ei pitänyt lainkaan laatia penkkijärjestystä. Uuden kirkon valmistumisen jälkeen pidetty pitäjänkokous nimittäin totesi, että vaikka suuret talot olivat toimittaneet rakennustyömaalle enemmän tarveaineita oli päivätöitä tehty miesluvun mukaan, mikä usein kääntyi pienempien talojen eduksi. Siksi ei ollutkaan itsestään selvää, että parhaat paikat kuuluisivat aina suurimmille taloille. Kokous päättikin, että mikäli penkkijärjestystä ollenkaan tehtäisiin, perustuisi se arvontaan.

Aikanaan kuitenkin huomattiin, että edelleen voimassa ollut vuoden 1686 kirkkolaki määräsi nimenomaan, että istumajärjestys oli tehtävä ja että sen tuli perustua tilojen kokoon eli manttaaliin. Näin ollen suurimmat talot saivat paikkansa kirkon etuosasta, kun taas maattomat torpparit ja palvelusväki istutettiin pääkäytävän kahdelle viimeiselle riville, osaan ristikäytävän varren penkeistä sekä lehtereille, jollainen silloin oli myös kirkon etuosassa nykyisten ilmastointiaukkojen luona. Jotkut sen vielä muistavatkin.

Suodenniemen kirkon penkkirivejä kuvattuna kesällä 2014.
Kuvassa vasemmalla miesten puoli, oikealla naisten.

Paikkoja jaettaessa eräiden talojen vanhat synnit kostautuivat, kun kirkon rakennustöihin muita vähemmän osallistuneet joutuivat tyytymään sijaansa heikompaan paikkaan. Näin esimerkiksi puolen manttaalin suuruisen Taipaleessa sijainneen Kotajoen talon paikka oli ristikäytävän varrella 2. rivissä, kun taas samansuuruisen Lahdenperässä sijainneen Sävilahden talon paikka oli pääkäytävän varrella rivillä 7. Kotajoen lisäksi tästä näpäytyksestä joutuivat osallisiksi myös Isoveden, Järvenpään, Korkiakosken, Näätäkosken, Ristijoen ja Sarkosen talot. Joukossa on useita pitäjän pohjoisosan uudistiloja, joilla on hyvinkin voinut olla myöhäisen perustamisensa vuoksi heikommat edellytykset osallistua pitäjän julkisiin töihin kuin manttaaliltaan saman kokoisilla pitäjän keskiosien taloilla.

Kirkosta oli varattu paikkoja myös erityisryhmille. Ensimmäiset kaksi riviä oli varattu säätyläisille (ståndspersoner) ja matkalaisille (resande). Ensin mainitut eivät kuitenkaan tarvinneet paljon tilaa, sillä erään näkemäni luettelon mukaan pitäjässä oli 1800-luvun puolivälissä vain yksi säätyläisiin luettu henkilö. Kuka hän oli, en ole selvittänyt. Eräät saattoivat myös käytännön syistä saada paikan ensimmäisiltä riveiltä. Miesten puolen (eli kirkon perältä katsoen oikean puolen) 2. penkkiriville saivat astella vanhukset, huonokuuloiset ja "hauraat" (bräckliga). Ristikäytävän rivi 5 oli puolestaan varattu pitäjän käsityöläisille (gerningsmän).

Siitä kuinka tunnollisesti paikkajakoa käytännössä noudatettiin on säilynyt hieman toisistaan poikkeavia kertomuksia. Löysin sellaisia käydessäni viime keväänä tutkimassa Kansanrunousarkiston kokoelmia. Kaksi kertojaa sanoi, että paikoista oltiin välillä hyvinkin tarkkoja mutta kolmannen mukaan kirkossa sai istua vapaasti missä halusi. Käytäntö on ehkä ajan mittaan muuttunut, mutta jakoa noudatettiin ainakin vielä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Alkuperäisten penkkirivien määrät näkyvät
tässä kirkon pohjapiirustuksessa vuodelta 1823.
Sittemmin niitä on ainakin jonkin verran muutettu,
ilmeisesti väljyyden lisäämiseksi. Piirustuksen oikeassa
laidassa erottuvat muuten kirkon suunnittelijoiden
Charles Bassin ja A. W. Arppen nimikirjoitukset.

Kun aikoinaan katselin penkkijärjestystä ensimmäisiä kertoja aloin miettiä, että nuo vanhat nimet pitäisi kirjoittaa penkkirivien päätyihin muistoksi yhdestä vaiheesta kirkon pitkän historian varrelta. Sittemmin kuitenkin huomasin, että rivien määrää on aikojen saatossa vähennetty. Tuossa vieressä olevassa kirkon pohjapiirustuksessa rivit on piirretty kuten ne ovat olleet, sillä niiden määrät voi tarkistaa kirkon kalustoluettelosta. Rivien vähennys tapahtui ehkä vuonna 1960, jolloin sisätiloja korjattiin perusteellisesti arkkitehti Veikko Larkaksen suunnitelman mukaan. Silloin poistettiin paitsi yllämainittu itäinen lehteri myös penkkirivien ovet.

Laitan tähän jutun lopuksi aukikirjoitetun luettelon tuosta kiinnostavasta penkkijaosta:

Rivin numero	Haltijat
1 ja 2	Matkustavaiset ja säätyläiset Miesten (=kirkon perältä katsoen oikean) puolen 2 riville saivat mennä myös vanhukset, huonokuuloiset ja ”hauraat”
3	Mustapää, Iso-Mustajärvi, Noukka ja Leppälammin Seppä
4	Turppa, Pälänen, Koppelo ja Isosävi
5	Wähä- ja Isokero, Kela ja Tuori
6	Vähäsävi, Kiiso, Väissi ja Raatsi
7	Heikkilä, Sävilahti, Luuki ja Joensuu
8	Sillanpään torppa, Pirttijärvi, Makkonen ja Iso-Prusi
9	Kanni, Hujo, Palomäki ja Leppäniemi
10	Isotalo, Erkkilä, Kiili ja Pukka
11	Tahlo, Saksa, Rosi ja Kuulia
12	Riihimaa, Hujulahti, Rantala, Husari
13	Pösö, Kalliokoski, Kakkurilammi ja Vähä-Prusi

  
Tässä välissä jaettiin ristikäytävän penkkirivejä näin:

Rivin numero	Haltijat
1	Marjamäki, Uusi- ja Vanhakulku ja Kepuli
2	Sarkonen, Perttala, Korkeenalanen ja Kotajoki
3	Kari ja Karo sekä Ala- ja Yli-Kurki
4	Kalhu (molemmat), Wirko* ja Korkiakoski
5	Seurakunnan käsityöläiset

* Wirko tarkoittaa Sävin kylän eteläpuolella sijainnutta mouhijärveläisen Tuiskun torppaa Jylliä (tai Gylli). Sen nimeksi mainitaan joissakin kirkonkirjoissa myös Wirkkonenä.  

Ja lopuksi jakoon tulivat pääkäytävän penkkirivit 14-18:

Rivin numero	Haltijat
14	Iso- ja Vähälähteenmäki, Nygård [=Uusitalo eli Markkula] ja Kina
15	Ristijoki, Näätäkoski, Isovesi, Järvenpää
16	Johan Kukonniemi, Mäkelä tai Alhajärvi, Kivistö, Sävin Majamaa ja Sävin Seppä
17	Kuorsumaan Jaakola, Seppälä, Andila, Mäkelä ja Koivula (molemmat)
18	Erola, Majamaa, Mattila ja Karl Kukonniemi

   
Loput penkit ja lehterit olivat pitäjän torpparien, itsellisten, palkollisten ja muun väen käytössä.

Lähteet:
Suodenniemen kirkonkokouksen pöytäkirja 14.6.1846, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen kirkon kalustoluettelo vuodelta 1843, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kirkon pohjapiirustus: Suodenniemen kirkon rakennuspiirustukset 1823-1839, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen yleiskyselyn vastausaktit 3b, 7 ja 8. Kirkollisen kansanperinteen arkisto, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 2. 1300-1860. Vammalan kaupunki, Vammala 2007.