Suodenniemi oli vähän kuin Pentinkulma

Blogikirjoitteluuni tuli kuukauden tauko, kun lueskelin joulukuun alussa lehdistä juttuja 60 vuotta täyttäneestä Tuntemattomasta sotilaasta. Päätin vihdoinkin lukea Linnan toisen klassikon, Täällä Pohjantähden alla, jonka kaikkien kolmen osan läpikäynti on ollut mielessä varmaan jo 1990-luvun alusta saakka. Vuosia se on tuossa vaimon kirjahyllyssä ollut lukijaansa odottamassa.

Välähdys Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan perustuvasta Akseli ja Elina
-elokuvasta vuodelta 1970. Linna ei liene ajatellut Suodenniemeä kirjaa
kirjoittaessaan mutta monet sen tapahtumista voisivat olla sieltäkin.

Teoksessa on yllättävän paljon piirteitä, jotka toistuvat myös Suodenniemen historiassa. Osin se on itsestään selvää kun samaa Suomen historiaa on eletty sekä täällä että Pentinkulmalla. Ja entisajan maaseutu taisi olla rakenteeltaan aika yhtenäinen, joten samanlaiset olot tuottivat samanlaisia toimintamalleja.

Ensimmäinen oma ahaa-elämykseni tuli heti kirjan alussa, jossa kuvattiin Kivivuoren torpan pihapiiriä. Ja mainittiin, kuinka pihan perällä oli humalisto ja Koskelan Jussin turhanaikaisiksi tuomitsemia marjapensaita. Humaliston nimen nähdessäni käsitin, että siinähän oli vanhoissa isojakokartoissa (löytyvät muiden Suodenniemen vanhojen digitoitujen karttojen joukosta) esiintyvien humlegårdien suomenkielinen nimi! Karttoja katsellessani olen ihmetellyt, miksi 1700-luvun lopussa melkeinpä joka pirtin pihalla kasvatettiin humalaa. Mihin sitä niin suuria määriä tarvittiin? Oletin suomenkielisen nimen olleen humalatarha, jolla netin avoin syli ei kuitenkaan palauttanut vastauksia. Toisin oli humaliston kanssa ja mieltä aikansa vaivannut juttu alkoi paljastua. Humalan tarpeen syynä oli valtakunnan suuri oluen kulutus, jonka tekoon tarvitun humalan tuottamiseen ulkomailta ei yksinkertaisesti ollut varaa. Siksi tarvittiin kotimaista tuotantoa. Laki oli jo keskiajalta velvoittanut jokaisen maata viljelevän toimimaan humalatarhurina. Määräys poistettiin vasta vuonna 1915. Humalakasvit kävivät veroesineinä, joten viljelijät saattoivat kuitata niillä osan veroistaan.

Leppälammin kylän isojakokartassa talojen pihapiirit
on merkitty vaaleanpunaisella. Niiden vieressä olleet
humalistot näkyvät tummanvihreinä tunnuksilla 5, 14 ja 64*.

Vuoden 1899 Suuri adressi saa kirjassa huomiota ja Suodenniemelläkin siihen kerättiin ahkerasti nimiä. Jopa niin ahkerasti, että samaan allekirjoittajien määrään suhteessa asukaslukuun päästiin vain harvassa paikassa: yli puolet pitäjän täysi-ikäisistä allekirjoitti sen. Yksi syy tähän oli varmasti se, että pitäjässä ei ollut enää 1800-luvun lopulla sellaisia syrjäkulmia tai etäisyyksiä, joiden saavuttaminen ja taittaminen olisivat olleet ylivoimaisia. Toinen peruste oli pitäjän suhteellisen pieni väkiluku. Mutta epäilemättä on tarvittu myös Pentinkulman papinrouvan Ellen Salpakarin kaltaisia ahkeria puuhamiehiä ja –naisia, jotta tuollainen tulos on saatu aikaan.

Suodenniemellä ei ollut kartanoita, mutta torppia maillaan pitäneitä suuria ja pienempiä talonpoikaistiloja kylläkin. Pappilakin oli kappalaisen virkatalon merkityksessä. Suodenniemellä kuten Pentinkulmallakin sieltä oli aikanaan yhteydet maailmalle. Kirjassa Ellen Salpakari iloitsi Bobrikovin murhasta ja Suodenniemelläkin ilmeisesti pappila oli ensimmäinen paikka, johon tieto tuosta tapauksesta tuli. Siellä kun oli jo silloin puhelin. Viestin vastaanottanut kappalainen Kaarlo Kalpa oletti tuolloin, että Suomi saisi olla hetken rauhassa kun pahamainen kenraalikuvernööri oli raivattu pois tieltä.

Nykyisen urheilutalon paikalla sijaitsi puolestaan palokunnantalo, josta Suodenniemelläkin tuli vasemmistolaisen toiminnan keskus. Sisällissodan jälkeen tontille kohosi suojeluskuntatalo, mikä ilmiö toistui tuon ajan Suomessa moneen kertaan.

Sisällissotaa edelsi väkivaltainen maatalouslakko niin Pentinkulmalla kuin Suodenniemelläkin. Tahlon pellon nujakka Pohjakylässä on niistä kuuluisin mutta rähinöitiin pitäjässä lakon aikana muutenkin. Kirjassa Yllön Uolevi sai lakkorettelöissä pyöränkettingistä iskun päähänsä – Suodenniemellä pyöränkettingillä mustelmille mukiloitu oli itsellisnainen Tilda Vesanen.

Sisällissodan kulkiessa kohti loppuaan suodenniemeläiset punakaartilaiset olivat paenneet kotiseudultaan samaa reittiä kuin pentinkulmalaisetkin: Hämeenlinnan kautta kohti Lahtea. Vapunpäivänä saksalaiset pysäyttivät useimmat Hollolan Vesalassa. Sen jälkeen tie vei Hennalaan, joka tuli tutuksi niin Koskelan Akselille kuin lukuisille suodenniemeläisillekin. Ja kuten pentinkulmalaisten "kirkolla" oli vankileiri, oli myös Suodenniemen kirkon lähistöllä keväällä 1918 jonkinlainen vankipaikka, jossa osaa pitäjäläisistä pidettiin ilmeisesti jopa muutamia viikkoja.

Linna sanoi kirjan tapahtumien alkulähteen olleen kotipitäjässään Urjalassa, vaikka hän samalla muistuttikin ottaneensa aika monia taiteellisia vapauksia. Siksikään en yritä väittää, että Linna olisi miettinyt Suodenniemeä kirjaa kirjoittaessaan. On kuitenkin kiinnostavaa, kuinka suodenniemeläinenkin lukija voi siinä nähdä oman kotiseudun menneisyyteen sopivia välähdyksiä.

Lähteet:
Suodenniemen maatalouslakkorettelöiden kuulustelupöytäkirjat. Valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkisto (Ac 27), Kansallisarkisto.
Järventaus Hannu: Muistoja papeista Suodenniemen seurakunnassa. Suodenniemen Joulu 2006, s. 7-10.

Tommila Päiviö: Satakunnassa keväällä 1899. Satakunta: kotiseutututkimuksia XVIII, Satakuntalainen Osakunta 1967, s. 130-172.