Makkosen talo vuonna 1782

Katselin taas hiljattain Suodenniemen vanhojen uudistuskarttojen joukossa olevia isojakokarttoja sekä niihin liittyviä selityslehtiä. Viimeksi mainitut ovat aika mutkikkaita tulkittavia, vaikka ne onkin selvästi laadittu yhtenäistä kaavaa noudattaen. Makkosen (eli Makkoisen) yksinäistaloa koskeva kartta oli harmillisesti jäänyt keskeneräiseksi, kuten myös aiemmin puheena olleen Isosävin talon kartta. Selityslehteen sen sijaan sisältyi jälleen kiinnostava katsaus 1700-luvun lopun talon elämään ja toimeentuloon.

Eräs kiinnostava osa kertomusta on sen kulkuyhteyksiä valottava osuus. Siitä aiheesta en ole tältä ajalta löytänyt kovin paljon tietoja, yhtä karttaa lukuun ottamatta. Alla mainittu Suuri Karijärvi saattaisi olla Karhijärvi mutta yleensä ottaen vesireittikuvaus kysyy enemmän kuin vastaa. Jos joku keksii mitä reittiä siinä tarkoitetaan, olisi sitä koskeva kommentti enemmän kuin tervetullut.

Kertomus sijoittuu aikaan, jolloin Makkonen laskettiin vielä Mouhijärveen eikä Suodenniemeen kuuluvaksi. Syy siihen selviää alempana. Vuoden 1851 kihlakunnankartassa Suodenniemen kappelin raja kulkee yhä sen länsipuolelta mutta pian sen jälkeen tilanne muuttui. Samoihin aikoihin raja siirtyi myös pitäjän länsireunalla, kun suuri osa Pyykoskenmaasta siirrettiin Lavian osaksi.

Kertomuksessa mainitussa vuoden 1684 kartassa Makkosen talo
 ja lähimmät tilukset näkyvät hienosti. Aidatuilta viljelyksiltä
johtaa veräjän kautta kulkuväylä kohti Mouhijärveä.

Mutta tässä tämä itse kääntämäni Makkosta koskeva tilakuvaus vuodelta 1782. Kaavamaisen muotoilunsa avulla sen ja samana vuonna laaditun Isosävin kertomuksen välillä on helppo tehdä vertailua.

"Tämä talo sijaitsee kauniilla niemiylängöllä Maajärven ja Märkäjärven välissä. Niistä vesi laskee viiden erillisen mutta toisiinsa kytkeytyvän joen ja puron, sekä neljän pienen kosken ja toisiinsa kytkeytyvien järvien kautta Suureen Karijärveen, ja siitä useiden järvien ja jokien kautta Ulvilan pitäjässä mereen neljän peninkulman matkan jälkeen. Puolentoista peninkulman päässä Porin kaupungista, Suuren Karijärven ja meren välillä on 14 eri koskea, joista ensimmäiset 11 ovat veneellä kuljettavia ja 3 viimeistä sellaisia, että veneet on kannettava niiden ohi maata myöten. Tämän vuoksi tätä täältä viimeksi mainittuun kaupunkiin johtavaa vesireittiä ei saada kulkukelpoiseksi ilman Kuninkaallisen Majesteetin armollista asioihin puuttumista.

[Mouhijärven] emäkirkolle, joka sijaitsee talosta lähinnä etelään, on matkaa noin peninkulma ja Suodenniemen [vanhan hautausmaan kohdalla sijainneelle] kappelikirkolle, joka sijaitsee talolta lännen suuntaan, ⅞ peninkulmaa.

 

Turun ja Vaasan maaherrakunnat yhdistävälle yleiselle maantielle on täältä matkaa puolitoista peninkulmaa ja sille kehnolle tielle, joka johtaa [Mouhijärven] emäkirkolta kappelikirkolle, puoli peninkulmaa. Viimeksi mainittu maantie jatkuu haastavana ratsastienä Lavian kylään, jossa tie jatkuu jalan kuljettavana tienä Porin kaupunkiin. Täältä sinne lasketaan olevan matkaa noin 9 peninkulmaa kesäisin kuljettavia teitä pitkin ja noin 7 peninkulmaa talviteitä pitkin. Turkuun täältä on matkaa 17 ja Tampereen kaupunkiin 6 ¾ peninkulmaa. Näin ollen on uskottavaa, etteivät talon asukkaat voi vaikeuksitta kuljettaa tavaroita muuna aikana kuin talvella.

1680-luvun alussa talo oli vielä Selkeen säteriin kuuluva torppa, mutta reduktion yhteydessä se erotettiin kruununtilaksi. Näin voi päätellä […] maanmittari [Olof] Mörtin [vuonna 1684 laatiman] kartan perusteella.

Makkosen tiluksien kartta on jäänyt kesken
mutta jotakin siitäkin kuitenkin näkee. Kiinnostavana
yksityiskohtana on kuvan alaosassa olevaan
puroon merkitty mylly (¤), joka lienee sama
pieni jalkamylly kuin mistä kertomuksessa puhutaan.

Vuoden 1754 maakirjassa Makkonen on kruunulle pidätettynä, arvoltaan ¼ vanhaa ja uutta manttaalia ja maksava äyrin ja 12 penninkiä veroa (skatt) sekä 8 taalaria 26 hopeaäyriä vuokraa (ränta), joka on Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin everstille palkaksi jaettu. Asuinrakennus on kelvollinen ja samanlainen kuin pitäjän muut vastaavat rakennukset.

Suoritetun jyvityksen perusteella on talon peltojen havaittu koostuvan hyvästä savisesta mullasta, jonka päällä on puolen kyynärän, korttelin [= n. 15 cm] tai joillain kohdin puolen korttelin paksuinen ruokamulta. Pellot ovat kohtuullisen tasaisia, kelvollisesti ojitettuja ja aidattuja ja niillä kasvaa vehnää, ruista, ohraa ja hieman kauraa, jotka asettuvat keskijyväluvultaan [=sadon suhde kylvöön] 6-7 jyvään.

Niityt ovat osittain kovaa maata, osittain enemmän tai vähemmän vetistä suomaata ja tehdyn mittauksen mukaan niistä saadaan heinää keskimäärin 30 aamia [1 aami = n. 51 kg; yhteen kärrykuormaan meni nelisen aamia heiniä] kesässä. Puolet niityistä on kehnosti aidattu ja ojitettu, minkä vuoksi heinänsaanti niistä ei ole niin hyvää kuin pitäisi. Siitä huolimatta asukkaat ruokkivat saadulla heinällä 4-5 hevosta, likimain 30 kytkettyä nautaa sekä 30 vuohta.

Metsiä on runsaasti, ne ovat kivikkoisia ja kasvavat honkaa, mäntyä, kuusta, koivua, haapaa ja leppää. Niistä saadaan taloon sahapuuta ja aineksia tervanpolttoon. Niistä riittää puuta myös kaikenlaiseen kotitarpeeseen. Talolla on hyvät mahdollisuudet peltojen ja niittyjen viljelykseen sekä raivata metsää ja soita, joista saa hyvää laidunmaata.

Asukkaat kalastavat nuotilla ja rysillä läheisillä Maajärvellä ja Märkäjärvellä. Niin saadaan kaikenlaista kalaa, mitä kotitarpeiksi tarvitaan.

 

Talolla on satasalkoinen humalisto. Pellavaa ja hamppua kasvatetaan omaan tarpeeseen. Tervaa poltetaan vuosittain 15-20 tynnyrin verran. Sen valmistukseen käytetään vain kantoja ja hakkuutähteitä. Asukkaat hankkivat tuloja myös myymällä viljaa Turkuun ja Poriin sekä kotieläimiä kierteleville Rauman ja Uudenkaupungin porvareille. Näin saatuja tuloja käytetään verojen ja maksujen suorittamiseen, minkä lisäksi jotakin voidaan saada myös säästöön.

Rippikirja kertoo, että kertomuksen laatimisaikaan Makkosta isännöi 33-vuotias Henric Andersson
vaimonsa Walborg Johansdotterin kanssa. Perheeseen kuului paitsi 3-vuotias poika Johan myös
edellisen isännän (tässä merkitty isäpuoleksi) Johan Johanssonin ja kertomuksen
valmistumisen aikoihin kuolleen vanhanisännän Johan Johanssonin perheet.

Talo omistaa pienen jalkamyllyn, joka sijaitsee 1/16 peninkulman päässä talosta. Se toimii keväisin ja syksyisin tulvaveden voimin. Vilja, jota ei ehditä jauhaa siellä, toimitetaan täältä puolen peninkulman päässä sijaitsevaan Taipaleen kylän kotitarvemyllyyn, josta tämä talo omistaa 1/16 osuuden. Tästä osuudesta maksetaan vuosittain tullimaksuna kruunulle kolme kappaa [1 kappa = n. 5,5 litraa] viljaa.

Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppanian vakinaiseen sotilasruotuun numero 111, jota majoittaja (fourier) Carl Packalen tällä hetkellä pitää hallussaan, ottaa tämä talo osaa ⅓ ruotumanttaalin osuudella. Pukan talo Pohjakylässä osallistuu siihen ¼ ruotumanttaalin ja Kittilän kylän Kurki ½ ruotumanttaalin osuudella. Sotilastorppa sijaitsee lähellä tätä taloa mutta sitä ei ole enää aikoihin asuttu. Talon asukkaat ovatkin aidanneet torpan tilukset itselleen ja niistä suoritetaan sotilaalle korvaus heinän ja viljan muodossa.

Talo huolehtii reservisotilas numero 56:n, Mats Bjurin, ylläpidosta yhdessä ruodun numero 109 eli Pohjakylän Isokeron ja Vähäkeron talojen kanssa kokonaisen ruotumanttaalin arvosta. Napan talo Pukaran kylästä osallistuu ylläpitoon ¼ ruotumanttaalin arvosta. Reservitorppa on määrä rakentaa tämän talon Kangantaustanmaa-nimiselle maalle.”

Lähteet:
Makkosen talon (keskeneräinen) isojakokartta vuodelta 1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan rippikirjat 1758-1765 ja 1778-1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Olof Mörtin kartta Selkeen säterin tiluksista vuonna 1684, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Isosävin tila vuonna 1782

Katselin jälleen kerran läpi toissa vuonna digitoituja Suodenniemen uudistuskarttoja ja tulin tällä kertaa keskittyneeksi lähinnä Sävin vanhoihin karttoihin. Yleensä käy niin, että huomio kiinnittyy itse karttakuviin ja nihin liittyvät vaikeammin tulkittavat selityslehdet pitkine teksteineen jäävät vähemmälle huomiolle. Varsinkin tilusmittausasiakirjat ohittaa helposti, sillä ainakin itse luulin niiden sisältävän lähinnä tietoja tilusten määrästä, kylvöstä ja muusta. Luulo ei kuitenkaan nytkään ollut tiedon väärti. Isosävin tiluksia vuonna 1782 esittelevän selityslehden teksti näytti poikkeuksellisen selkeältä ja kiinnostavalta joten aloin lukea sitä läpi. Rajapaikkojen luettelemisesta alkavaan tekstiin sisältyy hieno kertomus Isosävin ympäristöstä, pelloista, karjasta ja ylipäänsä elinkeinoista ja koetinkin saada tekstin tähän käännetyksi. Jos poikkeamia alkuperäistekstiin löytyy sopii niistä mieluusti kommentissa huomauttaa.

Mutta tässä tämä paljon kertova selonteko yli 230 vuoden takaa:

"Isosävin talo sijaitsee ylänkömaalla Sävijärven läheisyydessä. Se saa vetensä Kyröjoesta sekä muutamista muista puroista, jotka puolestaan saavat vetensä useista pienistä järvistä [Hämeen]Kyrön ja Ikaalisten pitäjissä. Sävijärvestä vesi virtaa Sävijoen kautta Kirkkojärveen, josta taas Kourajoen kautta Mouhijärveen ja siitä edelleen Kiikoiskosken kautta vesistöön, joka laskee Tyrvään, Huittisten, Kokemäen ja Ulvilan pitäjien kautta mereen Porin kaupungin kohdalla noin kymmenen peninkulman matkan jälkeen.

Uudistuskartta on harmillisesti jäänyt keskeneräiseksi mutta siitä voi
kuitenkin hahmottaa tilan rakennuksia ja sen lähimmät tilukset.
Oikealla näkyy Sävijärvi, vasemmalla Lamminjärvi.

[Suodenniemen] Kappelin kirkko sijaitsee [nykyisen vanhan hautausmaan kohdalla] talolta etelään hieman yli peninkulman päässä. Turun ja Vaasan maaherrakunnat yhdistävälle yleiselle maantielle matkaa on 2 ¾ peninkulmaa ja sille maantielle, joka kulkee [Mouhijärven] emäkirkon ja [Suodenniemen] kappelikirkon välillä, ¾ peninkulmaa. Se tie jatkuu haastavana ratsastienä Porin kaupunkiin, jonne kesäaikana lasketaan matkaa olevan 8 peninkulmaa. Turkuun täältä on matkaa 16 ¾ peninkulmaa ja Tampereen kaupunkiin 7 ½ peninkulmaa, mistä voidaan päätellä, että talon asukkaat eivät ilman vaikeuksia voi kuljettaa tavaroita muuna aikana kuin talvella.

Vuoden 1701 maakirjaan on tämä talo merkitty uutta ja vanhaa manttaalia puolen manttaalin verotilaksi. Vuoden 1754 maakirjassa talo on merkitty kruunulle yhtäläisellä manttaalilla ja äyriluvulla sekä 12 riikintaalerin ja 6 hopeaäyrin verolla, joka on [Selkeen virkataloa asuneelle] Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin everstille palkaksi jaettu. Talo maksaa säädetyt kymmenykset.

Asianmukaisesti toimeenpannun jyvityksen perusteella on talon peltojen havaittu koostuvan osin hyvästä savimaasta, osin hiekansekaisesta savesta jonka päällä on puoli korttelia [1 kortteli = 14,8 cm] ruokamultaa. Maa on jokseenkin tasaista joskin etelään viettävää ja se on kelvollisesti ojitettu ja aidattu. Vehnä, ruis, ohra ja kaura asettuvat keskijyväluvultaan [=sadon suhde kylvöön] noin 6-7 jyvään.

Niityt ovat osittain kovaa maata, osittain enemmän tai vähemmän vetistä suomaata ja tehdyn mittauksen perusteella niistä saadaan heinää keskimäärin 38 aamia [1 aami = n. 51 kg; yhteen kärrykuormaan meni nelisen aamia heiniä] kesässä. Puolta niityistä ei ole aidattu tai ojitettu, minkä vuoksi heinänsaanti niistä on vähäistä. Paremmalla hoidolla heinänsaantia voitaisiin lisätä, mutta nytkin asukkaat ruokkivat sillä vuosittain 3-4 hevosta, 20-24 nautaa ja 30-40 lammasta.

Metsiä on yllin kyllin ja niissä kasvaa suuria honkia, mäntyjä, kuusia, koivuja ja leppiä. Niistä saadaan taloon sahapuuta ja aineksia tervanpolttoon. Niistä riittää puuta myös kaikenlaiseen kotitarpeeseen. Talolla on hyvät mahdollisuudet peltojen ja niittyjen viljelykseen sekä raivata metsää ja soita, joista saa hyvää laidunmaata.

Talon asukkaat kalastavat Sävijärvellä rysillä ja nuotilla. Niin saadaan kaikenlaista kalaa, mitä kotitarpeeksi tarvitaan.

Vilkaisu vuosien 1778-1782 rippikirjaan kertoo, että Isosäviä asutti kertomuksen
laatimisaikaan kolme sukupolvea. Taloa isännöi 27-vuotias nuori isäntä Johan Andersson
vaimonsa Lisa Sigfridsdotterin kanssa. Myös Johanin 51-vuotias isä Anders Henricsson sekä
tämän isä, 82-vuotias Henric Jöransson perheineen asuivat siellä.

Talolla on satasalkoinen humalisto. Pellavaa ja hamppua kasvatetaan omaan tarpeeseen. Tervaa poltetaan 20-30 tynnyriä vuodessa. Ne ja viljaa myydään joko Turkuun tai Poriin. Karjaa myydään kesäisin kierteleville Uudenkaupungin ja Rauman porvareille. Näin saadut tulot käytetään veroihin ja maksuihin, minkä lisäksi jotakin voidaan saada myös säästöön.

Jylhäkoskessa neljännespeninkulman päässä talosta sijaitsee pieni jalkamylly. Sen omistavat Isosävin ja Vähäsävin talot yhdessä. Myllystä maksetaan vuosittain kuusi kappaa [1 kappa = n. 5,5 litraa] [viljaa] tullimaksuna kruunulle. 

Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppanian ruotuun numero 104, jonka haltijana sotilas Johan Knack tällä hetkellä on, osallistuu tämä talo 1/3 osuudella ja Prusin talo Taipaleesta 2/3 osuudella. Sotilastorppa sijaitsee Prusin maalla Taipaleen kylässä. Samassa komppaniassa ja rykmentissä reservisotilaana numero 53 palvelevan Mats Sigerin ruotusotilastorppa tullaan rakentamaan tämän talon maalle."

Kertomus on monella tapaa mielenkiintoinen katsaus 1700-luvun lopun suodenniemeläisen maatalon toimeentuloon. Itselläni huomio kiinnittyi kehitteillä olevaan viljelyyn, joskin 6-7 jyvän sato yhtä kylvettyä jyvää kohti tuntui kovin alhaiselta. Allamainitun Suomen taloushistorian selailu kuitenkin paljasti, että määrä oli tuohon aikaan kutakuinkin tavanomainen. Isosävin talo kehittyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa edelleen hyvin, koska 1800-luvun alkupuolella sitä pidettiin yhtenä suurimmista ja parhaista tiloista koko silloisen Mouhijärven alueella.

Muun ohella kiinnostavaa oli havaita, miten kalastus Sävijärvellä muodosti osan asukkaiden ruokataloudesta. Elanto kertyi kovin monenlaisista osasista, kun pellava- ja hamppuviljelmät ja tervanpolttokin lasketaan mukaan.

Lähteet:
Isosävin tiluskartta ja asiakirjat vuodelta 1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kruununtiloja koskevat asiakirjat, Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkonttorin arkisto (Hda:6), Turun maakunta-arkisto.
Jutikkala Eino, Kaukiainen Yrjö ym. (toim.): Suomen taloushistoria 1: agraarinen Suomi. Tammi, Helsinki 1980.

Erään ohitustien tarina

Viime sotien jälkeinen vuosikymmen oli liikennemäärien voimakkaan kasvun aikaa. Suurentuva autokanta merkitsi suuria muutoksia tieverkolle, kun kärryteistä alkunsa saaneet kulkuväylät piti muuttaa suurempiin nopeuksiin ja liikennemääriin sopivaksi. Kaikkialla Suomessa teitä tasoitettiin ja mutkia oiottiin. Yksi ajan uutuuksista oli kestopäällyste, jota alettiin levitellä pääteiden pintaan.

Tie- ja vesirakennushallitus suunnitteli tämän maiseman
poikki kulkevaa tietä 1950-luvulla. Suodenniemen kunta
puolestaan esitti, että tie kulkisi edessä näkyvältä sahalta
suoraan tähän kuvanottopaikalle. Etualalla kuvassa näkyy
nykyinen Röyskäntie, joka on osa vanhaa valtatietä.
Vasemmalla Helavuori, urheilutalo jää kuvaajan selän taakse.

Nämä liikenteen muutokset näkyivät myös Suodenniemellä. Vielä 1950-luvulla valtatie 11 Tampereelta Poriin kulki keskipitäjän läpi monin paikoin samalla kohtaa, missä nykyisin kulkee seututie 259. Senkin kehittämistä alettiin miettiä, sillä tiessä oli runsaasti mutkia ja korkeuseroja. Erityisesti tuolloisen Salmen sillan länsipuolella ollut jyrkkä mäki oli sekä hankala että vaarallinen. Tieviranomaisilla olikin tien suhteen useita suunnitelmia: pohjoiseksi vaihtoehdoksi nimetty malli tarkoitti olemassa olleen tielinjan uudistamista, eteläinen malli taas kokonaan uuden tien rakentamista aiempaa uudelle reitille. Ja kolmaskin malli näyttää olleen, vaikka sen sisällöstä en ole löytänyt tarkempia tietoja.

Valtatien kunnosta ja tulevaisuuden tarpeista tehtiin tutkimus, joka valmistui vuonna 1956. Siinä oli alempana näkyvä mielenkiintoinen hahmotelma Suodenniemen keskipitäjän uudeksi tielinjaukseksi. Ensimmäisessä vaiheessa oli määrä kunnostaa vanha Salmen silta ja madaltaa Salmen ahdetta. Seuraavassa vaiheessa työtä oli määrä jatkaa tekemällä ohitustie, jonka kautta kiireiset matkaajat voisivat ohittaa Suodenniemen kuntakeskuksen vauhtia hidastamatta.

Käytettävä toimintamalli ratkaistiin valtioneuvoston istunnossa joulukuussa 1957. Siellä päätettiin, että tie tulisi kulkemaan kokonaan uutta eteläistä linjausta noudattaen. Työt käynnistyivät jo ennen seuraavaa kevättä ja aikanaan tie valmistui sinne, missä se nykyisin kulkee.

Tästä tärkeästä päätöksestä huolimatta tieviranomaiset näyttävät jatkaneen nykyisen seututie 259:n uudistamisen suunnittelua. Lääninhallitus pyysi nimittäin elokuussa 1958 Suodenniemen kunnalta lausuntoa edellä mainittuun oikaisusuunnitelmaan. Syyskuussa antamassaan vastauksessa valtuusto totesi, että oikaisu Salmen sillan alueella tulisi suorittaa vetämällä tielinja salmesta nykyisen sahan tontilta suorinta tietä Itälinnan tontin ja nykyisen urheilutalon väliseen ahteeseen. Sitä vastoin kunnanisät ihmettelivät, miksi tie pitäisi viedä Jyrmysjärven asumattomalle etelärannalle etenkään tilanteessa, jossa uutta väylää oltiin jo rakentamassa kilometrien päähän Suodenniemen eteläosaan. Se esittikin kantanaan, että urheilutalolta tien pitäisi kulkea nykyistä linjaansa Mouhijärvelle niin, että Jyrmysjärven itäpuolella Teinilän kohdalla oleva mutka oikaistaisiin. Näiden töiden kustannuksiin kunnan ei katsottu voitavan osallistua, vaan varat tulisi saada valtion kassasta.

Ensimmäisessä vaiheessa oli määrä toteuttaa mustalla viivalla merkitty
tien oikaisu. Jatkosuunnitelmat on merkitty katkoviivalla. Kartassa
Jyrmysjärven itäpuolella näkyy tekstissä mainittu Teinilä, jonka kohdalla
tietä oikaistiin muistaakseni 1980-luvun alussa. Kartta sisältyy lopussa
mainittuun Tie- ja vesirakennushallituksen arkistokoteloon.

Oman lausuntonsa asiaan toimitti maanviljelijä Matti Helavuori, jonka elinkeinoon hänen tilansa halkaiseva tie olisi kiistatta vaikuttanut. Myös hän totesi, että suunnitelmat vaikuttivat vanhentuneilta kun uusi tie oli jo rakenteilla. Hän laski, että aiottu tielinja peittäisi alleen noin kolmanneksen Helavuoren peltoalasta, minkä lisäksi jäljelle jäävien kappaleiden viljely vaikeutuisi. Merkittävää oli myös se, että tilan päärakennus, aitta ja suuli jäisivät tien suoja-alueen piiriin. Tämä oli ongelma siksikin, että tilan vanha päärakennus, joka oli sijainnut nykyisen Röyskäntien varressa aivan Kelan taloa vastapäätä, oli purettu vuonna 1951 ja uusi talonpaikka oli sovittu yhdessä tieviranomaisten kanssa. Helavuori ehdotti, että tien oikaisu tehtäisiin kunnanvaltuuston ehdotuksen mukaisesti mutta niin, että hänen peltonsa kohdalle tehtäisiin tiehen alikulku, jonka kautta laitumella olevat lehmät pääsisivät entiseen tapaansa Kirkkojärven rantaan juomaan.

Uuden tielinjan suunnittelu näyttää päättyneen pian näiden tapahtumien jälkeen. Seuraavan kerran linjausta muutettiin 1970-luvulla, kun uusi Salmen silta valmistui nykyiseen paikkaansa ja Salmen jyrkkä ahde siinä samalla viimeinkin voitettiin. Lähellä kuitenkin oli, että Kittilän kylän asumusten välissä kulkisi nyt tie, joka kaartaisi Jyrmysjärven eteläpuolelta kohti Mouhijärveä.

Lähteet:
Tie- ja vesirakennushallituksen arkisto (A8.14:4; Fh 27), Kansallisarkisto.

Havaintoja Suodenniemen vanhoista kulkureiteistä

Selailin tässä eräänä iltana Jyväskylän yliopiston julkaisuarkistoa ja törmäsin kiinnostavaan vanhan Mouhijärven pitäjän kulkureittejä esittävään karttaan. En ole sellaista ennen nähnyt, vaikka olen joskus etsinytkin. Karttalöytö avasikin kiinnostavan ja harvinaisen ikkunan Suodenniemen kulkuteihin aikana ennen pitäjän nykyisten maanteiden valmistumista.

Kartan laatimisaika on ikävä kyllä hämärän peitossa, osin sen puutteellisten lähdemerkintöjen vuoksi. Sen alkuperäisen sijainnin tietäen voisi myös ajoituksesta saada lisätietoja. Suodenniemen vanhan saarnahuoneen sijainti siinä näkyy, joten sen perusteella ajoituksen voi rajata vuosien 1685 (jolloin ensimmäinen saarnahuone valmistui) ja 1831 (jolloin uusi kirkko valmistui Koippurinmäelle) välille. Joku karttaa tutkiva voi löytää siitä muitakin merkkejä, joilla ajoitusta voisi tarkentaa.

Vanha Pohjanlahden erätie oli edelleen käytössä tämän
kulkureittejä kuvaavan kartan valmistuessa. Järvilinjareittiä
Suodenniemeltä Laviaan kuljettiin kesät talvet.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi Suoden-, Palo-, Miekka- ja Lavijärven kautta kulkeneeseen väylään, jonka Johannes Maukonen jo toi esiin Pirulanvuorta koskevissa muistiinpanoissaan. Hän mainitsi reitin olleen ”jo ammon ajoista” käytetyn talvitien mutta lienee sitä käytetty kesälläkin ennen Suodenniemen ja Lavian välisen tien valmistumista. Maukosen mukaan tätä kautta kuljettiin Porin puoleen, mutta kartan perusteella Laviasta saattoi matkata muuallekin, kun tie haarautui siellä eri suuntiin.

Toinen kiinnostava kulkuväylä meni Pajuniemen halki Heinijärven rantaan ja sen yli kohti Kuorsumaata. Tämä lienee tunnettu kuorsumaalaisten vanha kirkkotie, josta Suodenniemen historiakirjassa on kerrottu. Tätä väylää on kai käytetty talvellakin, koska sen vieressä on Pajuniemen isojakokartan mukaan sijainnut Rekitie-nimisiä niittyjä. Tällä etapilla tapahtui toukokuun 21. päivänä vuonna 1820 tunnettu onnettomuus, kun Kuorsumaan Erolan torpparin Göran Henricsonin vene kaatui Heinijärvellä Keltinsaaren luona ja Henricson, hänen kaksissakymmenissä olleet poikansa ja tyttärensä sekä kaksi muuta veneessä ollutta hukkuivat.

Mielenkiintoinen on myös karttaan merkitty Mouhijärven puolelta Kortejärvestä Märkäjärven kautta Kirkkojärvelle kulkenut reitti. Siitä on kirjoitettu täällä jo aikaisemmin. Jouko Saikkala selvitti jo 1930-luvulla, että reittiä oli käytetty jo varhaisten eränkävijöiden toimesta matkattaessa Karkusta nykyisen Merikarvian kohdalta Pohjanlahdelle. Kiinnostavaa nähdä, että väylää näyttää käytetyn vielä tämän kartan laatimisen aikaan. Myös tuon eräreitin eteläinen haara on sekin ollut vielä käytössä: se kulki Karkusta Mätikön, Kirkkojärven ja Kallojärven kautta Mouhijärveen, josta ylös Kirkkojärvelle ja siellä pohjoiseen reittiin yhdistyen kohti Laviaa.

Mouhijärvi oli monien reittien risteyskohta. Ainakin osa
näistä reiteistä oli käytössä myös talvisin.

Näiden ennestään jossain määrin tiedossa olleiden väylien lisäksi kartta tarjoaa joitain ainakin itselleni vähemmän tuttuja reittejä. Nykyiseltä keskipitäjältä on päästy Mouhijärvelle Jyrmysjärven yli Hyynilänkankaan harjua seuraten Hyynilään, melkeinpä samaa reittiä kuin mihin sittemmin rakennettiin maantie. Kittilästä emäkirkolle päin on puolestaan päässyt Irriäisten ja Kallojärven kautta. Kiinnostava on myös Koivuniemen kylästä Lahdenperän suuntaan mennyt maareitti. Se lienee talvitie, koska Märkäjärvellä se kulkee vuoroin maalla ja vuoroin vedessä.

Karttaan on merkitty myös useita vesiteitä, jotka ilmeisesti ovat olleet tuohon aikaan kulkukelpoisia. Yksi tuollainen vesitie on Alhajärvestä Mouhijärveen kulkenut oja. Siinä vettä ainakin lienee riittänyt, sillä sen varrella on aikanaan ollut vesimyllykin. Heinijärvestä näyttää päässeen Karhijärvelle – taas yksi uusi tieto vanhoista vesiteistä. Ja Sävin suuntaankin on päässyt aika pitkälle vettä pitkin.

Kaikkiaan tämä alkuperältään vähän epäselväksi jäänyt kartta tarjoaa kiinnostavaa katseltavaa itse kullekin. Vanhoihin karttoihin tuntuu aina pätevän yksi sääntö: jokainen tekee niistä omat kiinnostavat löytönsä. Niin varmasti tästäkin.

Lähteet:

Mouhijärven seudun kartta, Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Suodenniemen seurakunnan vuoden 1820 kuolleiden luettelo, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Peltomaa Seppo: Heinijärvi. Lawiaa: Lavia-Seuran joulujulkaisu 2012, s. 29-32.

Väijytys Koirikuononahteessa

Tämän jutun tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Ikaalisten puolelle mutta ne sivuavat sen verran Suodenniemeäkin, että niistä on paikallaan täälläkin mainita.

Elettiin keskikesää 1808. Suomen sotana tunnettu tapahtumasarja oli alkanut alkuvuodesta ja Ruotsin armeija oli jo kevään mittaan joutunut vetäytymään Pohjanmaalle. Hämeenkyrön Järvenkylästä sinne johtava Hämeenkankaan tie kulki harjujonoa pitkin Suodenniemen pohjoispuolitse ja Kankaanpään ohi Vaasan suuntaan. Tie oli ruotsalaisten perässä seuranneiden venäläisten ainoa huoltotie nykyisen Pirkanmaan suunnasta Pohjanmaalle päin. Sen varrella oli joukko kestikievareita, joista Suodenniemeä lähimmät olivat Vehuvarpeen ja Niinisalon kievarit.

Suomen sodan tunnetuimpia hahmoja
on Sven Dufva. Kovia kahakoita
nähtiin muuallakin, eikä
vähiten Hämeenkankaantien varrella.
Kuva: Wikimedia Commons

Vehuvarpeen kestikievarinpitäjänä oli tuohon aikaan Jöran Mattsson, jota myös Varpeen kälmiksi kutsuttiin. Hänestä ei loppujen lopuksi ole paljonkaan ns. varmaa tietoa, mutta erilaisia tarinoita sitäkin enemmän. Hänen niskaansa on aikojen saatossa soviteltu niin konnan kuin sankarinkin viittaa. Hänen sanottiin olleen myös suuri noita, jolla oli taikavoimia. Onpa häneen liitetty rikollisenkin leimaa, mutta asiakirjoista ei sellaisille väitteille ole löytynyt vahvistusta. Jollei tätä seuraavaa sellaiseksi lasketa.

Sota näkyi Kälmin kotipiirissä. Tiellä kulki usein venäläisten kuormastoja, joista osa oli kasakoiden suojaamia. Syytä suojaamiseen olikin, sillä vaikka Ruotsin armeijaa ei näillä seuduilla enää näkynyt, jouduttiin paikallisten asukkaiden kanssa toisinaan rettelöihin. Heinäkuussa kahakoitiin saman tien varressa Karvian Skantsissa (ks. alempana oleva kartta) niin, että uhreja tuli molemmin puolin.

Kälmi lienee tarkkaillut venäläisten liikkeitä ja havainnut niissä samanlaisina toistuvia rutiineita. Kuriireita tuli ja meni, tavaraa liikkui. Jossain vaiheessa hän on alkanut suunnitella ryöstöä ja alkanut kerätä lähipiiristään ihmisiä mukaan hankkeeseen.

Milloin suunnitelma toteutettiin, ei ole tarkalleen tiedossa. Eri kertomuksista päätellen se voisi olla tapahtunut heinäkuun lopussa tai elokuun alussa. Tapahtumapaikaksi perimätieto kertoo Varppeesta vähän Kankaanpään suuntaan olevan Koirikuononahteen (tunnettu myös Koiviston ahteena). Ajateltiin, että ylämäessä kärryjä vetävän hevosen oli pakko hidastaa ja ryöstäjäjoukko saisi silloin tilaisuutensa.

Ryöstön kulusta samoin kuin koko tapahtumaketjustakin on olemassa useita vähän toisistaan poikkeavia kertomuksia. Näyttää siltä, että kuriiri ilmaantui ahteeseen mukanaan ehkä vain yksi saattaja. Seipäillä ja ainakin yhdellä tuliaseella varustautunut miesjoukko pääsi tilanteen herraksi ja surmasi kuriirin. Saattaja ilmeisesti pääsi livahtamaan (tästä on olemassa ainakin yksi erittäinkin tarkka kuvaus) ja hälyttämään Järvenkylässä majailleet maanmiehensä. Sillä aikaa kuriirin ja ehkä hevosenkin ruumis haudattiin, kärryt työnnettiin suohon ja muutenkin tapahtumapaikkaa siistittiin. Sen jälkeen miehet hajaantuivat ryöstösaalis mukanaan tahoilleen odottamaan mitä tuleman piti.

Hämeenkyröstä (Kyrö) Pohjanmaalle kulkenut
Hämeenkankaantie erottuu hyvin tässä vuodelta 1806 peräisin
olevassa tiekartassa. Myös Vehuvarpeen kievari (Wehuvarpi)
on siinä merkittynä. Kuten nähdään, ei Suodenniemi vielä
ollut tieverkon varrella. Kyläteitä tietysti jo oli, muttei
varsinaisia maanteitä, joita olisi karttoihin merkitty.
Yksityiskohtana kartassa näkyy, että Suodenniemi on
merkitty siihen Kirkkojärven länsipuolelle. Kirkko oli
silloin siellä, joten se oli pitäjän "virallinen" keskuspaikka.

Kostoretkeä ei tarvinnut odottaa pitkään. Jo muutamaa päivää myöhemmin Hämeenkyröstä saapui sotilasosasto, joka alkoi etsiä kukin tahoilleen piiloutuneita syyllisiä. Heidän henkilöllisyytensä näyttää olleen etsijöiden tiedossa, niin hyvin vastaisku osui kohteisiinsa. Kun Kälmiä ei löytynyt kotoaan hänen vaimonsa vietiin vangiksi ja tilan rakennukset poltettiin. Samoin Sävilammin torppa lähellä Suodenniemen rajaa pistettiin tuleen. Myös muita vangitsemisia tehtiin ja ilmeisesti osa saaliistakin löytyi. Siihen sisältyneet hopearahat lienevät kuitenkin jääneen teille tietymättömille.

Näistä tapahtumista ehti kulua vuosikymmeniä, kunnes Johannes Maukonen –niminen opettaja saapui vuonna 1882 Suodenniemelle keräämään tietoa pitäjän muinaisjäännöksistä ja kansantarinoista. Suomen Muinaistieteellinen Seura oli päättänyt kartoittaa ne maanlaajuisesti ja lähettänyt siksi stipendiaatteja tutkimusretkille eri kihlakuntiin. Maukosen onnistui löytää Hämeenkankaantien juttuun uusia Suodenniemeen liittyviä tietoja, kun hän eräänä päivänä astui Lahdenperässä Mustapään mailla sijainneeseen Kivistön torppaan. Siellä hän tapasi torpparinleski Anna Yrjänäntyttären. Maukosen mukaan ”aivan täysissä voimissaan sekä ymmärryksen että muiston puolesta” ollut Anna oli 84-vuotias, joten ryöstön tapahtuma-aikaan hän oli siis ollut 9 vuoden ikäinen. Oletettavasti hän oli kuullut tapauksesta useasti elämänsä mittaan, kenties vain parin välikäden kautta.

Anna kertoi, että kun Kälmi alkoi kerätä joukkiota ryöstöä tekemään, hän otti yhteyttä vävyynsä, Iso-Sävin nuoreen isäntään Johan Johanssoniin. Tämä keräsi lähipiiristään miehiä mukaan porukkaan ja yhdessä joidenkin ikaalislaisten (perimätiedossa esiintyy joitakin nimiäkin) kanssa ryhdyttiin tuumasta toimeen. Anna kertoi tapahtumien kulusta jotakuinkin samoin kuin aiemmatkin kertojat mutta ryöstön jälkeisistä tapahtumista Suodenniemellä hän tiesi enemmän:

”Ikalisten puolella nämä [=venäläiset] polttivat Sävilammen talon ja Katajan torpan.[…] Mustajärven talossa Peräkunnan kylää, venäläiset toivat tupaan olkikuvon l. kimpun, jonka sytyttivät palamaan. Wihollisten pois mentyä, talossa oleva vanha ukko sammutti tulen, joten talo säilyi palamasta. Sävin kylän Iso-Sävin tuvassa oli edellisenä päivänä ollut tapettujen venäläisten nahkahihnoja, vaan vihollisten paikalle saapuessa isäntä ne kätki metsään sammalten alle. Wenäläiset ottivat talosta sian ja vasikan, jotka ne sitte paistoivat Sepän Pajamäellä.

Seutulaiset ennättivät ennen kostajoiden tuloa paeta metsään, mutta Wähä-Sävin isäntä l. vaari sekä vanha renki Matti joutuivat vihollisten vangiksi. Näillä kannatettiin voikorvoa Ikalisiin palatessa.”

Anna muisti, että Matti-renki olisi päässyt pakenemaan ja isäntä olisi viety Turkuun, mutta rippikirjan merkinnän mukaan Matti olisi ollut se Turkuun viety, sillä hänet on merkitty siellä kuolleeksi 30.10.1808.

Ison-Sävin 28-vuotias isäntä Johan Johansson lienee ollut yksi ryöstöön
osallistuneista. Hänen vaimonsa Gretha oli Varpeen kälmin tytär. Perhe
näyttää selvinneen eheänä Suomen sodan aikaisista melskeistä.
Kuva: Suodenniemen rippikirja 1807-1813, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto

Vähitellen tapaus alkoi painua taka-alalle, vaikka Vehuvarpeen kievarin pellosta kerrotaan joskus löytyneen hopeakolikoita. Kertomukset sentään jäivät. Vanha tiekin on meidän aikaamme säilynyt, valmiina aikamatkaajia varten.

[LISÄYS 28.2.2015: Tähän juttuun on jatkoa tarinassa Uusia tietoja Koirikuononahteen tapauksesta.]

Lähteet:

Maukonen Johannes: Muinaisjäännöksiä Tyrvään kihlakunnassa.  Käsikirjoitus vuodelta 1882, s. 71-73, Museoviraston arkisto.
Ikaalisten ja Suodenniemen seurakuntien arkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Carlsson Wilhelm: Entinen Ikalinen: historiallinen kertomus Ikalisten, Parkanon ja Kankaanpään pitäjistä. SKS:n toimituksia 47, Pitäjänkertomuksia 4. SKS, Helsinki 1871.

Koskelo Jaakko, Lammi Leo: Hämeenkankaantien varrelta. Ikaalinen-Seura, Ikaalinen 1987.
Kartta: Wäg-Karta öfver Finland 1806 (MHA, If. 1). Maanmittauslaitoksen historiallinen kartta-arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Veteen piirretty valtatie

Kävin joitakin aikoja sitten läpi Satakuntalaisen osakunnan aikanaan julkaisemaa Satakunta-sarjaa ja etsin sieltä Suodenniemen historiaan liittyviä kirjoituksia. Tuolloin en vielä hoksannut, että sarja löytyy verkosta vaan kuvasin vanhoja niteitä hiki hatussa kirjastossa.

Suodenniemeä koskevien tekstien joukossa oli Jouko Saikkalan erinomainen kirjoitus sarjan XI osassa, jossa hän kertoi Pohjois-Satakunnan vanhoista eräreiteistä, etenkin Karkun suunnalta Pohjanlahdelle kulkeneista. Joitain vuosia aiemmin samassa sarjassa Suomen varhaishistorian näkijäksi tituleerattu suomalaisen historiantutkimuksen suurmies Jalmari Jaakkola oli kertonut aiheesta laajemmin jotakuinkin koko Kokemäenjoen pohjoispuoliselta sisämaa-alueelta. Jaakkolan kirjoitus ilmestyi vuonna 1925 ja Saikkalan artikkeli eräänlaisena jatkona tai tarkennuksena siihen vuonna 1939.

Varhaisen eräkauden tutkimisessa on haasteensa, koska kirjallista aineistoa ei ole. Päätelmät onkin tehtävä myöhempien aikojen tietojen (esim. myöhempi vero- ja omistusrakenne), nimistön ja todennäköisyyksien pohjalta. Arkeologiset löydöt voisivat nekin auttaa, mutta niitä ei etenkään artikkelien ilmestymisen aikaan ollut mainittavasti tai varsinkaan systemaattisesti koottuna saatavilla.

Jouko Saikkalan artikkelissa kerrotaan, miten vanhat eräväylät kulkivat
Karkusta läpi Suodenniemen Pohjanlahdelle. Eteläinen reitti kulki Mouhijärven
kautta ja pohjoinen tuolloin selvästi suuremman Märkäjärven lävitse kartassa näkyvän
Nokkamaan ympäri. Jalmari Jaakkola oletti artikkelissaan vuonna 1925, että
toinen eräreitti kulki Kokemäenjoelta Sääksjärven kautta Mouhijärveen ja
siitä edelleen Laviaa kohti. Karttaan on ympyrällä merkitty Palojärven ja Miekka-
järven välinen kannas, joka oli ainakin ennen viimeinen kulkijan tiellä ollut
maakannas ennen Pohjanlahtea.

Tuon ajan matkantekoa miettiessään on otettava myös mielikuvitus avuksi, sillä maasto oli tuolloin lukuisia vuosisatoja sitten paljonkin erilainen nykyaikaan verrattuna: nykyisinkin maa kohoaa Suodenniemen pohjoisosassa noin 60 senttimetriä vuosisadassa, joten vuosisatojen aikana se on ehtinyt nousta jo muutamia metrejä. Lisäksi maanpinta on oiennut noustessaan. Seurauksena on, että nykyisin vähäiset ojatkin ovat voineet olla ihan käyttökelpoisia vesikulku-uria ihmisille, joille ne ovat merkinneet suunnilleen samaa kuin maantiet meille jälkeläisille. Pitää aina muistaa, että tuolloin vesi yhdisti alueita siinä missä maa erotti niitä.

Saikkala osoitti eri keinoin, kuinka entisajan erämiehet kulkivat Karkusta myöhempään Mouhijärven pitäjään Mätikkö-järvelle, josta tarjoutui kaksikin mahdollisuutta jatkaa matkaa merelle. Eteläinen reitti kulki Kirkkojärven, Kallojärven ja Mouhijärven kautta ylös Kourajärvelle, josta muinainen venemies jatkoi matkaansa Kirkkojärven, Suodenjärven, Palojärven ja Miekkajärven kautta Lavijärvelle. Pohjoisen reitin valinneet taas kulkivat Mätiköltä ylös Kortejärvelle, josta matka jatkui Syväjärven, Matalajärven, Märkäjärven, Leppälammin ja Koivuniemenjärven kautta Kirkkojärvelle. Molemmat reitit siis kohtasivat Kirkkojärvellä, mistä ne jatkuivat yhtenäisinä saavuttaen Pohjanlahden nykyisen Merikarvian kohdalla. Olettaen, että vesien virtaussuunnat eivät ole muuttuneet olisin varmaan entisajan erämiehenä käyttänyt pohjoista reittiä erälle mennessä ja eteläistä sieltä palatessa. Silloin olisin voinut lasketella sekä Leppijokea että Kourajokea myötävirtaan.

Muinaisen matkamiehen tie ei ollut helppo. Vaikka kulkukelpoisia vesiteitä lienee ollut nykyistä enemmän, piti venettä aika ajoin kuljettaa maakannasten yli. Yllä mainitulla ja kartassa näkyvällä eteläisellä reitillä sellaisia kohtia oli ainakin Mouhijärven ja Kallojärven välillä Vesunnissa, vaikka Mouhijärveen laskenut pieni virta ja matkan varrella tiettävästi ollut kapulatie lyhensivät ja helpottivat kantomatkaa. Lisäksi Kourajoessa on ehkä tuolloinkin ollut partaita, joiden yli venettä on täytynyt kantaa. Pohjoisella reitillä matkalla Mätiköltä Kortejärvelle lienee vettä riittänyt veneen alle koko matkalla, mutta sieltä Märkäjärvelle mennessä edessä on ollut ainakin joitakin kantourakoita. Kirkkojärven jälkeen yksi varma kantopaikka oli Palojärven ja Miekkajärven välisellä kannaksella. Se olikin kulkijalle eräänlainen helpotus, sillä ainakin ennen se oli reitin viimeinen maakannas ennen Pohjanlahtea.

Esi-isiemme matka saattoi taittua tätä muistuttavalla ruuhella.
Kuvassa oleva ruuhi kulki Brittein saarilla satakunta vuotta sitten.
Kuva: Wikimedia Commons/York Museums Trust

Vanhoista kulkijoista on jäänyt joitain jälkiä meidän löydettäväksemme. Suodenniemeltä on löydetty ainakin kaksi vanhaa ruuhta, vaikkakin niiden ajoitus voi olla muinaisaikaa uudempi. Niitä selvemmät merkit ovat kuitenkin löydettävissä nimistöstä, myös Suodenniemellä. Useimmat Suomen Taipale-nimisistä paikannimistä viittaavat kohtiin, joissa veneitä on kuljetettu maakannasten yli. Taipale-niminen paikka on Saikkalan mukaan ainakin edellä mainitussa Vesunnissa. Ja onhan Suodenniemelläkin Taipale, joka alkuaan oli Märkätaipaleen niminen. Tässäkin Taipale viittaa varhaisten kulkijoiden veneiden siirtelyyn, mutta arvailujen varaan jäänee, mistä märkä-etuliite tuli. Ehkä se liittyy useisiin pikkujärviin ja niiden välisiin lyhyisiin mutta toistuviin kuljetteluihin, jolloin kyse ei ollut selvästä siirtymisestä vesistöjen välillä vaan koskipaikkojen ja pikkulampien täplittämästä märästä taipaleesta. Kuka tietää.

Myöhemmät tutkimukset yleensä muuttavat vanhaa käsitystä menneisyyden tapahtumista mutta näyttää siltä, että Suodenniemi on jo varhaishistoriasta saakka sijainnut kulkuväylän varrella. Silloin pitäjä oli vielä erämaata, mutta ensimmäiset asukkaat saapuivat aikanaan varmaan näitä samoja reittejä pitkin. Tuon tapahtuman ajankohdasta on kiistelty, mutta Märkätaipaleen ja Leppälammin kylät lienevät olleet olemassa jo 1200-luvulla. Ja tietysti vesiteiden varressa, sillä ensimmäisiä varsinaisia maanteitä jouduttiin odottamaan vielä pitkään.

Lähteet:
Jaakkola Jalmari: Pohjois-Satakunnan vanha eräkulttuuri. Satakunta: kotiseutututkimuksia V, Satakuntalainen Osakunta 1925, s. 1-102.
Saikkala Jouko: Lisiä Sastamalan-Merikarvian linjan eräliikkeeseen ja asutukseen. Satakunta: kotiseutututkimuksia XI, Satakuntalainen Osakunta 1939, s. 133-156.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Salmen sillan kahta puolen

Kun mainitsee Salmen sillasta käydyn kamppailun, tulevat monien mieleen tuon sillan ympärillä riehuneet sisällissodan taistelut tai kenties 1960- ja 1970-lukujen väännöt sen uudesta sijainnista salmensa eteläpäässä. Ehkä kovimmat - tai ainakin kestoltaan pisimmät - kahinat sillasta käytiin kuitenkin jo paljon aikaisemmin, 1880- ja 1890-lukujen vaihteessa.

Uuden sillan paikka oli nykyisestä sillasta pohjoiseen
salmen toisessa päässä. Ylhäällä näkyy Kirkkojärvi
ja alhaalla Kourajärvi. Keskellä näkymää salmen
itärannalla on Niemen Tehtaiden omistama saha.

1880-luvun loppupuolella Salmen silta oli päässyt huonoon kuntoon. Kirkko- ja Kourajärven vesien säännöstely eli tarkemmin sanoen niiden lasku oli tehnyt vanhan sillan epävakaaksi. Se tarvitsi välttämättä tuntuvaa kohennusta tai ehkä vielä mieluummin rinnalleen kokonaan uuden sillan, minkä jälkeen huonokuntoinen vanha silta voitaisiin purkaa. Tuona aikana alueensa teiden ja siltojen kunnosta huolehtivat tientekolohkot, jonka Salmen sillan osalta muodostivat Mouhijärven, Suodenniemen ja Lavian kunnat. Lohkon edustajat kokoontuivat 27. tammikuuta 1888 Pohjakylän kansakoululle Suodenniemelle miettimään toimia, joihin sillankorjauksen suhteen ryhdyttäisiin.

Alku näytti lupaavalta: kokous päätti, että jo syksyllä 1888 alettaisiin rakentaa uutta siltaa, jonka päät tehtäisiin suodenniemeläisten taksvärkkityöllä kivestä ja keskiosa rakennettaisiin puusta. Kaikki näytti pitäjän osalta lupaavalta ja uudesta sillasta näytettiin päästävän piankin nauttimaan.

Samaan aikaan siltahankkeen kanssa eteni Tampereen ja Porin välisen rautatien rakentaminen. Eteläinen Suomi oli noussut kiskoille ja uusi rataosa oli sopiva jatko jo olemassa olevalle rataverkolle. Kun aikaa tammikuun kokouksesta kului, alettiin Mouhijärvellä ja Laviassa miettiä, olisiko puusta ja kivestä rakennettavalle vankalle sillalle enää käyttöä, kun raskaimmat kuljetukset siirtyisivät tuolloin Salmen sillan kautta kulkeneelta valtatieltä uudelle radalle.

Tientekolohkojen historia on varmaan monin osin ollut osakkaiden kiistelyä tiehankkeiden järkevyydestä, aikataulusta ja kustannuksista. Kiistoihin ajauduttiin myös nyt. Heinäkuun 13. päivänä 1891 pidetyssä lohkon kokouksessa lavialaiset ja mouhijärveläiset esittivät suodenniemeläisille, että Salmen juopaan tehtäisiin jo sovitun 40 100 markkaa maksavan sillan sijaan edullinen kivisillä päillä varustettu puinen lauttasilta. Suodenniemen edusmiehet sanoutuivat jo kokouksen aikana yksimielisesti irti tästä uudesta ehdotuksesta ja tekivät valituksen läänin kuvernöörille. Seurasi katkeran kamppailun aika.

Suodenniemeläisten valituskirjelmä sisälsi lukuisan määrän perusteluita, joilla pitäjäläiset perustelivat ”oikean” sillan tarvetta. Syitä oli kaikkiaan kahdeksan kappaletta. Ensinnäkään lauttasilloista ei lohkon alueella ollut aikaisempia kokemuksia. Toiseksi vanha silta oli tavallinen puusilta eikä kulkuväylää pitänyt huonontaa. Ja kolmanneksi alkuperäinen siltapäätös oli jo saavuttanut lainvoiman, joten siitäkään syystä tientekolohkon muiden osakkaiden vaatimuksiin ei tullut suostua. Suodenniemen kuntakokouksen asiamiehenä toiminut Luukin puustellin vuokraaja Malakias Matinpoika Luuki lisäsi vielä, etteivät muut kauhistelisi sillan korkeaa hintaa, jos se rakennettaisiin heidän pitäjiensä alueelle.

Salmessa oli valittajien mukaan myös taaja veneliikenne. Lauttasillan myötä kirkkoveneiden kulku Kourajärveltä kirkolle vaarantuisi, minkä lisäksi etenkin kelirikkojen aikana papin kulku pappilasta (sijaitsi nykyisen Putajantien varrella Pajuniemessä) kirkolle ja saattoväen kulku kirkolta tuolloin käytössä olleelle vanhalle hautausmaalle Suodenniemen kylään voisivat estyä.

Valitusasiakirjoihin sisältyy myös nahkuri Oskar Ahlforsin
ja tämän oppilaan Viktor Lehdon tekemä Salmen ahteen
korkeusmittaus. Tuon ajan syli oli noin kaksi metriä,
joten rinteen korkeudeksi mitattiin noin 20 metriä.

Tientekovelvollisia huoletti myös Pajuniemen puoleisen rinteen jyrkkyys, joka uuden sillan ollessa entistä lähempänä veden pintaa tulisi niin korkeaksi, ettei raskaampien kuormien kuljettaminen enää onnistuisi. Isäntien mieltä vaivasi, että he jatkossa joutuisivat todistamaan rinteessä ”mitä hirmuisinta eläin rääkkäystä, jota mielellämme jäisimme näkemättä.” Jos salmeen rakennettaisiin lauttasilta oli valittajien mielestä vielä vaara siitä, että vesi sillan yläpuolella nousisi keväisin niin korkealle, että sillan kupeessa tuolloin olleet meijeri, höyrymylly ja höyrysaha vaurioituisivat.

Suodenniemeläisillä oli siltahankkeen viivästymisen vuoksi vielä yksi muukin huoli: rakennuspaikalle oli kuljetettu suuri määrä kiveä ja 500 tukkirunkoa, jotka riitelyn alettua olivat jääneet salmen rannalle lahoamaan. Malakias Luuki vaatikin paitsi uuden päätöksen kumoamista myös pilalle menneen puutavaran korvaamista pitäjäläisille.

Tientekolohkon muiden pitäjien edustajat lähtivät määrätietoisesti puolustamaan kantaansa omassa kirjelmässään. He eivät uskoneet kelirikkojen tuovan lauttasillalle ongelmia, sillä salmessa kävi ”tuskin huomattava virta”. Myöskään tulvariskin kasvuun he eivät uskoneet. Sitä paitsi suodenniemeläisten Kourajärveltä tulevat kirkkoveneet eivät vastineen mukaan kulkeneet salmen kautta, vaan ne jäivät Kittilän rantaan. Mitä taas tuli lahoaviin tukkeihin, oli ne mouhijärveläisten mukaan jo lähes kokonaan käytetty vanhan sillan korjaukseen. ”Lauttasiltapuolueen” kärkimiehen mouhijärveläisen A. Hildénin allekirjoittama vastine pyysikin kuvernööriä hylkäämään suodenniemeläisten valituksen ja pitämään voimassa heidän heinäkuussa 1891 tekemänsä päätöksen.

Tähän suodenniemeläiset laativat vielä yhden vastineen, jossa he esittivät tarkempia mittauksia Pajuniemen puoleisen ahteen korkeudesta ja toimittivat todistuksen siitä, että osa kirkkoveneistä kulki vesitse kirkolle saakka. Mukana seurasi todistus myös siitä, että tukkeja ei ollut käytetty vanhaan siltaan.

Nimimerkki Sepeteuksen pojan poika ilkkui lautta-
siltahanketta Tampereen Uutisissa maaliskuussa 1892,
pian kuvernöörin päätöksen jälkeen. Tekstissä lauttasillan
tuon ajan nimitys flotasilta on saanut plutasillan muodon.

Mouhijärven kruununnimismies Herman Wahlroos asettui saatekirjeessään kuvernöörille suodenniemeläisten kannalle. Tammikuussa 1892 antamassaan ratkaisussa kuvernöörinvirasto kävi tapauksen läpi ja tuli siihen tulokseen, että suodenniemeläisillä oli puolellaan yksi kiistaton tosiasia: tammikuussa 1888 tehty päätös oli jo aikanaan saanut lainvoiman eli lavialaiset ja mouhijärveläiset olivat ehdotuksineen auttamattomasti myöhässä. Lahonneeksi väitetyn puutavaran korvausasiaan virasto ei ottanut kantaa vaan kehotti pitäjäläisiä ajamaan asiaansa tarvittaessa käräjillä.

Sen selvittäminen, vietiinkö puunkorvausasia käräjille vai ei jää seuraavan maakunta-arkistomatkani tehtäväksi mutta alkuperäisen suunnitelman mukaisena sillan rakentaminen kuitenkin toteutui. Uusi silta valmistui vuonna 1894 ja palveli tehtävässään moitteettomasti seuraavat vuosikymmenet. 1950-luvulla se siirrettiin valtion ylläpidettäväksi ja silloisessa tarkastuksessa siinä havaittiin vain puuosien tervauksen puutteita ja jo rakennusaikana tapahtuneita tukirakenteiden siirtymiä. Niine hyvineen valtio sen haltuunsa otti. Siltapaikan vieressä ja lauttasillan vastustajien huolenaiheena olleet meijeri, höyrymylly ja höyrysaha eivät näitä vaiheita nähneet. Ne tuhoutuivat tulipalossa tasan viikko sen jälkeen, kun kuvernööri oli antanut silta-asiassa ratkaisunsa.

Salmen uusi silta valmistui alkuperäisen suunnitelman mukaisena vuonna 1894.

Lähteet:
Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto (päätös nro 5, Df:10 ja AD II 14/95 1891, Eba:1054), Turun maakunta-arkisto.
Tie- ja vesirakennushallituksen arkisto (A8.14:4; Fh 27), Kansallisarkisto.

Lehtileike: Tampereen Uutiset 23.3.1892, Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

Uusi Suometar 26.1.1892.

Ilmakuva: Maanmittauslaitos.