Veteen piirretty valtatie

Kävin joitakin aikoja sitten läpi Satakuntalaisen osakunnan aikanaan julkaisemaa Satakunta-sarjaa ja etsin sieltä Suodenniemen historiaan liittyviä kirjoituksia. Tuolloin en vielä hoksannut, että sarja löytyy verkosta vaan kuvasin vanhoja niteitä hiki hatussa kirjastossa.

Suodenniemeä koskevien tekstien joukossa oli Jouko Saikkalan erinomainen kirjoitus sarjan XI osassa, jossa hän kertoi Pohjois-Satakunnan vanhoista eräreiteistä, etenkin Karkun suunnalta Pohjanlahdelle kulkeneista. Joitain vuosia aiemmin samassa sarjassa Suomen varhaishistorian näkijäksi tituleerattu suomalaisen historiantutkimuksen suurmies Jalmari Jaakkola oli kertonut aiheesta laajemmin jotakuinkin koko Kokemäenjoen pohjoispuoliselta sisämaa-alueelta. Jaakkolan kirjoitus ilmestyi vuonna 1925 ja Saikkalan artikkeli eräänlaisena jatkona tai tarkennuksena siihen vuonna 1939.

Varhaisen eräkauden tutkimisessa on haasteensa, koska kirjallista aineistoa ei ole. Päätelmät onkin tehtävä myöhempien aikojen tietojen (esim. myöhempi vero- ja omistusrakenne), nimistön ja todennäköisyyksien pohjalta. Arkeologiset löydöt voisivat nekin auttaa, mutta niitä ei etenkään artikkelien ilmestymisen aikaan ollut mainittavasti tai varsinkaan systemaattisesti koottuna saatavilla.

Jouko Saikkalan artikkelissa kerrotaan, miten vanhat eräväylät kulkivat
Karkusta läpi Suodenniemen Pohjanlahdelle. Eteläinen reitti kulki Mouhijärven
kautta ja pohjoinen tuolloin selvästi suuremman Märkäjärven lävitse kartassa näkyvän
Nokkamaan ympäri. Jalmari Jaakkola oletti artikkelissaan vuonna 1925, että
toinen eräreitti kulki Kokemäenjoelta Sääksjärven kautta Mouhijärveen ja
siitä edelleen Laviaa kohti. Karttaan on ympyrällä merkitty Palojärven ja Miekka-
järven välinen kannas, joka oli ainakin ennen viimeinen kulkijan tiellä ollut
maakannas ennen Pohjanlahtea.

Tuon ajan matkantekoa miettiessään on otettava myös mielikuvitus avuksi, sillä maasto oli tuolloin lukuisia vuosisatoja sitten paljonkin erilainen nykyaikaan verrattuna: nykyisinkin maa kohoaa Suodenniemen pohjoisosassa noin 60 senttimetriä vuosisadassa, joten vuosisatojen aikana se on ehtinyt nousta jo muutamia metrejä. Lisäksi maanpinta on oiennut noustessaan. Seurauksena on, että nykyisin vähäiset ojatkin ovat voineet olla ihan käyttökelpoisia vesikulku-uria ihmisille, joille ne ovat merkinneet suunnilleen samaa kuin maantiet meille jälkeläisille. Pitää aina muistaa, että tuolloin vesi yhdisti alueita siinä missä maa erotti niitä.

Saikkala osoitti eri keinoin, kuinka entisajan erämiehet kulkivat Karkusta myöhempään Mouhijärven pitäjään Mätikkö-järvelle, josta tarjoutui kaksikin mahdollisuutta jatkaa matkaa merelle. Eteläinen reitti kulki Kirkkojärven, Kallojärven ja Mouhijärven kautta ylös Kourajärvelle, josta muinainen venemies jatkoi matkaansa Kirkkojärven, Suodenjärven, Palojärven ja Miekkajärven kautta Lavijärvelle. Pohjoisen reitin valinneet taas kulkivat Mätiköltä ylös Kortejärvelle, josta matka jatkui Syväjärven, Matalajärven, Märkäjärven, Leppälammin ja Koivuniemenjärven kautta Kirkkojärvelle. Molemmat reitit siis kohtasivat Kirkkojärvellä, mistä ne jatkuivat yhtenäisinä saavuttaen Pohjanlahden nykyisen Merikarvian kohdalla. Olettaen, että vesien virtaussuunnat eivät ole muuttuneet olisin varmaan entisajan erämiehenä käyttänyt pohjoista reittiä erälle mennessä ja eteläistä sieltä palatessa. Silloin olisin voinut lasketella sekä Leppijokea että Kourajokea myötävirtaan.

Muinaisen matkamiehen tie ei ollut helppo. Vaikka kulkukelpoisia vesiteitä lienee ollut nykyistä enemmän, piti venettä aika ajoin kuljettaa maakannasten yli. Yllä mainitulla ja kartassa näkyvällä eteläisellä reitillä sellaisia kohtia oli ainakin Mouhijärven ja Kallojärven välillä Vesunnissa, vaikka Mouhijärveen laskenut pieni virta ja matkan varrella tiettävästi ollut kapulatie lyhensivät ja helpottivat kantomatkaa. Lisäksi Kourajoessa on ehkä tuolloinkin ollut partaita, joiden yli venettä on täytynyt kantaa. Pohjoisella reitillä matkalla Mätiköltä Kortejärvelle lienee vettä riittänyt veneen alle koko matkalla, mutta sieltä Märkäjärvelle mennessä edessä on ollut ainakin joitakin kantourakoita. Kirkkojärven jälkeen yksi varma kantopaikka oli Palojärven ja Miekkajärven välisellä kannaksella. Se olikin kulkijalle eräänlainen helpotus, sillä ainakin ennen se oli reitin viimeinen maakannas ennen Pohjanlahtea.

Esi-isiemme matka saattoi taittua tätä muistuttavalla ruuhella.
Kuvassa oleva ruuhi kulki Brittein saarilla satakunta vuotta sitten.
Kuva: Wikimedia Commons/York Museums Trust

Vanhoista kulkijoista on jäänyt joitain jälkiä meidän löydettäväksemme. Suodenniemeltä on löydetty ainakin kaksi vanhaa ruuhta, vaikkakin niiden ajoitus voi olla muinaisaikaa uudempi. Niitä selvemmät merkit ovat kuitenkin löydettävissä nimistöstä, myös Suodenniemellä. Useimmat Suomen Taipale-nimisistä paikannimistä viittaavat kohtiin, joissa veneitä on kuljetettu maakannasten yli. Taipale-niminen paikka on Saikkalan mukaan ainakin edellä mainitussa Vesunnissa. Ja onhan Suodenniemelläkin Taipale, joka alkuaan oli Märkätaipaleen niminen. Tässäkin Taipale viittaa varhaisten kulkijoiden veneiden siirtelyyn, mutta arvailujen varaan jäänee, mistä märkä-etuliite tuli. Ehkä se liittyy useisiin pikkujärviin ja niiden välisiin lyhyisiin mutta toistuviin kuljetteluihin, jolloin kyse ei ollut selvästä siirtymisestä vesistöjen välillä vaan koskipaikkojen ja pikkulampien täplittämästä märästä taipaleesta. Kuka tietää.

Myöhemmät tutkimukset yleensä muuttavat vanhaa käsitystä menneisyyden tapahtumista mutta näyttää siltä, että Suodenniemi on jo varhaishistoriasta saakka sijainnut kulkuväylän varrella. Silloin pitäjä oli vielä erämaata, mutta ensimmäiset asukkaat saapuivat aikanaan varmaan näitä samoja reittejä pitkin. Tuon tapahtuman ajankohdasta on kiistelty, mutta Märkätaipaleen ja Leppälammin kylät lienevät olleet olemassa jo 1200-luvulla. Ja tietysti vesiteiden varressa, sillä ensimmäisiä varsinaisia maanteitä jouduttiin odottamaan vielä pitkään.

Lähteet:
Jaakkola Jalmari: Pohjois-Satakunnan vanha eräkulttuuri. Satakunta: kotiseutututkimuksia V, Satakuntalainen Osakunta 1925, s. 1-102.
Saikkala Jouko: Lisiä Sastamalan-Merikarvian linjan eräliikkeeseen ja asutukseen. Satakunta: kotiseutututkimuksia XI, Satakuntalainen Osakunta 1939, s. 133-156.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.