Salmen sillan kahta puolen

Kun mainitsee Salmen sillasta käydyn kamppailun, tulevat monien mieleen tuon sillan ympärillä riehuneet sisällissodan taistelut tai kenties 1960- ja 1970-lukujen väännöt sen uudesta sijainnista salmensa eteläpäässä. Ehkä kovimmat - tai ainakin kestoltaan pisimmät - kahinat sillasta käytiin kuitenkin jo paljon aikaisemmin, 1880- ja 1890-lukujen vaihteessa.

Uuden sillan paikka oli nykyisestä sillasta pohjoiseen
salmen toisessa päässä. Ylhäällä näkyy Kirkkojärvi
ja alhaalla Kourajärvi. Keskellä näkymää salmen
itärannalla on Niemen Tehtaiden omistama saha.

1880-luvun loppupuolella Salmen silta oli päässyt huonoon kuntoon. Kirkko- ja Kourajärven vesien säännöstely eli tarkemmin sanoen niiden lasku oli tehnyt vanhan sillan epävakaaksi. Se tarvitsi välttämättä tuntuvaa kohennusta tai ehkä vielä mieluummin rinnalleen kokonaan uuden sillan, minkä jälkeen huonokuntoinen vanha silta voitaisiin purkaa. Tuona aikana alueensa teiden ja siltojen kunnosta huolehtivat tientekolohkot, jonka Salmen sillan osalta muodostivat Mouhijärven, Suodenniemen ja Lavian kunnat. Lohkon edustajat kokoontuivat 27. tammikuuta 1888 Pohjakylän kansakoululle Suodenniemelle miettimään toimia, joihin sillankorjauksen suhteen ryhdyttäisiin.

Alku näytti lupaavalta: kokous päätti, että jo syksyllä 1888 alettaisiin rakentaa uutta siltaa, jonka päät tehtäisiin suodenniemeläisten taksvärkkityöllä kivestä ja keskiosa rakennettaisiin puusta. Kaikki näytti pitäjän osalta lupaavalta ja uudesta sillasta näytettiin päästävän piankin nauttimaan.

Samaan aikaan siltahankkeen kanssa eteni Tampereen ja Porin välisen rautatien rakentaminen. Eteläinen Suomi oli noussut kiskoille ja uusi rataosa oli sopiva jatko jo olemassa olevalle rataverkolle. Kun aikaa tammikuun kokouksesta kului, alettiin Mouhijärvellä ja Laviassa miettiä, olisiko puusta ja kivestä rakennettavalle vankalle sillalle enää käyttöä, kun raskaimmat kuljetukset siirtyisivät tuolloin Salmen sillan kautta kulkeneelta valtatieltä uudelle radalle.

Tientekolohkojen historia on varmaan monin osin ollut osakkaiden kiistelyä tiehankkeiden järkevyydestä, aikataulusta ja kustannuksista. Kiistoihin ajauduttiin myös nyt. Heinäkuun 13. päivänä 1891 pidetyssä lohkon kokouksessa lavialaiset ja mouhijärveläiset esittivät suodenniemeläisille, että Salmen juopaan tehtäisiin jo sovitun 40 100 markkaa maksavan sillan sijaan edullinen kivisillä päillä varustettu puinen lauttasilta. Suodenniemen edusmiehet sanoutuivat jo kokouksen aikana yksimielisesti irti tästä uudesta ehdotuksesta ja tekivät valituksen läänin kuvernöörille. Seurasi katkeran kamppailun aika.

Suodenniemeläisten valituskirjelmä sisälsi lukuisan määrän perusteluita, joilla pitäjäläiset perustelivat ”oikean” sillan tarvetta. Syitä oli kaikkiaan kahdeksan kappaletta. Ensinnäkään lauttasilloista ei lohkon alueella ollut aikaisempia kokemuksia. Toiseksi vanha silta oli tavallinen puusilta eikä kulkuväylää pitänyt huonontaa. Ja kolmanneksi alkuperäinen siltapäätös oli jo saavuttanut lainvoiman, joten siitäkään syystä tientekolohkon muiden osakkaiden vaatimuksiin ei tullut suostua. Suodenniemen kuntakokouksen asiamiehenä toiminut Luukin puustellin vuokraaja Malakias Matinpoika Luuki lisäsi vielä, etteivät muut kauhistelisi sillan korkeaa hintaa, jos se rakennettaisiin heidän pitäjiensä alueelle.

Salmessa oli valittajien mukaan myös taaja veneliikenne. Lauttasillan myötä kirkkoveneiden kulku Kourajärveltä kirkolle vaarantuisi, minkä lisäksi etenkin kelirikkojen aikana papin kulku pappilasta (sijaitsi nykyisen Putajantien varrella Pajuniemessä) kirkolle ja saattoväen kulku kirkolta tuolloin käytössä olleelle vanhalle hautausmaalle Suodenniemen kylään voisivat estyä.

Valitusasiakirjoihin sisältyy myös nahkuri Oskar Ahlforsin
ja tämän oppilaan Viktor Lehdon tekemä Salmen ahteen
korkeusmittaus. Tuon ajan syli oli noin kaksi metriä,
joten rinteen korkeudeksi mitattiin noin 20 metriä.

Tientekovelvollisia huoletti myös Pajuniemen puoleisen rinteen jyrkkyys, joka uuden sillan ollessa entistä lähempänä veden pintaa tulisi niin korkeaksi, ettei raskaampien kuormien kuljettaminen enää onnistuisi. Isäntien mieltä vaivasi, että he jatkossa joutuisivat todistamaan rinteessä ”mitä hirmuisinta eläin rääkkäystä, jota mielellämme jäisimme näkemättä.” Jos salmeen rakennettaisiin lauttasilta oli valittajien mielestä vielä vaara siitä, että vesi sillan yläpuolella nousisi keväisin niin korkealle, että sillan kupeessa tuolloin olleet meijeri, höyrymylly ja höyrysaha vaurioituisivat.

Suodenniemeläisillä oli siltahankkeen viivästymisen vuoksi vielä yksi muukin huoli: rakennuspaikalle oli kuljetettu suuri määrä kiveä ja 500 tukkirunkoa, jotka riitelyn alettua olivat jääneet salmen rannalle lahoamaan. Malakias Luuki vaatikin paitsi uuden päätöksen kumoamista myös pilalle menneen puutavaran korvaamista pitäjäläisille.

Tientekolohkon muiden pitäjien edustajat lähtivät määrätietoisesti puolustamaan kantaansa omassa kirjelmässään. He eivät uskoneet kelirikkojen tuovan lauttasillalle ongelmia, sillä salmessa kävi ”tuskin huomattava virta”. Myöskään tulvariskin kasvuun he eivät uskoneet. Sitä paitsi suodenniemeläisten Kourajärveltä tulevat kirkkoveneet eivät vastineen mukaan kulkeneet salmen kautta, vaan ne jäivät Kittilän rantaan. Mitä taas tuli lahoaviin tukkeihin, oli ne mouhijärveläisten mukaan jo lähes kokonaan käytetty vanhan sillan korjaukseen. ”Lauttasiltapuolueen” kärkimiehen mouhijärveläisen A. Hildénin allekirjoittama vastine pyysikin kuvernööriä hylkäämään suodenniemeläisten valituksen ja pitämään voimassa heidän heinäkuussa 1891 tekemänsä päätöksen.

Tähän suodenniemeläiset laativat vielä yhden vastineen, jossa he esittivät tarkempia mittauksia Pajuniemen puoleisen ahteen korkeudesta ja toimittivat todistuksen siitä, että osa kirkkoveneistä kulki vesitse kirkolle saakka. Mukana seurasi todistus myös siitä, että tukkeja ei ollut käytetty vanhaan siltaan.

Nimimerkki Sepeteuksen pojan poika ilkkui lautta-
siltahanketta Tampereen Uutisissa maaliskuussa 1892,
pian kuvernöörin päätöksen jälkeen. Tekstissä lauttasillan
tuon ajan nimitys flotasilta on saanut plutasillan muodon.

Mouhijärven kruununnimismies Herman Wahlroos asettui saatekirjeessään kuvernöörille suodenniemeläisten kannalle. Tammikuussa 1892 antamassaan ratkaisussa kuvernöörinvirasto kävi tapauksen läpi ja tuli siihen tulokseen, että suodenniemeläisillä oli puolellaan yksi kiistaton tosiasia: tammikuussa 1888 tehty päätös oli jo aikanaan saanut lainvoiman eli lavialaiset ja mouhijärveläiset olivat ehdotuksineen auttamattomasti myöhässä. Lahonneeksi väitetyn puutavaran korvausasiaan virasto ei ottanut kantaa vaan kehotti pitäjäläisiä ajamaan asiaansa tarvittaessa käräjillä.

Sen selvittäminen, vietiinkö puunkorvausasia käräjille vai ei jää seuraavan maakunta-arkistomatkani tehtäväksi mutta alkuperäisen suunnitelman mukaisena sillan rakentaminen kuitenkin toteutui. Uusi silta valmistui vuonna 1894 ja palveli tehtävässään moitteettomasti seuraavat vuosikymmenet. 1950-luvulla se siirrettiin valtion ylläpidettäväksi ja silloisessa tarkastuksessa siinä havaittiin vain puuosien tervauksen puutteita ja jo rakennusaikana tapahtuneita tukirakenteiden siirtymiä. Niine hyvineen valtio sen haltuunsa otti. Siltapaikan vieressä ja lauttasillan vastustajien huolenaiheena olleet meijeri, höyrymylly ja höyrysaha eivät näitä vaiheita nähneet. Ne tuhoutuivat tulipalossa tasan viikko sen jälkeen, kun kuvernööri oli antanut silta-asiassa ratkaisunsa.

Salmen uusi silta valmistui alkuperäisen suunnitelman mukaisena vuonna 1894.

Lähteet:
Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto (päätös nro 5, Df:10 ja AD II 14/95 1891, Eba:1054), Turun maakunta-arkisto.
Tie- ja vesirakennushallituksen arkisto (A8.14:4; Fh 27), Kansallisarkisto.

Lehtileike: Tampereen Uutiset 23.3.1892, Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

Uusi Suometar 26.1.1892.

Ilmakuva: Maanmittauslaitos.