Makkosen talo vuonna 1782

Katselin taas hiljattain Suodenniemen vanhojen uudistuskarttojen joukossa olevia isojakokarttoja sekä niihin liittyviä selityslehtiä. Viimeksi mainitut ovat aika mutkikkaita tulkittavia, vaikka ne onkin selvästi laadittu yhtenäistä kaavaa noudattaen. Makkosen (eli Makkoisen) yksinäistaloa koskeva kartta oli harmillisesti jäänyt keskeneräiseksi, kuten myös aiemmin puheena olleen Isosävin talon kartta. Selityslehteen sen sijaan sisältyi jälleen kiinnostava katsaus 1700-luvun lopun talon elämään ja toimeentuloon.

Eräs kiinnostava osa kertomusta on sen kulkuyhteyksiä valottava osuus. Siitä aiheesta en ole tältä ajalta löytänyt kovin paljon tietoja, yhtä karttaa lukuun ottamatta. Alla mainittu Suuri Karijärvi saattaisi olla Karhijärvi mutta yleensä ottaen vesireittikuvaus kysyy enemmän kuin vastaa. Jos joku keksii mitä reittiä siinä tarkoitetaan, olisi sitä koskeva kommentti enemmän kuin tervetullut.

Kertomus sijoittuu aikaan, jolloin Makkonen laskettiin vielä Mouhijärveen eikä Suodenniemeen kuuluvaksi. Syy siihen selviää alempana. Vuoden 1851 kihlakunnankartassa Suodenniemen kappelin raja kulkee yhä sen länsipuolelta mutta pian sen jälkeen tilanne muuttui. Samoihin aikoihin raja siirtyi myös pitäjän länsireunalla, kun suuri osa Pyykoskenmaasta siirrettiin Lavian osaksi.

Kertomuksessa mainitussa vuoden 1684 kartassa Makkosen talo
 ja lähimmät tilukset näkyvät hienosti. Aidatuilta viljelyksiltä
johtaa veräjän kautta kulkuväylä kohti Mouhijärveä.

Mutta tässä tämä itse kääntämäni Makkosta koskeva tilakuvaus vuodelta 1782. Kaavamaisen muotoilunsa avulla sen ja samana vuonna laaditun Isosävin kertomuksen välillä on helppo tehdä vertailua.

"Tämä talo sijaitsee kauniilla niemiylängöllä Maajärven ja Märkäjärven välissä. Niistä vesi laskee viiden erillisen mutta toisiinsa kytkeytyvän joen ja puron, sekä neljän pienen kosken ja toisiinsa kytkeytyvien järvien kautta Suureen Karijärveen, ja siitä useiden järvien ja jokien kautta Ulvilan pitäjässä mereen neljän peninkulman matkan jälkeen. Puolentoista peninkulman päässä Porin kaupungista, Suuren Karijärven ja meren välillä on 14 eri koskea, joista ensimmäiset 11 ovat veneellä kuljettavia ja 3 viimeistä sellaisia, että veneet on kannettava niiden ohi maata myöten. Tämän vuoksi tätä täältä viimeksi mainittuun kaupunkiin johtavaa vesireittiä ei saada kulkukelpoiseksi ilman Kuninkaallisen Majesteetin armollista asioihin puuttumista.

[Mouhijärven] emäkirkolle, joka sijaitsee talosta lähinnä etelään, on matkaa noin peninkulma ja Suodenniemen [vanhan hautausmaan kohdalla sijainneelle] kappelikirkolle, joka sijaitsee talolta lännen suuntaan, ⅞ peninkulmaa.

 

Turun ja Vaasan maaherrakunnat yhdistävälle yleiselle maantielle on täältä matkaa puolitoista peninkulmaa ja sille kehnolle tielle, joka johtaa [Mouhijärven] emäkirkolta kappelikirkolle, puoli peninkulmaa. Viimeksi mainittu maantie jatkuu haastavana ratsastienä Lavian kylään, jossa tie jatkuu jalan kuljettavana tienä Porin kaupunkiin. Täältä sinne lasketaan olevan matkaa noin 9 peninkulmaa kesäisin kuljettavia teitä pitkin ja noin 7 peninkulmaa talviteitä pitkin. Turkuun täältä on matkaa 17 ja Tampereen kaupunkiin 6 ¾ peninkulmaa. Näin ollen on uskottavaa, etteivät talon asukkaat voi vaikeuksitta kuljettaa tavaroita muuna aikana kuin talvella.

1680-luvun alussa talo oli vielä Selkeen säteriin kuuluva torppa, mutta reduktion yhteydessä se erotettiin kruununtilaksi. Näin voi päätellä […] maanmittari [Olof] Mörtin [vuonna 1684 laatiman] kartan perusteella.

Makkosen tiluksien kartta on jäänyt kesken
mutta jotakin siitäkin kuitenkin näkee. Kiinnostavana
yksityiskohtana on kuvan alaosassa olevaan
puroon merkitty mylly (¤), joka lienee sama
pieni jalkamylly kuin mistä kertomuksessa puhutaan.

Vuoden 1754 maakirjassa Makkonen on kruunulle pidätettynä, arvoltaan ¼ vanhaa ja uutta manttaalia ja maksava äyrin ja 12 penninkiä veroa (skatt) sekä 8 taalaria 26 hopeaäyriä vuokraa (ränta), joka on Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin everstille palkaksi jaettu. Asuinrakennus on kelvollinen ja samanlainen kuin pitäjän muut vastaavat rakennukset.

Suoritetun jyvityksen perusteella on talon peltojen havaittu koostuvan hyvästä savisesta mullasta, jonka päällä on puolen kyynärän, korttelin [= n. 15 cm] tai joillain kohdin puolen korttelin paksuinen ruokamulta. Pellot ovat kohtuullisen tasaisia, kelvollisesti ojitettuja ja aidattuja ja niillä kasvaa vehnää, ruista, ohraa ja hieman kauraa, jotka asettuvat keskijyväluvultaan [=sadon suhde kylvöön] 6-7 jyvään.

Niityt ovat osittain kovaa maata, osittain enemmän tai vähemmän vetistä suomaata ja tehdyn mittauksen mukaan niistä saadaan heinää keskimäärin 30 aamia [1 aami = n. 51 kg; yhteen kärrykuormaan meni nelisen aamia heiniä] kesässä. Puolet niityistä on kehnosti aidattu ja ojitettu, minkä vuoksi heinänsaanti niistä ei ole niin hyvää kuin pitäisi. Siitä huolimatta asukkaat ruokkivat saadulla heinällä 4-5 hevosta, likimain 30 kytkettyä nautaa sekä 30 vuohta.

Metsiä on runsaasti, ne ovat kivikkoisia ja kasvavat honkaa, mäntyä, kuusta, koivua, haapaa ja leppää. Niistä saadaan taloon sahapuuta ja aineksia tervanpolttoon. Niistä riittää puuta myös kaikenlaiseen kotitarpeeseen. Talolla on hyvät mahdollisuudet peltojen ja niittyjen viljelykseen sekä raivata metsää ja soita, joista saa hyvää laidunmaata.

Asukkaat kalastavat nuotilla ja rysillä läheisillä Maajärvellä ja Märkäjärvellä. Niin saadaan kaikenlaista kalaa, mitä kotitarpeiksi tarvitaan.

 

Talolla on satasalkoinen humalisto. Pellavaa ja hamppua kasvatetaan omaan tarpeeseen. Tervaa poltetaan vuosittain 15-20 tynnyrin verran. Sen valmistukseen käytetään vain kantoja ja hakkuutähteitä. Asukkaat hankkivat tuloja myös myymällä viljaa Turkuun ja Poriin sekä kotieläimiä kierteleville Rauman ja Uudenkaupungin porvareille. Näin saatuja tuloja käytetään verojen ja maksujen suorittamiseen, minkä lisäksi jotakin voidaan saada myös säästöön.

Rippikirja kertoo, että kertomuksen laatimisaikaan Makkosta isännöi 33-vuotias Henric Andersson
vaimonsa Walborg Johansdotterin kanssa. Perheeseen kuului paitsi 3-vuotias poika Johan myös
edellisen isännän (tässä merkitty isäpuoleksi) Johan Johanssonin ja kertomuksen
valmistumisen aikoihin kuolleen vanhanisännän Johan Johanssonin perheet.

Talo omistaa pienen jalkamyllyn, joka sijaitsee 1/16 peninkulman päässä talosta. Se toimii keväisin ja syksyisin tulvaveden voimin. Vilja, jota ei ehditä jauhaa siellä, toimitetaan täältä puolen peninkulman päässä sijaitsevaan Taipaleen kylän kotitarvemyllyyn, josta tämä talo omistaa 1/16 osuuden. Tästä osuudesta maksetaan vuosittain tullimaksuna kruunulle kolme kappaa [1 kappa = n. 5,5 litraa] viljaa.

Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppanian vakinaiseen sotilasruotuun numero 111, jota majoittaja (fourier) Carl Packalen tällä hetkellä pitää hallussaan, ottaa tämä talo osaa ⅓ ruotumanttaalin osuudella. Pukan talo Pohjakylässä osallistuu siihen ¼ ruotumanttaalin ja Kittilän kylän Kurki ½ ruotumanttaalin osuudella. Sotilastorppa sijaitsee lähellä tätä taloa mutta sitä ei ole enää aikoihin asuttu. Talon asukkaat ovatkin aidanneet torpan tilukset itselleen ja niistä suoritetaan sotilaalle korvaus heinän ja viljan muodossa.

Talo huolehtii reservisotilas numero 56:n, Mats Bjurin, ylläpidosta yhdessä ruodun numero 109 eli Pohjakylän Isokeron ja Vähäkeron talojen kanssa kokonaisen ruotumanttaalin arvosta. Napan talo Pukaran kylästä osallistuu ylläpitoon ¼ ruotumanttaalin arvosta. Reservitorppa on määrä rakentaa tämän talon Kangantaustanmaa-nimiselle maalle.”

Lähteet:
Makkosen talon (keskeneräinen) isojakokartta vuodelta 1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan rippikirjat 1758-1765 ja 1778-1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Olof Mörtin kartta Selkeen säterin tiluksista vuonna 1684, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Nälän ja isonvihan aikoja 300 vuotta sitten

Yrjö Raevuori (1889-1975) oli monitaitoinen mies. Päätoimisesti hän oli lakimies mutta hoiti samalla useita luottamustehtäviä Tampereen seudulla. Sen lisäksi hän oli etevä historiantutkija, joka hallitsi hyvin myös vanhat käsialat. Aikalaistensa ja jälkipolven onneksi eräs hänen tutkimuskohteistaan oli niin sanotun jakamattoman Mouhijärven historia – siis sen, johon myös Suodenniemi ja Lavia kuuluivat. Hänen osaamisestaan saatiin näyte Tampereen Historiallisessa seurassa syksyllä 1930, kun hän piti siellä lähinnä Mouhijärven seurakunnan arkistoaineistoon perustuvan esitelmän tutkimansa pitäjän vaiheista. Se julkaistiin jatkokertomuksena Paikallissanomissa marras-joulukuussa 1930 ja on mielenkiintoinen erityisesti siksi, että se kuvaa aikaa josta ei niin kovin usein ole kirjoitettu.

Esitelmä on kokonaisuutenakin kovasti tutustumisen arvoinen, mutta tähän olen poiminut sen Suodenniemeä koskevat kohdat. Kertomus alkaa Mouhijärven Kirkkojärven rannalla sijainneen vanhan kirkon kuvailulla. Se on sikälikin kiinnostava, että se tarjoaa ajateltavaa myös Suodenniemen vanhan hautausmaan ajoituksen suhteen:

”Eräs erikoinen piirre on [Mouhijärven] vanhasta kirkosta vielä mainittava […]. Kirkon lattiaan oli nimittäin, varsinkin kirkon pääkäytävän ja ristikäytävän kohdalle lyöty suuret määrät vähäisiä, läpimitaltaan 2-3 tuuman suuruisia rautaisia ristejä, osoitukseksi asianomaisiin kohtiin kirkon lattian alle haudatuista vainajista. Lukuun ottamatta sakariston alla erillisenä ollutta kirkon viinikellaria, oli nimittäin koko kirkon, joka oli rakennettu matalalle kivijalalle, alusta yhtenä ainoana kirkon laajuisena noin 2 m[etriä] korkeana kellarina, josta ainoastaan kuorin puoleinen pää oli erilliseksi väliseinällä erotettuna.

Albert Edelfeltin Poltetty kylä sijoittuu nuijasodan aikaan mutta tuli heti
mieleeni, kun tutustuin Raevuoren löytämiin tietoihin isonvihan ajalta.
Mouhijärven vuoden 1715 kastettujen luettelon otsikoksi on kirjoitettu
"1715 syntyneet ja kastetut Mouhijärven autioksi hävitetyssä seurakunnassa".

Tänne kirkon lattian alle haudattiin puolentoista sadan vuoden kuluessa ei ainoastaan monia satoja, vaan jopa ainakin toiselle tuhannelle nouseva määrä vainajia. […] On sinne haudattu useita ammatinharjoittajiakin, silloin vielä harvalukuisten torpparien perheiden jäseniä ja jokunen sotamieskin. Pitäjän huomattavimmista taloista, joiden omistajia tai heidän perheittensä jäseniä on haudattu tänne vanhan kirkon lattian alle, mainitsen […] Suodenniemen alueella Kuulian, Sävin, Pälän, Tahlon, Turpan, Mustapään ja Prusin.”

Sitten aiheeksi nousevat 1600-luvun lopun suuret kuolonvuodet, joista täälläkin on kertaalleen kerrottu:

”Maamme yleisestä historiasta tunnemme, että monin paikoin kuoli 1697 nälän seurauksena raivonneisiin kulkutauteihin kokonaisia perheitä, niin että taloja jäi autioksi. Tällaiset tapaukset eivät olleet tuntemattomia Mouhijärvelläkään, sillä ainakin eräiden sotamiesperheiden jäsenet kuolivat kaikki. […] Suurimmat kuolinnumerot [Suodenniemellä] ovat […] Jalkavalan kylän Koppelon talon 11 kuollutta, [sekä] Pohjakylän Pukan talon 8 kuollutta. […] Pitäjän 140:stä maakirjaan merkitystä talosta ja Selkeen 7 torpasta sivuutti tuonen ankara viikatemies v. 1697 ainoastaan 17 taloa ja 2 torppaa. Nämä merkilliset talot, jotka muita paremmasta kohtalostaan saivat etupäässä kiittää eristettyä ja yksinäistä asemaansa, olivat […] Koivuniemen kylän Husari, Sepän ratsutila Leppälammin kylässä, […] Märkätaipaleen Prusi ja Isotalo […] ja Pajuniemen kylän Karo ja Kari, josta viimeksi mainitusta tuoni jo seuraavan vuoden alussa korjasi uhrinsa.”

Suuren Pohjan sodan ja isonvihan ajasta Suodenniemellä Raevuori on tehnyt useita kiinnostavia havaintoja:

”1700-luvun kymmenenä ensimmäisenä vuonna oli näilläkin seuduilla ollut jotakin kosketusta sotaan, mm. siten että talolliset olivat saaneet muonittaa armeijaa ja ennen kaikkea tietysti asettaa sotamiehiä. Vasta 1710-luvulta lähtien sen sijaan alkavat isovihaksi mainitun suuren sodan vaikutukset näkyä […] lähteistä. […] Pakolaisia alkaa […] myöskin jo ilmestyä pitäjään, enentyen niiden lukumäärä tietysti sitä mukaa kuin sotatoimet ennättivät lähemmäksi näitä seutuja. […] Mm. asui nykyisen Suodenniemen Mustapäässä vielä niinkin myöhään kuin 1720 eräs pakolainen Magnus Neva ja tämän vaimo Maria Mikontytär, jotka olivat aikanaan olleet Nyenskansin, siis Nevanlinnan asukkaita, tuon linnoituskaupungin, joka jo 1703 oli joutunut venäläisten käsiin ja jonka välittömään läheisyyteen Pietari perustettiin. […] Mitään merkittävämpiä sotatapauksia ei Mouhijärven alueella isonvihan aikaan näytä tapahtuneen.

Myöskin Mouhijärven miehiä veivät [venäläiset] aikanaan vankeuteen Venäjälle. […] Vielä niin myöhään kuin toukokuun 13. päivänä 1720 venäläiset ottivat Herman Simonpoika Pälilän Pohjakylän […] Pukalta sotamieheksi. […] Vasta huhtikuussa 1725 pääsi Venäjältä palaamaan Juho Antinpoika Pajuniemen kylästä, […] jonka venäläiset olivat vieneet sotamiehekseen jo 1718. Kärsimystensä uuvuttamana tämä mies sitten jo kotiinpaluunsa jälkeisenä syyskuun 12. päivänä kuoli.”

Yrjö Raevuori,
Suodenniemen(kin) historian tutkija.

Pikkuvihan ajan Raevuori ohittaa nopeasti. Siihen liittyneestä valanvannomisepisodista oli täällä kerran juttu.

”1741-1743 käydyn uuden venäläissodan, ns. pikkuvihan vaikutukset eivät näytä Mouhijärvelle sanottavasti ulottuneen.”

Kertomusajan henkirikollisuudesta Raevuori löytää muutaman esimerkin: 

”Kuolemantuomioita ei liene langetettu koko venäläiskautena […]. Yleensäkin ovat murhat ja tapot pitäjässä olleet hyvin harvinaisia […]. 1715 lokakuun lopulla kuoli vanha noitaukko [kuolleiden luettelossa sanotaan tosiaan niin!] Erkki Tuomaanpoika Kepuli 75-vuotiaana erään venäläisen luutnantin pahoinpitelyn uhrina kolme päivää pahoinpitelyn jälkeen. […] 1764 kesäkuun 16. päivänä kello 10 aamupäivällä mestattiin edellä käyneen viikkoja kestäneen valmistelun jälkeen murhatun poikapuoli, 23-vuotias Juho Juhonpoika Kero ja 29-vuotias Matti Heikinpoika Roika sen johdosta, että olivat edellisen vuoden kesäkuun 12. päivänä myllyssä murhanneet Isokeron talon isännän Jaakko Matinpoika Isokeron.”

Lopuksi Raevuori kertoo noituutta ja taikauskoa koskevista löydöistään:

”Sanan voimaan ja loitsuihin on Mouhijärvelläkin vielä 1600-luvun lopulla, vieläpä 1700-luvullakin perin usein uskottu ja turvauduttu. […] Vanha seppä Juho Makkonen, joka oli syntynyt 1632 ja kuoli 80 vuoden vanhana kerjuulla ollessaan Kittilän kylän Kelalla, mainitaan olleen huonossa maineessa noituudesta, mihin tahansa hän menikin.”

Esitelmään tutustuttuani aloin miettiä, löytyisikö jostakin lisää Yrjö Raevuoren Suodenniemen historiaan liittyvää aineistoa. Panin merkille, että hänen yksityisarkistonsa on Tampereen kaupunginarkistossa ja se sisältää ilmeisen paljon hänen pitämiään historiaesitelmiä ja muuta tutkimusten tuloksena syntynyttä aineistoa. Sinne siis vie uteliaan tie, heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Lähteet:
Jakamattoman Mouhijärven pitäjän vaiheita 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa. Yrjö Raevuoren esitelmä Tampereen Historiallisen seuran kokouksessa syksyllä 1930, Paikallissanomat 27.11.1930, 4.12.1930, 13.12.1930, 20.12.1930 ja 23.12.1930.
Yrjö Raevuoren valokuva: Wilskman J. E.: Lakimiesmatrikkeli: elämäkerrallisia tietoja Suomen lakimiehistä. Söderström, Porvoo 1939.

Ruotusotilaiden mailla Pohjakylässä – osa 2

Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppanian ruotua 111 ylläpidettiin useiden kylien voimin. Makkosen yksinäistalo oli siinä osallisena 1/3 ruotumanttaalin osuudella, Pukan talo Pohjakylässä 1/4 osuudella ja Kittilän kylän Kurki puolen ruotumanttaalin osuudella. Ruotusotilastorppa oli rakennettu Makkosen talon läheisyyteen, mutta vuonna 1782 sitä ei ollut enää aikoihin asuttu. Makkoslaiset olivatkin ottaneet sen maat käyttöönsä ja suorittivat niistä heinää ja viljaa korvauksena ruotusotilaalle.

Ensimmäinen katselmusluetteloista löytämäni ruodun 111 sotilas on Jöran Larsson Nordanwäder, joka näyttää asettuneen hoitamaan tehtäväänsä vuonna 1711 eli Suuren Pohjan sodan aikana, pari vuotta ennen isonvihan alkua. Vuoden 1720 katselmusluettelossa ruodun mainitaan olevan tyhjillään, mikä antaisi ymmärtää, että Nordanwäderille olisi käynyt sodassa huonosti. Niin ei kuitenkaan ollut, sillä vuoden 1728 luettelossa hänen mainitaan pysytelleen maassa ja palanneen tehtäviinsä 13. joulukuuta 1721, kun venäläiset olivat poistuneet maasta. Hänen kautensa päättyi eroon vuonna 1724, jolloin ruodun uudeksi sotilaaksi nousi 21-vuotias Johan Nilsson Nordanwäder. Hän ehti palvella ruotua reilun kymmenen vuotta, kunnes oikeassa silmässä ollut vika katkaisi hänen sotilasuransa 17. kesäkuuta 1737.

Mahtaakohan joku näistä Albert Edelfeltin
maalauksen pojista olla suodenniemeläinen?
Voisi ollakin, sillä tässä rykmentissä
hekin palvelivat.

Kaikesta päätellen torpan asukkaat siirtyivät Makkosesta Pohjakylään näihin aikoihin, sillä vuodesta 1737 lähtien katselmusluetteloissa ruodun tietojen yhteydessä aletaan mainita vain Pohjakylän nimi. Lisäksi Johan Nilssonin seuraaja, Jöran Johansson Uhrwäder, näkyy Suodenniemen ensimmäisessä säilyneessä rippikirjassa (vuodelta 1749) Pukan sivulla. Omasta mielestäni sekin viittaa Pohjakylään siirtymisen tuolloin jo tapahtuneen.

Vuoden 1778 isojakokarttaan on Pohjakylään piirretty vain yksi mutta sitäkin selkeämmin erottuva sotilaan asumus. Sen oletin kuuluneen ruodun 109 haltijalle mutta aivan varma asiasta ei voi olla. Joka tapauksessa tupia näyttää olleen vain yksi joten ruodun 111 sotilaat asuivat kenties jossakin Pukan rakennuksista tai sitten torppa on jäänyt piirtämättä sen todelliselle sijaintipaikalle. Pohjakylässä sijainneita sotilaan nautintaan kuuluneita maa-aloja oli ainakin nykyisen Sävintien varrella sekä nykyään kuivatusta Hoivasjärvestä Koivuniemenjärveen laskeneen Hoivasojan varrella.

Jöran Uhrwäder oli yksi niistä suodenniemeläisistä, jotka osallistuivat Viaporin rakentamiseen. Hänet määrättiin sinne vuonna 1754 ja vielä uudelleen seuraavana vuonna.

Uhrwäderin jälkeen vuonna 1760 ruotusotilaan toimen otti vastaan mouhijärveläinen Johan Matsson Kårtman. Hän kuitenkin kuoli punatautiin (rödsot) 25-vuotiaana 15. elokuuta 1762, ennen siirtymistään Suodenniemelle. Samana päivänä hänen perheensä menetti myös 2-vuotiaan tyttärensä Marian, joka menehtyi isorokkoon. Kårtmanin tilalle siirrettiin joulukuussa edellisessä jutussa mainittu Pommerin sotaan osallistunut Carl Packalen.

Viaporin eli nykyisen Suomenlinnan rakennustyömaa oli aikansa suurin.
Telineillä tasapainoili useita suodenniemeläisiä, joista eräs oli
Pohjakylässä tuttu Jöran Uhrwäder. Kuva: Wikimedia Commons.

Packalen teki armeijassa nousujohteisen uran, sillä saapuessaan tähän ruotuun hän oli jo varusmestari (rustmästare) ja loppuvuonna 1782 hänet ylennettiin entisellä palkallaan muun muassa sairaanhoitotehtäviin osallistuneeksi esikunnan lippumieheksi (Stabs förare). Hän sairastui ja kuoli vuonna 1789, jolloin hänet korvasi melkein heti avustavaksi kutsuntakirjuriksi siirretty Anders Mexberg. Hänen tilalleen otettiin vuorostaan varamies Matts Mattsson Bjur, joka tuolloin hieman yli 30 vuoden ikäisenä oli ollut jo yli kymmenen vuotta armeijan rullissa.

Matts Mattsson Bjur palveli Pohjakylässä 1800-luvun alkuvuosiin saakka. Hän oli osallistunut palvelukseen Kustaa III:n sodan aikana ja alkoi sairastella. Iältään hän oli viisissäkymmenissä. Hänet sai eron ja eläkkeen kesäkuussa 1804. Seuraavana kesänä hänen tilalleen siirrettiin ruodusta numero 10 eli Vihattulasta läheltä nykyistä Sastamalan keskustaa Gustaf Reinhold Smed (tai Schmidt) –niminen nuorukainen, joka siirrettiin edelleen Euran komppaniaan aliupseeriksi jo paria vuotta myöhemmin.

Tämän Makkosesta Pohjakylään siirtyneen ruodun viimeiseksi sotilaaksi näyttää tulleen hämeenkyröläinen Michel Michelsson Bjur, joka otettiin tehtäväänsä lokakuussa 1807, Suomen sodan alla. Tämä tuolloin melkein 23-vuotias nuorukaisen sotilasura ruotuarmeijassa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun satoja vuosia kestänyt kytkös Ruotsiin murtui ja uusi vaihe Suomen historiassa alkoi.

Lähteet:
Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1728-1808, Kansallisarkisto.
Suodenniemen ja Mouhijärven seurakuntien pää- ja rippikirjat sekä kuolleiden ja haudattujen luettelot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Pohjakylän isojakokartta vuodelta 1778, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Makkosen (keskeneräinen) isojakokartta vuodelta 1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Isosävin tila vuonna 1782

Katselin jälleen kerran läpi toissa vuonna digitoituja Suodenniemen uudistuskarttoja ja tulin tällä kertaa keskittyneeksi lähinnä Sävin vanhoihin karttoihin. Yleensä käy niin, että huomio kiinnittyy itse karttakuviin ja nihin liittyvät vaikeammin tulkittavat selityslehdet pitkine teksteineen jäävät vähemmälle huomiolle. Varsinkin tilusmittausasiakirjat ohittaa helposti, sillä ainakin itse luulin niiden sisältävän lähinnä tietoja tilusten määrästä, kylvöstä ja muusta. Luulo ei kuitenkaan nytkään ollut tiedon väärti. Isosävin tiluksia vuonna 1782 esittelevän selityslehden teksti näytti poikkeuksellisen selkeältä ja kiinnostavalta joten aloin lukea sitä läpi. Rajapaikkojen luettelemisesta alkavaan tekstiin sisältyy hieno kertomus Isosävin ympäristöstä, pelloista, karjasta ja ylipäänsä elinkeinoista ja koetinkin saada tekstin tähän käännetyksi. Jos poikkeamia alkuperäistekstiin löytyy sopii niistä mieluusti kommentissa huomauttaa.

Mutta tässä tämä paljon kertova selonteko yli 230 vuoden takaa:

"Isosävin talo sijaitsee ylänkömaalla Sävijärven läheisyydessä. Se saa vetensä Kyröjoesta sekä muutamista muista puroista, jotka puolestaan saavat vetensä useista pienistä järvistä [Hämeen]Kyrön ja Ikaalisten pitäjissä. Sävijärvestä vesi virtaa Sävijoen kautta Kirkkojärveen, josta taas Kourajoen kautta Mouhijärveen ja siitä edelleen Kiikoiskosken kautta vesistöön, joka laskee Tyrvään, Huittisten, Kokemäen ja Ulvilan pitäjien kautta mereen Porin kaupungin kohdalla noin kymmenen peninkulman matkan jälkeen.

Uudistuskartta on harmillisesti jäänyt keskeneräiseksi mutta siitä voi
kuitenkin hahmottaa tilan rakennuksia ja sen lähimmät tilukset.
Oikealla näkyy Sävijärvi, vasemmalla Lamminjärvi.

[Suodenniemen] Kappelin kirkko sijaitsee [nykyisen vanhan hautausmaan kohdalla] talolta etelään hieman yli peninkulman päässä. Turun ja Vaasan maaherrakunnat yhdistävälle yleiselle maantielle matkaa on 2 ¾ peninkulmaa ja sille maantielle, joka kulkee [Mouhijärven] emäkirkon ja [Suodenniemen] kappelikirkon välillä, ¾ peninkulmaa. Se tie jatkuu haastavana ratsastienä Porin kaupunkiin, jonne kesäaikana lasketaan matkaa olevan 8 peninkulmaa. Turkuun täältä on matkaa 16 ¾ peninkulmaa ja Tampereen kaupunkiin 7 ½ peninkulmaa, mistä voidaan päätellä, että talon asukkaat eivät ilman vaikeuksia voi kuljettaa tavaroita muuna aikana kuin talvella.

Vuoden 1701 maakirjaan on tämä talo merkitty uutta ja vanhaa manttaalia puolen manttaalin verotilaksi. Vuoden 1754 maakirjassa talo on merkitty kruunulle yhtäläisellä manttaalilla ja äyriluvulla sekä 12 riikintaalerin ja 6 hopeaäyrin verolla, joka on [Selkeen virkataloa asuneelle] Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin everstille palkaksi jaettu. Talo maksaa säädetyt kymmenykset.

Asianmukaisesti toimeenpannun jyvityksen perusteella on talon peltojen havaittu koostuvan osin hyvästä savimaasta, osin hiekansekaisesta savesta jonka päällä on puoli korttelia [1 kortteli = 14,8 cm] ruokamultaa. Maa on jokseenkin tasaista joskin etelään viettävää ja se on kelvollisesti ojitettu ja aidattu. Vehnä, ruis, ohra ja kaura asettuvat keskijyväluvultaan [=sadon suhde kylvöön] noin 6-7 jyvään.

Niityt ovat osittain kovaa maata, osittain enemmän tai vähemmän vetistä suomaata ja tehdyn mittauksen perusteella niistä saadaan heinää keskimäärin 38 aamia [1 aami = n. 51 kg; yhteen kärrykuormaan meni nelisen aamia heiniä] kesässä. Puolta niityistä ei ole aidattu tai ojitettu, minkä vuoksi heinänsaanti niistä on vähäistä. Paremmalla hoidolla heinänsaantia voitaisiin lisätä, mutta nytkin asukkaat ruokkivat sillä vuosittain 3-4 hevosta, 20-24 nautaa ja 30-40 lammasta.

Metsiä on yllin kyllin ja niissä kasvaa suuria honkia, mäntyjä, kuusia, koivuja ja leppiä. Niistä saadaan taloon sahapuuta ja aineksia tervanpolttoon. Niistä riittää puuta myös kaikenlaiseen kotitarpeeseen. Talolla on hyvät mahdollisuudet peltojen ja niittyjen viljelykseen sekä raivata metsää ja soita, joista saa hyvää laidunmaata.

Talon asukkaat kalastavat Sävijärvellä rysillä ja nuotilla. Niin saadaan kaikenlaista kalaa, mitä kotitarpeeksi tarvitaan.

Vilkaisu vuosien 1778-1782 rippikirjaan kertoo, että Isosäviä asutti kertomuksen
laatimisaikaan kolme sukupolvea. Taloa isännöi 27-vuotias nuori isäntä Johan Andersson
vaimonsa Lisa Sigfridsdotterin kanssa. Myös Johanin 51-vuotias isä Anders Henricsson sekä
tämän isä, 82-vuotias Henric Jöransson perheineen asuivat siellä.

Talolla on satasalkoinen humalisto. Pellavaa ja hamppua kasvatetaan omaan tarpeeseen. Tervaa poltetaan 20-30 tynnyriä vuodessa. Ne ja viljaa myydään joko Turkuun tai Poriin. Karjaa myydään kesäisin kierteleville Uudenkaupungin ja Rauman porvareille. Näin saadut tulot käytetään veroihin ja maksuihin, minkä lisäksi jotakin voidaan saada myös säästöön.

Jylhäkoskessa neljännespeninkulman päässä talosta sijaitsee pieni jalkamylly. Sen omistavat Isosävin ja Vähäsävin talot yhdessä. Myllystä maksetaan vuosittain kuusi kappaa [1 kappa = n. 5,5 litraa] [viljaa] tullimaksuna kruunulle. 

Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppanian ruotuun numero 104, jonka haltijana sotilas Johan Knack tällä hetkellä on, osallistuu tämä talo 1/3 osuudella ja Prusin talo Taipaleesta 2/3 osuudella. Sotilastorppa sijaitsee Prusin maalla Taipaleen kylässä. Samassa komppaniassa ja rykmentissä reservisotilaana numero 53 palvelevan Mats Sigerin ruotusotilastorppa tullaan rakentamaan tämän talon maalle."

Kertomus on monella tapaa mielenkiintoinen katsaus 1700-luvun lopun suodenniemeläisen maatalon toimeentuloon. Itselläni huomio kiinnittyi kehitteillä olevaan viljelyyn, joskin 6-7 jyvän sato yhtä kylvettyä jyvää kohti tuntui kovin alhaiselta. Allamainitun Suomen taloushistorian selailu kuitenkin paljasti, että määrä oli tuohon aikaan kutakuinkin tavanomainen. Isosävin talo kehittyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa edelleen hyvin, koska 1800-luvun alkupuolella sitä pidettiin yhtenä suurimmista ja parhaista tiloista koko silloisen Mouhijärven alueella.

Muun ohella kiinnostavaa oli havaita, miten kalastus Sävijärvellä muodosti osan asukkaiden ruokataloudesta. Elanto kertyi kovin monenlaisista osasista, kun pellava- ja hamppuviljelmät ja tervanpolttokin lasketaan mukaan.

Lähteet:
Isosävin tiluskartta ja asiakirjat vuodelta 1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kruununtiloja koskevat asiakirjat, Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkonttorin arkisto (Hda:6), Turun maakunta-arkisto.
Jutikkala Eino, Kaukiainen Yrjö ym. (toim.): Suomen taloushistoria 1: agraarinen Suomi. Tammi, Helsinki 1980.

Ruotusotilaiden mailla Pohjakylässä – osa 1

Ruotsin ajan ruotuarmeijan sotilaita oli asutettu Suodenniemelle oikeastaan jokaiseen kylään, joka tuolloin oli olemassa. Pohjakylän osalta ruotusotilastorpan sijainti on periaatteessa helppo selvittää, koska se on merkitty isojakokarttaan kenties selkeimmin kaikista Suodenniemen kylistä. Toisaalta alue on vuosisatojen mittaan muuttunut niin, että torpan sijaintia nykymaastossa olikin yllättävän hankala päätellä. Luulen sen kuitenkin sijainneen nykyisen Kylätanhuan varrella paikassa, josta tuo viereinen kuva on.

Olen usein ennenkin harmitellut, että torpan asukkaiden päättely ei useinkaan ole helppo tehtävä, sillä monet ruodut käsittivät useiden kylien taloja ja toisaalta yhdessä kylässä saattoi sotilaita olla enemmän kuin sotilastorppia. Uskoisin kuitenkin, että Pohjakylän sotilastorppaa asuttivat ruodun 109 sotilaat. Näin siksi, että 1700-luvun lopun sotilaiden sotilasnimi Kerolin viittaa tämän ruodun rungon muodostaneiden Isokeron ja Vähäkeron talojen nimiin. Toiseksi torppa sijaitsee vain muutaman sadan metrin matkan päässä niistä. Ja kolmanneksi sotilaat on merkitty Isokeron rippikirjasivulle.

Pohjakylän ruotusotilastorppa lienee ollut edessä näkyvän metsänreunan
paikkeilla. Kuvassa näkyvä tie on Kylätanhua.

Ensimmäinen ruodun 109 sotilas, jonka löysin katselmusluettelosta oli Hendrich Anderson Hiortman, joka lienee tullut ruotuun lokakuussa 1711. Tällöin ruodun sijaintipaikaksi on vielä merkitty Märkätaipale, josta se on sittemmin siirretty ensin Pohjakylän ja Pukaran yhteiseksi ja myöhemmin Pohjakylän omaksi ruoduksi.

Hiortmanista en löytänyt enempää tietoa mutta voi olla, että hän on yksi Suuren Pohjan sodan uhreista. Vuonna 1720 ruotu oli nimittäin tyhjillään, kuten moni naapuriruotukin. Syynä olivat Kaarle XII:n armeijan ja siihen kuuluneen Kuninkaallisen Porin jalkaväkirykmentin kovat tappiot ensin Viipurissa, sitten Riikassa ja lopulta Pultavassa.

Suuri Pohjan sota aiheutti suomalaisissa joukko-osastoissa niin suurta katoa, että sen päätyttyä näille seuduille siirrettiin riikinruotsalaisia täydennysmiehiä. Yksi heistä oli elokuussa 1722 Pohjakylään Hiortmanin seuraajaksi asettunut korpraali Oluf Andersson Fägerberg, joka oli aiemmin palvellut Mouhijärven toisella laidalla Salmin ja sen lähikylien ylläpitämässä ruodussa. Hän oli kotoisin Länsi-Göötanmaalta (Västergyllen) eli jostakin nykyisen Göteborgin seutuvilta. Epäilemättä hän oli yksi harvoista Suodenniemen ruotusotilaista, joka oikeasti oli ruotsinkielinen ja jolla oli ruotsalainen nimi. Tullessaan hän oli 33-vuotias ja ajan tapaan hän oli listautunut armeijaan jo hyvin nuorena. Palvelusvuosia hänellä oli nimittäin takanaan jo kahdeksantoista.

Fägerbergin seuraaja Pohjakylän ja Pukaran ruodussa oli Laviasta ruodusta numero 99 siirretty Christopher Johansson Lund. Hänet siirrettiin toisaalle vuonna 1728, jolloin hänen paikalleen Suodenniemelle tuli Carl Gustaf Lund –niminen soturi. Hänet nimitettiin komppanian majoittajaksi (furir) vuonna 1732, jolloin hän sai siirron ja ruodun sotamies vaihtui jo neljännen kerran kymmenen vuoden aikana.

Pohjakylän ruotusotilastorppa (Soldats Torp) näkyy selvästi isojakokartassa.
Vasemmalla näkyvät Isokeron (No I) ja Vähäkeron (No II) eli Mikkolan
talot. Torpan viljelykset näyttäisivät olleen kylän mailla nykyisen Sävintien
varrella. Ylhäällä pilkottaa Koivuniemenjärvi, vasemmalla Kirkkojärvi
ja oikealla Jyrmysjärvi.

Uusi tulija saapui Hämeenkyröstä ruodusta numero 115. Hän oli jo 40-vuotias Johan Erichsson Brask ja sikäli poikkeuksellinen, että hänellä oli tuohon ikään mennessä takanaan vasta kuuden vuoden armeijapalvelus. Toinen erikoisuus oli se, että hän oli kotoisin Inkeristä eli jostakin nykyisen Pietarin lähistöltä. Braskin syntyessä alue oli kuulunut Ruotsiin mutta se jäi Suuren Pohjan sodan päättäneessä Uudenkaupungin rauhassa itärajan taakse. Brask eleli Pohjakylässä kuolemaansa syyskuuhun 1749 saakka. Häntä tehtävässä seurasi Otto Schulman –niminen soturi, joka sai ylennyksen lippumieheksi (förare) Euran komppaniaan syksyllä 1751. Hänen tilalleen tuli Carl Packalen, joka oli ruotusotilaiden joukossa melko poikkeuksellisesti poikamies. Hänet lähetettiin monien muiden pitäjän ruotusotilaiden tavoin 1760-luvun alussa Pommerin sotaan. Hieman yli 30-vuotias soturi näyttää selvinneen sotaretkeltä takaisin kotiin, sillä hänet siirrettiin varusmestarina (rustmästare) läheiseen ruotuun 111 joulukuussa 1762.

Packalenin siirron jälkeen ruotu jäi pitkäksi aikaa tyhjilleen, sillä uusi mies saatiin vasta tammikuussa 1770. Hänen nimensä oli Johan Bertilsson Kerolin ja hänen tiedetään olleen kotoisin silloisesta Porin läänistä. Vuonna 1779 hänellä oli ikää 28 vuotta, joista hän oli ollut sotilaana melkein kymmenen vuoden ajan. Siinä missä ruodun sotilaat olivat tähän saakka vaihtuneet usein, tuli Kerolinista vakanssin pitkäaikainen haltija. Hän näyttää olleen tehtävässään ruotuarmeijan lakkauttamiseen eli 1800-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun saakka, vaikkakin hänen etunimekseen on loppuaikoina virheellisesti merkitty Hindric. Tämä ruodun viimeinen sotilas näyttää olleen erittäin pidetty, sillä vuonna 1808 hänen olleessaan jo 56-vuotias hänen tietoihinsa kirjattiin, ettei hän ollut koskaan sairaana ja että hän oli ripeä ja hyvä sotilas. Vuosien 1814-1820 rippikirjassa Vähäkeron sivulla oleva Kerolin on merkitty eläkkeensaajaksi (gratialist). Hän menehtyi halvaukseen (slag) 70-vuotiaana lokakuussa 1821, vain hieman yli kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen.

Johan Kerolin ja hänen edeltäjänsä eivät näytä olleen Pohjakylän ainoat sotilaat vaan kylässä oli toisenkin ruodun sotilaita, ainakin aika ajoin. Se on kuitenkin oma juttunsa, johon on syytä palata kertomuksen seuraavassa osassa.

Lähteet:

Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1728-1804, Kansallisarkisto.
Pää- ja rippikirjat sekä kuolleiden ja haudattujen luettelot, Suodenniemen seurakunnan arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Pohjakylän isojakokartta vuodelta 1778, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Aikamatka vuoteen 1571

Vuonna 1570 Ruotsi oli pahassa liemessä. Se oli hävinnyt Itämeren herruudesta käydyn sodan periviholliselleen Tanskalle. Rauha oli ollut pakko tehdä, sillä uusi sota Venäjän kanssa teki jo tuloaan. Tappion karvas kalkki oli tavallistakin katkerampaa, sillä tanskalaiset olivat saaneet haltuunsa nykyisen Göteborgin edustalla olleen Älvsborgin linnoituksen. Se oli Ruotsille korvaamaton, sillä sieltä käsin saattoi hallita valtakunnan ainoaa satamaa, josta pääsi maailman merille kulkematta tanskalaisten verottaman Juutinrauman kautta. Ruotsi joutuikin nöyrtymään ja lunastamaan linnoituksen takaisin valtavalla 150 000 taalarin summalla.

Kruunun taloustilanteessa ei ollut kehumista, joten varat piti koota erityisellä omaisuudenluovutusverolla. Aikansa emmittyään kuningas Juhana III ulotti sen myös huonosta sadosta kärsineeseen Suomeen. Tämä hopeaveroksi nimetty lunnasmaksu tarkoitti maaseudulla sitä, että jokainen aateliton talollisista piikoihin ja renkeihin joutui maksamaan kruununvoudille kymmenen prosenttia irtaimen omaisuutensa arvosta.

Vanha kuparipiirros esittää tanskalaisia valtaamassa Älvsborgia.
Tästä tapahtumasta tuli Suodenniemellekin iso lasku - ja
jälkipolville arvokas ikkuna 1500-luvun lopun paikallishistoriaan.
Kuva: Wikimedia Commons.

Aikalaisille sietämätön ja suurta köyhtymistä aiheuttanut vero oli kuitenkin jälkipolville onneksi. Talojen irtaimen omaisuuden arvot kirjattiin nimittäin tarkasti ylös ja lukuihin perehtymällä saa paljon tietoja aikakaudesta, jonka lähteistö ei muuten ole aina runsaimmillaan.

Veroluettelot kertovat Suodenniemeltäkin monta kiinnostavaa tietoa. Niihin on täältä merkitty 38 tilaa, jotka sijaitsivat tuolloin olemassa olleiden yhdeksän kylän alueella. Asutuksen keskittyessä parhaiden kulkuväylien eli vesiteiden varteen olivat suuret osat pitäjästä vielä asumattomia erämaita. Kahta kylää kenties lukuun ottamatta ne kaikki olivat ehkä vasta sadan tai enintäänkin vain noin 300 vuoden ikäisiä. Pitäjän vauraimmat kylät olivat Leppälammi ja Pohjakylä. Kouraniemi, Märkätaipale ja Pajuniemi sijoittuivat nekin hyvin. Vähemmällä pärjättiin Jalkavalan, Kittilän, Koivuniemen ja Suodenniemen kylissä.

Vuonna 1571 suodenniemeläisellä talolla oli keskimäärin neljä lehmää ja pari nuoreen karjaan laskettavaa eläintä. Erot karjamäärissä olivat kuitenkin suuria sekä talojen että kylien välillä. Parinkymmenen pään tuntumaan ja sen ylikin päästiin Leppälammilla Sepällä ja Raatsilla sekä Kouraniemessä Pälällä. Myös Isotalo Märkätaipaleessa ja Isokero Pohjakylässä olivat vauraita tiloja. Siinä missä Kouraniemessä ja Märkätaipaleessa jokaisella talolla oli keskimäärin yli kymmenen pään karja, jäätiin Jalkavalassa ja Kittilässä alle neljän pään keskiarvoon. Varsinais-Suomessa yleisesti vetojuhtina käytettyjä härkiä ei näytä enää koko pitäjässä olleen, vaikka niitä vielä muutama vuosikymmen aikaisemmin oli joissakin taloissa pidetty.

Koska hopeaverossa oli kyse prosenttiverotuksesta, osuivat suurimmat maksut vauraimpiin taloihin. Monet niistä siirrettiin 1600-luvulla Turun akatemian verotiloiksi. Suurinta karjaa pitäneet Märkataipaleen ja Kouraniemen isännät maksoivat keskimäärin yli 10 markkaa taloa kohti, kun esimerkiksi Jalkavalassa ja Pajuniemessä keskivertotalolle maksettavaa tuli alle 5 markkaa. Suurin yksittäinen veronmaksaja oli Leppälammin Raatsi ja Seppä, jonka vero ainoana kohosi yli 20 markkaan. Veron mittaluokkaan pääsee kiinni kun tietää, että 20 markkaa oli hyvän hevosen arvo. Jonkinlaisen kauramoottorin saattoi tosin saada viidelläkin markalla.

Suodenniemeläisten tilojen irtaimen omaisuuden arvokkain osa näyttää
olleen karja. Keskimäärin jokaisella talolla oli sitä kuuden pään verran
mutta vähempäänkin piti monesti tyytyä. Pariinkymmeneen päähän
päästiin vain suurimmissa taloissa. Kuva: Pixabay.

Hopeavero tuotti Suodenniemellä 253 markan suuruisen summan. Määrä osoittaa sen, miten Suodenniemi oli edelleen asutuksen laidalla. Kaikkiaan Hämeenkyrön, Kangasalan, Karkun, Lempäälän, Pirkkalan, Ruoveden, Tyrvään ja Vesilahden kihlakunnista muodostuneen Ylä-Satakunnan alueelta saatiin nimittäin kokoon noin 22 500 markkaa, eli melkein 99 prosenttia alueelta kootusta verosta kertyi muualta kuin täältä. Valtakunnan mittakaavassa kovin iso merkitys ei tosin ollut Ylä-Satakunnallakaan, sillä lunnaiden kokonaismäärä markoiksi muutettuna oli - sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt - huimat 600 000 markkaa.

Rahat saatiin lopulta kaavittua kokoon ja Älvsborg palautui Ruotsin hallintaan. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin tanskalaiset valtasivat sen uudelleen ja perivät Knäredin rauhassa sen palauttamisesta taas kelpo korvauksen. Mutta se on jo ihan oma juttunsa.

Tarkoituksenani oli liittää tähän loppuun taulukko hopeaveroluettelon Suodenniemeä koskevasta osasta mutta päätin jättää sen tekemättä. Asiaa selvitellessä kertyi nimittäin kaikenlaisia yhteenvetoja ja laskelmia, jotka voivat kiinnostaa osaa lukijoista. Siksi laitankin linkin tekemääni exceliin, jotta halukkaat voivat sen kautta sukeltaa syvemmälle 1500-luvun maailmaan.

Lähteet:
Suomen asutuksen yleisluettelo (SAY): Suodenniemi 1560-1579. Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jokipii Mauno (toim.): Suomen hopeaveroluettelot 1571. IV Satakunta. Suomen historian lähteitä V, 4. Turku 1953.
Suvanto Seppo: Vanhan Satakunnan henkilötiedosto 1303-1571 (VSHT). Toijala 2001.

Ruotusotilaiden mailla Koivuniemessä

Ruotusotilastorppien vaiheita selvitellessä tulee usein ongelmaksi se, että tiettyjä ihmisiä on hankala varmuudella sijoittaa tiettyyn torppaan. Samassa kylässä ja tietyn talon rippikirjasivulla kun saattoi olla useitakin tuolloisia ja entisiä sotilaita. Ilo olikin suuri, kun Koivuniemen kylän isojakokarttaa tutkiessani huomasin, että siitä löytyivät sekä kylään sijoitetun ruodun numero (107) että isojakotoimituksen aikana virassa olleen sotilaan nimi. Michel Fastin sotilasnimi oli tosin vääntynyt Wästiksi mutta merkit olivat kuitenkin selvät. Tämän tarinan päähenkilöt voidaankin siis melko varmasti sijoittaa Leppijoen rantatöyräällä sijainneeseen torppaan, jonka viereisiä peltotilkkuja he päätoimensa ohessa viljelivät.

Aloitetaan kuitenkin alusta eli tiettävästi ensimmäisestä torpan asukkaasta. Suuren Pohjan sodan aikaan juuri ennen isoavihaa torppa näyttää olleen tyhjillään. Siitä kertoo Porin läänin jalkaväkirykmentin vuoden 1712 katselmusrullassa näkyvä Vacant-merkintä. Vuonna 1716 torpassa näytetään jälleen asutun, koska ruotuun oli pestattu Johan Pettersson Nyman –niminen mies. Hän oli kotoisin Huittisista ja syntynyt vuoden 1690 tienoilla. Lisäksi hän oli naimisissa ja hänen kerrotaan myös olleen lukutaitoinen, mitä vain harva suomalainen vielä tuolloin oli.

Karoliinien paluumarssi Norjan sotaretkeltä muuttui katastrofiksi,
kun kuulas talvi-ilma vaihtui kesken vaelluksen lumimyrskyksi.
Yksi tuntureille kadonneista oli Suodenniemen Koivuniemen
kylän ruotusotilas Johan Nyman.

Nyman ryhtyi sotilaaksi juuri Ruotsin ollessa keskellä yhtä historiansa suurimmista kamppailuista. Sota imaisi Nymaninkin mukaansa, sillä hän osallistui sinikeltaisista asepuvuistaan tunnetun karoliiniarmeijan mukana soturikuningas Kaarle XII:n Norjan sotaretkelle loppuvuodesta 1718. Kuninkaan kaaduttua nykyisen Haldenin kaupungin piirityksen aikana sai armeija käskyn vetäytyä takaisin Ruotsiin vuodenvaihteessa 1718-1719. Pohjoisessa Trondheimiä piirittäneiden ruotsalais-suomalaisten joukkojen komentaja Carl Gustaf Armfelt päätti, että peräytyminen tehtäisiin suorinta tietä tunturien yli. Matkaa Ruotsin puolella sijaitsevaan Handöliin oli sotilaille kohtuullisesti eli noin 80 kilometriä ja sääkin näytti suosivan muutaman päivän marssia ohuessa hangessa. Kesken matkan puhkesi kuitenkin kova lumimyrsky ja joukot hajosivat pitkin tuntureita. Kuudesta tuhannesta marssille lähteneestä puolet menehtyi ankarissa oloissa, heidän joukossaan myös Johan Nyman. Hän oli tämän sotaretken toinen suodenniemeläisuhri, kun Jacob Snickare Jalkavalan kylästä oli menehtynyt Trondheimin liepeillä joulukuussa 1718.

Koivuniemen ruotusotilastorppa sijaitsi kahden tien
risteyksessä ohi virtaavan Leppijoen rannalla. Sen tilukset
on merkitty karttaan numerolla 18. Torpan paikka on
helposti havaittavissa, sillä ilmakuvien perusteella sitä
reunustava oja on edelleen jokseenkin samassa paikassa
kuin jo 1700-luvun lopulla.

Nymanin kuoleman jälkeen ruotu oli pari vuotta ilman sotilasta. Syyskuun 3. päivänä vuonna 1722 tehtävään astui Hendrich Jöransson Lydman, joka oli tuolloin 27-vuotias. Armeijan palveluksessa hän oli ollut kuuden vuoden ajan. Hän ehti olla tehtävässä kymmenisen vuotta, kunnes sai sairaalloisuutensa vuoksi vapautuksen. Hänen tilalleen tuli 21.9.1746 Jöran Jacobsson Lydman, joka oli mukana Suomenlinnan rakennustöissä ainakin vuosina 1754 ja 1755. Jälkimmäisestä reissusta hän näyttää viettäneen osan sairasvuoteella. Hän pääsi silti vielä takaisin kotiin ja asutti perheineen Koivuniemen torppaa melko pitkään, sillä hänen sotilasuransa kesti vuoteen 1773, jolloin hän sai vapautuksen 53-vuotiaana lähes 30 vuoden armeijauran jälkeen.

Jöran Lydmanin seuraaja oli 27-vuotias Matts Johansson Lydman. Hänen kohdaltaan löytyy vuoden 1789 katselmusrullasta pieni mutta kiinnostava merkintä ”På Hapanemi Rusth.”  eli ”Haapaniemen rusthollissa”. Merkintä viittaa Suomen sotilasoppilaitosten isoisään, tuolloin Rantasalmella sijainneeseen Haapaniemen sotakouluun mutta itselleni ei ole selvinnyt, mikä hänen sidoksensa siihen oli. Kadetiksi hän oli 41-vuotiaana liian vanha eikä häntä löydy alla mainitusta Tigerstedtin kirjastakaan, joka listaa myös koulun opettajakuntaa. Lydman on joka tapauksessa ensimmäinen suodenniemeläinen, jolla näyttäisi olleen kytkös tuohon maineikkaaseen oppilaitokseen.

Tuossa se kerran oli, Koivuniemen ruotumiesten koti.
Vasemmalle menevä tie vie entisen Heikkilän toimintakeskuksen
suuntaan, oikealle menevä puolestaan Leppälammille.
Leppijoki jää tässä kuvassa selän taakse.

Sotilasasiakirjat kertovat Matts Lydmanin kohtalosta, että hän kuoli 42-vuotiaana huhtikuun 12. päivänä vuonna 1790. Suodenniemen rippikirjasta hänen nimensä on vedetty yli ja viereen on kirjoitettu "obiit i fält" eli kuoli (taistelu)kentällä. Näin ollen vaikuttaa siltä, että Lydman osallistui muun rykmentin mukana Kustaa III:n sotaan ja jäi sille tielleen joko taudin tai sotatoimien uhrina. [Lisäys 17.10.2015: Matts Lydman näyttää todella osallistuneen Kustaa III:n sotaan ja olleen hoidettavana sairaalaksi muutetussa Haapaniemen sotakoulussa. Katso jutun lopussa olevat kommentit.]

Tähän aikaan Noukan, Husarin ja Pohjakylään kuuluneen Kinan talojen ylläpitämä ruotu hankki nopeasti uuden miehen Matts Lydmanin tilalle. Paikan sai jo saman vuoden kesäkuussa Michel Andersson Fast eli juuri se henkilö, jonka nimi on alussa mainitussa isojakokartassa. Hän oli pestin ottaessaan jo lähempänä 40 ikävuotta mutta tuli kuitenkin hyväksytyksi. Palvelusta hänellä oli tuolloin takana jo yli 20 vuotta eli hän kuului niihin, jotka olivat olleet armeijan rullissa jo poikavuosista saakka. Hänkin oli ollut mukana Kustaa III:n sodassa, sillä 1800-luvun alussa saamansa viimeisen katselmusmerkintänsä mukaan hän oli "osallistunut useisiin taisteluihin viime sodassa ja on nyt sairas ja kykenemätön palvelukseen". Pian tämän merkinnän tekemisen jälkeen hän sai eron ja kaksinkertaisen eläkkeen.

Koivuniemen sotilastorppa ehti nähdä vielä yhden ruotusotilaan, kun Michel Fastin tilalle tuli kesällä 1804 Fredrik Fast, 30-vuotias nuorukainen. Hänen kohdallaan kiinnostavaa on, että hän oli syntyjään suodenniemeläinen. Ei varmaankaan ruotumiehistä ainoa mutta ensimmäinen jonka tiedän.

Fredrik Fastin syntymämerkintä Mouhijärven syntyneiden ja kastettujen luettelossa 1753-1784.
Joulukuun 7. vuonna 1773 syntyneen pojan vanhemmat olivat Samuel Calin (Calijn) ja
Anna Maria Ramberg. Kummeikseen hän sai Sigfred Pälän, Sigfred Koppelon, Jöran Tuorin (?)
vaimoineen ja Suodenniemen tuolloisen pitäjänapulaisen Matias Hagelbergin vaimon
'Madam' Elisabeth Astrenian. 

Fredrik Fastin edeltäjästä Michel Fastista tiedämme vielä, että hän kuoli mätäkuumeeseen (rötfeber) Marttilassa (S:t Mårtens) Turun liepeillä maaliskuussa 1809. Ehkä hän oli sieltä kotoisin ja palasi sinne palveluksensa päätyttyä. Fredrik Fast selvisi Suomen sodan murrosvuosista ja jatkoi elämäänsä autonomisessa Suomessa. Torpan seutu sen sijaan hiljeni. Sen tontti on nykyisin peltoa osana Leppijoen maakunnallisesti arvokasta kulttuurimaisemaa.

Lähteet:
Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1712-1805, Kansallisarkisto.
Mouhijärven seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo 1753-1784, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo 1809, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Englanninkielinen Wikipedia: Carolean Death March.
Tigerstedt E.S.:  Haapaniemi krigsskola, dess lärare och elever: anteckningar, handlingar och matrikel. Söderström, Helsingfors 1910.
Karoliinien kuva sivustolta https://www.nordfront.se/.
Karttapohja: Koivuniemen isojakokartta vuodelta 1797, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Akatemian tilalliset

Eräs Suodenniemen historian kiinnostavista ilmiöistä on pitäjän osuus Suomen varhaisen tieteellisen elämän kehittymisessä. Kysymys on Turun akatemian talouden pohjana olleista akatemiantiloista, joiden aika alkoi Suodenniemelläkin akatemian perustamisen jälkeen 1640-luvulla ja päättyi lähes 200 vuotta kestettyään vuonna 1828, kun yliopisto siirrettiin Turun palon jälkeen Helsinkiin.

Akatemian ylläpito ei ollut halpaa puuhaa: se nieli vuosittain yli 300 tilan verotulot. Aluksi varat olivat virranneet Turun lääninkanslian kautta mutta muutaman toimintavuoden jälkeen akatemialle alettiin etsiä "omia" tiloja, joiden verot se voisi kerätä tarpeisiinsa. Yliopisto toivoi saavansa ne mahdollisimman läheltä Turkua, mutta nopeasti ilmeni ettei tarpeeksi suurta tilamäärää voitu sieltä irrottaa. Suurin osa alueen verotuloista oli nimittäin ehditty jo kiinnittää johonkin muuhun tarkoitukseen – yleensä aatelin läänityksiksi tai sotaväen ylläpitoon. Maskun, Piikkiön ja Vehmaan kihlakunnista saatiin akatemian tarpeisiin koottua vain noin 60 tilan joukko. Katse olikin käännettävä läänin pohjoisosiin jossa vielä oli tiloja, joiden veroja ei ollut kohdistettu muualle. Silloisen Karkun, Mouhijärven (käsitti myös Suodenniemen ja Lavian), Hämeenkyrön ja Vesilahden alueilta saatiinkin kaavittua kokoon noin 250 tilaa tuleviksi akatemiantiloiksi.

Albert Edelfeltin näkemys Turun akatemian vihkiäisistä vuonna 1640. Tämä monesta koulukirjasta tuttu kuvasarja kertoo tapahtumasta, jolla oli merkitystä myös Suodenniemen historian kannalta.

Vuoden 1648 maakirjassa Suodenniemelle on merkitty yhdeksän akatemiantilaa: (Märkä)taipaleesta Isotalo ja Turppa, Koivuniemestä Noukka ja Pukka, Pohjakylästä Isokero ja Vähäkero (=Mikkola) sekä Kittilän kylästä Kelan, Kurjen ja Rossin talot. Valintojen tultua tehdyiksi ei muutoksia helposti tehty, sillä vuoden 1805 maakirjassa akatemiantilat ovat edelleen nuo samat. Muutosta oli kuitenkin tapahtunut siinä, että kahden verollepannun torpan eli nykyisin Taipaleeseen kuuluvan Majamaan (ent. Joensuu) ja Lahdenperässä sijaitsevan Sävilahden verot osoitettiin akatemialle. Lisäksi akatemiantiloista isossajaossa erotetuille liikamaille syntyneet torpat maksoivat nekin veronsa akatemialle ja olivat siten osaltaan kasvattamassa sen tuloja. Tällaisia Suodenniemellä lienivät Antila, Marjamäki, Pirttijärvi, Rantala ja Sillanpää nykyisen Lahdenperän suunnalla.

Akatemiantilallisen elämä ei näytä suuresti poikenneen tavallisen kruununtilallisen elämästä. Verot oli maksettava joka tapauksessa. Kruununtiloilta ne keräsi kruununvouti, akatemiantiloilta alkuvaiheessa akatemianvouti ja myöhemmin veronsaajat itse. Jos verot jäivät pitkäksi aikaa maksamatta, saattoi akatemia antaa tilalliselle häädön, mutta eipä veronmaksukyvyttömän kruununtilallisen osa ollut sen helpompi. Sukupolvenvaihdoksia kruununtiloilla valvoi maaherra, akatemiantiloilla yliopiston ylin hallintoelin eli konsistori. Suoranaista hyötyä akatemiantilallisuudesta oli kuitenkin silloin, jos tila joutui osalliseksi rajariitaan tai sen rasituksia haluttiin kasvattaa esimerkiksi sotaväkeä sinne majoittamalla. Tällöin konsistori saattoi lähettää isännän tueksi lainoppineen avustajan, josta varmasti oli hyötyä viranomaisten kanssa asioitaessa.

Suodenniemen akatemiantilat sijaitsivat eri puolilla pitäjää.
Renkaat osoittavat kyliä, joissa akatemiantiloja oli ja
numerot tilojen määrää kussakin kylässä. Punaiset numerot
osoittavat alkuperäisten akatemiantilojen määrät ja mustat
1800-luvun alussa akatemialle siirrettyjen uusien kanta-
ja uudistilojen määrät ja sijaintialueet. Ylimmäisenä mustalla
Majamaa (1), sitten nykyinen Lahdenperä (6), Taipale (2),
Koivuniemi (2+1), Pohjakylä (2), Pajuniemi (3) ja
alimmaisena Kittilän kylä (3+1). Maita tiloilla oli eri puolilla
pitäjää ja ulkopalstojen muodossa sen ulkopuolellakin.
Karttapohja: Paikkatietoikkuna, Maanmittauslaitos.

Ehkä merkittävin ero akatemiantilallisten ja muiden elämässä oli se, että akatemiantilallisten piti itse kuljettaa verosuoritukset Turkuun professorien edustajille luovutettaviksi. Kaikesta tuolloisesta vaatimattomuudestaan huolimatta Turku teki varmaan suodenniemeläisiin vierailijoihin vaikutuksen ja tästä vähintään vuosittain tapahtuneesta matkasta maan suurimpaan kaupunkiin oli epäilemättä hyötyäkin, kun sieltä saattoi hankkia sellaisia aineita ja tavaroita, joita kotikulmilta ei voinut saada.

Suodenniemen tiestö oli oikeastaan koko akatemiankauden ajan melko heikolla tasolla ja pääosa kuljetuksista ajoitettiin talveen, jolloin matkat voitiin tehdä rekikyydillä vesiteitä mukailevia talviteitä pitkin. Pitkän etäisyyden vuoksi suodenniemeläiset maksoivat veronsa mieluiten viljana, koska sitä oli suhteellisen helppo kuljettaa eikä se mennyt helposti pilalle matkan aikana. Professorit taas olisivat ottaneet maksun rahana, sillä viljan he säilyttivät yleensä vain sen aikaa, että saivat sen kaupattua eteenpäin. Käteistä rahaa liikkui kuitenkin maaseudulla niin vähän, että maataloustuotteet olivat käytännössä se tapa, jolla veronmaksu hoidettiin.

Suodenniemeläiset akatemiantilat tukivat monenlaista hengenelämää. Sastamalan historian kirjoittanut Juhani Piilonen on selvittänyt, että Kelan verotuotoilla tuettiin 1700-luvun lopulla matematiikan professuuria, Kurjen tuloilla teologian 3. professuuria ja Rossin tuotoilla fysiikan professuuria. Pukan tuotot menivät puolestaan teologian 2. professorin ja Noukan verot kaunopuheisuuden professorin palkkoihin. Märkätaipaleessa Isontalon veroilla maksettiin lääketieteen professuurin menoja ja Turpan tuloilla kemian professuuria. Pohjakylässä sekä Isonkeron että Vähänkeron tuotot pönkittivät lainopin professorin taloutta. On kuitenkin huomattava, että suodenniemeläiset tilat eivät yksinään tuottaneet professorien palkkoja, vaan heidän tulonsa kertyivät useista ei pitäjissä sijainneista tiloista, joiden lisäksi heillä saattoi olla myös muita tuloja.

Matthias Calonius oli paitsi Turun akatemian
lainopin professori myös Ruotsin korkeimman
oikeuden jäsen. Lisäksi hän oli tärkeässä asemassa
Suomen Suuriruhtinaskunnan hallitusmuotoa
valmisteltaessa. Suodenniemen Pohjakylässä sekä
Isonkeron että Vähänkeron tilojen verotuotot oli
valjastettu hänen palkkansa maksamiseen.

Suodenniemeltä tulojaan saaneista professoreista monet ehtivät saada nimensä historian kirjoihin. Eräs heistä, kaunopuheisuuden professorina 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa toiminut Henrik Gabriel Porthan sikälikin, että hänet muistetaan nykyisin Suomen historiankirjoituksen isänä. Kurjelta osan tuloistaan saanut teologian 3. professori Johan Tengström puolestaan oli tuomassa Suomeen lähdekriittistä tutkimusta, järjesteli Porvoon valtiopäiviä ja nimitettiin arkkipiispaksi vuonna 1817. Vielä yhtenä tämän ajan Suodenniemeen liittyvistä professoreista voidaan esiin nostaa Suomen ensimmäinen kemian professori Pehr Gadd, joka muiden toimiensa ohella alkoi kannustaa väitöskirjojen julkaisemista latinan sijaan ruotsiksi ja loi näin pohjaa tieteelle, jota suuri osa sivistyneistöstä ja osa kansastakin saattoi seurata.

Aivan Turun akatemian toiminnan loppuvaiheessa Porin rykmentille jyvitettyjä tiloja näyttää vielä siirretyn akatemiantiloiksi. Tieto tällaisesta siirrosta käy ilmi Suodenniemen vuosien 1821-1829 rippikirjasta. Nämä viime hetkillä akatemiantiloiksi muutetut kruununtilat olivat Pukka l. Heikkilä Koivuniemessä, Saksa Kittilässä sekä Karo, Kepuli ja Väissi Pajuniemessä.

Akatemiantilojen aika päättyi, kun yliopisto siirtyi Turusta Helsinkiin ja aloitti siellä toimintansa vuonna 1828. Ne muuttuivat takaisin kruununtiloiksi ja maksoivat veronsa kruununvoudille, kuten naapurinsa sitä ennenkin. Edessä oli aikalaisille uusi elämänvaihe.

”Toivoa sopii, että kun akatemiantilalliset perhekuntineen olivat sukupolvesta toiseen uurastaneet pelloilla, niityillä, metsissä ja karjasuojissa, heidän mieltään oli lämmittänyt tietoisuus siitä, että osa hikihelmistä oli vuodatettu kaikkein korkeimman hengenviljelyn hyväksi”, muotoilee Piilonen. Tämä on niin hyvin sanottu, että siihen ei voi kuin yhtyä.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan rippikirja 1821-1829, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Ahonen Voitto: Turun akatemian professorien palkkaus 1600-luvulla (vv. 1640-1713). Pro gradu –tutkielma, Helsingin yliopisto 1967.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 2. 1300-1860. Vammalan kaupunki, Vammala 2007.
Matthias Caloniuksen kuva: Mehiläinen 1.12.1859, Kansalliskirjaston historiallinen sanomalehtikirjasto.