Isku Siiran tienhaaraan

Elettiin marraskuuta 1939. Jalkaväkirykmentti 36:n miehet olivat Laatokan Karjalassa suorittamassa linnoitustöitä siltä varalta, että syksyn mittaan synkentyneet uhkakuvat kävisivät toteen. Päivät toistuivat yksitoikkoisina ja rykmentin 4. komppanian (4./JR 36) sotapäiväkirja täyttyi marraskuun lopulla monotonisista ”Sama kuin edellisen päivän palvelus” –merkinnöistä. Työpalvelua oli kuutena päivänä viikossa, yleensä kello 7.30-16.30.

4. komppaniassa palvelustaan suoritti myös suodenniemeläinen Väinö Snellman. Kittilässä Alakurjella syntynyt poika oli valmistautumassa sukunsa ammattiin: jalkinetyöntekijänä työskennelleen Väinön isä, heinäkuussa 1918 Tammisaaren vankileirillä menehtynyt Aukusti Snellman oli ollut samassa ammatissa. Ja Väinön isoisä Reinhold Snellman oli puolestaan tehnyt pitkän uran suutarina Pajuniemen Kuulialla. Nyt rauhan askareet olivat kuitenkin keskeytyneet palvelukseen kutsumiseen.

Siiran tienhaaran maastoa kuvattuna jatkosodan
aikana keväällä 1944. Etualalla näkyy kuvan ottaneen
luutnantti Pekka Kyytisen varjo. Kuva: SA-kuva 148856.

Talvisodan alettua Jalkaväkirykmentti 36 osallistui vihollisvyöryn patoamiseen rajalta Käsnäselän kautta Impilahden kirkolle johtavan tien varrella. Vahvat voimat kuitenkin pakottivat puolustajan perääntymään ja vihollinen oli päästä Impilahdelle. Silloin tapahtui kuitenkin käänne, kun suomalaisten onnistui vastahyökkäyksellä saavuttaa pohjoisesta päin Laatokan ranta venäläisten selustassa ja saartaa nämä Kitilän suurmotiksi kutsuttuun pussiin.

Hyökkäys jatkui suotuisasti ja yllä mainittu Käsnäselän tie palautui useimmista kohdistaan suomalaisten haltuun. Pitkin tietä jäi kuitenkin vihollissaarekkeita. Syntyi ennakoimattomia motteja, joiden odotettiin purkautuvan sitä mukaa kuin ne katsoisivat tilanteensa kestämättömäksi. Alueen suurimmat motit olivat Lemetissä, jonka sivustataisteluihin on vilkaistu täällä jo aiemmin. Lisäksi vihollinen tarrautui erityisesti Lemetistä itään olevaan Uomaan kylään sekä tien varrella siitä länteen sijainneeseen Siiran tienhaaraan. Koska motit taistelivat sillä aseistuksella joka niiden alueelle oli yhteyksien katkettua jäänyt, oli niiden voimassa suurta vaihtelua. Ensimmäisinä kukistuivat ne motit, joiden alueelle ei ollut jäänyt raskaita aseita.

Sotaa oli eletty helmikuun loppuun saakka, kun 4. komppania osana rykmentin II pataljoonaa siirrettiin Siiran tienhaaran motin luokse. Se oli yksi vaikeista moteista, sillä siellä vihollinen puolustautui raivokkaasti vaikeista olosuhteistaan huolimatta. Tätäkin mottia huollettiin ilmateitse ja suomalaisetkin saivat osansa lähetyksistä. Ajan mittaan täydennyspudotukset kuitenkin kehittyivät: yhä harvempi avustuserä putosi suomalaisten syliin. Mottia oli yritetty pehmittää uuvuttamalla, tykistöllä ja jopa puhumalla. Helmikuun 11. päivänä saarretuille nimittäin välitettiin huutamalla antautumisvaatimus ja myönnettiin tunnin tulitauko, jonka aikana pohtia asiaa. Yritys ei kuitenkaan tuottanut tulosta vaan sotatoimet jatkuivat pian entiseen malliin.

Ympyröitynä olevaan Siiran tienhaaraan muodostui yksi Laatokan Karjalan
sitkeimmistä moteista. Sitä purkamassa oli myös suodenniemeläinen
Väinö Snellman. Toinen itsepintaisesti puoliaan pitävä motti oli oikeassa
reunassa näkyvän Uomaan kylän kohdalla.

Mottitaisteluista 4. komppanialla oli jo kokemusta sen oltua pehmittämässä Lemetin motteja. Oli 28. päivän ilta, kun tuli käsky valmistautua seuraavana aamuna hyökkäämään Siiraan linnoittautuneiden vihollisten kimppuun. Oli tulossa vuoden 1940 karkauspäivä, 29. helmikuuta. Iskun tarkoituksena oli motin sitkeän puolustuksen murtaminen. Se alkaisi puolen tunnin tykistövalmistelulla, minkä päätyttyä 4. komppanian tuli hyökätä mottiin lännestä Uomaan tien eteläpuolella. Sen perässä seuraisivat pioneerit, jotka räjäyttäisivät ne pesäkkeet joita edellä kulkeneen jalkaväen ei olisi onnistunut nujertaa. Aamun valjettua suunnitelma pantiin täytäntöön.

Tuon karkauspäivän hyökkäyksen alkutunnelmia voi aistia Esko Arposen Kansa taisteli –lehdessä vuonna 1968 ilmestyneestä kirjoituksesta:

”Käskyt oli jo annettu, tupakoitiin ja odoteltiin liikkeelle lähtöä. Vihollinen oli linnoittautunut suureen kattilalaaksoon, johon se oli kasaantunut.[…] Mennä hyssyteltiin suksilla hiljalleen paljaaksi hakattua rinnettä alas risukon seassa. Oli hiljaista. Hämärä tuntui uhkaavalta. Paljonkohan niitä siellä lienee? Hyvät näyttävät olevan bunkkerit ja korsut.”

Tykistö oli puheensa jo pitänyt, konetuliaseet ja kiväärit huolehtivat nyt metelistä. Hyökkäys eteni hiljalleen ja pesäkkeitä tuhottiin, mutta lopullista iskua ei pystytty antamaan: hyökkäys tyrehtyi iltapäivään mennessä. Oli pysähdyttävä ja tyydyttävä varmistamaan saavutettu menestys. Neljännestä komppaniasta oli menetetty 6 miestä, yhtenä heistä korpraali Väinö Snellman, joka vain kuukautta aikaisemmin oli täyttänyt 31 vuotta.

Siiran tienhaaran motti oli yksi niistä muutamista, jotka pitivät puolensa sodan loppuun saakka. Taisteluiden päätyttyä piirittäjät lähtivät vähin äänin hiihtelemään kohti uutta valtakunnanrajaa. Tehtävä oli kuitenkin suoritettu: Sisä-Suomeen ei tätäkään kautta marssittu.

Lähteet:

Jalkaväkirykmentti 36:n 4. komppanian (4./JR 36) sotapäiväkirjat 10.10.1939-18.1.1940 ja 19.1.-29.2.1940, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
JR 36:n II pataljoonan (II/JR 36) sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan rippikirja 1902-1911.
Suomen sotasurmat 1914-1922, Kansallisarkisto
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Arponen Esko: Naapurin miestä ei jätetty. Kansa taisteli -lehti 4/1968, s. 102-104.
Elomaa Lasse: "Välirauha". Kansa taisteli -lehti 5/1968, s. 133-135.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Talvisodan historia 3 (WSOY 1978).
Väinö Snellmanin valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.