David Skogmanin elämä – osa 2

Aiemmin kävi jo ilmi, että David Skogman tunsi sielunpaimenen ammatin ohella vetoa myös humanistisiin aloihin. Noin 20-vuotiaana hän alkoi laatia käännöksiä J. L. Runebergin ja muidenkin runoista minkä lisäksi kirjoitti niitä jonkin verran itsekin, muun muassa keväälle ja Kyrönkoskelle omistettuina. Töitään hän lähetti julkaistavaksi venykekirjoituksestaan muistetulle Wolmar Kilpiselle ja niitä voi lukea esimerkiksi vuonna 1863 julkaistusta Mansikoita ja mustikoita -vihkosen numerosta 4. Ne on merkitty sisällysluetteloon nimimerkillä S-n.

Opiskeluaikoinaan Skogman pääsi tutustumaan eräisiin aikansa tutkijoihin ja taiteilijoihin. Hän asui paitsi Böckereillä myös lehtori K. A. Gottlundin luona. Eräs hänen läheisimmistä tovereistaan oli runoilija Bernhard Godenhjelm, jota Skogman myöhemmin nimitti taistelukumppanikseen heidän käymiensä monien kovien väittelyiden vuoksi. Näillä tuttavuuksilla lieni merkityksensä Skogmanin tulevien töiden kannalta.

Kuten viimeksi kerrottiin, Skogman oli jo vuonna 1861 tutkinut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) stipendiaattina satakuntalaista kansanperinnettä. Työ oli saanut kiitosta ja sen tulokset oli julkaistu Suomi-lehdessä vuonna 1863. Nyt Skogman alkoi osoittaa kiinnostusta Skandinavian suomalaisia kohtaan. Kipinänä tässä saattoi olla Gottlund, joka oli jo tehnyt uraauurtavia tutkimuksia Ruotsin metsäsuomalaisten parissa.

Skogman sai paljon kiitosta muistiinpanoihinsa sisältyneistä piirroksista.
Näin hän kuvasi pohjoisessa käytettyjä kalastusvälineitä.

Vuonna 1865 Skogman sai SKS:ltä apurahan, jonka turvin hänen oli määrä perehtyä Pohjois-Ruotsissa ja Norjassa elävän suomenkielisen väestön elinoloihin ja –tapoihin. Skogman ryhtyi tiiviiseen kirjeenvaihtoon itseään kymmenen vuotta vanhemman Yrjö Koskisen kanssa, joka oli tuolloin keskeisessä roolissa SKS:ssa. Heidän kirjeenvaihtonsa avulla saa kuvan tulevan matkan suunnittulusta. Heissä tuntuu olevan tiettyä samankaltaisuutta, sillä molemmat olivat kiivaita suomen kielen puolustajia. Oman kantansa kielikysymykseen Skogman ilmaisi ruotsalaisessa Aftonbladetissa vuonna 1865:

”[…] Fennomaaneja on 1 ½ miljoonaa ihmistä [=Suomen tuolloinen suomenkielinen väestö]. He ovat jo sekä kylliksi kauan saaneet valittaa, että heidän kieltään on pidetty kahleissa ja kääreissä. He tahtovat vapautua pakosta, että heidän, tullakseen sivistyksestä osallisiksi, on hylättävä oma kielensä ja opittava joku vieras kieli. Suomen kansa on vähäosaista ja köyhää, halla korjaa useimmiten sen viljasadon; sen vuoksi entinen emämaa myös sallikoon, että suomalaiset ainakin Suomessa saavat säilyttää sen rikkauden, jonka he, lähinnä pyhää uskoaan, korkeimmaksi arvioivat, nimittäin kielensä.”

Uuden tutkimusmatkan tarkoituksena oli siis selvittää suomalaisalueiden väestön menneisyyttä, tapoja ja elinolosuhteita. Sen lisäksi Skogman tahtoi edistää suomenkielisten asemaa jakamalla kirjallisuutta niillä alueilla joilla liikkui. Hän pyysi ja sai kustantajilta runsaasti suomenkielisiä kirjoja matkaansa sen aikana jaettavaksi.

Itse matka alkoi Turusta 26. päivänä toukokuuta 1865. Ensin Skogman matkusti Aura-laivalla Tukholmaan, josta jatkoi Uppsalan kautta Ruotsin itärannikkoa seuraten ylös Haaparantaan saakka. Sieltä hän jatkoi maitse ja vesitse yhä pohjoisemmaksi kulkien lopulta Ruotsin Lapin halki Norjaan Jäämeren rannalle. Matkallaan Skogman käytti oppaita, soutajia ja kantajiakin. Vaikka hän hyödynsikin vesistöjä kulkiessaan kertyi kävelymatkaa silti huomattava määrä. Matkustaessaan nuorukainen piti jatkuvasti melko tarkkaa päiväkirjaa, missä kertoi liikkeistään, ympäristöstä sekä matkallaan kohtaamistaan ihmisistä. Lisäksi hän kirjasi muistiin  kuulemiaan sanontoja, loitsuja ja arvoituksia.

Skogmanin tutkimusmatka vuonna 1865 kulki
Turusta Tukholmaan, Haaparantaan, Nordkappiin,
Osloon ja sieltä Ruotsin halki Sudsvalliin.
Punainen viiva kuvaa matkaa pohjoisen suomalaisten
parissa ja sininen jatkoapurahalla toteutettua matkaa
metsäsuomalaisten parissa.
Karttapohja: Google Maps.

Päästyään Jäämeren rannalle hän kulki sen saaria pitkin itään ottaakseen selvää merilappalaisten elämästä. Kuljettuaan jonkin matkaa Hammerfestin itäpuolelle hän kääntyi takaisin ja suuntasi Tromssan kautta laivalla kohti etelää. SKS oli myöntänyt hänelle 1000 markan lisäapurahan, jonka turvin hän saattoi jatkaa syksyn mittaan tutkimuksiaan Keski-Ruotsin metsäsuomalaisalueilla. Ruotsin halki tapahtunut retki päättyi aikanaan Sundsvalliin, josta Skogman varojensa ehtyessä suuntasi laivalla Tukholman kautta Suomeen. Talvi teki tuolloin jo tuloaan, lähestyttiin marraskuun puoltaväliä.

Tutkimusmatkan aikana puhkesi aikansa mediamylläkkä, kun Skandinaviassa epäiltiin Skogmanin aikeita. Pahat kielet sanoivat hänen olevan venäläisten, jopa tsaarin asialla ja yrittävän nostaa pohjoisten alueiden suomenkieliset kapinaan. Eivätkä Skogmanin matkaltaan eri tahoille lähettämät kirjeet ja lehdissä julkaistut raportit suomenkielisten heikosta asemasta Skandinavian maissa jääneet nekään ilman vastakaikua. Ruotsalaiset sanomalehdet hyökkäsivät kilvan nuorta tutkijaa vastaan ja joutuipa hän ainakin kerran matkansa aikana myös väkijoukon uhkaamaksi. Skogman itse hämmästeli kuinka Ruotsin, Norjan, Tanskan ja vieläpä Ranskankin lehdillä oli hänestä suurempi huoli kuin Bismarckista. Suomalaisista lehdistä Finlands Allmänna Tidning, Helsingfors Dagblad ja suomenkielinen Päivätär kävivät rinta rinnan Skogmania vastaan, kun taas Sanomia Turusta, Tähti ja Suometar asettuivat hänen tuekseen. Metakka vaimeni aikanaan mutta se oli ollut niin voimakas, että vielä matkan tuloksia aikanaan julkaistaessa pelättiin, että kohu alkaisi uudelleen.

Skogmanin matkaltaan lähettämät
raportit ja kirjeet saivat aikaan
kansainvälisen kohun ja myös suomalaiset
lehdet ajautuivat eri leireihin. Tämä
Päivättäressä 12.8.1865 julkaistun jutun
katkelma osoittaa, miten kuumina tunteet
kovimmillaan kävivät.

Nuori tutkimusmatkailija oli jo ennen lähtöään halunnut käydä matkan lopuksi tutkimassa suomenkielisiä kansoja Suomenlahden eteläpuolella ja Pietarin ympäristössä Inkerinmaalla. Ilmeisesti Koskisen ehdotuksesta hän lykkäsi sen suunnitelman myöhemmäksi. Joka tapauksessa tällaisenäkin matka tuotti runsaasti uutta tietoa Suomen lähialueilla elävistä suomalaisista. Suunnitelmissa oli, että tulokset olisi julkaistu komean kuvateoksen muodossa, sillä Skogman oli kulkiessaan laatinut runsaasti piirroksia ja ottanut valokuvia, jotka nyt kuuluvat SKS:n kokoelmien varhaisimpiin.

Skogman oli näihin aikoin saanut ylimääräisen pitäjänapulaisen toimen Suodenniemeltä. Tavanomaisen sielunhoidon lisäksi tehtäviin kuului muun muassa synnyttäneiden naisten kirkottamisia ja avioliiton ulkopuolisten suhteiden tutkimista ja muuta kurinpitoa - kaikki toimia, joiden luulisi olleen vähän yli parikymppiselle hankalia. Skogman oli kuitenkin ikäisekseen kokenut pappi, olipa hän kerran Karkussa selvittänyt yhden monimutkaisen kaksinnaimistapauksenkin. Työn ohessa virkatalossa Pajuniemessä alkoivat syntyä uuden kuvateoksen ensimmäiset luvut. Kirjallisuuden ja kansansivistyksen levittämiseen tähtääviä harrastuksiaan Skogman jatkoi täälläkin perustamalla Mouhijärvelle ja Suodenniemelle kirjastot.

David ja Emma olivat olleet jo muutaman vuoden kihloissa mutta Davidin matka oli lykännyt naimisiinmenoa. Tammikuussa 1866 he sitten menivät vihille. Nuoret viettivät yksinkertaista elämää, esimerkiksi paras huonekalu oli kuulemma Davidin Emmalle veistämä kukkapöytä. Lisätuloja David hankki valmentamalla taloon asumaan otettuja nuoria ylioppilastutkintoa varten.

Vuoden 1866 mittaan Skogman alkoi sairastella. Hänellä oli keuhkotauti, jota Satakunnassa täkytaudiksikin ennen nimitettiin. Ei liene tietoa oliko hän saanut sen reissuillaan kansan matalissa majoissa ja toisinaan taivasallakin vietettyjen öiden seurauksena vai oliko sairaus kenties kotiseuduilta, joiden tölleissä kirkonmies toimiaan suorittaessaan usein vieraili. Joka tapauksessa tauti verotti Skogmanin voimia niin ettei kirjoitustyö enää edennyt. Helmikuussa 1867 hän käveli pitämään jumalanpalvelusta tuolloin vielä lämmittämättömään Suodenniemen kirkkoon ja sai kotiin palattuaan voimakkaan verensyöksyn. Kuolema korjasi hänet 26. toukokuuta 1867 - tasan kaksi vuotta sen jälkeen kun kun oli lähtenyt Turusta suurelle tutkimusmatkalleen. Hän oli kuollessaan 26-vuotias. Kuvateoksen kesken jäänyt käsikirjoitus julkaistiin myöhemmin Suomi-lehdessä nimellä Suomalaiset Ruotsissa ja Norjassa.

David ja Emma Skogmanin
hautapaikka Suodenniemen
kirkkohautausmaalla.

Skogman haudattiin Suodenniemen kirkolle ja Emma lähti äitinsä luo Turkuun, jossa synnytti pian tyttären. Turusta hän siirtyi vuonna 1870 Helsinkiin, jossa ehti tehdä pitkän uran sikäläisen ja edelleen toimivan Sedmigradskyn pientenlastenkoulun johtajattarena. Vuonna 1890 Suodenniemen seurakunta lopetti hautaamiset kirkon viereiselle hautausmaalle eli sinne, minne David on haudattu. Emma haki heti Keisarilliselta Senaatilta poikkeuslupaa, jonka turvin voisi aikanaan tulla haudatuksi miehensä rinnalle. Lupa myönnettiinkin ja pitkän elämän elänyt Emma siunattiin miehensä viereen vuonna 1923.

Joitain vuosia sitten paikallislehdissä keskusteltiin siitä, tulisiko nykyisin Laviantien, Suodenniementien ja Mouhijärventien nimillä kulkeva seututie 259 nimetä uudelleen jollakin yhtenäisellä nimellä. Mielestäni olisi kaikki syy harkita, pitäisikö tie nimetä ainakin Sastamalan puolella olevalta osaltaan David Skogmanin tieksi. Sehän ohittaa hänen syntymä- ja hautapaikkansa ja on niin vanha, että hän on sitä itsekin käyttänyt. Teko toisi lisää paikallisväriä nimistöön ja olisi oiva huomionosoitus tälle pohjoisen Sastamalan miehelle, joka on melkeinpä painunut unohduksiin.

Hyvä aika tuon ahkeran suomalaisuusmiehen jonkinlaiselle muistamiselle olisi se, kun itsenäinen Suomi täyttää 100 vuotta vuonna 2017. Samana keväänä Skogmanin kuolemasta tulee kuluneeksi 150 vuotta.

Lähteet:
David Skogmanin päiväkirjat vuoden 1865 tutkimusmatkalta, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto.
Emmy Böcker-Skogman. Kirjoittaja E.M. Lastensuojelun vuosikirja 1930, s. 126-135.
Haltsonen Sulo: David Skogman Pohjois-Ruotsin suomalaisten parissa. Virittäjän eripainoslehtinen 3/1932.
Haltsonen Sulo: David Skogmanin kaunokirjallisista harrastuksista. Teoksessa Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 15, SKS, Helsinki 1956, s. 91-100.
Nyman Aarre: David Skogmanin muistiinpanoja metsä-Suomesta 1865. Teoksessa Tieteen matkamiehiä. Kalevalaseuran vuosikirja 57 (1977), WSOY, Porvoo, s. 99-133.
Viitanen F. O.: Kirjeenvaihtoa ja väittelyä Skandinaavian suomalaisista 1860-luvulla - lisiä satakuntalaisen pastorin David Skogmanin elämäntyön valaisemiseksi. Satakunta: kotiseutututkimuksia VI, Satakuntalainen Osakunta 1926, s. 169-189.
Lehtileike: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.
Skogmanin nimikirjoitus Suodenniemen kirkonkokouksen pöytäkirjasta 14.10.1866, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Kolme kovaa päivää, neljä kovaa kohtaloa

Jatkosotaa oli ehditty käydä yli kuukauden päivät, kun Jalkaväkirykmentti 36 oli käymässä ensimmäisiin sotatoimiinsa. Sen taival oli alkanut Kiikasta Ruotsilan kartanosta kesäkuun puolessa välissä. Perustamistoimien jälkeen rykmentti siirrettiin itärajan läheisyyteen, jonne saavuttiin kuun lopulla. Tässä rykmentissä oli runsaasti suodenniemeläisiä: muiden muassa Kauko Ahola, Arvo Haavisto, Matti Helavuori, Vihtori Isosävi, Niilo Jankkari, Armas Kiviniemi, Leo Moisiomäki, Reino Mäkelä, Matias Nurminen, Erkki Prusi, Veli Viljanen, Voitto Virtanen ja Reino Äijö. Ainakin osa heistä palveli rykmenti seitsemännessä komppaniassa (7./JR 36), jonka sotapäiväkirjan mukaan päivät rajan läheisyydessä kuluivat ampuma- ja taisteluharjoituksissa ja kulontorjunnan parissa, sillä ammukset sytyttivät useasti paloja rutikuivassa maastossa.

Jatkosodan alussa rajan ylittäneet suomalaiset törmäsivät usein
vihollisen vahvoihin linnoitteisiin, jotka varmasti osaltaan vaikuttivat
kohtalaisen suuriin tappioihin. Myös maahan kaivettuja
panssarivaunuja kohdattiin monin paikoin. Kuvan vaiennettu vaunu on
kuvattu Tyrjällä 4. elokuuta 1941 eli samalla alueella ja vain kaksi päivää
myöhemmin kuin Jalkaväkirykmentti 7:n miehet kohtasivat sellaisen
Iilammen eteläpuolella. Kuva: SA-kuva 31205.

Jalkaväkirykmentti 36 ryhmittyi rajan välittömään läheisyyteen heinäkuun 30. päivänä vuonna 1941. Ensimmäiseen hyökkäykseensä se kävi kello 2 yöllä ja saavutti rajantakaisen Pajarin maaston neljässä tunnissa. Tulikaste meni kuitenkin mönkään, kun komppanian päällikkö luutnantti Kaarlo Lähti kaatui vihollisen pian suorittamassa vastaiskussa.

Seitsemännen komppanian seuraavat päivät kuluivat Pajarin maastoa puhdistaessa. Sotapäiväkirja antaa taisteluista melko laimean kuvan, sillä se ei mainitse lainkaan kaatumistapauksia heinäkuun 30. päivän ja sitä seuranneiden päivien kahakoissa. Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta kuitenkin kertoo, että komppania menetti heinä-elokuun vaihteessa yhteensä 9 miestä kaatuneina, joten aivan vähäisistä taisteluista tai tappioista ei näytä olleen kyse.

Elokuun 2. päivänä vuonna 1941 seitsemäs komppania (7./JR 36)
oleskeli karttaan ympäröidyn pisteen 117 länsipuolisessa
maastossa. Nykyinen ja tuolloinen itäraja kulkee kartan
poikki lounaasta koilliseen siten, että kartassa näkyvä
Metsäkylä on Suomen puolella mutta Pajari jo rajan takana.

Elokuun 2. päivänä 7. komppanialla näyttää olleen rauhallisempi päivä, joka kului jälleen pääosin kulontorjunnan ja huoltotoimien parissa. Vain vähän ennen vuorokauden vaihtumista rauha kuitenkin rikkoutui, kun miesten niskaan satoi sotapäiväkirjan pirulliseksi kuvailema tykistökeskitys. Päiväkirjan mukaan isku tuotti muutamia haavoittuneita, mutta tietokannan mukaan tilanne oli vakavampi: komppanian miehistä Arvo Haavisto Pajuniemen kylästä kaatui ja Tauno Huotari Punkalaitumelta haavoittui. Huotari kiidätettiin hoidettavaksi 16. Kenttäsairaalaan, jossa hän menehtyi vielä samana päivänä. Arvo Haavisto oli täyttänyt 30 vuotta täsmälleen kuukautta aikaisemmin.

Arvo Haavisto

Tänä samana päivänä linnuntietä noin 30 kilometriä Pajarista koilliseen oli Jalkaväkirykmentti 7 (JR 7) käymässä omaa taisteluaan. Sen riveissä olivat suodenniemeläisistä ainakin Eero Horelli, Armas Hirvonen, Viljo Rinne ja Aaro Vuorenmaa. Heistä tosin kaksi ensin mainittua olivat haavoittuneet heinäkuun taisteluissa. JR 7 lähestyi Parikkalan kohdalla nykyrajan takana sijaitsevaa Tyrjän kylää, jossa neuvostoliittolainen Jalkaväkirykmentti 461 piti kynsin hampain puoliaan. Se taisteli Tyrjänjärvi selkänsä takana niin, että suomalaisilla oli mahdollisuus saada se mottiin. Tänä elokuun toisena päivänä suomalaisen rykmentin 1. komppania (1./JR 7) avasi tietä kohti Laatokan rantoja Tyrjää Iilammen itäpuolella. Sen oli iltaan mennessä määrä hyökätä pataljoonan 2. komppanian kanssa lammen eteläpuolitse kohti Tyrjää. Ensimmäisen komppanian sotapäiväkirja kertoo tästä kello 15 käynnistyneestä hyökkäyksestä näin:

Jalkaväkirykmentti 7:n 1. komppania eteni 2. elokuuta
pohjoisesta karttaan merkityn Iilammen itä- ja eteläpuolitse
kohti vasemmalla näkyvän Tyrjänjärven rantaa. Iilammen
eteläpuolella kohdattiin tekstissä mainittu vihollisen
maahankaivettu panssarivaunu. Vasemmassa yläkulmassa
näkyvä Tyrjän kylä oli vielä tässä vaiheessa
vihollisen hallussa.

”Komppania lähti hyökkäykseen Iilammen ja Tervalammen väliselle hiekkaharjulle. Vihollinen teki kovaa vastarintaa. Hiekkaharjun ja Iilammen välissä olevalla kukkulalla oli vihollinen kaivautunut maahan ja oli myös kaivanut hyökkäysvaunun josta ampui pk:lla [=pikakiväärillä] kovasti. Vedimme pst-tykin asemaan tien varteen ja jonkun laukauksen jälkeen oli vihollisen hv. tuhottu jolloin vihollinen vetääntyi Hiekkaharjun takalaidalle.”

Sama sotapäiväkirja kertoo, että tässä kamppailussa maahan kaivetun vaunun kanssa olisi menetetty kaatuneina 3 miestä ja haavoittuneina 15. Luotettavamman oloinen pataljoonan päiväkirja kuitenkin täydentää kaatuneiden määräksi yhteensä kahdeksan, joka täsmääkin jotakuinkin tietokannan tietoihin 1. ja 2. komppanian tappioista tuona päivänä. Näiden kaatuneiden joukossa oli suodenniemeläinen 20-vuotias Viljo Rinne - hänkin Pajuniemestä - sekä suodenniemeläissyntyinen mutta Mouhijärvellä sittemmin asunut Arvo Vesanen, joka on haudattu Mouhijärven sankarihautausmaalle.

Viljo Rinne

Näihin sotatoimiin 2. komppanian riveissä osallistunut Veikko Moilanen muisteli myöhemmin näitä taisteluja alempana mainitussa Kansa taisteli –lehden artikkelissaan. Jutussa kuvattu maahankaivetun vaunun tuhoaminen saattaa olla sama kuin mikä koitui muiden muassa Rinteen ja Vesasen kohtaloksi.

Muutamia päivien taistelujen jälkeen Jalkaväkirykmentti 7 onnistui yhdessä alueen muiden suomalaisten joukko-osastojen kanssa valtaamaan Tyrjän puna-armeijalta. Niin mieleenpainuva oli tuo taistelu, että JR 7 tunnettiin siitä lähtien Tyrjän rykmentin nimellä.

Tyrjän taistelun aikoihin Rautjärven pitäjään kuuluneella Purnujärvellä taistellut Jalkaväkirykmentti 6:n 7. komppania (7./JR 6), saapui Ritamäki-nimiseen paikkaan. Tässä rykmentissä olivat Suodenniemeltä ainakin Eino Eronen, Niilo Lahdenperä, Reino Löytämäki, Toivo Peltomaa, Reino Toivola ja Oiva Viilo. Tämänkin komppanian osalta sodan alkupäivät olivat menneet harjoitellessa ja muutenkin tulevaan toimintaan varustautuessa. Rajalinjan se oli ylittänyt 29. heinäkuuta iltapäivällä ilman tappioita.

Ensimmäisiin koviin taisteluihin komppania joutui heinäkuun viimeisenä eli 31. päivänä kun sen tehtäväksi annettiin vallata Ritamäen läheisyydessä ollut kukkula. Tehtävä kuitenkin epäonnistui täysin, sillä komppaniasta kaatui 10 ja haavoittui 46 miestä. Hyökkäystä yritettiin saman iltana vielä uudelleen, mutta jälleen ilman tulosta.

Oiva Viilon 7./JR 6 taisteli elokuun alkupäivinä Ritamäen
alueella. Kaukana rajalta ei oltu nytkään, sillä
Hiidenjärvessä oleva isompi saari oli ja on täpärästi
Suomen puolella.

Elokuun 3. päivänä komppania täydennettiin ja jo seuraavana päivänä se sai käskyn ryhmittyä uudelleen hyökkäykseen. Kovan rynnistyksen päätteeksi paljon miehiä vaatinut mäki saatiin vallattua.

7. komppaniassa palvellut JR 6:n joukko-osastohistoriikin kirjoittanut E.I. Häkkinen koki 4. päivän hyökkäyksessä tulikasteensa. Kirjassaan hän kuvaa hyökkäyksen kulkua näin:

"Yö oli hyvin rauhallinen. Vihollisen tykistö ei ollut toiminnassa juuri lainkaan. Jalkaväkiaseiden sarjat viuhahtelivat ilmassa silloin tällöin ja kranaatinheittimet yskähtelivät vihollisen asemissa harvakseltaan. [...]

Alkoi hyäkkäysaseimiin siirtyminen. Joukot valuivat äänettömästi rankkasateessa. Klo 13.54 oma tykistö aloitti ankaran tulituksen vanjan asemiin. Lähestyimme tykistötulen suojassa niin lähelle vihollisen asemia kuin mahdollista. Räiske tuntui aivan helvetilliseltä. Kranaatit ujelsivat päittemme yli ja räjähtivät. Mäki pöllysi. [...] Kauan emme kuitenkaan voineet edetä, kun saimme vastaamme luotisuihkuja. Nyt oli edettävä varovasti, niin matalana kuin mahdollista, jopa ryömimällä kaatuneiden puidenkin alitse ja samanaikaisesti oli pyrittävä ampumaan mahdollisimman paljon. Rinteessä oli edellisen hyökkäyksen aikana syntyneitä kranaattikuoppia, joita käytimme hyväksemme. [...] 

Oiva Viilon hautakivi
Suodenniemen sankarihautausmaalla.

Kaikkialla rätisi niin kiväärit, pikakiväärit kuin konekivääritkin. Luodit vingahtelivat kimmokkeista ilkeästi viheltäen. [...] Vihollisen tuli vaimeni. Olimme onnistuneet saamaan kukkulan haltuumme. Tappiot olivat melkoiset."

Vastarinnan kovuudesta ja ehkä myös rutiinin puutteesta kertoo sekin, että II pataljoonan ei onnistunut jatkaa hyökkäystään kukkulalta asetettuun tavoitteeseensa vaan urakka oli jätettävä kesken. Vihollistappioiden kerrotaan olleen suuret mutta pienet ne eivät olleet omillakaan, kuten ylläolevasta muistelmastakin ilmenee: omia kaatuneita oli 17 minkä lisäksi 40 miestä oli haavoittunut. Näiden kaatuneiden joukossa oli 30-vuotias sotamies Oiva Viilo Taipaleen kylästä.

Elokuun alun kolme päivää olivat näin vieneet riveistä kolme suodenniemeläistä ja Suodenniemellä syntyneen Arvo Vesasen. Hyökkäyssota oli kuitenkin vasta aluillaan ja toiveet kaikesta huolimatta korkealla. Muuttuisiko maailmanhistoria vai kävisikö kuten vuotta aiemmin? Sitä ei vielä kukaan voinut tietää.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 6:n 7. komppanian sotapäiväkirja (SPK 9436), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Jalkaväkirykmentti 7:n 1. komppanian sotapäiväkirja (SPK 9601), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 7:n I pataljoonan sotapäiväkirja (SPK 9648), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 36:n 7. komppanian sotapäiväkirja (SPK 11734), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Häkkinen E.I.: Kannaksen kahlaajat. JR 6 jatkosodassa. JR 6:n historiatoimikunta, Turku 1986.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Moilanen Veikko: Tyrjän motti. Kansa taisteli –lehti 11-12/1958, s. 326-332.
Pajunen Veikko: Kirvesmäestä Tyrjään. Kansa taisteli -lehti 8/1985, s. 256-261.
Karttapohjat: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Kaatuneiden valokuvat: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy, Naantali 1979.

David Skogmanin elämä – osa 1

Suodenniemen hautausmaalla sankarihautojen läheisyydessä on haalistunut hautakivi, johon vain harva ohikulkija kiinnittää huomiota. Sen alla lepää nuori mies, joka muun ohella lienee ainoita Suodenniemelle haudattuja, joista on artikkeli Suomen Kansallisbiografiassa. Siksi lieneekin syytä parilla tekstillä valottaa tuon nuorukaisen elämänvaiheita, jotta hänen muistonsa ei pääsisi haalistumaan kuten hänen muistomerkkinsä.

David Skogman

David Skogmanin nimellä tunnetuksi tullut Taave Mikkola syntyi Selkeen virkatalon Mikkolan torpassa Mouhijärvellä marraskuun 10. päivänä vuonna 1840. Pojan syntymän aikaan perheessä asuivat isä Mikael, äiti Saara, velipuoli Johan sekä siskot Maria, Lovisa ja Serafia. Heistä Johan ja Maria olivat Taaven syntyessä 16- ja 12-vuotiaita ja he siirtyivät ennen pitkää torpasta muualle rengin ja piian tehtäviin.

Taaven isä Mikael kuoli pojan ollessa 5-vuotias, jolloin torppa siirtyi kotiin palanneelle velipuoli Johanille ja hänen perheelleen. Saara-äiti lapsineen näyttää kuitenkin saaneen jäädä sinne asumaan. Näihin aikoihin Taaven kerrotaan oppineen jo lukemaan vaikka kukaan ei häntä ollut siihen opettanut ja pian sen jälkeen hänet otettiin oppiin Selkeen tilaa tuolloin vuokranneen johtaja (direktör) Henrik Grönbergin perheeseen. Siellä ollessaan hän sai nimensä jatkoksi sukunimensä Skogmanin. David hän oli ollut kirkonkirjoissa aina syntymästään lähtien.

Selkeen jälkeiset opintonsa hän aloitti Porin ylialkeiskoulussa, josta valmistui vuonna 1855. Kuin merkiksi alkavasta sosiaalisesta nousustaan hänet siirrettiin Mikkolasta Selkeen kirkonkirjasivulle vuonna 1856. Porin vuosien jälkeen opinnot jatkuivat Turun kymnaasissa, jossa hän opiskeli uskontoa, historiaa, maantiedettä, geometriaa, luonnonhistoriaa, aritmetiikkaa, latinaa, venäjää, suomea, saksaa, ainekirjoitusta ja voimistelua. Lopulta hän siirtyi Helsingin yliopistoon lukemaan jumaluusoppia vuonna 1860. Skogmanin kouluttautuminen tuotti hänelle useita toisiaan seuranneita titteleitä kirkonkirjoihin. Ensin hän oli koululainen, sitten lukiolainen (gymnasisten), ylioppilas (studeranden) ja lopuksi pappi (komministern).

David Skogmanin syntymämerkintä Mouhijärven seurakunnan syntyneiden ja
kastettujen luettelossa. Merkinnästä ilmenee, että Mouhijärven unilukkari (väckaren)
Emanuel Essbjörn hätäkastoi pojan tämän syntymäpäivänä. Varsinaisen kasteen antoi kolme
päivää myöhemmin pitäjän tuolloinen kappalainen Gustaf Brander. Kummeikseen lapsi sai
paitsi Essbjörnin myös naapuritorpan isäntäväen Johan ja Lisa Kenkimäen (Kengimäki),
näiden juuri ripille päässeen tyttären Carolinan sekä renki Stefan Johanssonin.

Skogmanin yliopistoajasta tiedetään, että hän ehti ainakin kertaalleen osallistua jumalanpalveluksen toimittamiseen Turun tuomiokirkossa. Hänen entinen opinahjonsa kymnaasi sijaitsee edelleen sen naapurissa. Varsinaista kirkollista työtään hän ehti uransa aikana suorittaa Mietoisissa, Suoniemellä, Kiikassa, Karkussa ja Suodenniemellä.

Skogmanin syntymäkoti Mikkolan torppa sijaitsi
jonkin matkan päässä nykyisestä Tappitorin
tienristeyksestä. Ylemmässä kartassa ympyröity
torpan paikka on ympyröitynä myös alemmassa
nykykartassa. Alemmassa kartassa idästä
Tappitorin kautta pohjoiseen kulkeva tie on
seututie 259.

Pappisura ei kuitenkaan ollut se josta Skogman nykyisin tunnetaan. Historian lehdille hänet johdattivat kansatieteelliset ansiot. Jo kesällä 1861 ollessaan 20-vuotias hän sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta stipendin, jonka turvin hän kiersi tallentamassa kansanperinnettä Huittisista Töysään ja Kankaanpäästä Ruovedelle ulottuvalla alueella. Suodenniemelläkin hän jo tuolloin kävi ja merkitsi muistiin paitsi aiemmin esitellyn pirutarinan myös kertomuksia Nuutinkellarista, joka on Pajuniemessä sijaitseva siirtolohkareen alle muodostunut onkalo. Suodenniemeltä kerättyyn aineistoon kuuluu myös tämä keskipitäjän asuttamista koskeva kertomus: ”Kuningas oli antanut eräälle sotaherralle urotöistänsä luvan ottaa omaksensa paraan kylän Suomessa. Hän valitsi  Selkeen kylän, jossa oli 17 taloa. Nämä kaikki yhdistettiin isoksi [Skogmanille hyvin tutuksi] kartanoksi. Wanhat asujamet muuttivat Suodenniemeen ja rakensivat Kittilän kylän.”

Skogman keräsi kansantarinoiden lisäksi myös murresanoja, paikannimien selityksiä ja uskomusperinnettä. Hänen työnsä tuloksiin oltiin hyvin tyytyväisiä ja ne julkaistiin vuonna 1864 Suomi-lehdessä nimellä Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä.

Vuonna 1859 Grönbergien kerrotaan hankkineen Selkeelle uuden kotiopettajattaren, turkulaisen Emma Böckerin, jonka isä oli tuolloin jo edesmennyt professori Carl Böcker. Iältään Emma oli vuoden verran Skogmania vanhempi. Nuoret nähtävästi tutustuivat, sillä Turussa opiskellessaan Skogman näyttää asuneen Böckereiden luona. Vuonna 1863 David ja Emma menivät kihloihin.

Skogmanin kansatieteellinen ura alkoi tässä vaiheessa lähestyä lakipistettään, tutkimusmatkaa Ruotsin ja Norjan suomalaisalueille. Tuo matka oli merkittävä hetki Skogmanin elämässä ja sen aikana tapahtui paljon. Niin paljon, että siihen on syytä palata kertomuksen seuraavassa osassa.

Lähteet:
Mouhijärven seurakunnan rippikirjat 1840-1864, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Selkeen virkatalon tilusmittauskartta vuodelta 1862, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Luettelo lukukausimaksuista 1857, 1872. Turun kymnaasin arkisto (Gb:1), Turun maakunta-arkisto.
Kirjekonseptit 1855-1895. Turun kymnaasin arkisto (Da:5), Turun maakunta-arkisto.
Emmy Böcker-Skogman. Kirjoittaja E.M. Lastensuojelun vuosikirja 1930, s. 126-135.
Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli 1853-1899.
Skogmanin syntymäkodin paikkaa osoittava nykykartta: Paikkatietoikkuna, Maanmittauslaitos.
David Skogmanin valokuva on julkaistu Kaarlo Blomstedtin toimittamassa Kansallisessa elämäkerrastossa vuonna 1934.

Luontouutisia yli sadan vuoden takaa

Nyt kun kesä on tarjonnut tavallista enemmän mahdollisuuksia sisällä oleskeluun, päädyin historialliseen sanomalehtikirjastoon lueskelemaan vanhoja Suodenniemeen liittyviä uutisia. Päätin katsella, millaisia luontojuttuja pitäjästä lehtiin kirjoitettiin. Niitä löytyikin mutta niin monta, että niistä sai koottua tänne eräänlaisen kesäkevennyksen toisinaan raskaampien aiheiden rinnalle.

Pitäjässä tavatut hirvet päätyivät entisaikaan useammankin kerran
lehtien palstoille. Nämä ruokailevat sarvipäät puolestaan nähtiin
Suomen metsästyslehdessä vuonna 1909.

Vanhin löytämäni luontoon liittyvä uutinen julkaistiin Sanomia Turusta -lehdessä helmikuussa 1860. Toimitukseen oli saapunut tieto, jonka mukaan Mouhijärvessä oli edellisessä syyskuussa tehty poikkeuksellinen havainto, kun yli 10-kiloinen hauki oli syönyt sorsan. Uutinen meni kokonaisuudessaan näin: ”Puolen toista leiviskän [1 leiviskä = 8,5 kg] painava hauki nieli veden päällä uiskentelevan suorsan. Tästä kun hauki parka oli läkähtymäisillään ja hengen pyytelyksissä päristeli veden pinnalla, nähtiin se soutovenhe-väeltä ja haalottiin käsin ylös vedestä. Suorsan nokka oli jo tullut näkyviin hauven kusittimesta [=kidusaukosta].

Lehdistä löytyi toinenkin haukiaiheinen uutinen. Ajankohta oli toukokuun alku vuonna 1884, jolloin Kourajärvestä pyydettiin sokea hauki. Sen silmät olivat maidonvalkoiset mutta muuten kala oli ollut aivan normaali. Se oli yhtä vilkasliikkeinen kuin samassa pyydyksessä ollut lajikumppaninsa eikä merkkejä laihtumisesta näkynyt. Uutisen mukaan pyytäjät säilöivät kalan pään väkiviinaan mahdollista myöhempää tutkimuskäyttöä varten.

Aamulehti 6.8.1889.

Uutisen arvoinen oli myös lahna, joka 8. kesäkuuta 1895 ui Malakias Perttalan nuottaan Sävin Lamminjärvellä. Otus painoi 4 kiloa ja sen päässä erottui aikalaisten mukaan ”sammalen utuja” ja sarven nysät. Saaliina se lienee ollut vanhanakin kalana parempi kuin se leiviskän painoinen metsäsika eli mäyrä, jonka muuan seurakuntalainen viereisen uutisen mukaan sai katiskaansa 24. heinäkuuta 1889.

Suurten ja epätavallisten kalojen lisäksi pitäjän hirvet pääsivät toisinaan lehtien sivuille. 1800-luvulla Suomen hirvikanta oli niin loppuun metsästetty, ettei kruunupäitä juuri koskaan päässyt näkemään. Siksi kohtaamisista uutisoitiin vähän samaan tapaan kuin albiinohirvistä nykyään. Aamulehteen kirjoitettiin lokakuussa 1889 alla oleva hauska kertomus Kirkko- ja Kourajärvessä uineesta sarvipäästä. Jutusta ilmenee hyvin kannan pienuus, kun yhtä ja samaa eläintä voitiin seurailla eri alueilla ja sillä oletuksella, että kyse todella oli samasta yksilöstä.

Nimimerkki Joppi raportoi Suodenniemen tapahtumista
Aamulehteen. Lokakuun 19. päivänä 1889 kunnallisvaalien
lisäksi uutiskynnyksen ylitti pitäjässä nähty hirvi.

Toisessa löytämässäni kertomuksessa hirviä tavattiin Leppälammilla Hakalan torpan kaurahalmeessa. Eläimet näyttävät jälleen herättäneet suurta huomiota. Tampereen Uutisten jutun mukaan ”kruunupäät olivat niin rohkeita, etteivät tahtoneet jättää hyvää ruoka-laiduntansa, vaikka ihmisiä tuli naapuriasunnoistakin, paitsi Hakalan väkeä, harvinaisia eläimiä ihailemaan. Niistä oli yksi jo syönyt niin vahvan aamiaisen, että oli heittäytynyt pellolle pitkäksensä palaansa painamaan, jolla ajalla kaksi oli seisoallansa vieressä. Viime syyskuun lopulla nähtiin myöskin yksi hirvi Lahdenperän kylässä Hujulahden talon maalla.”

Vähitellen kituva hirvikanta alkoi elpyä ja uutiset sitä myöden muuttua. Helmikuussa 1908 Satakunnan Sanomissa kerrottiin Suodenniemellä tapahtuneesta salakaadosta. Tapahtumapaikkana oli Taipaleen kylässä sijainnut Sarkosen perämetsä eli ilmeisesti Latvajärven ja Raistamojärven välinen alue, joka nykyisissä kartoissa mainitaan Heikkilänvuoren nimellä. Pitäjän poliisikonstaapeli Johan Helin takavarikoi paikalta hirven nahkan ja lihat lukuun ottamatta toista reittä ja lapaa, jotka olivat jo päätyneet salakaatajien matkaan. Uutisen mukaan ”hirvi oli nähtävästi ammuttu [tammikuun 28. päivää] edellisenä sunnuntaina ja maanantain vastaisena yönä nyletty ja kappaloittu.” Salakaadot näyttävät olleen yleistymään päin, sillä saman jutun mukaan ”noin kymmenkunta hirveä on yhdessä laumassa viime aikoina liikuskellut paikkakunnalla. Jäljistä päätellen on useampi niistä kuitenkin joutunut kadoksiin, luultavasti samojen salametsästäjäin kautta menettäneet henkensä.”

Syyskuun 3. päivänä vuonna 1898 leppälammilaiset kokoontuivat ihailemaan
Hakalan torpan kaurapellossa ruokailleita hirviä.
Kartta: Leppälammin kylän isonjaon järjestelynkartta vuodelta 1909.
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkisto.

Juttuja lukiessani haaviin tarttui myös muutama luonnon ennätys. Vuosi 1892 näyttää tämän kapeaakin kapeamman otannan perusteella olleen hyvä satovuosi, sillä Putajan sahalla päästiin jo heinäkuun puolessa välissä nauttimaan uusista perunoista, jotka olivat vieläpä kookkaita. Samana vuonna Suodenniemeltä Wilhelm Grönroosin pellosta löydettiin kaurantähkä, jonka 245 jyvää kiikkuivat 13 desimetrin pituisen oljen kannattelemana.

Kun tässä kirjoituksessa jutun aiheina ovat tähän mennessä olleet kalat, nisäkkäät ja kasvikunnan edustajat niin olkoon viimeisen uutisen aiheena linnut. Aamulehden mukaan pääskysenpesien määrässä tehtiin vuonna 1905 ”rekordi” Taipaleessa Kotajoella. Siellä pesiä oli peräti 23 kappaletta, vieläpä saman räystään alla.

Lähteet:
Uutiset Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta:
- sorsan syönyt hauki (Sanomia Turusta 24.2.1860)
- sokea hauki (Uusi Suometar 16.5.1884)
- katiskaan uinut mäyrä (Aamulehti 6.8.1889)
- keskipitäjällä uinut hirvi (Aamulehti 19.10.1889)
- Putajan uudet perunat (Pohjalainen 26.7.1892)
- suuri kaurantähkä (Tampereen Uutiset 23.9.1892)
- suuri lahna (Tampereen Uutiset 14.6.1895)
- hirvet Hakalan pellolla (Tampereen Uutiset 13.9.1898)
- Kotajoen pääskysenpesät (Aamulehti 6.8.1905)
- salametsästystä Taipaleessa (Satakunnan Sanomat 5.2.1908)
Hirvien kuva: Suomen metsästyslehti: Suomen metsästys- ja metsästyshoitoyhdistysten äänenkannattaja nro 1/1909, Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Jatkosodan ensimmäiset päivät

Kesäkuun puolivälissä 1941 pääosin varusmiehistä koottu Jalkaväkirykmentti 8 lähestyi hiljalleen reilun vuoden vanhaa Moskovan rauhan rajaa. Silloisista ja entisistä suodenniemeläisistä mukana olivat ainakin Arvo Ahola, Eino Huhtala, Ilmari Lehtimäki, Lauri Pihl, Heikki Riihimaa, Heikki Saari, Artturi Syrjänen ja Armas Vartti. Samaisen rykmentin ensimmäisen pataljoonan konekiväärikomppaniassa palvelustaan suoritti eräs Väinö Linna, joka tulisi vielä tekemään koko rykmentistä tunnetun.

Havuvaarasta Koirinvaaraan johtava tie. Kuva lienee otettu vain päivä sen
jälkeen kun 5. komppania eteni tästä joko tietä pitkin tai sitä metsän puolella
seuraillen. Alkuperäinen kuvateksti kuuluu näin: "JR 8:n hyökätessä
Havuvaarasta etelää kohti tien suunnassa, vihollinen kävi sitkeää
viivytystaistelua. Monin paikoin oli suoritettu laajoja murrostöitä. Lähellä
Koirinvaaraa yritti ryssä väijytystä kuvassa näkyvän hakkauksen kohdalla,
mutta ajettiin pakoon tykistötulella ja saartoliikkeellä."
Kuva: SA-kuva 31914.

Elettiin välirauhan aikaa. Kansallinen ja kansainvälinen ilmapiiri oli jännittynyt ja odottava. Sota tuntui lähestyvän lähestymistään, vaikka sen sanottiin kaukana olevankin. Uutisia kuunneltiin radiosta nyt tarkkaan ja kesäkuun 19. päivänä se tiesi kertoa Suomen puolueettomuutensa turvaamisen nimissä kutsuvan reserviläisiä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Ne merkitsivät tosiasiassa kenttäarmeijan laittamista sotavalmiuteen, kuten oli käynyt myös talvisodan alla. 22. kesäkuuta saatiin puolestaan tietää, että Saksan sotaretki Neuvostoliittoa vastaan oli alkanut. Muutamaa päivää myöhemmin joukoille luettiin Adolf Hitlerin julistus sodan aloittamisesta ja vielä samana iltana presidentti Risto Ryti piti radiossa puheen, jossa totesi Neuvostoliiton jälleen käyneen rauhallisen Suomen kimppuun.

Jalkaväkirykmentti 8:n 5. komppanian ensimmäisiä hyökkäystoimia
jatkosodassa oli Havuvaaran kylän valtaus. Se koitui
suodenniemeläissyntyisen Heikki Riihimaan kohtaloksi.
Vasemmassa yläkulmassa näkyy tuolloinen ja nykyinen itärajamme.

Ensimmäiset sodan merkit Jalkaväkirykmentti 8:n keskuudessa saatiin lentokoneista, jotka tosin yleensä kaartelivat niin korkealla, että niiden kansallisuudesta oli vaikea saada selvää. Varsinaisiin sotatoimiin ryhdyttiin, kun 5. komppanian (5./JR 8) - jossa ainakin osa suodenniemeläisistä oli - pääosa ylitti rajan Tohmajärven Kenraalinkylän kohdalta 5.7.1941 klo 22.10. Panoksia sen ei tarvinnut tuhlata, kuten ei jo edellisenä päivänä samasta paikasta yli menneen komppanian 1. joukkueenkaan.

Heikki Riihimaa

Kun katselee vanhoja valokuvia, tulee vaikutelma, että sodan ensimmäiset päivät olivat lämpimiä ja kauniita kesäpäiviä. Sotapäiväkirjasta välittyy kuitenkin jännitys, jota epäselvä tilanne ja alkava tunkeutuminen rajan taakse aiheuttivat. Ensimmäinen kosketus viholliseen tapahtui aamuyön tunteina 6. heinäkuuta, minkä jälkeen kirjaan voitiin merkitä, että komppania oli saanut tulikasteensa. Tämä ensimmäinen laukaustenvaihto maksoi mouhijärveläisen korpraalin Into Tykin hengen.

Armas Vartti

5. komppanian ensimmäinen varsinainen sotatoimi oli Havuvaaran kylän valtaus. Se oli määrä toteuttaa aamuyöstä 9. heinäkuuta. Joukot ryhmittyivät hyökkäykseen klo 3.15 aamulla ja ryhtyivät hyökkäämään viittätoista minuuttia myöhemmin. Sotapäiväkirja kertoo, että ensimmäinen hyökkäys ei onnistunut ja se aloitettiin uudelleen klo 15.30. Kello 18 kylä oli lopulta suomalaisten hallussa. Nuo lyhyet merkinnät ja vilkaisu rykmentin tappioihin paljastavat, että ensimmäinen taistelu oli vaivalloinen ja raskas: kello 17 mennessä oli menetetty 9 miestä kaatuneina ja 16 haavoittuneina. Eräs haavoittuneista oli tamperelainen Heikki Riihimaa, joka menehtyi ollessaan kuljetettavana hoitoon 32. Kenttäsairaalaan. Hän oli jatkosodan ensimmäinen sankarivainaja, joka saateltiin myöhemmin Suodenniemen sankarihautausmaan multiin.

Artturi Syrjäsen hautakivi
Suodenniemen sankarihautausmaalla.

Rajusta ensitaistelusta huolimatta tie vei eteenpäin. Rajalta oli nyt edetty linnuntietä kymmenisen kilometriä ja hyökkäyksen suunta alkoi taittua kaakosta kohti etelää. Määränpääksi otettiin Soanlahden kuntaan kuulunut Koirinvaara, jota lähestyttiin jutun alun kuvassa näkyvää tietä seuraillen. Vaikka vihollisen miesvahvuus oli nyt selvästi vähäisempi kuin talvisodan päivinä, oli sillä runsaasti tykistöä käytettävissään. Koirinvaaran kansakoulua lähestyttäessä heinäkuun 11. päivänä jouduttiin kovaan kranaattisateeseen, jonka uhriksi joutui lahdenperäläinen sotamies Armas Vartti. Hän oli kaatuessaan 20-vuotias. Ilmari Lehtimäki haavoittui samassa rytäkässä. Jokseenkin samanlainen tapaus sattui vain muutamaa päivää myöhemmin, heinäkuun 15. päivä, kun 5. komppania osui jälleen kranaattikeskitykseen. Se niitti riveistä 13 miestä kaatuneina ja vähintään 12 haavoittuneina. Jälkimmäisten joukossa oli Suodenniemeltä sotamies Artturi Syrjänen, joka menehtyi joukkosidontapaikalla vammoihinsa vielä samana päivänä.

Armas Vartti kaatui Koirinvaaran kansakoululla vasemmassa yläkulmassa
olevan ympyrän tienoilla. Artturi Syrjänen puolestaan haavoittui kuolettavasti
Prolanvaaran (tai Brolanvaaran) pohjoispuolella oikeanpuoleisen ympyrän
alueella. Vasemmassa alakulmassa näkyy alueen suurin järvi, Jänisjärvi.

Jatkosodan ensimmäiset päivät olivat Jalkaväkirykmentti 8 osalta jännityksen, lämpimän kesän, sodankäynnin harjoittelun ja huomattavan raskaiden tappioiden aikaa. Ryntäys kohti itää oli kuitenkin alkanut ja toiveet olivat yleensä ottaen korkealla. Sitä miten sodassa kävisi ja kauanko se kestäisi, eivät rykmentin jo kovia kokeneet nuorukaiset voineet vielä aavistaa.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 8:n 5. komppanian (5./JR 8) sotapäiväkirja (SPK 9800), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Jalkaväkirykmentti 8:n II pataljoonan (II/JR 8) sotapäiväkirja (SPK 9876), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Jatkosodan historia 1. WSOY, Porvoo 1988. 

Karttapohjat: Karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Kaatuneiden kuvat tekijän luvalla yllämainitusta Jankkarin kirjasta.