Pikamarssi Savinovoon

Kesäkuun 29. päivänä vuonna 1941 pitkä sotilasjuna saapui Joensuun koillispuolelle Kaltimon asemalle, joka nykyisin tunnetaan Enon asemana. Sen sisuksista laiturille purkautui Jalkaväkirykmentti 60 miehiä ja kalustoa. Rykmentti oli koottu läntisen Suomen eri pitäjistä ja sen 6. komppania (6./JR 60) oli aloittanut matkansa Tyrväältä. Komppaniaa kutsuttiin Impolan Poppooksi, koska se oli muodostettu Kaukolan kylän Impolan talossa. Tässä komppaniassa olivat Suodenniemeltä ainakin sotamiehet Arvo Kangas ja Peräkunnan kylästä kotoisin ollut mutta Tampereella sodan alkaessa asunut Oskari Kivistö.

Jatkosodan ensimmäiset päivät kuluivat harjoituksissa ja kalustoa huoltaessa. Heinäkuun 13. päivänä lähdettiin taas liikkeelle ja Moskovan rauhan raja ylitettiin samana iltana puoli kymmenen maissa. Muut omat joukot olivat tällä suunnalla jo avanneet tien ja JR 60:n miehet saivat ajoittaisia ilmahälytyksiä lukuun ottamatta marssia suhteellisen rauhassa. Kevyttä sekään ei toki ollut sillä marssivauhti oli kova ja kuljettavat matkat pitkiä ja vaativia. Päivämatkat olivat yleensäkin kymmeniä kilometrejä ja eräänlaisena huipennuksena 17.-18. heinäkuuta marssittiin muutaman tunnin taukoa lukuun ottamatta 33 tuntia yhteen mittaan – ja edettiin lähes 80 kilometriä. Syynä tähän oli kenraali Paavo Talvelan halu saada rykmentti jo piankin mukaan Aunuksessa riehuneisiin taisteluihin.

Savinovon kylän kaupparakennuksen ikkunat on teipattu pommitusten
varalta. Kuva on otettu 23. heinäkuuta 1941 eli kolme päivää ennen kuin
Impolan Poppoo saapui kylään. Kuva: SA-kuva 29969.

Eräs mieleenpainuva kohta etenemisen aikana oli vanhan rajan ylittäminen. Se oli monelle edelleen se oikea Suomen raja ja reuna, myös henkisesti. Matti Santa kertoo jutun lopussa mainitussa kirjassaan rajan ylittämisestä näin:

”Jatkosotaan lähdettäessä oli monen mielessä tavoitteena saada talvisodan rauhassa menetetty alue takaisin ja nyt oli tavoite saavutettu. Eikö tässä pitäisi pysähtyä? Eräissä yksiköissä esiintyi jopa kieltäytymisiä jatkaa matkaa tältä rajalta ja kieltäytymiseen tähtäävää kiihotusta. Impolan Poppoossakin tauon aikana tästä keskusteltiin porukoissa. Rajan ylityksestä puhuttiin puolesta ja vastaan. Joku esitti, että sotilasvala vaatii vain puolustamaan omaa maata, ja nyt ollaan hyökkäämässä yli rajan. Tilanteen ratkaisi komppanianpäällikkö, joka nousi, kehotti seuraamaan ja käveli itse yli rajan. Jotkut jupisivat hiljaa vastaan, mutta suuremmitta hankaluuksitta komppania lähti eteenpäin.”

Savinovoa ei ole merkitty tähän karttaan mutta se sijaitsee siihen
merkityn punaisen ympyrän sisällä. Paksu musta viiva kartan
vasemmalla laidalla on Suomen ja Neuvostoliiton vanha raja.
Vasemmassa alanurkassa pilkottaa Laatokka.

Vaikka jo aiemmin matkan aikana oli kahakoitu venäläisten partioiden kanssa, joutui komppania ensimmäiseen taisteluunsa vasta heinäkuun 22. päivänä. Tapahtumapaikka oli Vieljärvi kaukana Aunuksen Karjalassa. Komppanian edetessä vihollisen lentokoneet pudottivat pommeja ja ampuivat konekivääreillä. Pian törmättiin hyviin asemiin kaivautuneisiin vihollisiin ja tykistötuli alkoi. Tässä vaiheessa tapahtuivat ensimmäiset haavoittumiset. Vastustajat kuitenkin perääntyivät ja Impolan Poppoo yhdessä muiden komppanioiden kanssa sai voiton. Seuraavat päivät olivat jo täyttä sotaa, takalinjoilta oli selvästi siirrytty nyt eteen.

Heinäkuun 26. päivänä Impolan Poppoo siirrettiin sen omasta II pataljoonasta viereisen III pataljoonan alistukseen. Komppania lähtikin marssimaan kohti pohjoista vastikään vallattuun Savinovon kylään. Matti Santa kertoo, että komppaniaan kuulunut Valto Saunaoja kuvasi Savinovoa näin:

”Kylä oli aito karjalaiskylä. Siellä olivat asukkaat paikoillansa. Heitä ei oltu evakuoitu pois. Väkeä oli ainakin sata henkeä, nuoria ja vanhoja, mutta suomalaisille vihaisia. Kyläläiset veivät karjansa vihollisen puolelle ja kävivät siellä joka päivä lypsyllä nelipyörävankkureilla ja ajoneuvot olivat väkeä täynnä. Meille suomalaisille ei annettu maidon tippaa, ei paljon puhuttukaan. Lypsäjät kertoivat tarkkaan viholliselle, mitä teimme ja missä olimme. Sen vuoksi piti vartiopaikkoja vaihtaa usein.”

Oskari Kivistön hautakivi Suodenniemen sankarihautausmaalla.
Siihen merkitty virheellinen kuolinaika näkyy myös joissain
muissa lähdeaineistoissa.

Alistukseen joutumisesta ei pidetty, sillä vierailla komentajilla tiedettiin olevan tapana lähettää alistetut joukot pahimpiin paikkoihin omia miehiään säästääkseen. Näin kävi myös Impolan miehille, sillä III pataljoonan komentaja antoi jatkuvasti partiotehtäviä ja usein myös hyökkäyskäskyjä samalla, kun III pataljoonan omat miehet olivat levossa. Heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä komppania laitettiin jälleen hyökkäämään ja se pääsikin etenemään noin viisi kilometriä ennen kuin vihollinen pakotti sen takaisin. Hyökkäys uudistettiin seuraavana päivänä ja se eteni kolmisen kilometriä. Näistä asemista ei enää sodan hyökkäysvaiheen aikana jouduttu perääntymään.

Ensimmäinen näistä hyökkäyksistä aiheutti yhden haavoittuneen suuruisen tappion. Toisessa menehtyi suodenniemeläisistä Oskari Kivistö, minkä lisäksi luutnantti Antero Kallio haavoittui vaikeasti. Siviilissä sementtimiehenä työskennellyt 30-vuotias Kivistö oli sodan neljäs uhri, joka Suodenniemen kirkkomaalle haudattiin.

Lähteet:
Jalkaväkirymentti 60:n 6. komppanian (6./JR 60) sotapäiväkirja (SPK 13485), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemelle haudattujen vierasseurakuntalaisten luettelo 1884-1965, Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) kuvatietokanta.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Santa Matti: Impolan Poppoo: Tyrvään komppanian rajua joukkoa. Tyrvään Sanomat, Vammala 1997.
Karttapohja: Itä-Karjalan kartta vuodelta 1934 (uusintapainos tehty vuonna 1941), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Hautausmaahistorian lyhyt oppimäärä

Joitain aikoja sitten hoksasin, että Facebookiin on jo vuonna 2014 perustettu ryhmä, johon sen jokainen jäsen voi käydä lisäilemässä kuvia eri hautausmailla kuvaamistaan muistomerkeistä. Suodenniemeltäkin kuvia on kertynyt mukavasti ja niitä katsellessani aloin muistelemaan, miten pitäjän hautausmaahistoria meneekään.

Maanmittari Akates Stormbom kävi
mittaamassa vanhan hautausmaan maat
sen uutta käyttöönottoa valmisteltaessa
vuonna 1889. Työn yhtenä tuloksena oli
tämä aluetta kuvaava kaunis kartta.
Karttaan merkitty nuoli ei liene
pohjoisnuoli, sillä se osoittaa enemmänkin
kaakon suuntaan. Kartta on jutun lopussa
mainitussa senaatin asiakirjavihkossa
vuodelta 1890.

Suodenniemen vanhin tunnettu hautausmaa on Laviaan menevän tien varrella oleva vanha hautausmaa. Vanhin varma merkki sen käytöstä on vuodelta 1796, jolloin se merkittiin Suodenniemen kylän isojakokarttaan. Paikan historia voi kuitenkin ulottua paljon pidemmällekin, esimerkiksi 1600-luvun lopulle. Pitäjän ensimmäinen saarnahuonehan perustettiin tuolle tontille vuonna 1685.

Suodenniemen kirkkohistorian yksi merkittävimmistä vuosikymmenistä oli 1820-luku, jolloin purkukuntoinen vanha ja järjestyksessä toinen saarnahuone päätettiin purkaa ja rakentaa tilalle uusi rakennus. Senkin oli määrä sijaita vanhan hautausmaan läheisyydessä mutta entistä saarnahuonetta käyttäneiden lavialaisten päädyttyä oman kirkon rakentamiseen päätettiin Suodenniemen uusi kirkko rakentaa muutaman kilometrin päähän Koippurinmäelle, jossa se nykyisin sijaitsee. Kirkon siirtymisestä huolimatta hautausmaan käyttö jatkui entiseen malliin vuoteen 1860 saakka, jolloin uusi hautausmaa valmistui kirkon viereen Koippurinmäen päälle. Lokakuun 19. päivänä vuonna 1860 sen käyttöönotosta kirjoitettiin Sanomia Turusta -lehdessä seuraavasti: "Meidän uusi hautausmaa; se on 30 kyynärää erinänsä kirkosta, aita kivestä ympärinsä. Viimis syyskuun 19. p vihittiin se juhlallisesti. Vihkimistoimituksen teki [Mouhijärven kirkkoherra] provasti K. G. Mellberg. Kansaa oli paljon kaikista rajapitäjistä, niinkuin Tyrväästä, Kankaanpäästä, Ikaalisista ja [Hämeen]Kyröstä niinkuin Tampereeltakin."

Nimimerkki Pekka kirjoitti Suodenniemen
oloista Sanomia Turusta -lehteen 13.11.1890.
Kirjoituksessaan hän kertoi myös pitäjän
hautausmaa-asioista.

Tämä uusi hautausmaan ehti täyttää tehtäväänsä vain noin 30 vuoden ajan. Oma käsitykseni on, että syy sen niinkin nopeaan hylkäämiseen oli sen suunniteltua nopeampi täyttyminen. 1860-luvun lopun nälkävuodet esimerkiksi nostivat pitäjän kuolleisuuden erittäin korkeaksi ja uskon, että nuo vainajat haudattiin kirkon luokse. Mitään sen puolesta puhuvaa tietoa en ole löytänyt mutta en toisaalta sellaistakaan, että johonkin poikkeuksellisiin hautausjärjestelyihin olisi tuolloin ryhdytty. Täyttymisen vuoksi alueelle vedätettiin lisämaata jo 15 vuoden käytön jälkeen, jotta uusia hautoja voitiin tehdä entisten päälle. Täyttömaakerrosten olemassaolon voi edelleen havaita katsomalla alueen Koivuniemenjärven puoleista reunaa. Toinen mahdollinen syy kirkon viereisen hautausmaan käytön päättymiseen saattoi olla pohjakyläläisten huoli siitä, mitä ympäristöään korkeammalla olleista haudoista saattaisi pohjavesiin valua. Siitä mahdollisuudesta kertoo tuo vieressä oleva lehtileike.

Tampereen Uutiset kertoi kirkon viereisellä
hautausmaalla tapahtuneesta vandalismista
14.12.1894.

Samalla kun kirkon viereisen alueen käytöstä luovuttiin, haettiin Keisarilliselta senaatilta lupaa ottaa vanha hautausmaa jälleen käyttöön. Se heltisikin. Samalla hautausmaan aluetta laajennettiin noin puolella sen nykyisiin mittoihin. Näihin aikoihin myös keskemmällä tonttia sijainnut siunauskappeli siirrettiin nykyiselle paikalleen tontin laidalle. Kappelirakennuksen historia on muuten vieläkin aika mystinen: toisaalta sen itsensä tai ainakin sen rakennusaineiden on kerrottu olevan peräisin viimeiseksi jääneestä saarnahuoneesta. Toisaalta, kuten täällä on jo aiemmin mainittu, se vaikuttaisi erään lehtiartikkelin perusteella olevan peräisin 1890-luvun alun paikkeilta. Olisiko nimimerkki Puupeukalo tarkoittanut vanhan rakennuksen purkua ja uudelleenpystytystä kirjoittaessaan uuden kappelin valmistumisesta?

Suodenniemen kirkonkokous tiedusteli vuoden 1922 alussa Suodenniemen kunnanvaltuustolta, voisiko seurakunta saada lahjoituksena tontin uudelle hautausmaalle kirkon lähistöltä. Se itse ehdotti uudeksi paikaksi kunnan omistuksessa olleen Isonkeron tilan peltoa, joka sijaitsi nykyisen Koippurintien ja Kirkkotien sekä pellon lounaispuolella olleen notkon rajaamalla alueella. Kunnanisät suostuivat tähän empimättä.

Tyrvään piirin piirilääkäri Otto Meurman kuvaili hautausmaaksi muutettavaa peltoa antamassaan lausunnossa näin: "Se on keskellä pituussuunnassa harjalla, joka vähemmän laskee kirkolle päin ja vähän jyrkemmin siitä poispäin ja johtaa laskuojat maa-alan sekä ylä- että alapuolella lähellä olevaan järveen. Maanlaatu, joka on viljelty pelto, on pinnaltaan parasta hiekkamultaa, mutta syvemmältä hienoa tiivistä hiekka-santaa, mihin siis on varsin helppo kaivaa hauta ja jossa haudan seinämät tulevat pysymään eheinä. Ainoastaan ylimmässä osassaan lienee maapohja savea, samoin kuin sen alimmassakin syrjässä, mutta harjun pienemmällä tasauksella saavutetaan näissäkin osissa niin syvä hiekkakerros ettei savesta tule olemaan haittaa."

Aluetta päätettiinkin tasata tuomalla sinne täyttömaata. Maanrakennustöiden aikana sattui hieno hetki, kun hiekan seasta paljastui kivikautinen vasarakirves. Arvoitukseksi tosin jäi, oliko kirves piilotellut halki vuosisatojen pellossa vai päätyikö se paikalle täyttömaan mukana. Huolellisista valmisteluista huolimatta hautausmaa kärsi myöhemmin vesiongelmista ja kirkkoherra Antti Voltti harmittelikin 1960-luvulla, ettei hautausmaata ollut tehty maapohjaltaan paremmalle Hyynilänkankaalle, kuten aikanaan (ehkä 1920-luvulla?) oli mietitty.

Uuden ja järjestyksessä kolmannen hautuumaan rakennusaikana vanhan hautausmaan yksityis- ja sukuhautapaikat alkoivat täyttyä ja työt uudella hautausmaalla etenivät odotettua hitaammin. Kevääseen 1926 mennessä vain joukko rivihautapaikkoja oli saatu valmiiksi. Tämän vuoksi myös kirkkohautausmaa otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1926. Tohtori Meurmanin siitä antaman lausunnon mukaan 30 vuoden hiljaiselo oli autioittanut sen, sillä vain muutamia vanhoja hautapatsaita oli enää jäljellä.

Uusi hautausmaa saatiin viivytysten jälkeen valmiiksi vuoden 1926 lopussa. Pian sen jälkeen sinne rakennettiin ajan vaatimusten mukainen siunauskappeli. Piirustukset tilattiin Helsingistä kuululta Armas Lindgreniltä mutta ilmeisesti kustannussyistä kappelin rakensi pitäjän oma rakennusmestari omien piirustustensa mukaan. Lindgrenin suunnitelmat jäivät arkistoon, joten ehkäpä ne joku vielä toteuttaa. Kappelihautausmaan valmistuttua vanhan hautausmaan käyttö väheni, vaikka hautauksia sinne saatiinkin edelleen jatkaa. Viimeisimmät hautaukset lienee tehty 1970-luvun puolivälissä, kun aikanaan eri puolille pitäjää haudatut punakaartilaiset siirrettiin siunattuun maahan.

Syyskuun 20. päivänä 1992 vihittiin käyttöön neljäs ja samalla uusin hauta-alue. 1400-paikkainen kirkkomaa sai Puistohautausmaan nimen ja sen vihki käyttöön lääninrovasti Antti Heikkilä. Tuolla paikalla sijaitsi ennen Pohjakylän koulu, joka oli siirtynyt muutamaa vuotta aikaisemmin uuteen rakennukseen Kittilän kylän puolelle.

Lähteet:

Asiakirjavihko STO 63/304 KD 1890 (Ea:3616). Senaatin talousosaston registraattorinkonttorin arkisto, Kansallisarkisto.
Asiakirjavihko 11/201 KD 1922 (Ea:75). Valtioneuvoston kirjaajankonttorin arkisto, Kansallisarkisto.
Asiakirjavihko 1083/184 AD 1926 (Eb:417). Valtioneuvoston kirjaajankonttorin arkisto, Kansallisarkisto.
Kertomus Suodenniemen seurakunnan tilasta vuonna 1967. Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin arkisto (E VI: 576.1), Turun maakunta-arkisto.
Suodenniemen seurakunnan pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1839-1897 ja kirkollisten viranomaisten kirjeet ja päätökset 1837-1936, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Nikula Riitta:  Armas Lindgren 1874-1929: arkkitehti. Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki 1988.
Paikallissanomat 23.9.1992.
Sanomalehtileikkeet: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

David Skogmanin elämä – osa 2

Aiemmin kävi jo ilmi, että David Skogman tunsi sielunpaimenen ammatin ohella vetoa myös humanistisiin aloihin. Noin 20-vuotiaana hän alkoi laatia käännöksiä J. L. Runebergin ja muidenkin runoista minkä lisäksi kirjoitti niitä jonkin verran itsekin, muun muassa keväälle ja Kyrönkoskelle omistettuina. Töitään hän lähetti julkaistavaksi venykekirjoituksestaan muistetulle Wolmar Kilpiselle ja niitä voi lukea esimerkiksi vuonna 1863 julkaistusta Mansikoita ja mustikoita -vihkosen numerosta 4. Ne on merkitty sisällysluetteloon nimimerkillä S-n.

Opiskeluaikoinaan Skogman pääsi tutustumaan eräisiin aikansa tutkijoihin ja taiteilijoihin. Hän asui paitsi Böckereillä myös lehtori K. A. Gottlundin luona. Eräs hänen läheisimmistä tovereistaan oli runoilija Bernhard Godenhjelm, jota Skogman myöhemmin nimitti taistelukumppanikseen heidän käymiensä monien kovien väittelyiden vuoksi. Näillä tuttavuuksilla lieni merkityksensä Skogmanin tulevien töiden kannalta.

Kuten viimeksi kerrottiin, Skogman oli jo vuonna 1861 tutkinut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) stipendiaattina satakuntalaista kansanperinnettä. Työ oli saanut kiitosta ja sen tulokset oli julkaistu Suomi-lehdessä vuonna 1863. Nyt Skogman alkoi osoittaa kiinnostusta Skandinavian suomalaisia kohtaan. Kipinänä tässä saattoi olla Gottlund, joka oli jo tehnyt uraauurtavia tutkimuksia Ruotsin metsäsuomalaisten parissa.

Skogman sai paljon kiitosta muistiinpanoihinsa sisältyneistä piirroksista.
Näin hän kuvasi pohjoisessa käytettyjä kalastusvälineitä.

Vuonna 1865 Skogman sai SKS:ltä apurahan, jonka turvin hänen oli määrä perehtyä Pohjois-Ruotsissa ja Norjassa elävän suomenkielisen väestön elinoloihin ja –tapoihin. Skogman ryhtyi tiiviiseen kirjeenvaihtoon itseään kymmenen vuotta vanhemman Yrjö Koskisen kanssa, joka oli tuolloin keskeisessä roolissa SKS:ssa. Heidän kirjeenvaihtonsa avulla saa kuvan tulevan matkan suunnittulusta. Heissä tuntuu olevan tiettyä samankaltaisuutta, sillä molemmat olivat kiivaita suomen kielen puolustajia. Oman kantansa kielikysymykseen Skogman ilmaisi ruotsalaisessa Aftonbladetissa vuonna 1865:

”[…] Fennomaaneja on 1 ½ miljoonaa ihmistä [=Suomen tuolloinen suomenkielinen väestö]. He ovat jo sekä kylliksi kauan saaneet valittaa, että heidän kieltään on pidetty kahleissa ja kääreissä. He tahtovat vapautua pakosta, että heidän, tullakseen sivistyksestä osallisiksi, on hylättävä oma kielensä ja opittava joku vieras kieli. Suomen kansa on vähäosaista ja köyhää, halla korjaa useimmiten sen viljasadon; sen vuoksi entinen emämaa myös sallikoon, että suomalaiset ainakin Suomessa saavat säilyttää sen rikkauden, jonka he, lähinnä pyhää uskoaan, korkeimmaksi arvioivat, nimittäin kielensä.”

Uuden tutkimusmatkan tarkoituksena oli siis selvittää suomalaisalueiden väestön menneisyyttä, tapoja ja elinolosuhteita. Sen lisäksi Skogman tahtoi edistää suomenkielisten asemaa jakamalla kirjallisuutta niillä alueilla joilla liikkui. Hän pyysi ja sai kustantajilta runsaasti suomenkielisiä kirjoja matkaansa sen aikana jaettavaksi.

Itse matka alkoi Turusta 26. päivänä toukokuuta 1865. Ensin Skogman matkusti Aura-laivalla Tukholmaan, josta jatkoi Uppsalan kautta Ruotsin itärannikkoa seuraten ylös Haaparantaan saakka. Sieltä hän jatkoi maitse ja vesitse yhä pohjoisemmaksi kulkien lopulta Ruotsin Lapin halki Norjaan Jäämeren rannalle. Matkallaan Skogman käytti oppaita, soutajia ja kantajiakin. Vaikka hän hyödynsikin vesistöjä kulkiessaan kertyi kävelymatkaa silti huomattava määrä. Matkustaessaan nuorukainen piti jatkuvasti melko tarkkaa päiväkirjaa, missä kertoi liikkeistään, ympäristöstä sekä matkallaan kohtaamistaan ihmisistä. Lisäksi hän kirjasi muistiin  kuulemiaan sanontoja, loitsuja ja arvoituksia.

Skogmanin tutkimusmatka vuonna 1865 kulki
Turusta Tukholmaan, Haaparantaan, Nordkappiin,
Osloon ja sieltä Ruotsin halki Sudsvalliin.
Punainen viiva kuvaa matkaa pohjoisen suomalaisten
parissa ja sininen jatkoapurahalla toteutettua matkaa
metsäsuomalaisten parissa.
Karttapohja: Google Maps.

Päästyään Jäämeren rannalle hän kulki sen saaria pitkin itään ottaakseen selvää merilappalaisten elämästä. Kuljettuaan jonkin matkaa Hammerfestin itäpuolelle hän kääntyi takaisin ja suuntasi Tromssan kautta laivalla kohti etelää. SKS oli myöntänyt hänelle 1000 markan lisäapurahan, jonka turvin hän saattoi jatkaa syksyn mittaan tutkimuksiaan Keski-Ruotsin metsäsuomalaisalueilla. Ruotsin halki tapahtunut retki päättyi aikanaan Sundsvalliin, josta Skogman varojensa ehtyessä suuntasi laivalla Tukholman kautta Suomeen. Talvi teki tuolloin jo tuloaan, lähestyttiin marraskuun puoltaväliä.

Tutkimusmatkan aikana puhkesi aikansa mediamylläkkä, kun Skandinaviassa epäiltiin Skogmanin aikeita. Pahat kielet sanoivat hänen olevan venäläisten, jopa tsaarin asialla ja yrittävän nostaa pohjoisten alueiden suomenkieliset kapinaan. Eivätkä Skogmanin matkaltaan eri tahoille lähettämät kirjeet ja lehdissä julkaistut raportit suomenkielisten heikosta asemasta Skandinavian maissa jääneet nekään ilman vastakaikua. Ruotsalaiset sanomalehdet hyökkäsivät kilvan nuorta tutkijaa vastaan ja joutuipa hän ainakin kerran matkansa aikana myös väkijoukon uhkaamaksi. Skogman itse hämmästeli kuinka Ruotsin, Norjan, Tanskan ja vieläpä Ranskankin lehdillä oli hänestä suurempi huoli kuin Bismarckista. Suomalaisista lehdistä Finlands Allmänna Tidning, Helsingfors Dagblad ja suomenkielinen Päivätär kävivät rinta rinnan Skogmania vastaan, kun taas Sanomia Turusta, Tähti ja Suometar asettuivat hänen tuekseen. Metakka vaimeni aikanaan mutta se oli ollut niin voimakas, että vielä matkan tuloksia aikanaan julkaistaessa pelättiin, että kohu alkaisi uudelleen.

Skogmanin matkaltaan lähettämät
raportit ja kirjeet saivat aikaan
kansainvälisen kohun ja myös suomalaiset
lehdet ajautuivat eri leireihin. Tämä
Päivättäressä 12.8.1865 julkaistun jutun
katkelma osoittaa, miten kuumina tunteet
kovimmillaan kävivät.

Nuori tutkimusmatkailija oli jo ennen lähtöään halunnut käydä matkan lopuksi tutkimassa suomenkielisiä kansoja Suomenlahden eteläpuolella ja Pietarin ympäristössä Inkerinmaalla. Ilmeisesti Koskisen ehdotuksesta hän lykkäsi sen suunnitelman myöhemmäksi. Joka tapauksessa tällaisenäkin matka tuotti runsaasti uutta tietoa Suomen lähialueilla elävistä suomalaisista. Suunnitelmissa oli, että tulokset olisi julkaistu komean kuvateoksen muodossa, sillä Skogman oli kulkiessaan laatinut runsaasti piirroksia ja ottanut valokuvia, jotka nyt kuuluvat SKS:n kokoelmien varhaisimpiin.

Skogman oli näihin aikoin saanut ylimääräisen pitäjänapulaisen toimen Suodenniemeltä. Tavanomaisen sielunhoidon lisäksi tehtäviin kuului muun muassa synnyttäneiden naisten kirkottamisia ja avioliiton ulkopuolisten suhteiden tutkimista ja muuta kurinpitoa - kaikki toimia, joiden luulisi olleen vähän yli parikymppiselle hankalia. Skogman oli kuitenkin ikäisekseen kokenut pappi, olipa hän kerran Karkussa selvittänyt yhden monimutkaisen kaksinnaimistapauksenkin. Työn ohessa virkatalossa Pajuniemessä alkoivat syntyä uuden kuvateoksen ensimmäiset luvut. Kirjallisuuden ja kansansivistyksen levittämiseen tähtääviä harrastuksiaan Skogman jatkoi täälläkin perustamalla Mouhijärvelle ja Suodenniemelle kirjastot.

David ja Emma olivat olleet jo muutaman vuoden kihloissa mutta Davidin matka oli lykännyt naimisiinmenoa. Tammikuussa 1866 he sitten menivät vihille. Nuoret viettivät yksinkertaista elämää, esimerkiksi paras huonekalu oli kuulemma Davidin Emmalle veistämä kukkapöytä. Lisätuloja David hankki valmentamalla taloon asumaan otettuja nuoria ylioppilastutkintoa varten.

Vuoden 1866 mittaan Skogman alkoi sairastella. Hänellä oli keuhkotauti, jota Satakunnassa täkytaudiksikin ennen nimitettiin. Ei liene tietoa oliko hän saanut sen reissuillaan kansan matalissa majoissa ja toisinaan taivasallakin vietettyjen öiden seurauksena vai oliko sairaus kenties kotiseuduilta, joiden tölleissä kirkonmies toimiaan suorittaessaan usein vieraili. Joka tapauksessa tauti verotti Skogmanin voimia niin ettei kirjoitustyö enää edennyt. Helmikuussa 1867 hän käveli pitämään jumalanpalvelusta tuolloin vielä lämmittämättömään Suodenniemen kirkkoon ja sai kotiin palattuaan voimakkaan verensyöksyn. Kuolema korjasi hänet 26. toukokuuta 1867 - tasan kaksi vuotta sen jälkeen kun kun oli lähtenyt Turusta suurelle tutkimusmatkalleen. Hän oli kuollessaan 26-vuotias. Kuvateoksen kesken jäänyt käsikirjoitus julkaistiin myöhemmin Suomi-lehdessä nimellä Suomalaiset Ruotsissa ja Norjassa.

David ja Emma Skogmanin
hautapaikka Suodenniemen
kirkkohautausmaalla.

Skogman haudattiin Suodenniemen kirkolle ja Emma lähti äitinsä luo Turkuun, jossa synnytti pian tyttären. Turusta hän siirtyi vuonna 1870 Helsinkiin, jossa ehti tehdä pitkän uran sikäläisen ja edelleen toimivan Sedmigradskyn pientenlastenkoulun johtajattarena. Vuonna 1890 Suodenniemen seurakunta lopetti hautaamiset kirkon viereiselle hautausmaalle eli sinne, minne David on haudattu. Emma haki heti Keisarilliselta Senaatilta poikkeuslupaa, jonka turvin voisi aikanaan tulla haudatuksi miehensä rinnalle. Lupa myönnettiinkin ja pitkän elämän elänyt Emma siunattiin miehensä viereen vuonna 1923.

Joitain vuosia sitten paikallislehdissä keskusteltiin siitä, tulisiko nykyisin Laviantien, Suodenniementien ja Mouhijärventien nimillä kulkeva seututie 259 nimetä uudelleen jollakin yhtenäisellä nimellä. Mielestäni olisi kaikki syy harkita, pitäisikö tie nimetä ainakin Sastamalan puolella olevalta osaltaan David Skogmanin tieksi. Sehän ohittaa hänen syntymä- ja hautapaikkansa ja on niin vanha, että hän on sitä itsekin käyttänyt. Teko toisi lisää paikallisväriä nimistöön ja olisi oiva huomionosoitus tälle pohjoisen Sastamalan miehelle, joka on melkeinpä painunut unohduksiin.

Hyvä aika tuon ahkeran suomalaisuusmiehen jonkinlaiselle muistamiselle olisi se, kun itsenäinen Suomi täyttää 100 vuotta vuonna 2017. Samana keväänä Skogmanin kuolemasta tulee kuluneeksi 150 vuotta.

Lähteet:
David Skogmanin päiväkirjat vuoden 1865 tutkimusmatkalta, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto.
Emmy Böcker-Skogman. Kirjoittaja E.M. Lastensuojelun vuosikirja 1930, s. 126-135.
Haltsonen Sulo: David Skogman Pohjois-Ruotsin suomalaisten parissa. Virittäjän eripainoslehtinen 3/1932.
Haltsonen Sulo: David Skogmanin kaunokirjallisista harrastuksista. Teoksessa Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 15, SKS, Helsinki 1956, s. 91-100.
Nyman Aarre: David Skogmanin muistiinpanoja metsä-Suomesta 1865. Teoksessa Tieteen matkamiehiä. Kalevalaseuran vuosikirja 57 (1977), WSOY, Porvoo, s. 99-133.
Viitanen F. O.: Kirjeenvaihtoa ja väittelyä Skandinaavian suomalaisista 1860-luvulla - lisiä satakuntalaisen pastorin David Skogmanin elämäntyön valaisemiseksi. Satakunta: kotiseutututkimuksia VI, Satakuntalainen Osakunta 1926, s. 169-189.
Lehtileike: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.
Skogmanin nimikirjoitus Suodenniemen kirkonkokouksen pöytäkirjasta 14.10.1866, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Kolme kovaa päivää, neljä kovaa kohtaloa

Jatkosotaa oli ehditty käydä yli kuukauden päivät, kun Jalkaväkirykmentti 36 oli käymässä ensimmäisiin sotatoimiinsa. Sen taival oli alkanut Kiikasta Ruotsilan kartanosta kesäkuun puolessa välissä. Perustamistoimien jälkeen rykmentti siirrettiin itärajan läheisyyteen, jonne saavuttiin kuun lopulla. Tässä rykmentissä oli runsaasti suodenniemeläisiä: muiden muassa Kauko Ahola, Arvo Haavisto, Matti Helavuori, Vihtori Isosävi, Niilo Jankkari, Armas Kiviniemi, Leo Moisiomäki, Reino Mäkelä, Matias Nurminen, Erkki Prusi, Veli Viljanen, Voitto Virtanen ja Reino Äijö. Ainakin osa heistä palveli rykmenti seitsemännessä komppaniassa (7./JR 36), jonka sotapäiväkirjan mukaan päivät rajan läheisyydessä kuluivat ampuma- ja taisteluharjoituksissa ja kulontorjunnan parissa, sillä ammukset sytyttivät useasti paloja rutikuivassa maastossa.

Jatkosodan alussa rajan ylittäneet suomalaiset törmäsivät usein
vihollisen vahvoihin linnoitteisiin, jotka varmasti osaltaan vaikuttivat
kohtalaisen suuriin tappioihin. Myös maahan kaivettuja
panssarivaunuja kohdattiin monin paikoin. Kuvan vaiennettu vaunu on
kuvattu Tyrjällä 4. elokuuta 1941 eli samalla alueella ja vain kaksi päivää
myöhemmin kuin Jalkaväkirykmentti 7:n miehet kohtasivat sellaisen
Iilammen eteläpuolella. Kuva: SA-kuva 31205.

Jalkaväkirykmentti 36 ryhmittyi rajan välittömään läheisyyteen heinäkuun 30. päivänä vuonna 1941. Ensimmäiseen hyökkäykseensä se kävi kello 2 yöllä ja saavutti rajantakaisen Pajarin maaston neljässä tunnissa. Tulikaste meni kuitenkin mönkään, kun komppanian päällikkö luutnantti Kaarlo Lähti kaatui vihollisen pian suorittamassa vastaiskussa.

Seitsemännen komppanian seuraavat päivät kuluivat Pajarin maastoa puhdistaessa. Sotapäiväkirja antaa taisteluista melko laimean kuvan, sillä se ei mainitse lainkaan kaatumistapauksia heinäkuun 30. päivän ja sitä seuranneiden päivien kahakoissa. Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta kuitenkin kertoo, että komppania menetti heinä-elokuun vaihteessa yhteensä 9 miestä kaatuneina, joten aivan vähäisistä taisteluista tai tappioista ei näytä olleen kyse.

Elokuun 2. päivänä vuonna 1941 seitsemäs komppania (7./JR 36)
oleskeli karttaan ympäröidyn pisteen 117 länsipuolisessa
maastossa. Nykyinen ja tuolloinen itäraja kulkee kartan
poikki lounaasta koilliseen siten, että kartassa näkyvä
Metsäkylä on Suomen puolella mutta Pajari jo rajan takana.

Elokuun 2. päivänä 7. komppanialla näyttää olleen rauhallisempi päivä, joka kului jälleen pääosin kulontorjunnan ja huoltotoimien parissa. Vain vähän ennen vuorokauden vaihtumista rauha kuitenkin rikkoutui, kun miesten niskaan satoi sotapäiväkirjan pirulliseksi kuvailema tykistökeskitys. Päiväkirjan mukaan isku tuotti muutamia haavoittuneita, mutta tietokannan mukaan tilanne oli vakavampi: komppanian miehistä Arvo Haavisto Pajuniemen kylästä kaatui ja Tauno Huotari Punkalaitumelta haavoittui. Huotari kiidätettiin hoidettavaksi 16. Kenttäsairaalaan, jossa hän menehtyi vielä samana päivänä. Arvo Haavisto oli täyttänyt 30 vuotta täsmälleen kuukautta aikaisemmin.

Arvo Haavisto

Tänä samana päivänä linnuntietä noin 30 kilometriä Pajarista koilliseen oli Jalkaväkirykmentti 7 (JR 7) käymässä omaa taisteluaan. Sen riveissä olivat suodenniemeläisistä ainakin Eero Horelli, Armas Hirvonen, Viljo Rinne ja Aaro Vuorenmaa. Heistä tosin kaksi ensin mainittua olivat haavoittuneet heinäkuun taisteluissa. JR 7 lähestyi Parikkalan kohdalla nykyrajan takana sijaitsevaa Tyrjän kylää, jossa neuvostoliittolainen Jalkaväkirykmentti 461 piti kynsin hampain puoliaan. Se taisteli Tyrjänjärvi selkänsä takana niin, että suomalaisilla oli mahdollisuus saada se mottiin. Tänä elokuun toisena päivänä suomalaisen rykmentin 1. komppania (1./JR 7) avasi tietä kohti Laatokan rantoja Tyrjää Iilammen itäpuolella. Sen oli iltaan mennessä määrä hyökätä pataljoonan 2. komppanian kanssa lammen eteläpuolitse kohti Tyrjää. Ensimmäisen komppanian sotapäiväkirja kertoo tästä kello 15 käynnistyneestä hyökkäyksestä näin:

Jalkaväkirykmentti 7:n 1. komppania eteni 2. elokuuta
pohjoisesta karttaan merkityn Iilammen itä- ja eteläpuolitse
kohti vasemmalla näkyvän Tyrjänjärven rantaa. Iilammen
eteläpuolella kohdattiin tekstissä mainittu vihollisen
maahankaivettu panssarivaunu. Vasemmassa yläkulmassa
näkyvä Tyrjän kylä oli vielä tässä vaiheessa
vihollisen hallussa.

”Komppania lähti hyökkäykseen Iilammen ja Tervalammen väliselle hiekkaharjulle. Vihollinen teki kovaa vastarintaa. Hiekkaharjun ja Iilammen välissä olevalla kukkulalla oli vihollinen kaivautunut maahan ja oli myös kaivanut hyökkäysvaunun josta ampui pk:lla [=pikakiväärillä] kovasti. Vedimme pst-tykin asemaan tien varteen ja jonkun laukauksen jälkeen oli vihollisen hv. tuhottu jolloin vihollinen vetääntyi Hiekkaharjun takalaidalle.”

Sama sotapäiväkirja kertoo, että tässä kamppailussa maahan kaivetun vaunun kanssa olisi menetetty kaatuneina 3 miestä ja haavoittuneina 15. Luotettavamman oloinen pataljoonan päiväkirja kuitenkin täydentää kaatuneiden määräksi yhteensä kahdeksan, joka täsmääkin jotakuinkin tietokannan tietoihin 1. ja 2. komppanian tappioista tuona päivänä. Näiden kaatuneiden joukossa oli suodenniemeläinen 20-vuotias Viljo Rinne - hänkin Pajuniemestä - sekä suodenniemeläissyntyinen mutta Mouhijärvellä sittemmin asunut Arvo Vesanen, joka on haudattu Mouhijärven sankarihautausmaalle.

Viljo Rinne

Näihin sotatoimiin 2. komppanian riveissä osallistunut Veikko Moilanen muisteli myöhemmin näitä taisteluja alempana mainitussa Kansa taisteli –lehden artikkelissaan. Jutussa kuvattu maahankaivetun vaunun tuhoaminen saattaa olla sama kuin mikä koitui muiden muassa Rinteen ja Vesasen kohtaloksi.

Muutamia päivien taistelujen jälkeen Jalkaväkirykmentti 7 onnistui yhdessä alueen muiden suomalaisten joukko-osastojen kanssa valtaamaan Tyrjän puna-armeijalta. Niin mieleenpainuva oli tuo taistelu, että JR 7 tunnettiin siitä lähtien Tyrjän rykmentin nimellä.

Tyrjän taistelun aikoihin Rautjärven pitäjään kuuluneella Purnujärvellä taistellut Jalkaväkirykmentti 6:n 7. komppania (7./JR 6), saapui Ritamäki-nimiseen paikkaan. Tässä rykmentissä olivat Suodenniemeltä ainakin Eino Eronen, Niilo Lahdenperä, Reino Löytämäki, Toivo Peltomaa, Reino Toivola ja Oiva Viilo. Tämänkin komppanian osalta sodan alkupäivät olivat menneet harjoitellessa ja muutenkin tulevaan toimintaan varustautuessa. Rajalinjan se oli ylittänyt 29. heinäkuuta iltapäivällä ilman tappioita.

Ensimmäisiin koviin taisteluihin komppania joutui heinäkuun viimeisenä eli 31. päivänä kun sen tehtäväksi annettiin vallata Ritamäen läheisyydessä ollut kukkula. Tehtävä kuitenkin epäonnistui täysin, sillä komppaniasta kaatui 10 ja haavoittui 46 miestä. Hyökkäystä yritettiin saman iltana vielä uudelleen, mutta jälleen ilman tulosta.

Oiva Viilon 7./JR 6 taisteli elokuun alkupäivinä Ritamäen
alueella. Kaukana rajalta ei oltu nytkään, sillä
Hiidenjärvessä oleva isompi saari oli ja on täpärästi
Suomen puolella.

Elokuun 3. päivänä komppania täydennettiin ja jo seuraavana päivänä se sai käskyn ryhmittyä uudelleen hyökkäykseen. Kovan rynnistyksen päätteeksi paljon miehiä vaatinut mäki saatiin vallattua.

7. komppaniassa palvellut JR 6:n joukko-osastohistoriikin kirjoittanut E.I. Häkkinen koki 4. päivän hyökkäyksessä tulikasteensa. Kirjassaan hän kuvaa hyökkäyksen kulkua näin:

"Yö oli hyvin rauhallinen. Vihollisen tykistö ei ollut toiminnassa juuri lainkaan. Jalkaväkiaseiden sarjat viuhahtelivat ilmassa silloin tällöin ja kranaatinheittimet yskähtelivät vihollisen asemissa harvakseltaan. [...]

Alkoi hyäkkäysaseimiin siirtyminen. Joukot valuivat äänettömästi rankkasateessa. Klo 13.54 oma tykistö aloitti ankaran tulituksen vanjan asemiin. Lähestyimme tykistötulen suojassa niin lähelle vihollisen asemia kuin mahdollista. Räiske tuntui aivan helvetilliseltä. Kranaatit ujelsivat päittemme yli ja räjähtivät. Mäki pöllysi. [...] Kauan emme kuitenkaan voineet edetä, kun saimme vastaamme luotisuihkuja. Nyt oli edettävä varovasti, niin matalana kuin mahdollista, jopa ryömimällä kaatuneiden puidenkin alitse ja samanaikaisesti oli pyrittävä ampumaan mahdollisimman paljon. Rinteessä oli edellisen hyökkäyksen aikana syntyneitä kranaattikuoppia, joita käytimme hyväksemme. [...] 

Oiva Viilon hautakivi
Suodenniemen sankarihautausmaalla.

Kaikkialla rätisi niin kiväärit, pikakiväärit kuin konekivääritkin. Luodit vingahtelivat kimmokkeista ilkeästi viheltäen. [...] Vihollisen tuli vaimeni. Olimme onnistuneet saamaan kukkulan haltuumme. Tappiot olivat melkoiset."

Vastarinnan kovuudesta ja ehkä myös rutiinin puutteesta kertoo sekin, että II pataljoonan ei onnistunut jatkaa hyökkäystään kukkulalta asetettuun tavoitteeseensa vaan urakka oli jätettävä kesken. Vihollistappioiden kerrotaan olleen suuret mutta pienet ne eivät olleet omillakaan, kuten ylläolevasta muistelmastakin ilmenee: omia kaatuneita oli 17 minkä lisäksi 40 miestä oli haavoittunut. Näiden kaatuneiden joukossa oli 30-vuotias sotamies Oiva Viilo Taipaleen kylästä.

Elokuun alun kolme päivää olivat näin vieneet riveistä kolme suodenniemeläistä ja Suodenniemellä syntyneen Arvo Vesasen. Hyökkäyssota oli kuitenkin vasta aluillaan ja toiveet kaikesta huolimatta korkealla. Muuttuisiko maailmanhistoria vai kävisikö kuten vuotta aiemmin? Sitä ei vielä kukaan voinut tietää.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 6:n 7. komppanian sotapäiväkirja (SPK 9436), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Jalkaväkirykmentti 7:n 1. komppanian sotapäiväkirja (SPK 9601), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 7:n I pataljoonan sotapäiväkirja (SPK 9648), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 36:n 7. komppanian sotapäiväkirja (SPK 11734), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Häkkinen E.I.: Kannaksen kahlaajat. JR 6 jatkosodassa. JR 6:n historiatoimikunta, Turku 1986.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Moilanen Veikko: Tyrjän motti. Kansa taisteli –lehti 11-12/1958, s. 326-332.
Pajunen Veikko: Kirvesmäestä Tyrjään. Kansa taisteli -lehti 8/1985, s. 256-261.
Karttapohjat: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Kaatuneiden valokuvat: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy, Naantali 1979.

David Skogmanin elämä – osa 1

Suodenniemen hautausmaalla sankarihautojen läheisyydessä on haalistunut hautakivi, johon vain harva ohikulkija kiinnittää huomiota. Sen alla lepää nuori mies, joka muun ohella lienee ainoita Suodenniemelle haudattuja, joista on artikkeli Suomen Kansallisbiografiassa. Siksi lieneekin syytä parilla tekstillä valottaa tuon nuorukaisen elämänvaiheita, jotta hänen muistonsa ei pääsisi haalistumaan kuten hänen muistomerkkinsä.

David Skogman

David Skogmanin nimellä tunnetuksi tullut Taave Mikkola syntyi Selkeen virkatalon Mikkolan torpassa Mouhijärvellä marraskuun 10. päivänä vuonna 1840. Pojan syntymän aikaan perheessä asuivat isä Mikael, äiti Saara, velipuoli Johan sekä siskot Maria, Lovisa ja Serafia. Heistä Johan ja Maria olivat Taaven syntyessä 16- ja 12-vuotiaita ja he siirtyivät ennen pitkää torpasta muualle rengin ja piian tehtäviin.

Taaven isä Mikael kuoli pojan ollessa 5-vuotias, jolloin torppa siirtyi kotiin palanneelle velipuoli Johanille ja hänen perheelleen. Saara-äiti lapsineen näyttää kuitenkin saaneen jäädä sinne asumaan. Näihin aikoihin Taaven kerrotaan oppineen jo lukemaan vaikka kukaan ei häntä ollut siihen opettanut ja pian sen jälkeen hänet otettiin oppiin Selkeen tilaa tuolloin vuokranneen johtaja (direktör) Henrik Grönbergin perheeseen. Siellä ollessaan hän sai nimensä jatkoksi sukunimensä Skogmanin. David hän oli ollut kirkonkirjoissa aina syntymästään lähtien.

Selkeen jälkeiset opintonsa hän aloitti Porin ylialkeiskoulussa, josta valmistui vuonna 1855. Kuin merkiksi alkavasta sosiaalisesta nousustaan hänet siirrettiin Mikkolasta Selkeen kirkonkirjasivulle vuonna 1856. Porin vuosien jälkeen opinnot jatkuivat Turun kymnaasissa, jossa hän opiskeli uskontoa, historiaa, maantiedettä, geometriaa, luonnonhistoriaa, aritmetiikkaa, latinaa, venäjää, suomea, saksaa, ainekirjoitusta ja voimistelua. Lopulta hän siirtyi Helsingin yliopistoon lukemaan jumaluusoppia vuonna 1860. Skogmanin kouluttautuminen tuotti hänelle useita toisiaan seuranneita titteleitä kirkonkirjoihin. Ensin hän oli koululainen, sitten lukiolainen (gymnasisten), ylioppilas (studeranden) ja lopuksi pappi (komministern).

David Skogmanin syntymämerkintä Mouhijärven seurakunnan syntyneiden ja
kastettujen luettelossa. Merkinnästä ilmenee, että Mouhijärven unilukkari (väckaren)
Emanuel Essbjörn hätäkastoi pojan tämän syntymäpäivänä. Varsinaisen kasteen antoi kolme
päivää myöhemmin pitäjän tuolloinen kappalainen Gustaf Brander. Kummeikseen lapsi sai
paitsi Essbjörnin myös naapuritorpan isäntäväen Johan ja Lisa Kenkimäen (Kengimäki),
näiden juuri ripille päässeen tyttären Carolinan sekä renki Stefan Johanssonin.

Skogmanin yliopistoajasta tiedetään, että hän ehti ainakin kertaalleen osallistua jumalanpalveluksen toimittamiseen Turun tuomiokirkossa. Hänen entinen opinahjonsa kymnaasi sijaitsee edelleen sen naapurissa. Varsinaista kirkollista työtään hän ehti uransa aikana suorittaa Mietoisissa, Suoniemellä, Kiikassa, Karkussa ja Suodenniemellä.

Skogmanin syntymäkoti Mikkolan torppa sijaitsi
jonkin matkan päässä nykyisestä Tappitorin
tienristeyksestä. Ylemmässä kartassa ympyröity
torpan paikka on ympyröitynä myös alemmassa
nykykartassa. Alemmassa kartassa idästä
Tappitorin kautta pohjoiseen kulkeva tie on
seututie 259.

Pappisura ei kuitenkaan ollut se josta Skogman nykyisin tunnetaan. Historian lehdille hänet johdattivat kansatieteelliset ansiot. Jo kesällä 1861 ollessaan 20-vuotias hän sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta stipendin, jonka turvin hän kiersi tallentamassa kansanperinnettä Huittisista Töysään ja Kankaanpäästä Ruovedelle ulottuvalla alueella. Suodenniemelläkin hän jo tuolloin kävi ja merkitsi muistiin paitsi aiemmin esitellyn pirutarinan myös kertomuksia Nuutinkellarista, joka on Pajuniemessä sijaitseva siirtolohkareen alle muodostunut onkalo. Suodenniemeltä kerättyyn aineistoon kuuluu myös tämä keskipitäjän asuttamista koskeva kertomus: ”Kuningas oli antanut eräälle sotaherralle urotöistänsä luvan ottaa omaksensa paraan kylän Suomessa. Hän valitsi  Selkeen kylän, jossa oli 17 taloa. Nämä kaikki yhdistettiin isoksi [Skogmanille hyvin tutuksi] kartanoksi. Wanhat asujamet muuttivat Suodenniemeen ja rakensivat Kittilän kylän.”

Skogman keräsi kansantarinoiden lisäksi myös murresanoja, paikannimien selityksiä ja uskomusperinnettä. Hänen työnsä tuloksiin oltiin hyvin tyytyväisiä ja ne julkaistiin vuonna 1864 Suomi-lehdessä nimellä Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä.

Vuonna 1859 Grönbergien kerrotaan hankkineen Selkeelle uuden kotiopettajattaren, turkulaisen Emma Böckerin, jonka isä oli tuolloin jo edesmennyt professori Carl Böcker. Iältään Emma oli vuoden verran Skogmania vanhempi. Nuoret nähtävästi tutustuivat, sillä Turussa opiskellessaan Skogman näyttää asuneen Böckereiden luona. Vuonna 1863 David ja Emma menivät kihloihin.

Skogmanin kansatieteellinen ura alkoi tässä vaiheessa lähestyä lakipistettään, tutkimusmatkaa Ruotsin ja Norjan suomalaisalueille. Tuo matka oli merkittävä hetki Skogmanin elämässä ja sen aikana tapahtui paljon. Niin paljon, että siihen on syytä palata kertomuksen seuraavassa osassa.

Lähteet:
Mouhijärven seurakunnan rippikirjat 1840-1864, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Selkeen virkatalon tilusmittauskartta vuodelta 1862, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Luettelo lukukausimaksuista 1857, 1872. Turun kymnaasin arkisto (Gb:1), Turun maakunta-arkisto.
Kirjekonseptit 1855-1895. Turun kymnaasin arkisto (Da:5), Turun maakunta-arkisto.
Emmy Böcker-Skogman. Kirjoittaja E.M. Lastensuojelun vuosikirja 1930, s. 126-135.
Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli 1853-1899.
Skogmanin syntymäkodin paikkaa osoittava nykykartta: Paikkatietoikkuna, Maanmittauslaitos.
David Skogmanin valokuva on julkaistu Kaarlo Blomstedtin toimittamassa Kansallisessa elämäkerrastossa vuonna 1934.