Postimiehen elämäntaipaleelta

Kalle Pohja on eräs unohtumattomista entisajan suodenniemeläisistä. Hänestä puhutaan vieläkin usein, vaikka hänen kuolemastaan tulee ensi vuonna kuluneeksi jo sata vuotta. Parhaiten hänestä muistetaan ehkä omatekoinen puinen polkupyörä, jolla hän kuljetti postia Putajaan. Nykyään tuo kulkuväline on nähtävillä Suodenniemen kotiseutumuseon tiloissa.

Pohja on jälleen tullut useitakin kertoja puheisiin, joten päätin tutkailla eri lähteistä millainen hänen elämänsä polku lopulta olikaan. Pohjan elämäntarinasta syntyi kokonaisuus, joka hyvinkin sopii tänne blogiin entisten juttujen jatkoksi.

Kalle Pohja tunnetun kulkupelinsä rinnalla.
Kuva: Pentti Mikkolan kotiarkisto, Sastamala.

Kalle, joka alkuaan merkittiin kirkonkirjoihin nimellä Karl, syntyi Pohjakylässä 26. helmikuuta 1855. Syntyneiden kirjan mukaan Suodenniemen tuolloinen pitäjänapulainen (ja myöhempi Merikarvian kirkkoherra) Gustaf Nyholm kastoi hänet vielä samana päivänä Pajuniemessä sijainneessa virkatalossaan Salmelassa. Kallen vanhemmat olivat Vähäkeron eli Mikkolan isäntä Michel Michelsson Mikkola sekä tämä vaimo Maria Mattsdotter. Kummeikseen poika sai Pukan isäntäparin David Matssonin sekä Ulrika Josefsdotterin, heidän tyttärensä Evan sekä Mikkolasta vielä Sara Stina Davidsdotterin sekä piika Maria Isaksdotterin.

Kallen lapsuudenajan perhe oli nykytermeillä ilmaisten uusperhe. Mikkolan edellinen isäntä David Michelsson oli kuollut keuhkotautiin kesällä 1851, minkä jälkeen leskeksi jäänyt Maria oli vuotta myöhemmin mennyt naimisiin Michel Michelssonin kanssa. Hän oli kotoisin Kiikasta, seitsemän vuotta vaimoaan nuorempi ja viimeksi ollut Mouhijärvellä Karinkylän Uotilassa renkinä. Marian ja Davidin liitosta perheessä olivat pojat David, Wilhelm ja Mauritz. Pari sai myös Maria-nimisen tyttären, joka kuitenkin menehtyi hinkuyskään vajaan vuoden ikäisenä alkuvuodesta 1851. Marian ja Michelin liitosta syntyi Kallen lisäksi tämän vanhempi veli Johan, joka kuoli isorokkoon puolisen vuotta ennen Kallen syntymää.

Seuraava isompi muutos Mikkolan talon elämässä näyttää tapahtuneen 1870-luvun lopussa, kun Kallen molemmat vanhemmat menehtyivät alle vuoden kuluessa vuosina 1879 ja 1880. Davidin ja Marian 32-vuotiaasta pojasta Mauritzista tuli talon uusi isäntä. Kalle lienee muuttanut pois Mikkolasta vuoden 1885 tienoilla, jolloin hänet siirrettiin Mikkolan rippikirjasivulta erilliselle Pohjakylän lehdelle. Mikkolan ja Pukan talojen välissä sijainneeseen omaan mökkiinsä hän lienee muuttanut vuoden 1890 paikkeilla, sillä silloin hänet on siirretty rippikirjassa Pukan lehdelle. Silloin hän lienee jo harjoittanut postinkantajan ammattiaan, vaikka rippikirjoihin Kalle Mikonpoika merkittiin aina työmieheksi.

Kalle Pohjan hautakivi
Suodenniemen kirkkohautausmaalla.

Rippikirjamerkinnöistä päätellen Kalle otti Pukalle siirtyessään käyttöön sukunimen, jolla hänet nykyisin tunnetaan. Nimen syntyhistoriaa voi vain arvailla, mutta kenties hän johti sen kotikylänsä nimestä. Toisaalta Pohja oli myös pitäjässä aiemmin käytetty sotilasnimi, mikä sekin on voinut olla hänellä tiedossa.

50-vuotispäiviensä aikoihin perheetön Pohja näyttää alkaneen ajatella elämän rajallisuutta. Tapaninpäivänä vuonna 1905 hän allekirjoitti testamentin, jonka mukaan hänen jälkeen jäävä omaisuutensa tuli käyttää Suodenniemen kirkkopihan ja sen ympäristön kaunistamiseen. Seuraavana keväänä eli vuonna 1906 hän lähetti keisarilliselle senaatille Helsinkiin hakemuksen saada tulla haudatuksi vuodesta 1890 suljettuna olleelle Suodenniemen kirkon viereiselle hautausmaalle, jonne hänen vanhempansakin oli haudattu. Piirilääkärin ja Suodenniemen kuntakokouksen myönteisten lausuntojen jälkeen senaatti ei nähnyt syytä olla suostumatta hakemukseen ja Kalle sai poikkeuslupansa.

Kun Kalle Pohjan maallinen vaellus päättyi aivohalvaukseen 63 vuoden iässä 9.5.1918, hautasi seurakunta hänet hänen toivomaansa kirkkomaahan, vieläpä sen parhaimpiin kuuluvalle paikalle. Paikalle hankittiin suuri musta hautakivi, jonka raamatunlainauksesta voi löytää viittauksen Kallen testamenttiin. Lainauksessa mainitussa Esran kirjan kohdassa puhutaan nimittäin temppelin hyväksi tehdystä vapaaehtoisesta lahjoituksesta. Tarina päättyi mutta jäi elämään, monin tavoin.

Lähteet:

Suodenniemen seurakunnan arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto sekä Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) kuvatietokanta.
Kalle Pohjan hautapaikkahakemus (STO 777/259 AD 1906), Kansallisarkisto.
Kalle Pohjan testamentin jäljennös. Pentti Mikkolan kotiarkisto, Sastamala.

Ahvenanmaalta Kiestingin saloille

Muistaakseni kaikki tähän saakka täällä blogissa selvittelemäni suodenniemeläisten jatkosodan sotatiet kulkevat niin, että yksikön kokoontumispaikalta on siirrytty itärajan tuntumaan ja siitä sotatoimien alettua rajan yli. Siksi olikin jännittävää seurailla toisenlaista polkua Jalkaväkirykmentti 14:n 1. komppanian (1./JR 14) matkassa, jonka tie vei sodan alettua ensin länteen ja sittemmin pohjoisen suuntaan. Näissä retkissä oli suodenniemeläisistä mukana ainakin puuseppä ja kersantti Ahti Heimola.

Jalkaväkirykmentti 14 koottiin Turussa, mikä selittää suodenniemeläisten vähäistä määrää tämän joukon riveissä. Voi olla, että Taipaleen kylästä kotoisin ollut Heimola olisi ollut Turussa puusepäntöitään tekemässä, vaikka olikin kirjoilla kotipitäjässään. Suuri osa rykmentin miehistöstä oli Turusta, minkä vuoksi joukon saaminen perustamispaikalle tuotti hankaluuksia. Tämän oletettiin johtuneen siitä, että jokainen halusi pitkittää lähtöään viettääkseen mahdollisimman paljon aikaa omaistensa kanssa.

Ahvenanmaalta Jalkaväkirykmentti 14 siirrettiin Kalastajasaarennon
jylhiin maisemiin. Puuttomilla selkosilla linnoitteet rakennettiin
kivenlohkareista kokoamalla. Kuva: SA-kuva 102498.

Kun rykmentti oli lopulta saatu kootuksi, se lähetettiin Ahvenanmaalle. Tehtävä oli miehille sopiva, sillä joukossa oli monia ruotsinkielentaitoisia. Saaristomerellä saatiin tieto Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon ja pian sodan ääniä alkoi kuulua kaukaisuudesta. Myös saksalaisia moottoritorpedoveneitä nähtiin. Rauhallinen merimatka päättyi Eckerössä sijaitsevaan Torpin kylään.

Ahvenanmaalla sota oli kaukana. Lähinnä siitä tiedettiin kaukaa kuuluvan ammunnan ja satunnaisten ilmahälytysten kautta, mutta ”jyvälle” saatiin vain muutamia rusakoita. Aika kului leppoisasti saunoen ja uiden ja paikallisten kanssa aikaa viettäen. Toki vartiotakin pidettiin ja varustelutöitä tehtiin. Vieläköhän noista töistä on jälkiä Torpin kylän ympäristössä?

Saaristolaiselämä päättyi epäilemättä ennen aikojaan, kun käsky marssivalmiuteen siirtymisestä saapui heinäkuun alkupäivinä. Pian oltiin Maarianhaminassa, josta alkoi matka kohti uusia maisemia. Turusta jatkettiin halki koko Suomen, sillä määränpää oli kaukana pohjoisessa Petsamon tienoilla. Rovaniemen lähellä Muurolan asemalla nähtiin ensimmäisen kerran sotasairaalaan siirrettäviä haavoittuneita, joiden rintamakokemuksista kyseltiin innokkaasti.

Perille Jäämerelle saavuttiin saksalaisten kuljettamana parin viikon matkan jälkeen. Petsamossa oltiin aseveljien muonissa ja saatiin nautiskella sellaisista ylellisyyksistä kuin suklaasta, sikareista ja marmeladista. Entiset rauhalliset ajat olivat kuitenkin ohi, koska nyt oltiin jo kovan edessä. Käynnissä olivat totiset kamppailut Neuvostoliiton yhden elinhermon eli Muurmannin radan katkaisusta. Rajut taistelut näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat.

Lähdettyään Kalastajasaarennolta Jalkaväkirykmentti suuntasi Vienaan. Marraskuun
1941 alussa se hyökkäsi kartassa näkyvän ympyrän osoittamalla alueella.
Tavoitteena oli joko asemien paikallinen parantaminen tai kartassa näkyvä Louhi, joka oli
yksi Muurmannin radan väliasemista. Pääsy sinne olisi voinut muuttaa koko toisen
maailmansodan kulun, mutta sinne etenemisen tiellä oli myös diplomaattisia esteitä.

Kalastajasaarennon mantereeseen liittäneelle kannakselle sijoitettu komppania joutui useisiin vaikeisiin paikkoihin. Erityisen paha oli Harakanpesäksi kutsuttu asema, joka oli vuonon rannalle kalliolle kivistä koottu varustus, jonka suojissa kaikenlaisten aseiden tulessa pyrittiin selviytymään. Tykistöiskujen paineaallot meinasivat väkisin viedä mennessään sileää kalliota vasten painautuneet miehet, minkä lisäksi kimmokkeet uhkasivat hyvinkin suojautunutta. Elokuun loppuun mennessä taistelut olivat koituneet komppaniassa jo kymmenen miehen kohtaloksi.

Tännekään ei jääty pysyvästi vaan pois lähdettiin lokakuun alussa. Se oli kovia kokeneille sotureille helpotus. Sotapäiväkirjakin kertoo heti pois lähtemisen jälkeen, että mieliala joukossa oli reipas, koska Kalastajasaarennon rasitukset oli saatu siirtää muistojen joukkoon.

Seuraavaksi siirryttiin Vienan Karjalan suuntaan. Lokakuun puolessa välissä oleskeltiin Kuusamossa, josta jatkettiin rajan taakse Kiestinkiin. Sielläkin taisteltiin rinta rinnan saksalaisten kanssa, jotka olivat seudulla rintamavastuussa. Kiestingissä nähtiin ensi kertaa Itä-Karjalan kyliä, joita siihen saakka oli nähty vain edellisten vuosikymmenten kansallisromanttisissa kuvissa.

Ahti Heimola

Näihin aikoihin kamppailua käytiin rintaman lisäksi diplomaattien pelikentillä. Lokakuun lopulla Yhdysvallat jätti Suomelle nootin, jossa se vaati Muurmannin radan katkaisuun tähtäävien sotatoimien keskeyttämistä. Ymmärrettiin, että radan katkeamisella voisi olla valtavat seuraukset Neuvostoliiton pärjäämiselle taistelussa Saksaa vastaan. Tämä ulkopoliittinen ottelu oli vielä ratkaisematta, kun Heimolan komppania komennettiin jälleen sotatoimiin. Se oli asemissa Kiestingin itäpuolella, kun se määrättiin hyökkäämään itään kohti Louhea, joka oli yksi Muurmannin radan väliasemista. Murtautuminen vihollislinjojen läpi onnistui mutta omiltakaan tappioilta ei vältytty. Seuraavana eli marraskuun kolmantena hyökkäys jatkui ja päivän aikana saatiin sotasaaliiksi erilaista tykkikalustoa. Vastarinta voimistui jatkuvasti ja erityisesti vihollisen panssarintorjuntatykki niitti ensimmäisen komppanian miehiä. Tässä taistelussa komppanian riveistä kaatui kuusi miestä, joista yksi oli 29-vuotias Ahti Heimola. Hän on viimeinen jatkosodan hyökkäysvaiheessa menehtynyt, joka on haudattu Suodenniemen sankarihautausmaalle.

Pian näiden tapahtumien jälkeen rintama rauhoittui, kun Suomen korkeimmat päättäjät presidentti Risto Ryti etunenässä puuttuivat Kiestingin suunnan tapahtumiin. Epäselväksi kai lopulta jäikin, oliko marraskuun alun hyökkäyksen tarkoituksena ylipäätään radan katkaisu vai pelkästään edullisempien puolustusasemien havittelu. Nootti puri, eikä Kiestingistä enää tarvinnut radanvaltaushommiin lähteä, vaikka sen liikennettä käytiinkin usein häiritsemässä.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 14:n 1. komppanian (1./JR 14) sotapäiväkirja (SPK 10565), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kaatuneiden pääkortisto 1941-1945 (T 20408), Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Erho Kaarlo: Tukikohta "Harakanpesä" Jäämeren rintamalla. Kansa taisteli -lehti 10/1965, s. 302-304.
Jatkosodan historia 4. WSOY, Porvoo 1993.
Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941. Wikipedia.
Ahti Heimolan valokuva: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).
Karttapohja: Itä-Karjalan kartta vuodelta 1934 (uusintapainos tehty vuonna 1941), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Vanhan valokuvan arvoitus

Sain hiljattain viestin Suodenniemen historiasta hyvin perillä olevalta Kari Vestolalta. Hän oli katsellut Gunnar von Hertzenin Suodenniemeltä sisällissodan aikana ottamia valokuvia ja mietimme yhdessä, missä paikoissa kuvat oli otettu ja voisiko paikkoja vielä tunnistaa maastosta. Monet kuvista olivat sellaisia, että paikkojen tunnistus vaatii maastokäyntiä. Sen sijaan tuossa alempana olevan punaisten etuvartioasemaa esittävän kuvan kuvauspaikan määrittely tuntui aluksi muita helpommalta, koska taustalla näkyvä kirkontorni on niin selkeä maamerkki. Tehtävä oli kuitenkin yllättävän hankala.

Nähdessäni kuvan ensi kerran joitain vuosia sitten oletin sen olevan Suodenniemen kylästä jostakin Luukin talon paikkeilta. Kari tuntee alueen ja tiesi sen olevan jostain muualta. Niinpä aloimmekin miettimään, voisiko otos olla Pajuniemestä, jossa kuvan ottanut von Hertzen vietti hiihtojoukkoineen suurimman osan ajasta ennen haavoittumistaan. Häneltä on vieläpä olemassa muistelmakirjoitus, jossa hän kertoo ottaneensa kuvan talosta, jonka sijainti sopisi Pajuniemen Kepulin taloon. Tämän kuvan yksityiskohdat eivät millään sopineet siihen. Kirkko nimittäin ei näy Kepulilta, etenkään niin, että itse talo olisi maantien ja takana näkyvän kirkon välissä, kuten kuvassa.

Tämä alla mainitussa Satakunnan valkoisten joukkojen komentajan Ernst
Linderin muistelmateoksessa julkaistu kuva tuotti ensin melkoista päänvaivaa.

Etsimme kumpikin tahoillamme kuvaan sopivaa taloa. Vanhat kartat ja Googlen katunäkymät eri puolilta Suodenniemeä olivat kovassa käytössä. Itse sovittelin kuvaa Uusitaloon eli Markkulaan, jonka pihassa von Hertzenin hiihtomiehet Karin keräämien tietojen mukaan näkivät punaisia. Mietin myös Koivuniemen kylää, josta kirkontorni näkyy järven takaa kuten tässä kuvassa. Kotiseutukirjan maatilamatrikkelin kuvat eivät kuitenkaan rohkaisseet ajattelemaan, että kuva olisi otettu siellä – kuten ei rohkaissut sekään käsitys, että von Hertzen ei liene kulkenut siellä kuvia ottamassa. Palat eivät vain sopineet yhteen.

Tässä vaiheessa tarinaan putkahti sattuman kautta tärkeä lisätieto. Pari viikkoa sitten sain Mikkolan Pentiltä pahvilaatikollisen Suodenniemen historiaan liittyviä aineistoja, joiden joukossa oli sisällissodan taisteluista Suodenniemellä kertova tutkielma. Sen kansilehti oli repeytynyt irti mutta Karin tarkastelussa kävi ilmi, että kyseessä on Ahti M. Kytölän vuonna 1956 laatima opinnäyte Vapaussota Suodenniemellä ja lähiympäristössä. Tämän tarinan kannalta tärkeää oli se, että tutkielmassa kerrotaan, kuinka Porin-Tampereen tietä Laviasta kirkolle päin edenneet valkoiset törmäsivät Salmenmäen pohjoispuolella punaisten etuvartiona toimineeseen taloon.

Kelan talon lohkomiskartta vuodelta 1911 muutti käsitystä Salmenmäen
lähistön asutushistoriasta. Ahlforsin rakennukset ovat mustan ympyrän
keskellä ja Salmenmäki siitä etelään tien toisella puolella.

Itselleni Salmenmäen pohjoispuoli oli yllättävä paikka, sillä sikäli kuin tiesin, siellä on jo 1900-luvun alussa sijainnut vain huvila, joka ei vähääkään muistuta etuvartioasemaa esittävän kuvan taloa. Paikka kuitenkin oli sellainen, että sieltä voisi luulla avautuvan kuvaa vastaavan maiseman. Koska alue kuului ennen Kittilän kylän Kelan taloon, kaivoin Digitaaliarkistosta esiin vuonna 1911 laaditun Kelan lohkomiskartan, joka jälleen tarjosi uuden ahaa-elämyksen.

Tuon kartan mukaan juuri Salmin huvilan kohdalla näytti sijaitsevan taloryhmä, jonka kartan selityslehdet kertoivat olevan kuudesta rakennuksesta muodostuvan Ahlforsin talon. Sen viimeiset asukkaat noin sata vuotta sitten olivat nahkurina työskennellyt Oskar Ahlfors sekä hänen perheensä. Kun karttaa katsoessa ajatteli von Hertzenin seisseen kameroineen tien eteläpuolella rakennuksista lounaaseen, alkoivat etuvartioaseman talon kuvassa näkyvät rakennukset täsmätä karttaan. Lisäksi kirkko tulisi siitä kohdasta otetun kuvan taustalle, kuten pitikin. Kari oli kanssani samaa mieltä ja pidämmekin tapausta nyt selvitettynä. Olimme molemmat yllättyneitä Ahlforsin talosta ja sen nopeasti tapahtuneesta häviämisestä. Karilla kun oli hallussaan alla oleva vuonna 1921 otettu valokuva, jossa Salmen silta ja meille tutumpi Salmin huvilakin näkyvät – samoin kuin Ahlforsin vanha rantavaja. Itse talo oli silloin jo poissa.

Vuonna 1921 otetussa kuvassa Salmin huvila näkyy jo Ahlforsin
talon paikalla. Etualalla rantavaja. Kuva: Kari Vestolan kotiarkisto, Espoo.

Tämän jutun kuvat tarjoavat lisätietoa myös Salmin huvilan iän määrittelyyn. Kun Ahlfors on kerran ollut paikallaan vielä 1918, on huvila siis rakennettu vasta sen jälkeen. Vuonna 1921 se sen sijaan on ollut olemassa, kuten Auli Horellikin kirjoittaa huvilan historiaa valottavassa kirjoituksessaan. Joitakin kysymyksiä jää silti vielä tulevaisuuteen pohdittavaksi. Ensiksikin, mitä Ahlforsin talolle tapahtui vuosien 1918 ja 1921 välillä? Entä miten juuri sen paikalle päädyttiin rakentamaan siellä edelleenkin oleva huvila? Oliko huvila alkuaankin Olga Kalpan käyttöön ajateltu? Jos jollakin on lisää tietoja tästä niin meitä olisi useampiakin asiasta kiinnostuneita.

Lähteet:
Kelan talon lohkomiskartta vuodelta 1911, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
von Hertzen Gunnar: (Kun valkoinen hiihto-osasto taisteli moninkertaista ylivoimaa vastaan) Suodenniemellä. Suomen vapaussota 1934, s. 203-208 (myös Vapaussodan kertomuksia 2, Helsinki 1935, s. 184-189).
Horelli Auli: Salmin huvilan vaiheista. Suodenniemen Joulu 2013, s. 12-15.
Kytölä Ahti M.: Vapaussota Suodenniemellä ja lähiympäristössä. Oriveden opisto 1956. Pentti Mikkolan kotiarkisto, Sastamala.
Linder Ernst: Muistelmia Suomen vapaussodasta. Otava, Helsinki 1921.

Lääkintämiesten matkassa Kannaksella

Yksi sodan ajan vähemmän tunnetuista henkilöryhmistä olivat lääkintämuodostelmissa palvelleet miehet. Kansa taisteli –lehden hakemistoa selaamalla tai ansiokasta Jatkosodan historia –kirjasarjaa kahlaamalla ei niistä löydy paljonkaan tietoja. Niillä kuitenkin oli – kuten arvata saattaa – suuri ansio ja merkitys monien sotureiden elämän jatkamisessa haavoittumisen tai muun vakavamman vastoinkäymisen tapahduttua.

Terijoelle saapuessaan 33. Lääkintäkomppania oli selvästi
lähempänä Leningradia kuin Karjalan pääkaupunkia Viipuria.
Kuva: SA-kuva 42845.

Eräs näistä vähälle puheelle jääneistä lääkintäjoukoista oli 33. Lääkintäkomppania (33.LK). Eräs sen riveissä palvelleista oli Suodenniemen Pajuniemestä kotoisin ollut Kalle Ojala, joka oli keväästä 1932 asunut Helsingissä, kun maatyöt olivat vaihtuneet kirvesmiehen hommiin. Varusmiesaikansa Ojala oli suorittanut 1920-luvun alussa Kenttätykistörykmentti 3:ssa (KTR 3) Riihimäellä, mutta talvisodan sytyttyä hänet sijoitettiin luultavimmin rintamamieheksi korkean 37 vuoden ikänsä vuoksi 4. Lääkintäkomppaniaan (4.LK) paarinkantajan tehtäviin. Siellä hän palveli pitkään, sillä hänet näytetään lomautetun palveluksesta vasta heinäkuussa 1940.

Kalle Ojalan kotitalo Helsingin Kalliossa
on yhä paikallaan.

Kesällä 1941 jatkosodan sytyttyä tie vei jälleen Helsingin Kalliossa osoitteessa Hämeentie 22 A 5 sijainneesta kodista Kannakselle. Sodan alkaessa joukko oleskeli Vehkalahdella, josta se siirtyi Nuijamaan Kähärilään heinäkuun alussa. Sieltä se jatkoi Joutsenon Rauhan, Heinjoen, Muolaan Perkjärven ja Uudenkirkon Vammelsuun kautta Kivennavan Raivolaan, jonne se saapui syyskuun alkupuolella.

Lääkintäkomppanian päätehtävänä oli tukea etulinjan tienoilla toimineita lääkintäryhmiä, sillä jokainen komppanian kolmesta joukkueesta kykeni perustamaan tilapäisen pääsidontapaikan, jossa joukkosidontapaikalla etulinjan tuntumassa ensihoidetut potilaat saivat tarvittavaa kirurgista hoitoa ennen siirtoa jatkohoitoon kotiseudun sotasairaaloihin. Sotapäiväkirjasta päätellen sodan alkuajat olivat 33. Lääkintäkomppanian miehille varsin rauhallisia. Aika kului usein rukiinleikkuussa ja erilaisia huoltotöitä suoritettaessa. Toki haavoittuneitakin usein kuljetettiin.

Lokakuun alkupuolella joukko jätti Raivolan koulukodissa sijaitsevat tilansa ja eteni Suomenlahden rannalle Terijoelle vanhan rajan ja etulinjan läheisyyteen. Terijoella sodan vaarat olivat jo lähellä, sillä sitä murjoivat sekä rintamatoimintaan liittyneet keskitykset että sen ja Kronstadtin välillä sijainneelta Totlebenin linnoitussaarelta ammuttu raskas tykistötuli.

Kalle Ojala

Lokakuun lopulla syksy teki tuloaan Terijoelle. Lämpötila kävi aika ajoin kymmenen pakkasasteen tuntumassa ja ensilumi sateli maahan. Sotatoimia ei juurikaan esiintynyt toisinaan toistuvaa tykkitulta lukuun ottamatta. Sellainen koettiin myös lokakuun 23. päivänä, jolloin vihollisen putket sylkivät tulta Sairasautoasema 1:n lähettyville. Tämä keskitys koitui Kalle Ojalan kohtaloksi, samoin kuin kahden muun toisessa yksikössä palvelleen miehen. Kaikki kolme uhria toimitettiin Terijoen Käkösenpäässä sijainneeseen 33. Kenttäsairaalaan (33.KS), jossa 39-vuotias Ojala todettiin kuolleeksi. Perheetön sankarivainaja sai viimeisen lepopaikkansa alkuperäisen kotiseurakuntansa Suodenniemen kirkkomaalta.

Lähteet:
33. Lääkintäkomppanian sotapäiväkirja (SPK 30260), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kalle Ojalan sotilaskantakortti, Kansallisarkisto.

Jatkosodan kenttäsairaalakortisto, Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Forsius Arno: Suomen puolustusvoimien lääkintähuolto rintama-alueilla vuosien 1939-1945 sodissa. Esitelmä Lahden Seudun Sotaorvot ry:n seminaarissa 5.2.2009.
Kalle Ojalan valokuva tekijän luvalla Sakari Jankkarin teoksesta Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.

Sisällissotatapaus Koivuniemen kylästä

Tänään on kulunut 99 vuotta Suodenniemen taistelujen päättymisestä. Pitäjän porvarillinen kansanosa vietti maaliskuun 26. päivää vapauspäivän nimellä koko maailmansotien välisen ajan, mutta sittemmin sen muistoa ei ole enää ainakaan julkisesti vaalittu. Katselin Historiallisesta sanomalehtikirjastosta, mitä sotatapahtumista aikanaan kirjoitettiin ja löysin oululaisesta Kaiku-lehdestä alla olevan, kolme päivää taistelujen päättymisen jälkeen julkaistun jännittävän sotajutun Suodenniemeltä.

Juttu kertoo sodan vähemmän kerrotusta puolesta, elintarvikkeiden hankinnasta. Ja sisältää se myös joitain tiedonmurusia suodenniemeläisten elämästä taistelujen jaloissa. Tietystä traagisuudestaan huolimatta tarina on hieman kevyempi, kuin monet muuta täälläkin esillä olleet sotatarinat. Siksi kirjoitin jutun tähän kokonaisuudessaan:

Jutun tapahtumat sijoittunevat tänne Koivuniemeen. Kuvassa Noukan
rakennuksia nykyisen Kujalantien varrella. Kirkko on noin kilometrin
päässä etualalla olevan rakennuksen takana.

”Suodenniemen taistelussa mm. sai puolikymmentä oululaista seikkailla tarpeekseen muutamalla lihanhakuretkellä. Meikäläisillä oli hallussaan eräs talo melkein äärimmäisellä vasemmalla siivellä. Siellä tapasivat he muutaman naapuritalon isännän, jonka kartano on puolen kilometrin päässä Suodenniemen kirkon pohjoispuolella muutamassa niemen kärjessä. Kun kirkko oli punaisten pääkortteerina, josta he ampuivat kuularuiskulla ja kivääreillä kanuunan jymähytellessä shrapnelleja ja kranaatteja itse kirkon eteisestä, oli talonväen täytynyt poistua kotoaan naapuriin, joka oli kauempana vaaralliseksi käyneestä kirkosta.

Nyt oli kuitenkin shrapnelli räjähtänyt itse talon navetassa, haavoittaen vaikeasti kaksi lehmää, sonnin ja vasikan. Meikäläiset olivat lopettaneet elukkaparkain kärsimykset teurastamalla ne. Mutta kun punaiset pitivät yllä kiivasta tykki- ja kivääritulta taloa vastaan, eivät meikäläiset olleet ehtineet eläimiä täydelleen korjata, vaan oli heidän perääntyessään täytynyt jättää teurastamansa eläimet talon navettaan. Kun lihatavaroista oli kuitenkin suuri puute ja navetassa oli varmasti neljä syötäväksi kelpaavaa nautaa jo osaksi korjattuina, pisti meidän pojillemme päähän noutaa lihat sieltä pois huolimatta siitä, että talo oli aivan punaisten ketjun edessä.

Tuumasta toimeen. Kuusi oululaista oli heti valmiina retkelle, joka haiskahti hyvässä määrin seikkailulta. Oli iltapimeä ja sen puolesta siis sopiva aika retkelle lähtöön. Mutta tie oli vaarallinen, sillä olihan kulettava suoraan kirkkoa kohti, jota ei tällöin juuri mielellään lähestytty. Mutta tuollainen retkihän tarjosi erinomaista hermojännitystä pari vuorokautta yhtä mittaa valvoneille miehille. Se virkisti varmaan yhtä paljon kuin väkevä kahvikuppi tahi hyvä sikaari, joka sivumennen sanoen on tällä sotaretkellä harvinaisuus. (Ottakoot Oulun tupakkakauppiaat tämän suosiolliseen huomioonsa.) Siispä miehet mielissään lyöttäytyivät matkaan.

Varovasti ajaen lähestyttiin taloa. Ei oltu nimittäin ollenkaan varmoja, oliko talo tyhjä. Olivathan punaiset vallan hyvin, sen jälkeen kuin talon olivat meikäläiset jättäneet, voineet ottaa sen haltuunsa. Pimeihin ikkunoihin ei ollut luottamista. Niistähän saattoi milloin hyvänsä singahtaa luoti rohkeita lihanhakijoita vastaan ja silloinhan olisivat sonninlihan saaneet edelleenkin jäädä odottamaan korjaajiansa.

Noukan sotavahinkoluettelosta tuli pitkä.

Talo näytti kuitenkin vaarattomalta. Ei mitään liikettä ollut pihalla eikä myöskään vahteja näkynyt. Voitiin siis lähestyä sitä ja ajaa pihan läpi navetan eteen, jossa korjuuseen otettavat elukat olivat. Varmuuden vuoksi asetettiin vahti kirkon puolelle taloa. Hän kuulee selvään punaisten puhelun läheltänsä. Eivät nim. liene olleet kauempana kuin noin sadan metrin päässä. Puhe kuului aivan selvästi, mutta pimeä esti heitä näkemästä, mitä talossa puuhattiin. Piti koettaa liikkua niin varovaisesti kuin suinkin mahdollista. Mutta on luonnollista, ettei lähemmäs paria sataa kiloa painavaa sonnia ollut yhtä huokea saada navetasta ulos kuin heinäsylystä. Hiessäpäin puskevat miehet, koettaen raahata sonnia ulkopuolelle. Navetta on pitkä, on mm. kuljettava 2 oven läpi, ennen kuin ollaan ulko-ovella. Pimeys tekee haittaa ja vieressä sadan metrin päässä juttelevat punaiset vartiopaikallaan. Mutta sonninlihat piti saada ja Putkoselle keittämistä. Ei siis auttanut muu kuin kiskoa vain, kävi miten tahansa. Toisella korvalla tarkaten, kuuluisiko navetan nurkalla seisovalta vartijalta mitään merkinantoa, kiskovat pojat sonnia ja saavatkin sen vihdoin ulos ja rekeen. Nyt alkoi perääntyminen hyvässä järjestyksessä. Mutta se ei tällä kertaa painanut poikien mieltä, sillä olihan sotasaaliina verekset sonninlihat.”

Aloin aikani kuluksi miettiä, mitä paikkaa kertomus mahtaisi tarkoittaa. Koska paikan sanotaan olevan kirkon pohjoispuolella, tulee kyseeseen lähinnä Koivuniemen kylä – ehkä Noukan tai Husarin talo siellä. Niiden sijainti on oikea, joskin ne ovat linnuntietäkin yli puoli kilometriä kauempana kirkosta kuin mitä jutussa kerrotaan. Ja jos jutussa mainittua pohjoissuuntaa ajattelee vähän väljemmin, voisi myös Heikkilä tulla kyseeseen. Sinnekin kirkolta on linnuntietä matkaa kilometrin verran.

Katsoin vielä keväällä 1918 tehdyistä sotavahinkoluetteloista, olisiko niissä mainintaa tarinan eläimistä. Noukan luettelosta sellainen löytyy, koska sieltä ilmoitettiin viedyksi 3 hevosta, 4 lehmää, 2 mullia ja paljon muitakin kotieläimiä. Luettelon lopussa kerrotaan myös, että navettarakennus muiden ohella oli vahingoittunut tykki- ja kivääritulesta. Heikkiläkin oli joutunut pakko-ottojen kohteeksi ja sieltäkin oli viety mm. 4 lehmää, 2 sonnia ja 1 vasikka. Myös siellä taistelut olivat jättäneet jälkensä rakennuksiin. Tarina kertoneekin jommasta kummasta näistä.

On hienoa, että digitoidut sanomalehdet vuoteen 1920 saakka on nyt saatu vapaasti verkossa luettavaksi. Tällaisetkin jo unohtuneet tarinat ovat taas kaikkien löydettävissä.

Lähteet:
Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto (Ek: 11 X), Kansallisarkisto Turku.
Kaiku - Sanomia Oulun kaupungista ja läänistä 29.3.1918, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.