Kaksi kurkistusta vanhaan Putajaan

Entisen Turun ja Porin läänin vanhojen maanmittauskarttojen digitointi on edennyt siihen pisteeseen, että Suodenniemeäkin koskevaa aineistoa alkaa olla saatavilla. Läänin entisten kuntien karttoja digitoidaan aakkosjärjestyksessä ja nyt edetään M-kirjaimessa, joten Suodenniemen naapurikuntien osalta asiat ovat jo jotakuinkin järjestyksessä.

1800-luvun maanmittari varusteineen. NOAA's Historic Coast & Geodetic
Survey (C&GS) Collection, Wikimedia Commons

Suodenniemen raja-alueita pääsee katselemaan tutustumalla Kankaanpään ja Lavian karttoihin mutta eniten tietoja taitaa sittenkin antaa Mouhijärven karttojen tarkastelu. Etenkin Eskolan kylä kannattaa tarkistaa mutta myös Hyynilän ja Murron kylien materiaalit sisältävät suodenniemeläisittäin kiinnostavia tietoja. Etsivä löytää pitäjään liittyvää katseltavaa varmasti muidenkin kylien kartoilta, niin monilla Mouhijärven taloilla kun oli Suodenniemen alueelle sijoittuneita ulkopalstoja.

Ulkopalstat syntyivät kun taloille aikanaan muodostui maanomistusta niiden rintamaiden ulkopuolelle. Erityisesti luonnon niittyjä tavoiteltiin pitkänkin matkan takaa, koska heinää ei ennen aikaan vielä itse kasvatettu. Sanotaan, että Varsinais-Suomen vanhimmat ulkopalstat saattavat olla rautakautisia ja niiden omistus periytyi katkeamatta sukupolvelta toiselle. Suodenniemen palstojen ikää on yritetty arvailla. Asutustahan entisen Mouhijärven kunnan ja laajemmin Karkun alueella on ollut ties kuinka kauan. 1800-luvulla perustettiin komitea ulkopalstoja vähentämään mutta tuloksia syntyi hitaasti. Nykyisellä Sastamalallakin on vielä yksi enklaavi eli toisen kunnan maata rajojensa sisällä. Eksklaaveja eli Sastamalan maita toisten kuntien alueella puolestaan taitaa olla viisi kappaletta, joista yksi on asuttu.

Putajan isojakokartta vuodelta 1832 kuvastaa hyvin sitä maanomistuksen rikkonaisuutta, joka varsinkin aikaisemmin oli vallitsevaa. Kiikoisjoen varrella oli monta maanomistajaa. Molemmat kosket virtasivat vielä vapaina ja kuten tarkkaavainen katsoja huomaa, ei nykyisten kivisiltojen kohdalla kuten ei ylisellä koskellakaan näy vielä saaria: ne muodostettiin kaivamalla vasta myöhemmin. Jonkinlainen lautta ylisen kosken kohdalta näyttää kuitenkin jo menneen.

Vuonna 1832 nykyisten kivisiltojen alue
oli vielä lähes luonnontilassa.

Karttamerkit on selostettu harmittavan huonosti mutta tekstit kertovat enemmän. Jokirannan arvokkaat rantaniityt olivat jo hyötykäytössä: niitynomistajien joukossa ovat esimerkiksi Selkeen puustelli, Villo, Rosin (vai Rossin?) puustelli, Pyöräniemi ja Murron kylän Saksa. Olisi hauska tietää kävikö esimerkiksi Saksan väki todella Hyynilän takaa täällä niittohommissa vai oliko heinän korjuu ja käyttö järjestetty muulla tavoin.

Varsinaisia asumuksia nykyisin Putajana tunnetun kylän alueella oli vain vähän. Tässä esimerkissä on tontiksi merkitty vain oikeassa yläkulmassa näkyvä Hujon uudistilan pihapiiri (merkitty karttaan E-kirjaimella). Eritasoisia teitä näkyy jonkin verran mutta esimerkiksi Suodenniemen kirkolle kuljettiin ilmeisesti vielä vesiä tai talvisin jäitä pitkin.

Vuonna 1912 toteutetun isojaon täydennyksen kartassa näkyy asutuksen leviäminen Putajan alueelle. Nykykarttaan merkitty Teemanni oli vielä Stenman. Sen vieressä tien vartta eteenpäin mennessä on Vuorion torppa. Alisenkosken lähistöllä näkyy useita nykyisestä kartasta helposti tunnistettavia kohteita: kivisillat ovat jo paikallaan ja muodostuneella saarella on jo rakennuksiakin.

Tässä kartassa ainakin itselleni pisti silmään pihapiirien tarkka kuvaus: rakennukset lienee piirretty kuten ne oikeastikin sijaitsivat. Jopa rannan niittyjen ladot näyttäisi olevan merkitty. Alisenkosken saha seisoo pontevasti paikallaan huolimatta siitä, kuinka kriittisesti nimimerkki Pontus oli keväällä 1891 kuvannut kylän ja koko Suodenniemen pitäjänkin sahateollisuuden tilannetta Sanomia Turusta -lehdessä:

”Noin 7 elikkä 8 vuotta taaksepäin oli kunnassamme oikeen kuumeentapainen työliike. Kaksi sahaa, toinen Taipaleessa ja toinen Putajassa kävivät täyttä vauhtia yöt ja päivät kaiken suvea siihen asti kuin järvet ja joet syksyllä jäätyivät. Useasti oli Putajan saha käynnissä lauhkeilla talvilla ainakin jouluun asti. Putajan sahaan tuotiin tukkipuut suurimmaksi osaksi Mouhijärven ympäristöltä ja itse sahankin läheisyydestä vähempi lukumäärä. […] Nyt on sekä Taipaleen että Putajan sahassa kuoleman tapainen hiljaisuus puuliikkeeseen nähden. […] Putajassa ei juuri tykkänään ole saha hajoitettu perustuksiaan myöden, mutta täydellisesti se kuitenkin seisoo nykyään toimetonna.”

 

Vuoden 1912 kartan liitelehdet kertovat
yksityiskohtaisesti mm. Wähälähteenmäen
perintötalon viljelyspalstoista.

Putajan sahalla oli kuitenkin vielä useita vuosikymmeniä edessään. Niistä ehkä toisten enemmän.

Näitä karttoja tutkimalla löytää hienoja tiedonmurusia menneisyyden kotiseudusta. Katselemallakin saa paljon irti, mutta vielä enemmän hyötyy jos lukee läpi karttojen perässä olevia selitetekstejä (jälkimmäisessä kartassa ne ovat jo suomeksi), jossa kartan kuvaaman alueen jokainen maastollinen yksityiskohta saa selostuksensa. Kannattaakin käytellä ahkerasti karttanäkymissä olevia Edellinen ja Seuraava –painikkeita. Niiden avulla voi katsella esimerkiksi nykyisen Jätinmaantien – Palomäentien varren asutusta Kiikoisten rajalle saakka.

Nyt vain odottamaan koska varsinaiset Suodenniemen kunnan kartat tulevat verkkoon. Ehkä ensi vuonna, ehkä aikaa menee vähän enemmän. Luetteloon niistä voi tutustua jo etukäteen.

Lähteet:

Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Mouhijärvi. Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

Hölmön tölväys maksoi monen suodenniemeläisen hengen

Suomen talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939. Se oli torstai, jona kirjailija Aarni Krohnin mukaan ei toivoa ollut. Sodan alkaminen oli yllätys mutta siihen oli kyllä varauduttu. Karjakan kannasta oli linnoitettu pitkin kesää ja suojajoukot oli keskitetty valmiuteen rajan pintaan ennen tositoimien alkamista. Myös väestöä ja omaisuutta oli siirretty pois vaaranalaisilta rajaseuduilta.

Menetyksistä ja vetäytymisestä huolimatta sotaa kestettiin. Sen hidas edistyminen oli karvas pettymys neuvostojohdolle, joka oli enteillyt taistelujen päättyvän Suomen nopeaan kukistumiseen. Suomalaiset tarvitsivat kuitenkin menestyksen, jotta kansallinen usko puolustusmahdollisuuksiin lujittuisi. Lisäksi hyökkääminen on puolustustaistelussakin toiminnan oleellinen osa, joten joulukuun mittaan suunnitelmat vastahyökkäyksestä alkoivat muotoutua. Se oli määrä toteuttaa laajalla rintamalla keskisellä Kannaksella ja saada taisteluasetelmat suomalaisille edullisemmiksi.

Hyökkäyksen ajankohdaksi päätettiin jouluaaton aatto, 23. joulukuuta. Osana hyökkäävää toista armeijakuntaa oli (myös Osasto Vuorena tunnettu) Osasto Berg, jonka kymmenennen pataljoonan 1. komppaniassa (1./X/Os.B) palveli 177 suodenniemeläistä. Sen hyökkäyskaista osui Muolaan pitäjän Kosenjoelle Viipurista Rajajoelle vievän rautatien länsipuolelle, jossa sen oli määrä yllättää vihollinen ja pakottaa se jättämään asemansa. Tämä sodan ensimmäinen merkittävä vastahyökkäys Kannaksella käynnistyi aamuhämärissä jouluaaton aattona. Hyökkäys käynnistyi hieman eriaikaisesti pitkin rintamaa ja kuten useimmat osallistuvista joukoista, myös Osasto Berg lähti myöhästyneenä etenemään omalla sektorillaan.

Toinen armeijakunta hyökkäsi laajalla rintamalla
Karjalan kannaksella 23.12.1939. Osasto Bergin hyökkäysalue
oli Muolaan pitäjän Kosenjoella rautatien varressa.

Pian hyökkäyksen alettua alkoi ilmetä vakavia ongelmia. Viestiyhteyksien todettiin toimivan huonosti. Pataljoonan mukana kulkenut tykistön tulenjohtaja ei saanut yhteyttä tulipattereihin ja tärkeä tykistön tuki jäi saamatta. Yhteys saatiin aikaan vasta kun omat joukot olivat jo sekaisin vihollisten kanssa eikä tykkitulta voitu enää käyttää. Lisäksi pataljoona suunnisti harhaan siitä huolimatta, että juuri 1. komppanian mukana kulki paikallisolot tunteva opas. Myös ennakkotiedustelun puutteet kävivät pian ilmi, kun kymmenennen pataljoonan rinnalla edennyt Jalkaväkirykmentti 13:n III pataljoona (III/JR 13) kohtasi omalla kaistallaan maahan kaivettuja vihollisen hyökkäysvaunuja, joiden miehistöt ryntäsivät niihin pikavauhtia ja pysäyttivät etenemisen kiivaalla tulellaan.

Luonnollinen seuraus vastoinkäymisistä oli, että hyökkäys tyrehtyi aamupäivän mittaan. Iltapäivällä kahden aikaan tehtiin päätös hyökkäyksen keskeyttämisestä ja joukkojen vetämisestä takaisin. Taisteluissa kaatuneiden ja haavoittuneiden määrä oli kuitenkin ehtinyt nousta jo suureksi: pataljoona oli menettänyt 37 miestä kaatuneina. Heistä seitsemän oli suodenniemeläisiä. Kittilän kylästä kotoisin olleet veljekset Antti ja Matti Haapaniemi suojautuivat kertoman mukaan erään suon laitaan saman kiven taakse, josta tarkka-ampuja heidät tavoitti. Sanotaan, että he eivät ehtineet havaita toistensa kaatumista. Jalo Majamaa kuoli haavoittuneena joukkosidontapaikalla, Lauri Kiekara puolestaan menehtyi kranaatti-iskussa ja hänen hautansa kirkonmäellä on tyhjillään. Muut kaatuneet olivat Matti Jokiniemi ja Heikki Mäenpää Lahdenperästä sekä Hämeenkyrössä asunut Paavo Uusikulku. Haavoittuneita pitäjäläisiä oli 11.

Tieto kaatuneista saavutti Suodenniemen seuraavana päivänä eli jouluaattona. Siitä joulusta tuli monessa talossa mustaakin mustempi.

Kaikista seitsemästä vainajasta vain Majamaan ruumis saatiin heti talvisodan jälkeen kotipitäjän hautausmaan lepoon. Jatkosodan aikana marraskuussa 1942 Perkjärvellä työtään tehneet vainajien etsijät löysivät kentälle jääneet Haapaniemen veljekset sekä Matti Jokiniemen ja Heikki Mäenpään, joten heidätkin saatiin lopulta takaisin kotiin.

Jouluaaton aaton epäonnisessa vastahyökkäyksessä menehtyneet suodenniemeläiset.

Kymmenennen pataljoonan sotapäiväkirja kertoo kiinnostavia tarinoita etenkin sotaa edeltävältä syksyltä. Muun muassa siitä miten Tampereelle majoitettu pataljoona jahtasi salaperäisiä vilkkuvia valoja ja miten sotilaallista järjestystä ylläpidettiin harjoituksilla ja tarkastuksilla. Jouluaaton aaton hyökkäyksen se kuitenkin sivuuttaa muutamalla maininnalla. Armeijan sisällä epäonnistumisen syitä kuitenkin ruodittiin kuumeisesti.

Jälkikäteisarvioissa todettiin, että oli ollut virhe vetää viestikaapelit maanteiden ojiin, koska harvoja maaleja tarjoavassa maastossa venäläistykistö moukaroi usein juuri teitä ja ojissa olleet kaapelit katkeilivat tuon tuostakin. Toiseksi syyksi hyökkäyksen epäonnistumiselle nähtiin se, että osasto oli tuotu hyökkäysalueelle lähes 20 kilometrin päästä vain tunteja ennen hyökkäyksen alkamista, minkä vuoksi se oli väsynyt ja heikosti järjestäytynyt. Siitä syystä hyökkäyksen alku myöhästyi ja yllätyksen tuoma etu menetettiin. Lisäksi korostettiin tulikurin merkitystä, koska osa taistelijoista oli ilmeisesti käyttänyt suuren osan patruunoistaan jo hyökkäyksen alkuvaiheessa. Myös uhkarohkeuden välttämistä korostettiin. Hyökkäyksen aikana oli nähtävästi otettu liian suuria henkilökohtaisia riskejä.

Ensimmäinen suuri hyökkäysoperaatio Kannaksella tunnettiin pian hölmön tölväyksen nimellä. Tällaisia sotatoimia ei luonnollisesti puitu sotaa käyvän maan lehdistössä vaan etusivut täyttyivät valoisammalla aiheella, kun vihollinen samaan aikaan peräytyi Tolvajärvellä Laatokan pohjoispuolella. Päämajan tilannekatsauksessa takaisku selitettiin parilla virkkeellä parhain päin.

Rinnakkain kaatuneiden Haapaniemen
veljesten haudat ovat rinnakkain kirkonmäellä.

Epäonnisesta joulukuun 23. päivästä pyrittiin ottamaan irti kaikki mahdollinen oppi ja sodankäynnin taito alkoi onnistumisten ja epäonnistumisten kautta karttua. Suurten uhrausten kautta Suomi sai säilytettyä itsenäisyytensä ja selvisi suursodan melskeistä. Näitä kohtalon aikoja kannattaa muistaa, kun seuraavan kerran kirkonmäen punagraniittisten kivilaattojen ohi kävelee.

Lähteet:
Osasto Bergin esikunnan arkisto (P 537/1), Kansallisarkisto.
Talvisodan organisaatiokortisto: Osasto Berg, X pataljoona. Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Paikallissanomat 18.1.1940, 1.2.1940 ja 23.5.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.
Kaatuneiden valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Pröttiä tekemässä

Viime talvena olin Kansallismuseon kansatieteellisessä arkistossa kaivelemassa esiin Suodenniemeä koskevia tietoja. Heidän kokoelmissaan on suuri määrä erilaisia muistitietokeräysten aineistoja, joiden sisältö antaa lisäväriä viranomaisten asiakirjojen tietoon entisajan elämänmenosta.

Eräs keräelmä käsitteli perinneruokia ja Suodenniemeltäkin oli saatu muutama tieto talteen. Ruokavalion koostumus tietysti vaihteli eri kansankerroksissa ennen kuten nykyisinkin mutta Suodenniemeltä saadut tiedot käsittelivät enimmäkseen puuroja, uunijuustoja ja keittoja. Eli ns. tavallisen kansan ruokia.

Yksi kiinnostava tuttavuus oli perinnepannukakku eli prötti. Sitä syötiin kyllä laajemmallakin alueella (ainakin muualla Satakunnassa ja Pohjanmaalla) mutta nähtävästi siis myös Suodenniemellä. Nimen alkuperänä on ehkä ruotsin leipää tarkoittava sana bröd.

Arkistosta löytynyt kuvaus käsitti vain prötin ainesosat, muttei tietoja sen valmistamisesta kuten uunin lämpötilasta tai paistoajasta. Päätin silti kokeilla miltä tuollainen paistos maistuisi.

Valmis prötti. Maistuu paremmalta kuin miltä tässä näyttää.
Olisikohan pinnan pitänyt olla ruskeampi?

Prötin valmistamisesta ei ruoanlaitto enää helpommaksi muutu: perunamuusista suurustetaan ohrajauhoilla löysähkö taikina, joka levitetään pellille. Koska kyse on ilmiselvästi tavasta hyödyntää ruoantähteet, survoin muusin joukkoon myös pari jääkaapista löytämääni porkkanaa. Näin tuotos saisi sekä väriä että makua. Ensin mielsin tuotoksen rieskamaiseksi ja käytin paljon jauhoja, mutta vaimon kehotuksesta lisäsin vielä maitoa, jotta taikina tuli juoksevaksi. Uuni laitettiin 175 asteeseen ja paistoajaksi päätettiin 40 minuuttia. Netistä olisi ehkä löytynyt jotain ohjeitakin mutta vapaasti kokeileminen oli hauskempaa.

Valmis porkkanalla jatkettu prötti oli maistuva kokemus. Rakenteeltaan se on samanlainen kuin pannukakku, mutta tuntui ruokaisammalta. Muutama pala täytti vatsan. Parasta oli kuitenkin prötin muunneltavuus: se maistuu sellaisenaan mutta sitä voisi varmaan kokeilla myös voin tai tuorejuuston kanssa. Myös erilaiset tahnat voisivat sopia prötin kavereiksi. Taikinastakin voisi koittaa erilaisia versioita. Nokkosta olisin nytkin laittanut joukkoon, ellen olisi juuri toissa viikolla käyttänyt viimeisiä.

Prötti on ehdottomasti hyvä keino hyödyntää aterialta yli jäänyt muusi tai yksittäiset perunat. Kannattaa lähteä testailemaan ja nauttia perinneherkun monipuolisuudesta!

Lähde:
Kansallismuseon kansatieteellinen arkisto, kysely n:o 11: Suodenniemi.