Siankärsämöä ja leinilinimenttiä

Siitä onkin kulunut jo jonkin verran aikaa, kun viimeksi lueskelin opettaja Elli Lahtisen vuonna 1917 muistiinkirjoittamia vanhan kansan lääkintäkonsteja. Kuten jo edellisellä kerralla mainitsin, kertoi hän muistiinkirjaamiensa parannus- ja lääkitystapojen olleen sellaisia, että jokainen Suodenniemellä syntynyt ne vallan hyvin tunsi.

Suopursu oli ennen keuhkotautilääke.
Kuva: Wikimedia Commons

Vanhalla kansalla oli koko joukko tapoja ehkäistä erilaisia vaivoja ja päästä niistä eroon. Sitä mitkä hoidot toimivat ja mitkä eivät ei Lahtinen kerro, mutta ainakin erilaisia luovia ratkaisuja käytettiin.

Moniin vaivoihin haettiin apua kasvikunnasta. D-vitamiinin puutteesta johtuvaa riisitautia lääkittiin riisiruoholla (nyk. katinlieko) höystetyllä keitolla. Siankärsämöä – tai pyörtänöpöllöä kuten Lahtinen sitä nimittää – tavattiin liottaa kuumassa kahvissa ennen sen juomista sydänvaivojen helpottamiseksi ja keuhkotautiset saivat juodakseen kuumaa vettä, jossa oli liotettu suopursuja. Rautalehteä eli piharatamoa taas käytettiin ihovaivojen hoitoon yhdessä tervan kanssa.

Mutta käytti vanha kansa myös varsin kotoisia kasveja rohtoina: yskänlääkettä entisajan suodenniemeläiset tekivät keittämällä sipulia maidossa. Porkkanaa käytettiin raakana paiseiden hoidossa – millä tavalla, ei ilmene Lahtisen muistiinpanoista.

Kulkutaudit vaanivat tavan takaa entisajan väestöä. Etenkin liikkuvaiset ihmiset altistuivat monille nyt jo melko tuntemattomille sairauksille. Viinaryyppy näyttää olleen jonkinlainen yleislääke moneenkin vaivaan. Sillä suojauduttiin lavantaudilta, joka Suodenniemellä riehui laajemmin viimeksi nälkävuosien aikana 1860-luvulla. Myös nuuskan käyttämisen sanottiin estävän lavantaudin tarttumista.

Kahvi virkisti myös vanhaa kansaa.
Keltatautisen kuppi oli syytä jättää rauhaan.

Viime kerralla oudoksuin virtsan käyttämistä etenkin haavojen hoidossa. Sittemmin kuitenkin kuulin, että virtsa sinänsä on melko steriiliä (ellei ole virtsatietulehdusta), mitä ei aina voitu sanoa muista entisaikoina saatavilla olleista nesteistä. Tapasin myös henkilön, joka oli itse kerran käyttänyt tuota hoitomuotoa haavan parantamiseen. Hän muisteli, että tuntui kuin haava olisi parantunut nopeammin kuin tavanomaisilla hoitokeinoilla. Lahtisen mukaan virtsaa käytettiin myös silmäpaskon eli trakooman hoitoon. Samaa vaivaa hoidettiin myös lannan avulla. Keltatautia sairastaville taas juotettiin heidän omaa virtsaansa kahvin seassa.

Pään alueen vaivoihin oli koko joukko erilaisia hoitoja. Kipeän pään ympärille saatettiin kietaista kylmä kääre. Myös ohuet perunan siivut otsalle aseteltuina lievittivät kuulemma päänsärkyä. Myös pään hieromista etikalla ja ammoniakin haistelua käytettiin. Ja tunsivatpa suodenniemeläiset jo aspiriinikin vuoteen 1917 mennessä!

Hammassärky oli varmaan viheliäinen vaiva, kun hammaslääkäreitä tai kunnon hammaslääketiedettäkään ei vielä ollut. Kansa koetti selviytyä siitä asettelemalla hampaankoloon pikeä, tervaa tai jopa ruisjauhoissa pyöriteltyä lantaa. Lahtisen mukaan toiset myös pistelivät kipeän hampaan ientä neulalla, ”jotta paha veri pääsee juoksemaan pois”. Mutta olipa hammassärkyyn myös sellaisia konsteja, jotka eivät edellyttäneet suuhun kajoamista: särkyä voitiin hoitaa myös pitämällä kuumia pulloja jalkapohjia vasten tai hautomalla jalkoja kuumassa suolaisessa vedessä. Myös kuhnekylpyjä ja tavanomaista kylpemistä käytettiin. Hyväksi konstiksi hammassäryn hoidossa Lahtinen nimeää posken voitelun spriillä, kamfertilla (nyk. kamferi) tai leinilinimentillä. Hampaiden poistamista vieroksuttiin, koska vaivan epäiltiin vain siirtyvän toiseen hampaaseen.

Oulun ilmoituslehdessä 14.6.1891 olleessa mainoksessa kerrottiin kattavasti
leinilinimentin hyödyistä. Tyytyväisiä käyttäjiä näyttää olleen helppo löytää.

Viime kerralla kommentissa jo muistutettiin kuppauksesta yhtenä suosittuna hoitomuotona. Sen tunsi hyvin Lahtinenkin. Yleensä kuppaus tehtiin selästä, mutta tarpeen vaatiessa ja erityisesti juuri hammassäryn sattuessa kuppaus tehtiin niskasta tai korvan takaa. Myös hierojia kiersi pitäjässä. Lahtinen kertoi monen heistä olleen itseoppineita.

Nykyisin monet vanhat hoidot ovat jääneet jo unohduksiin. Hatunnosto kuitenkin Elli Lahtiselle, joka melkein sata vuotta sitten tuli kirjanneeksi ne muistiin meille luettavaksi. Ja hatunnosto myös niille menneiden sukupolvien edustajille, jotka näillä hoidoilla - tai niistä huolimatta - paranivat.

Lähteet:

727. Vastauksia kyselyyn "Kansanomaiset parannus- ja lääkitystavat" (1917), Kansallismuseon kansatieteellinen käsikirjoitusarkisto.

Lehtileike: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.