Vaikea Vannisenmäki

Hiekkainen rinne pöllysi heinäkuun auringossa. Jalkaväkirykmentti 16:n 5. komppanian (5./JR 16) miehet painautuivat tiukasti sitä vasten kun ylhäältä Vannisenmäeltä ammutut konetuliaseiden suihkut pyyhkivät yli maiseman. Mäeltä jo kertaalleen vetäytynyt vihollinen oli miehittänyt sen pohjoispään pesäkkeet uudelleen ja komppanian oli nyt saatava mäki takaisin, jotta etenemistä voitaisiin jatkaa. Oli heinäkuun 24. päivä vuonna 1941.

Jalkaväkirykmentti 16:n päällystöä taisteluiden alkuvaiheessa.
Viidentenä vasemmalta rykmentinkomentaja, jääkärieversti Matti Laurila.
Kuva: SA-kuva 25128.

Etupäässä eteläpohjalaisista koottu JR 16 ei ollut Ruskealan pitäjän Vannisenmäellä ensimmäistä kertaa kovan edessä. Se oli ollut mukana toinen toistaan raskaammissa läpimurtotaisteluissa lähdettyään Kiteeltä rajan yli kohti Laatokan rantaa. Venäläiset olivat välirauhan aikana ehtineet varustaa Moskovan rauhan rajavyöhykkeelle vahvat linnoitteet, joiden murtaminen oli kovan työn takana. Tiukassa paikassa oltiin oltu jo rajan pinnassa sijainneessa Niinisyrjässä, jonne vihollinen oli tehnyt voimakkaan vastaiskun pian sen valtauksen jälkeen. Sen torjuminen oli vienyt komppanian riveistä yksin kaatuneina kaikkiaan yhdeksän peräseinäjokelaista nuorta miestä. Hyvien puolustusvalmistelujen lisäksi vihollisen osaaminen ja taistelutahto olivat tasolla, joka sai suomalaisen 19. Divisioonan (19.D) taistelukertomuksessa jo tuoreeltaan täyden tunnustuksen. Lisäksi se pyrki vetäytyessään hävittämään kaiken mahdollisen. Kaalamon asemalla esimerkiksi oli nähty, kuinka vihollinen oli ennen lähtöään vetänyt radanrepijällä kiskot irti ratapalkeista. Itse taajamasta ei puolestaan ollut enää montaa taloa pystyssä.

Joidenkin etukäteen elättelemät haaveet vauhdikkaasta etenemisestä olivat siis karisseet jo aikaa ennen saapumista Vannisenmäkeen. Nytkään mikään ei tullut ilmaiseksi. Mäellä oleva 100 miehen vahvuinen vihollisosasto piti rajusti puoliaan.

Heinäkuun 1941 lopulla Jalkaväkirykmentti 16:n pääosat etenivät
Kaalamon asemalta Vannisenmäkeen.

Paine menestykseen oli kova. Jo saatua uutta hyökkäyskäskyä ei voitaisi alkaa täyttämään ennen kuin tämä lukko olisi murrettu. Vihollisella oli mäellä hyvät asemat ja aseistus. Paitsi konetuliaseita sillä oli käytössään myös panssarintorjunta-tykkejä, joilla se ahdisteli lähestyviä suomalaisvoimia. Päivä alkoi painua iltaan mutta ratkaisu antoi odottaa itseään. 5. komppanian päällikkö luutnantti Viljo Kinnunen kaatui illalla yhdeksän aikaan. Taistelut riehuivat sen jälkeen vielä useita tunteja, kunnes aamuyöllä yhden aikaan sitkeä pesäke saatiin viimein lannistettua.

Yksi Vannisenmäen valtauksen uhreista oli 31-vuotias sotamies Toivo Bamberg, joka kuljetettiin vaikeasti haavoittuneena linjojen taakse. Haavoittumispäiväksi on mainittu 25. heinäkuuta, joten päähän sattunut osuma lienee tapahtunut aivan Vannisenmäen kukistumisen viime hetkillä. Bamberg oli Kannaksen poikia, syntyjään Räisälästä mutta ennen sotia hän asui Viipurin läänin Pyhäjärvellä. Talvisodan sytyttyä pyhäjärveläiset evakuoitiin Satakuntaan. Tässä vaiheessa lienevät myös Bambergit siirtyneet Suodenniemen maisemiin. Toivo lähti kuitenkin Alavudelle, minkä vuoksi hän oli eteläpohjalaisten rykmenttiin päätynytkin.

Venäläisten taisteluhautaa Vannisenmäessä. Kuva on otettu 25.7.1941
eli samana päivänä jona Toivo Bamberg haavoittui.
Kuva: SA-kuva 29005.

Paitsi etulinjassa oli taistelua käyty myös rykmentin ja divisioonan johtoportaissa. Eversti Laurilan välit esimiehiinsä olivat huonot. Divisioonan taistelukertomuksen tämän taisteluvaiheen kuvaus sisältää Jalkaväkirykmentti 16:n johdon ankaraa arvostelua. Sitä syytettiin useista virheistä hyökkäystoimien johtamisessa sekä jatkuvasta saarrostuksen pelkäämisestä, mikä aiheutti joukkojen liiallista käyttämistä eri suuntien varmistukseen rohkean hyökkäämisen sijaan. Ennen pitkää rykmentin johdossa päädyttiin henkilövaihdoksiin, eversti Laurilan omasta pyynnöstä. Hän sai siirron kenraali Paavo Talvelan alaisuuteen ja menestyi sen jälkeen hyvin tehtävissään.

Toivo Bambergia hoidettiin Pälkjärven Pälksaaressa sijainneessa 25. Sotasairaalassa lähes kuukauden ajan. Sitten potilaalle kehittyi nykyisinkin erittäin vaarallisena pidetty aivokalvontulehdus. Potilaan tila heikkeni heikkenemistään eikä mitään ollut lopulta tehtävissä. Hän menehtyi sairasvuoteelleen 23. elokuuta 1941. Viimeisen leposijansa hän sai Suodenniemen sankarihautausmaalta keskeltä entisten pyhäjärveläisten uutta kotiseutua.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 16:n II pataljoonan sotapäiväkirja (SPK 10736), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

19. Divisioonan taistelut Laatokan luoteispuolella 2.7.-20.8.1941 (SPK 6302), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Toivo Bambergin potilasasiakirjat, 25. Sotasairaalan arkisto, Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Aholainen Jussi ym.: Eteläpohjalaisia jatkosodassa: jatkosodan hyökkäysvaihe Kiteeltä Sortavalaan 16.6.-1.9.1941. Alavuden sotaveteraanien perinnehuonetoimikunta, Alavus 2001.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Suodenniemen nimen alkuperä

Suodenniemi-Seuran kotisivulla on viime keväästä saakka keskusteltu Suodenniemen nimen alkuperästä. Alusta saakka on tiedetty, että pitäjän nimi on syntynyt sen kylän nimestä, joka ennen oli pitäjän keskustaajama saarnahuoneineen ja hautausmaineen. Viimeisimpänä verkossa käytyyn keskusteluun osallistui nimimerkki Voisiko Lahdensuo selittää nimen?, joka mietti voisiko Suodenniemi olla alkuaan Valkijärven ja Kirkkojärven välissä sijainneen niemen nimi.

Mieleeni muistui valtionmetsien hiljattain päättyneen kulttuuriperintöinventoinnin päätösjulkaisu Metsiin kadonneet, jossa esiteltiin vinovalovarjosteiden avulla esiin saatuja kulttuuriperintökohteita. Varjosteiden avulla oli löydetty esimerkiksi viime jääkauden päättyessä syntyneiden sulamisvirtojen jokisuita, jotka ovat jo aikoja sitten kuivuneet ja sulautuneet osaksi maastoa.

Suodenniemen kylän alue ei ainakaan nykyisin enää muistuta niemeä,
sillä kylä sijaitsee tässä ortoilmakuvassa näkyvän Kirkkojärven pohjukassa.

Sain hiljattain vinkin, että varjosteita olisi saatavilla Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkuna-palvelun kautta, joten ryhdyin etsimään niitä toivoen, että niistä saisi jotakin irti näihin pohdintoihin liittyen. Varjosteiden tutkiminen osoittautui kiinnostavaksi puuhaksi, vaikka harjaantumaton silmä ei niissä mitään kovin mullistavaa havainnutkaan. Maaston muotoja niiden avulla pystyi kuitenkin hahmottamaan eri tavalla kuin tavallisesta kartasta tai edes maastossa liikkuessa.

Suodenniemen kylän ympäristöä tutkimalla varjosteista alkoi hahmottua kiinnostavia yksityiskohtia maan muodoista. Maastossakin on helppo havaita, että itse kylä on ympäristöään korkeammalla harjanteella mutta vasta näitä varjosteita tutkimalla näki, millaisia sen ympäristön korkeuserot ovat. Sekä kylän itä- että länsipuolella on huomattavan tasaisia alueita, jotka on jo vuosisatoja sitten otettu maanviljelyksen käyttöön. Maapohja on savea, kuten nykyisen Kirkkojärven pohjakin on. Voisiko olla niin, että nuo tasangot olisivat vuosisatoja sitten olleet Kirkkojärven lahtia, jotka ovat maankohoamisen seurauksena kuivuneet?

Vinovalovarjosteessa Suodenniemen kylän alueen pinnanmuodot tulevat
kiinnostavasti esiin. Näkyykö kuvassa myös muinainen Suodenniemi?
Kiinnostava yksityiskohta on kuvassa erottuva vanha hautausmaa,
jonka historian saatossa tehdyt maanajot ovat nostaneet
ympäröivää maastoa korkeammalle.

Tällainen mahdollisuus avaisi yhteyksiä useisiin jo olemassa oleviin teorioihin pitäjän nimen historiasta. Jos Suodenniemen kylän paikka on todella ennen muodostanut selkeän niemen, tukisi se seuran keskustelusivulla olevassa Kotimaisten kielten keskuksen kommentissa esiin tuotua ajatusta Suolenniemestä – eli siitä, että pitkulaiset järvet ja muut maanmuodot ovat usein saaneet suoli-alkuisen nimityksen. Tässä tapauksessa suoli voisi viitata sekä lähistöllä olevaan kapeaan ja pitkään järviketjuun että itse niemen muotoon. Koska niemen ympärillä mahdollisesti olleet vesialueet eivät ole voineet olla kovin syviä, ne ovat kenties olleet jo soistuvia lahtia ihmisten saapuessa alueelle. Se taas voisi tukea Heikki Ojansuun jo sata vuotta sitten esittämää teoriaa siitä, että Suodenniemi tarkoittaisikin Soidenniemeä. Se olisi luontevaakin, jos niemen molemmilla puolilla ovat olleet sittemmin kuivuneet ja pelloiksi muokatut suot.

Maa kohoaa Suodenniemen alueella edelleen noin 60 senttimetriä vuosisadassa. Kohotessaan maa myös kallistuu. Voikin olla, että tuosta Suodenniemen ajasta olla kulunut niin pitkään, ettei sillä vielä sijainnut kylää. Ihmisiä on silti kulkenut sen ohi jo kauan ennen asuttamista, sillä kuten tunnettua, nykyisen pitäjän läpi ja paikan ohi kulki Sastamalan Rautaveden ja Pohjanlahden yhdistänyt eräreitti. Ehkä paikka kannatti asuttaa vasta sitten, kun niemen ympärille oli maan kohoamisen seurauksena muodostunut viljelykelpoista maata? Juhani Piilosen Sastamalan historian mukaan kylän uskotaan olevan myöhäiskeskiaikainen eli sen ajatellaan syntyneen 1200-1500 –lukujen välillä. Kaikki tämä tarkoittaisi sitä, että Suodenniemen kylä on voinut saada nimensä sijaintipaikkansa mukaan. Niin tai näin, nimi on ollut jo 1500-luvulla siinä määrin vakiintunut, että vanhimmissakaan asiakirjoissa sitä ei esimerkiksi ole yritetty kääntää ruotsiksi, vaan mitä erilaisimmista kirjoitusasuista huolimatta niemi on aina ollut niemi.

Olisiko Suodenniemi voinut olla alkuaan tämän muotoinen? Punaisella
yhtenäisellä viivalla näkyy ehdottamani entinen rantaviiva. Katkoviivalla
merkitsin kohouman, joka korkeutensa puolesta olisi ehkä kuulunut
muinaiseen niemeen, mutta Kirkko-ojan notko lienee kuitenkin ollut veden
alla. Sekä vuoden 1796 isojakokartassa että vuoden 1914 täydennyskartassa
näkyvät kohouman molemmin puolin kulkevat ojat, jotka lienevät
varhaisempien aikojen vesiväyliä.

Tämä edellä esitetty ajatus Suodenniemen nimen alkuperästä ei ole väittämä vaan vain yksi arvaus aiempien teorioiden rinnalle ja niitä tukemaan. Voi olla, että Museovirastossa, Geologian tutkimuskeskus GTK:ssa ja muissa organisaatioissa työskentelevillä asiantuntijoilla olisi tähän selkeä tukeva tai poissulkeva näkemys, sillä jääkauden jälkeisestä maankohoamisesta on ehkä jo olemassa tietokonemallinnuksia, josta maan kohoamisen ja kallistumisen vaikutukset vesistöihin ja rantaviivan kulloiseenkin sijaintiin kävisivät ilmi. Jatketaan siis keskustelua ja odotellaan samalla, tihkuuko aiheesta jossakin vaiheessa tutkittua tietoa.

(Vielä lopuksi tietoa vinovalovarjosteista kiinnostuneille: varjosteita pääsee katsomaan menemällä osoitteeseen www.paikkatietoikkuna.fi ja valitsemalla vasemmalle ilmestyvästä valikosta kohdan Karttaikkuna. Tämän jälkeen valitaan kohta Karttatasot ja esiin tulevasta valikosta ruksataan otsikon Korkeus alta löytyvä kohta Vinovalovarjoste.)

Lähteet:
Adel Vadim ja Seppä Johanna: Uusia kivikautisia löytöjä Sastamalasta: Suodenniemen arkeologinen inventointi 2007-2008. Pirkan maan alta (10), 2009.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 2. 1300-1860. Vammalan kaupunki, Vammala 2007.
Karttapohjat: Paikkatietoikkuna, Maanmittauslaitos.

Aikamatka vuoteen 1571

Vuonna 1570 Ruotsi oli pahassa liemessä. Se oli hävinnyt Itämeren herruudesta käydyn sodan periviholliselleen Tanskalle. Rauha oli ollut pakko tehdä, sillä uusi sota Venäjän kanssa teki jo tuloaan. Tappion karvas kalkki oli tavallistakin katkerampaa, sillä tanskalaiset olivat saaneet haltuunsa nykyisen Göteborgin edustalla olleen Älvsborgin linnoituksen. Se oli Ruotsille korvaamaton, sillä sieltä käsin saattoi hallita valtakunnan ainoaa satamaa, josta pääsi maailman merille kulkematta tanskalaisten verottaman Juutinrauman kautta. Ruotsi joutuikin nöyrtymään ja lunastamaan linnoituksen takaisin valtavalla 150 000 taalarin summalla.

Kruunun taloustilanteessa ei ollut kehumista, joten varat piti koota erityisellä omaisuudenluovutusverolla. Aikansa emmittyään kuningas Juhana III ulotti sen myös huonosta sadosta kärsineeseen Suomeen. Tämä hopeaveroksi nimetty lunnasmaksu tarkoitti maaseudulla sitä, että jokainen aateliton talollisista piikoihin ja renkeihin joutui maksamaan kruununvoudille kymmenen prosenttia irtaimen omaisuutensa arvosta.

Vanha kuparipiirros esittää tanskalaisia valtaamassa Älvsborgia.
Tästä tapahtumasta tuli Suodenniemellekin iso lasku - ja
jälkipolville arvokas ikkuna 1500-luvun lopun paikallishistoriaan.
Kuva: Wikimedia Commons.

Aikalaisille sietämätön ja suurta köyhtymistä aiheuttanut vero oli kuitenkin jälkipolville onneksi. Talojen irtaimen omaisuuden arvot kirjattiin nimittäin tarkasti ylös ja lukuihin perehtymällä saa paljon tietoja aikakaudesta, jonka lähteistö ei muuten ole aina runsaimmillaan.

Veroluettelot kertovat Suodenniemeltäkin monta kiinnostavaa tietoa. Niihin on täältä merkitty 38 tilaa, jotka sijaitsivat tuolloin olemassa olleiden yhdeksän kylän alueella. Asutuksen keskittyessä parhaiden kulkuväylien eli vesiteiden varteen olivat suuret osat pitäjästä vielä asumattomia erämaita. Kahta kylää kenties lukuun ottamatta ne kaikki olivat ehkä vasta sadan tai enintäänkin vain noin 300 vuoden ikäisiä. Pitäjän vauraimmat kylät olivat Leppälammi ja Pohjakylä. Kouraniemi, Märkätaipale ja Pajuniemi sijoittuivat nekin hyvin. Vähemmällä pärjättiin Jalkavalan, Kittilän, Koivuniemen ja Suodenniemen kylissä.

Vuonna 1571 suodenniemeläisellä talolla oli keskimäärin neljä lehmää ja pari nuoreen karjaan laskettavaa eläintä. Erot karjamäärissä olivat kuitenkin suuria sekä talojen että kylien välillä. Parinkymmenen pään tuntumaan ja sen ylikin päästiin Leppälammilla Sepällä ja Raatsilla sekä Kouraniemessä Pälällä. Myös Isotalo Märkätaipaleessa ja Isokero Pohjakylässä olivat vauraita tiloja. Siinä missä Kouraniemessä ja Märkätaipaleessa jokaisella talolla oli keskimäärin yli kymmenen pään karja, jäätiin Jalkavalassa ja Kittilässä alle neljän pään keskiarvoon. Varsinais-Suomessa yleisesti vetojuhtina käytettyjä härkiä ei näytä enää koko pitäjässä olleen, vaikka niitä vielä muutama vuosikymmen aikaisemmin oli joissakin taloissa pidetty.

Koska hopeaverossa oli kyse prosenttiverotuksesta, osuivat suurimmat maksut vauraimpiin taloihin. Monet niistä siirrettiin 1600-luvulla Turun akatemian verotiloiksi. Suurinta karjaa pitäneet Märkataipaleen ja Kouraniemen isännät maksoivat keskimäärin yli 10 markkaa taloa kohti, kun esimerkiksi Jalkavalassa ja Pajuniemessä keskivertotalolle maksettavaa tuli alle 5 markkaa. Suurin yksittäinen veronmaksaja oli Leppälammin Raatsi ja Seppä, jonka vero ainoana kohosi yli 20 markkaan. Veron mittaluokkaan pääsee kiinni kun tietää, että 20 markkaa oli hyvän hevosen arvo. Jonkinlaisen kauramoottorin saattoi tosin saada viidelläkin markalla.

Suodenniemeläisten tilojen irtaimen omaisuuden arvokkain osa näyttää
olleen karja. Keskimäärin jokaisella talolla oli sitä kuuden pään verran
mutta vähempäänkin piti monesti tyytyä. Pariinkymmeneen päähän
päästiin vain suurimmissa taloissa. Kuva: Pixabay.

Hopeavero tuotti Suodenniemellä 253 markan suuruisen summan. Määrä osoittaa sen, miten Suodenniemi oli edelleen asutuksen laidalla. Kaikkiaan Hämeenkyrön, Kangasalan, Karkun, Lempäälän, Pirkkalan, Ruoveden, Tyrvään ja Vesilahden kihlakunnista muodostuneen Ylä-Satakunnan alueelta saatiin nimittäin kokoon noin 22 500 markkaa, eli melkein 99 prosenttia alueelta kootusta verosta kertyi muualta kuin täältä. Valtakunnan mittakaavassa kovin iso merkitys ei tosin ollut Ylä-Satakunnallakaan, sillä lunnaiden kokonaismäärä markoiksi muutettuna oli - sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt - huimat 600 000 markkaa.

Rahat saatiin lopulta kaavittua kokoon ja Älvsborg palautui Ruotsin hallintaan. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin tanskalaiset valtasivat sen uudelleen ja perivät Knäredin rauhassa sen palauttamisesta taas kelpo korvauksen. Mutta se on jo ihan oma juttunsa.

Tarkoituksenani oli liittää tähän loppuun taulukko hopeaveroluettelon Suodenniemeä koskevasta osasta mutta päätin jättää sen tekemättä. Asiaa selvitellessä kertyi nimittäin kaikenlaisia yhteenvetoja ja laskelmia, jotka voivat kiinnostaa osaa lukijoista. Siksi laitankin linkin tekemääni exceliin, jotta halukkaat voivat sen kautta sukeltaa syvemmälle 1500-luvun maailmaan.

Lähteet:
Suomen asutuksen yleisluettelo (SAY): Suodenniemi 1560-1579. Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jokipii Mauno (toim.): Suomen hopeaveroluettelot 1571. IV Satakunta. Suomen historian lähteitä V, 4. Turku 1953.
Suvanto Seppo: Vanhan Satakunnan henkilötiedosto 1303-1571 (VSHT). Toijala 2001.

Kukkalammen valtaus

Sotakesä 1941 oli kuuma ja kuiva. Taisteluista, hävittämistöistä ja huolimattomasta tulenkäsittelystä johtuneiden palojen savut leijailivat ilmassa. Omaa sotaansa oli käymässä myös etupäässä Keski-Suomen miehistä koottu Jalkaväkirykmentti 48 (JR 48), joka oli heinäkuun lopulle tultaessa edennyt rajan yli Jaakkiman pitäjän alueelle. Senkin kohdalle oli jo muutama sotatoimi osunut, mutta pääasiassa se oli saanut seurata taistelun ääniä etäältä ja tutkailla taivaalla sinne tänne kaarrelleiden lentokoneiden edesottamuksia. Yksi rykmentin kahdeksannessa komppaniassa (8./JR 48) palvelevista oli suodenniemeläinen sotamies Verneri Lehto. Hän oli syntyjään Kiikoisista mutta asunut jo ainakin sotavuodet Suodenniemellä.

Jalkaväkirykmentti 48:n 8. komppania eteni tältä kohdin läpi Kukkalammen
kyläaukean. Keskellä on Soinisen talo, joka näkyy myös alempana
olevassa kartassa ja jonka ohitse hyökkäystie kulki. Otos on elokuulta 1943.
Kuva: SA-kuva 137210.

Kahdeksannen komppanian sotapäiväkirjaa tutkiessa huomaa, kuinka jo nyt, sodan jatkuttua kuukauden verran, odotettiin sen päättymistä Neuvostoliiton perikatoon. Kun viholliskoneita ei muutamaan päivään nähty, ennakoitiin jo niiden kokonaan päässeen loppumaan. Heinäkuun puolen välin jälkeen sotapäivän kirjoittaja puki voittoisia tunnelmiaan sanoiksi tähän tapaan:

”Otaksumme, että mahtava vihollisemme on jo muutaman viikon kuluttua polvillaan ja ainainen painajaisemme on poissa pelistä taas kauan aikaa. On lohduttavaa pitkäaikaisen painostuksen alla olemisen jälkeen kuulla sanoman toisensa jälkeen Saksan armeijan suurista voitoista etelässä ja sen rautakouran puristuksen tiukentumisesta Neuvostolan elinhermojen ympärille. Eniten meitä kiinnostaa luonnollisesti Leningradin seutujen ja Kannaksen alkava motitus, jossa työssä omilla joukoillammekin on oleva oma panoksensa. Suur-Suomi häämöttää ulottuvillamme.”

Komppania ehti olla paikoillaan Jaakkimassa Moskovan rauhan rajan ja Laatokan rannan kapeimmassa välissä yli viiden viikon ajan ennen kuin se siirrettiin etulinjaan. Elokuun 11. päivänä se keräsi varusteensa ja lähti suuntaamaan Jaakkiman pohjoisosassa olevaa Kukkalammen kylää kohti. Vihollinen oli siellä hakannut useita murroksia eli kaatanut puita teille kulkemisen hankaloittamiseksi. Myös miinoja ja linnoitteita oli runsaasti.

Komppaniatason sotapäiväkirja kertoo 12. elokuuta käydystä taistelusta vain lyhyesti mutta sitä vastoin koko rykmentin päiväkirja valottaa niitä erittäin yksityiskohtaisesti. Rykmentin tehtävänä oli ottaa haltuunsa kaksi jaakkimalaista kylää, yllämainittu Kukkalampi ja siitä lounaaseen sijainnut Pajasyrjä. Pajasyrjään hyökkäsi rykmentin I pataljoona (I/JR 48), kylien välissä operoi III pataljoona (III/JR 48) ja Kukkalammelle iski II pataljoona (II/JR 48), johon Lehdon 8. komppaniakin kuului.

Suunnilleen tätä tietä kulki 8. komppanian hyökkäystie Kukkalammen kylän
valtauksen aikana. Liikkeelle lähdettiin aamukahdeksan aikaan ja
päätepisteeseen Veijalaiseen saavuttiin iltahämärissä kello kymmenen aikaan.

Sotapäiväkirjamerkinnöistä päätellen oman tykistön rooli oli näissä hyökkäystaisteluissa erittäin oleellinen. Se oli myös vihollistykistöä voimakkaampi. Kukkalammelle hyökättäessäkin oma tykistö murjoi ensin vihollisen asemia ennen liikkeelle lähtemistä. II pataljoonan eteneminen sujui kumpuilevassa maastossa verkkaisesti niin, että puoleen päivään mennessä se oli saavuttanut kyläaukean läntisen reunan. Iltapäivän aikana se hyökkäsi kyläaukean halki ja saavutti tavoitteeksi asetetun Pajasyrjästä Kukkalammen läpi Lapinmäen tienristeykseen kulkevan tien. Iltapäivällä hieman ennen viittä pataljoona oli edennyt jo valtaamansa kylän koillispuoliselle Vanhasenlouhen metsäalueelle. Uudeksi tavoitteeksi otettiin silloin Tuunaisen ja Veijalaisen talojen välinen linja.

Verneri Lehto

Taistelut jatkuivat kiivaina aina iltakymmeneen saakka, jolloin hämärän laskeutuminen pakotti luopumaan uusista yrityksistä siltä päivältä. Etelässä taistelleella I pataljoonalla oli ollut vaikeuksia Pajasyrjän valtaamisessa ennakoitua suurempien vihollisvoimien kovan vastarinnan vuoksi, mutta iltaan mennessä sekin oli työnsä hoitanut.  II pataljoona oli reilusti saavuttanut alkuperäisen tavoitteensa mutta jäi lopulta jonkin matkan päähän päivän viimeisestä kohteesta, Lapinmäen tienhaarasta.

Päivän taistelu oli vienyt useita sotureita pataljoona riveistä. Kahdeksas komppania menetti riveistään kolme miestä kaatuneina ja viisi haavoittuneina. Yksi Kukkalammen aukeille kaatuneista oli vain viikkoa aikaisemmin 34 vuotta täyttänyt kahden lapsen isä Verneri Lehto. Menestys oli saavutettu raskain uhrein.

Lähteet:

Jalkaväkirykmentti 48:n (JR 48) sotapäiväkirja (SPK 12184), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkavälirykmentti 48:n 8. komppanian (8./JR 48) sotapäiväkirja (SPK 12239), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Verneri Lehdon valokuva: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Nuorten miesten Ameriikan-matka

Lueskelin viime keväänä Annelin ajatuksia –blogista Amerikan-siirtolaisten Suomeen lähettämistä kirjeistä, joita Turun yliopisto on kerännyt Satakunnasta 1960-luvulla. Juttuun linkitetyllä listalla oli runsaasti myös Suodenniemelle saapuneita kirjeitä joten päätin tilata ne luettavaksi. Mikrofilmit kulkeutuivatkin ongelmitta lainaksi lähikirjastoon, missä niitä saattoi käydä läpi.

Moni suomalainen ja suodenniemeläinen lähti maailmalle höyrylaiva
Arcturuksen matkassa. Niin myös tämän tarinan päähenkilöt.
Kuva: Wikimedia Commons.

Suodenniemeltä kirjeitä oli koottu yli 500 sivua. Kaikki kirjoittajat eivät olleet Suodenniemeltä lähtöisin mutta useimmat kuitenkin. Kirjeiden ohessa oli aina tietosivu, jossa kerrottiin kirjoittajan henkilötietojen lisäksi siitä milloin, miksi ja kenen kanssa kirjeiden lähettäjä oli Amerikkaan lähtenyt. Useimmat näyttivät olleen lähtiessään nuoria ja lähteneet parempaa toimeentuloa etsimään, kuten kai siirtolaiset yleensäkin. Näistä vaiheista on kerrottu tarkemmin mm. kotiseutukirjan sivuilla.

Eräs kirjeenkirjoittajista oli Leppälammin Sepälle kuuluneesta Saaren torpasta kotoisin ollut 18-vuotias Lauri Saari. Hän lähti Amerikkaan keväällä suodenniemeläisen siirtolaisuuden huippuvuonna 1913. Yksin hän ei matkustanut, vaan seurueessa oli kaikkiaan neljä suodenniemeläistä poikaa. Vanhin heistä oli 21-vuotias työmiehenpoika Nestori Koskinen Koivuniemen Husariin kuuluneesta Koskelasta. Muut matkalaiset olivat Lauri Saaren tavoin Leppälammilta. Toinen heistä oli 19-vuotias Kiilin Takalan torpan poika Oskari Takala ja toinen vuotta nuorempi myös Kiiliin kuuluneelta Nurmiselta kotoisin ollut palstatilallisen poika Mauno Nurminen.

Nestori Koskinen, Mauno Nurminen, Lauri Saari ja Oskari
Takala matkasivat höyrylaiva Oceanicin kyydissä
Southamptonista New Yorkiin keväällä 1913.
Kuva: Wikimedia Commons.

Tavallisin reitti Amerikkaan kulki Hangon sataman kautta. Sieltä lähdettiin laivalla Atlantin-höyryjen satamiin Englantiin. Niin tekivät pojatkin ja matkasivat höyrylaiva Arcturuksella (samalla joka myöhemmin tuli kuuluisaksi tuotuaan jääkärit Saksasta Vaasaan) Englannin Hulliin, josta he jatkoivat junalla etelärannikolle Southamptoniin. Moni muistaa Southamptonin kuulun Titanicin lähtösatamana ja juuri poikien sinne saapumisen aikoihin sen uppoamisesta tuli kuluneeksi vuosi. Mahtaakohan tapaus olla tullut poikien mieleen, sillä heidän oli määrä ylittää Atlantti Oceanic-nimisellä höyrylaivalla, joka kuului samalle White Star Line -varustamolle kuin huono-onninen Titanic. Niin tai näin, huhtikuun 16. päivänä Oceanic nosti ankkurinsa ja pojat aloittivat viikon mittaisen matkansa kohti New Yorkia.

Oceanic ylitti Atlantin turvallisesti ja saapui siirtolaisten vastaanottokeskuksena toimineelle Ellis Islandille kahdeksan päivän merimatkan jälkeen. Perillä odotti tiukka terveystarkastus. Pojat ilmoittivat maahanmuuttoviranomaisille olevansa matkalla Massachusettsin Worcesteriin, jossa heitä odottaisi heidän siellä osoitteessa 30 Liberty asunut ystävänsä Taavetti Jokinen (vai Jokiniemi?). Worcester oli tuolloin ja paljon myöhemminkin monen entisen suodenniemeläisen uusi kotipaikka, Turun yliopiston kokoelmiin päätyneiden kirjeiden kirjoittajistakin moni asui joko siellä tai jossakin pienemmässä kaupungissa sen lähistöllä. Kun maahantulon ehdot täyttyivät eli pojilla oli matkaliput ilmoittamaansa määränpäähän, he eivät olleet anarkisteja tai moniavioisia ja jokaisella oli vielä 25 dollaria rahaakin saivat he jatkaa matkaa perille määränpäähänsä.

Poikien päämäärä Amerikassa oli Massachusettsissa sijainnut Worcester,
jonka keskustaa on ikuistettu tähän 1900-luvun alun postikorttiin.
Kuva: Wikimedia Commons.

Poikien myöhemmistä vaiheista tiedetään, että Mauno Nurminen palasi 1920-luvun alussa Suomeen. Nestori Koskinen kuoli Amerikassa vuonna 1959 ja Oskari Takala vuonna 1965. Lauri Saaren osalta hänen kirjeidensä lahjoittaja tiesi 1960-luvulla kertoa, että Saari tuli takaisin Suomeen pariksi vuodeksi mutta palasi sitten jälleen Atlantin taa. Saari teki työuransa paperitehtaalla ja säilyneistä kirjeistä näkyy, että hän asui paitsi Worcesterissa myös Fitchburgissa ja Westminsterissä, jotka nekin sijaitsevat Massachusettsissa.

Viimeisessä Turun yliopiston kokoelmaan päätyneessä kirjeessään marraskuulta 1961 Lauri Saari vietti tyytyväistä eläkeläisen elämää. Siitä ja Suodenniemestä hän muisteli tuossa kirjeessään näin: ”Sieltä sitä tuli lähdettyä aikoinaan valloittamaan maailmaa ja omaksi onnekseni tunnustan voittaneeni, ainaki niin että olen tyytyväinen.” Joku Amerikassa menestyi, toinen palasi pettyneenä kotiin. Seikkailu se varmasti oli jokaiselle.

Lähteet:
Lauri Saaren kirjeet Amerikasta (mf. 24), Turun yliopiston yleisen historian laitos.

Suodenniemen seurakunnan rippikirja 1902-1911 ja kuolleiden luettelot 1907-1912.
Siirtolaisuusinstituutin siirtolaisrekisteri.
Ellis Island -säätiön siirtolaishaku.
Jankkari Sakari (toim.): Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939. Suodenniemi-Seura ry., Sastamala 2011.