Kohti Vuoksen rantaa

Elokuun 1941 kuluessa Kevyt osasto 16:n (Kev.Os. 16) miehet etenivät yhä pidemmälle Karjalan kannakselle. Tämä polkupyörillä edennyt joukko, jossa suuri osa Suodenniemen miehistä palveli, oli ehtinyt karaistua jo monissa taisteluissa ja nähdä monenlaisia sodan jälkiä. Vähäiset vihollisvoimat olivat mahdollistaneet nopean tunkeutumisen talvisodassa menetetylle maalle ja vankeja oli saatu runsaasti. Etenemisvaiheen hektisyydestä saa kuvan tästä joukon mukana olleen Aleksi Pohjolan muistelmasta:

Kiviniemi oli tärkeä Vuoksen ylimenopaikka, jonka silta tuhottiin ja
rakennettiin monta kertaa viime sotien aikana. Tässä sitä rakennetaan
venäläisten peräännyttyä elokuussa 1941, pari viikkoa Kevyt osasto 16:n
miesten lähdettyä sen luota eteenpäin. Kuva: SA-kuva 47408.

”Jälleen kiireistä etenemistä, tulipalojen roihutessa tienvarsitaloissa. Pyhäjärven ranta-alueiden kautta [etenimme] kohti Laatokan rantaa, missä melkoinen pienehköjen laivojen muodostama joukko [oli] evakuointipuuhissa kohti Laatokan selkää.

Vankeja antautui näissä vaiheissa metsistä ja ruispelloista. Toisinaan pikkuteiden sillat takanamme sortuivat jolloin mp.lähetit saattelivat vankeja siltapalkkeja pitkin ajaen taaksepäin, aina ei edes […] huomattu asetta poistaa.”

Muistelmassa mainitun Pyhäjärven nimi oli varmasti monelle suodenniemeläiselle tuttu, sillä monia sen asukkaita oli talvisodan aikana evakuoituna Suodenniemelle. Pyhäjärveltä jatkettiin eteenpäin tunnetuille talvisodan taistelupaikoille Taipaleeseen, jonka linjat olivat pitäneet sodan loppuun saakka ja jossa Väinö Hujulahti yhtenä oli ollut patoamassa puna-armeijan valtavaa hyökyä. Taipaleenjoen asemiin saavuttiin elokuun 13. päivänä.

Tällä alueella Vuoksen rannalla Kevyt Osasto 16 odotti käskyä suorittaa
vesistön ylimeno sen eteläpuolelle. Kun ylityskäsky lopulta saatiin,
se suoritettiin ponttoonikuljetuksella.

Ennen pitkää Kevyt osasto 16 siirrettiin lännemmäs. Sotapäiväkirja kertoo, että marssireitti kulki takaisin Pyhäjärvelle ja sen Konnitsan kylän kautta Kiimajärven pohjoispuolitse Sakkolan pitäjän Kiviniemeen. Marssi päättyi Vuoksen rantaan pienen matkan päähän kuulusta Kiviniemen sillasta. Oli elokuun 26. päivä, kello oli 15.30.

Kiviniemessä komppania sai levätä ja huoltaa varusteitaan. Ainakin joukon johtajat tiesivät, että matka jatkuisi pian Vuoksen yli kohti tuntematonta. Öisin vihollistykistö jyskytti rantamaastoa pyrkien häiritsemään suomalaisten etenemisen valmisteluja. Hämärän aikaan Vuoksen yli risteili molempien osapuolten partioita ottamassa selvää vastapuolen aikeista.

Vuoksen rannassa oleskelun aikana menetettiin vahvuudesta jälleen yksi suodenniemeläinen nuorukainen. Konekiväärikomppanian (KKK/Kev.Os. 16) sotapäiväkirjaan on elokuun 30. päivän kohdalle kirjoitettu, että päivä kului tukikohtien tarkastuksen merkeissä. Vaikka sotapäiväkirja ei sitä kerrokaan, samalla odotettiin kuumeisesti merkkiä vastarannan tyhjentymistä vihollisesta, jotta vesistön ylimeno voitaisiin viimein aloittaa.

Eero Kataja

Päivän viimeinen merkintä sotapäiväkirjassa kertoo, että sotamies Eero Kataja oli haavoittunut. Tapahtumien tarkempaa kulkua se ei mainitse, mutta 15. Divisioonan (jonka alaisuuteen Kevyt osasto 16 kuului) päiväkirja kertoo hieman enemmän: kello 19.50 osaston päällikkö ratsumestari Penttilä raportoi, että Vuoksen vastarannalle oli ilmestynyt vihollisen kolmiputkinen haupitsipatteri, joka ”ampuu kovasti” osastoa. Aiheutuipa haavoittuminen sitten haupitsitulesta tai jostakin muusta, evakuoitiin putajalainen Kataja kiireesti linjojen takana Räisälän kunnalliskodissa tuolloin sijainneeseen 31. Kenttäsairaalaan. Hoito ei kuitenkaan auttanut, vaan sotamies Eero Kataja menehtyi seuraavana eli elokuun viimeisenä päivänä vuonna 1941. Hän oli kuollessaan 30-vuotias.

Suodenniemeläisittäin valtavan raskas elokuu päättyi viimein. Sen aikana pitäjän nuoria miehiä oli sortunut paitsi täällä Kiviniemessä, myös aivan Moskovan rauhan rajan pinnassa, Lahnalammella, Jääskessä, Kukkalammella, Vannisenmäellä, Karisalmella ja Maaselässä Hyrsylän mutkan luona. Yhteensä 16 nuorta oli menetetty. Mitä sota vielä toisikaan tullessaan, näin monia tappioita ei enää yhden kuukauden sisällä jouduttaisi kokemaan. Ehkä se olisi lohduttanut aikalaisia, jos he olisivat sen tienneet.

Lähteet:
Kevyt osasto 16:n konekiväärikomppanian (KKK/Kev.Os. 16) sotapäiväkirja (SPK 16983), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
15. Divisioonan komentoportaan sotapäiväkirja (SPK 6177), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Hämäläinen Kauko: Tavoitteena Taipale. Kansa taisteli –lehti 8/1975, s. 272-274.
Pohjola Aleksi: Rynnättiin vanhaa rajaa kohti. Kansa taisteli –lehti 9/1971, s. 257-260.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Eero Katajan valokuva: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).

Ruotusotilaiden mailla Pohjakylässä – osa 2

Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppanian ruotua 111 ylläpidettiin useiden kylien voimin. Makkosen yksinäistalo oli siinä osallisena 1/3 ruotumanttaalin osuudella, Pukan talo Pohjakylässä 1/4 osuudella ja Kittilän kylän Kurki puolen ruotumanttaalin osuudella. Ruotusotilastorppa oli rakennettu Makkosen talon läheisyyteen, mutta vuonna 1782 sitä ei ollut enää aikoihin asuttu. Makkoslaiset olivatkin ottaneet sen maat käyttöönsä ja suorittivat niistä heinää ja viljaa korvauksena ruotusotilaalle.

Ensimmäinen katselmusluetteloista löytämäni ruodun 111 sotilas on Jöran Larsson Nordanwäder, joka näyttää asettuneen hoitamaan tehtäväänsä vuonna 1711 eli Suuren Pohjan sodan aikana, pari vuotta ennen isonvihan alkua. Vuoden 1720 katselmusluettelossa ruodun mainitaan olevan tyhjillään, mikä antaisi ymmärtää, että Nordanwäderille olisi käynyt sodassa huonosti. Niin ei kuitenkaan ollut, sillä vuoden 1728 luettelossa hänen mainitaan pysytelleen maassa ja palanneen tehtäviinsä 13. joulukuuta 1721, kun venäläiset olivat poistuneet maasta. Hänen kautensa päättyi eroon vuonna 1724, jolloin ruodun uudeksi sotilaaksi nousi 21-vuotias Johan Nilsson Nordanwäder. Hän ehti palvella ruotua reilun kymmenen vuotta, kunnes oikeassa silmässä ollut vika katkaisi hänen sotilasuransa 17. kesäkuuta 1737.

Mahtaakohan joku näistä Albert Edelfeltin
maalauksen pojista olla suodenniemeläinen?
Voisi ollakin, sillä tässä rykmentissä
hekin palvelivat.

Kaikesta päätellen torpan asukkaat siirtyivät Makkosesta Pohjakylään näihin aikoihin, sillä vuodesta 1737 lähtien katselmusluetteloissa ruodun tietojen yhteydessä aletaan mainita vain Pohjakylän nimi. Lisäksi Johan Nilssonin seuraaja, Jöran Johansson Uhrwäder, näkyy Suodenniemen ensimmäisessä säilyneessä rippikirjassa (vuodelta 1749) Pukan sivulla. Omasta mielestäni sekin viittaa Pohjakylään siirtymisen tuolloin jo tapahtuneen.

Vuoden 1778 isojakokarttaan on Pohjakylään piirretty vain yksi mutta sitäkin selkeämmin erottuva sotilaan asumus. Sen oletin kuuluneen ruodun 109 haltijalle mutta aivan varma asiasta ei voi olla. Joka tapauksessa tupia näyttää olleen vain yksi joten ruodun 111 sotilaat asuivat kenties jossakin Pukan rakennuksista tai sitten torppa on jäänyt piirtämättä sen todelliselle sijaintipaikalle. Pohjakylässä sijainneita sotilaan nautintaan kuuluneita maa-aloja oli ainakin nykyisen Sävintien varrella sekä nykyään kuivatusta Hoivasjärvestä Koivuniemenjärveen laskeneen Hoivasojan varrella.

Jöran Uhrwäder oli yksi niistä suodenniemeläisistä, jotka osallistuivat Viaporin rakentamiseen. Hänet määrättiin sinne vuonna 1754 ja vielä uudelleen seuraavana vuonna.

Uhrwäderin jälkeen vuonna 1760 ruotusotilaan toimen otti vastaan mouhijärveläinen Johan Matsson Kårtman. Hän kuitenkin kuoli punatautiin (rödsot) 25-vuotiaana 15. elokuuta 1762, ennen siirtymistään Suodenniemelle. Samana päivänä hänen perheensä menetti myös 2-vuotiaan tyttärensä Marian, joka menehtyi isorokkoon. Kårtmanin tilalle siirrettiin joulukuussa edellisessä jutussa mainittu Pommerin sotaan osallistunut Carl Packalen.

Viaporin eli nykyisen Suomenlinnan rakennustyömaa oli aikansa suurin.
Telineillä tasapainoili useita suodenniemeläisiä, joista eräs oli
Pohjakylässä tuttu Jöran Uhrwäder. Kuva: Wikimedia Commons.

Packalen teki armeijassa nousujohteisen uran, sillä saapuessaan tähän ruotuun hän oli jo varusmestari (rustmästare) ja loppuvuonna 1782 hänet ylennettiin entisellä palkallaan muun muassa sairaanhoitotehtäviin osallistuneeksi esikunnan lippumieheksi (Stabs förare). Hän sairastui ja kuoli vuonna 1789, jolloin hänet korvasi melkein heti avustavaksi kutsuntakirjuriksi siirretty Anders Mexberg. Hänen tilalleen otettiin vuorostaan varamies Matts Mattsson Bjur, joka tuolloin hieman yli 30 vuoden ikäisenä oli ollut jo yli kymmenen vuotta armeijan rullissa.

Matts Mattsson Bjur palveli Pohjakylässä 1800-luvun alkuvuosiin saakka. Hän oli osallistunut palvelukseen Kustaa III:n sodan aikana ja alkoi sairastella. Iältään hän oli viisissäkymmenissä. Hänet sai eron ja eläkkeen kesäkuussa 1804. Seuraavana kesänä hänen tilalleen siirrettiin ruodusta numero 10 eli Vihattulasta läheltä nykyistä Sastamalan keskustaa Gustaf Reinhold Smed (tai Schmidt) –niminen nuorukainen, joka siirrettiin edelleen Euran komppaniaan aliupseeriksi jo paria vuotta myöhemmin.

Tämän Makkosesta Pohjakylään siirtyneen ruodun viimeiseksi sotilaaksi näyttää tulleen hämeenkyröläinen Michel Michelsson Bjur, joka otettiin tehtäväänsä lokakuussa 1807, Suomen sodan alla. Tämä tuolloin melkein 23-vuotias nuorukaisen sotilasura ruotuarmeijassa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun satoja vuosia kestänyt kytkös Ruotsiin murtui ja uusi vaihe Suomen historiassa alkoi.

Lähteet:
Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1728-1808, Kansallisarkisto.
Suodenniemen ja Mouhijärven seurakuntien pää- ja rippikirjat sekä kuolleiden ja haudattujen luettelot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Pohjakylän isojakokartta vuodelta 1778, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Makkosen (keskeneräinen) isojakokartta vuodelta 1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Pösön pirutarinan alkujuurilla

Vanhoja aikoja tutkiessa käy aina välillä niin, että tapahtumien kulku tai jonkin asian todenperäisyys käy melko luotettavasti ilmi jo yhtä tai kahta asiakirjaa lukiessa. Sitten on niitä toisenlaisia kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatii suuren aineistomäärän läpikäymistä, paljon aikaa ja jonkin verran hyvää onneakin. Tällä jälkimmäisellä tavalla kävi hiljattain, kun uuteen aineistoon tutustuminen näytti ratkaisevan jo pitkään mielessä pyörineen kysymyksen.

Kotimaisten kielten keskuksen 1930-luvulla koottua sananparsikortistoa on digitoitu kai ihan alkuvuodesta saakka ja erilaisia löytöjä siitä on esitelty jo useammassakin paikallishistoriaan kallistuvassa blogissa. Äskettäin digitointi saavutti Suodenniemen kortit ja ”saalis” olikin melkoinen: lähes 1000 korttia, joista jokaiselle on kirjoitettu yksi Suodenniemellä tunnettu sananlasku. Joukkoon on tosin päätynyt muutamia kortteja ainakin Kiikoisista, Karkusta ja Mouhijärveltä mutta määrä on silti huomattava. Jotkin sanonnoista ovat todettavissa suodenniemeläisperäisiksi ja eräs niistä, nimittäin tällainen, kiinnitti erityisesti huomioni:

Tarina ei kerro, mahtoiko Suodenniemellä mellastanut
piru olla lukumiehiä, mutta kuvasta poiketen sen
on kerrottu olleen yksijalkainen. Kuva: Pixabay.com.

”Erii irti mun tukastani sano Pösön Matti ko Piru vei.”

Tästä sanonnasta tuli heti mieleen muutama vuosi sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa näkemäni Pösöön liittyvä pirutarina, josta kirjoitin tännekin. Siinä oli lyhyesti sanoen kyse Suodenniemen kylästä Kittilän kylään öiseen aikaan joutuneesta Pösön isännästä, jonka sanottiin sittemmin kadonneen kalamatkalla jäljettömiin. Koska tarina esiintyi jo vuonna 1864 julkaistussa David Skogmanin satakuntalaisia ”muisto-juttuja” koskeneessa artikkelissa, aloin silloin pari vuotta sitten katsella löytyisikö Pösöltä tarinaan sopivaa oikeaa isäntää, jonka ympärille juttu olisi syntynyt. Tuolloin ei tärpännyt, mutta nyt saatavilla oli uusi tieto eli isännän etunimi Matti, joka luultavasti olisi merkitty vanhoihin kirkonkirjoihin muodossa Matts.

Katsoin läpi edelliseen juttuun keräämääni isäntäluetteloa ja siellähän olikin kaksi Mattsia, jotka kuitenkin olin voinut sulkea pois kuolinsyiden perusteella. Syynäsin nyt kuitenkin entistä tarkemmin kaikki Pösön Mattsit läpi ja yhtäkkiä arvoitus alkoikin ratketa. Kävi nimittäin ilmi, että edellisessä jutussa mainitun Matts Mattsson Pösön ja hänen poikansa Isak Mattssonin väliin mahtui vielä yksi Matts – Matts Jöransson Pösö.

Matts Jöransson oli alkuaan Väissin poikia Pajuniemestä, syntynyt elokuun 5. päivänä vuonna 1802. Kun yllämainittu Matts Mattsson kuoli tammikuussa 1824, jäi hänen 28-vuotias vaimonsa Hedvig leskeksi. Hedvig ja Matts Jöransson löysivät yhteisen sävelen ja heidät vihittiin elokuussa 1829. Näin Matts Jöranssonista tuli Pösön isäntä siihen saakka, kunnes Matts Mattson Pösön poika Isak tuli täysi-ikäiseksi vuoden 1845 tienoilla. Tällöin hän nousi uudeksi isännäksi äitinsä ja isäpuolensa silti jäädessä taloon kirjoille.

Tämä Kotimaisten kielten keskuksen
sananparsikortti johdatti uuteen alkuun Pösön
pirutarinan päähenkilön etsinnässä.

Jotta Matts Jöransson voitaisiin jollakin tarkkuudella yhdistää jutun juurena olleeseen kansantarinaan, oli syytä selvittää, mitä hänelle myöhemmin tapahtui. Rippikirjoja selaamalla ilmeni, että hän asusteli kotonaan Pösöllä kesällä 1865 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Elämänsä viimeiset kuusi vuotta hän vietti leskenä Hedvigin poismenon jälkeen. Häntä isäntänä seurannut Isak oli myös jo kuollut. Historia oli sen jälkeen tavallaan toistanut itsensä, kun uudeksi isännäksi oli noussut Isakin lesken Eva Johansdotterin toinen aviomies, entinen Pösön renki Wilhelm Davidsson.

Mutta miten Matts Jöranssonin elämä sitten päättyi 62 vuoden iässä? Katosiko hän kalastusmatkalla, kuten tarinan isännälle kävi? Suodenniemen seurakunnan kuolleet tuolta ajalta on merkitty samaan niteeseen vihittyjen tietojen kanssa. Sen merkintöjen mukaan Matts Pösö hukkui kesäkuun 10. päivänä vuonna 1865 ja hänet haudattiin heinäkuun toisena. Se haudattiinko todella vai siunattiinko poissaolevana ei asiakirjoista ilmene. Kuoleman ja hautauksen välinen aika, 22 päivää, on joka tapauksessa selvästi pidempi kuin muilla samana vuonna sulan maan aikaan kuolleilla. Heillä tuo aika vaihtelee kahden ja kymmenen päivän välillä.

Mikäli Pösön pirutarinan päähenkilöllä on historiallinen esikuva, niinkuin nyt siis näyttää, ei David Skogmanin muistiin merkitsemä Pösöä koskeva muistojuttu ollut kovin vanha, enintään muutaman vuosikymmenen takaa. Itse asiassahan Matts Jöransson eli vielä silloin, kun Skogmanin kirjoitus julkaistiin Suomi-lehdessä vuonna 1864. Tieto hänen kohtalostaan sisältyykin vasta myöhemmin tallennettuun, edellisen jutun runkona olleeseen kertomukseen.

Lähteet:
Suodenniemen sananparsikortit, Kotimaisten kielten keskuksen arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan rippikirjat sekä vihittyjen luettelot 1802-1865, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Skogman David: Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä. Suomi: 2 (1864), s. 123-162.

Konekiväärimiehiä Raja-Karjalassa

Viimeksi, kun täällä puhuttiin Jalkaväkirykmentti 8:n II pataljoonasta (II/JR 8), oltiin juhannuksessa 1941 ja jatkosodan ensimmäisissä päivissä. Sen jälkeen pataljoona, jossa joukko suodenniemeläisiä varusmiehiä palveli, oli edennyt Laatokan rantaan ja levännyt ja pitänyt vahtia talvisodan aikana kuuluisuutta niittäneessä Mantsinsaaressa. Elokuun 10. päivästä alkaen se oli siirtynyt Salmin kirkonkylän kautta Salmiin kuuluneelle Orusjärvelle, joka sijaitsi aivan vanhan rajan tuntumassa. Se ylitettiin ilman sen suurempaa numeroa alkuillasta 11. elokuuta yli 100 kilometrin marssin päätteeksi.

Vanhan rajan tuntumassa mutta sen vieraalla puolella sijainnut Maaselän
kylä vallattiin 21.8.1941. Tämä kuva kylästä on otettu vain päivä
valtauksen jälkeen. Kuva: SA-kuva 39231.

Elokuun 19. päivä oli Karjalan armeijan uuden hyökkäyksen alkamispäivä. Pitkän marssinsa rasituksista toipuville II pataljoonan miesten osaksi tuli hyökätä takaisin vanhan rajan sisäpuolelle Hyrsylään, mistä jatkettiin taas rajan toiselle puolelle Veskelyksen kylään. Hyrsylän mutkan alue oli tärkeä, koska venäläiset olivat välirauhan aikana rakentaneet sen poikki junaradan, joka yhdisti Suomeen ennen kuuluneen Suojärven Itä-Karjalaan. Alueella oli myös lukuisia siltoja, jotka haluttiin saada ehjinä haltuun. Lisäksi paikalla oli tietty symbolinen merkitys, sillä sen valtaamisen myötä Laatokan Karjala alkoi jälleen olla suomalaisten hallussa puolentoista vuoden katkon jälkeen.

Uuden hyökkäysvaiheen alussa sekä vihollinen että paikalliset siviilit onnistuttiin yllättämään, mikä ilmenee tästä ajanjaksosta kirjoittaneen M. O. Matilaisen muistelmasta:

”Vastarintaa ei ilmennyt juuri ollenkaan ja eteneminen jatkui aina Veskelykseen saakka, jonne saavuimme helteisenä iltapäivänä. Ihmeeksemme näimme kylän väen pellolla ruista leikkaamassa. Ensin asukkaat eivät kiinnittäneet meihin suurempaa huomiota luullen ehkä omiensa olevan marssilla, mutta alettuamme puhutella heitä he kauhistuivat ja syöksyivät suin päin metsään.”

Maaselän kylän sijainti näkyy tästä Laatokan Karjalan yleiskartasta.
Nuoli osoittaa suuntaa, mitä pitkin 2.KKK/JR 8:n eteneminen kulki.
Karttaan on merkitty mustalla tekstissä mainittu rautatie, jonka
Suojärveltä rajan yli erkaneva haara oli rakennettu välirauhan aikana.

Rykmenttiä komentaneen eversti Pietari Autin sanotaan panneen varusmiehistä muodostetut I ja II pataljoonan pahimpiin paikkoihin säästääkseen reserviläisistä koottua III pataljoonaa. Ehkä siksi II pataljoona oli mukana seuraavassakin hyökkäyksen vaiheessa, jonka tarkoituksena oli Maaselän kylän valtaus. Veskelyksen tavoin sekin sijaitsi aivan vanhan rajan tuntumassa. Sinne vihollinen oli jo ehtinyt varustaa asemat mikä merkitsi, ettei yllätyshyökkäyksen mahdollisuutta enää ollut. Silti 4. komppania (4./JR 8) ja sille alistettu 2. konekiväärikomppania (2. KKK/JR 8) saivat kylän heti hyökkäyspäivän aamuna hetkeksi haltuunsa, ennen kuin vihollisen vastahyökkäys pakotti ne perääntymään.

Uusi yritys Maaselän valtaamiseksi aloitettiin myöhemmin samana päivänä, 21.8.1941. Silloin oma tykistökin oli jo ehtinyt riittävän lähelle osallistuakseen taisteluun. Tuona taistelun päivänä konekiväärikomppania menetti kaatuneina neljä miestä, joista yksi oli suodenniemeläinen sotamies Arvo Ahola. Muut menehtyneet olivat ylistarolainen korpraali Pentti Lehtinen, konekivääriin vettä hakiessaan kaivolle tuupertunut tamperelainen sotamies Juho Särkkä sekä karkkulainen sotamies Olavi Salospohja. He kaikki olivat 21-vuotiaita.

Komppanian sotapäiväkirja mainitsee taistelun vain ohimennen eikä lokakuussa kirjoitettu taistelukertomuskaan kerro siitä kovin yksityiskohtaisesti. Onneksi kuitenkin taisteluun osallistunut Väinö Reijonen kirjoitti siitä aikanaan tarkan kuvauksen Kansa taisteli –lehteen. Reijosen kirjoitus sisältää tarkempaa tietoa myös Aholan kohtalosta:

Arvo Ahola

”[Suomalaisten edettyä jo kylän talojen läheisyyteen] Talojen nurkilta ammuskeltiin vielä aika lujasti, samoin oikealla olevalta kumpareelta, jolla oli lukumäärältään ylivoimainen vihollinen. Eikä meilläkään olleet panokset kortilla. Onneksemme oli tiessä sillä kohdin vähän leikkauksen tapaista, tarjoten hieman suojaa, kun vain pysytteli matalana. Näin ei ollut vasemmalle levittäytyneillä kiväärijoukkueiden miehillä, joten alkoi tulla tappioita. Heidän oli pakko pyrkiä edessä olevien talojen suojaan. Talojen takana olivat vanjat valmistautumassa vastaiskuun. Saarroksiin joutumisen pelosta he kuitenkin lähtivät pakoon ja samalla sinne haettiin meidän toinen konekiväärimme antamaan vauhtia.

Osa oli kuitenkin jäänyt ja se tuli kk.ryhmälle kalliiksi, ampujana ollut stm. Ahola sai kuulan lävitseen. Heti sen jälkeen tuotiin tähystäjänä toiminut korpr[aali] Lehtinen rinnan ja keuhkot läpäisseen luodin tavoittamana.”

Raju hyökkäys johti Maaselän kylän valtaamiseen. Omiksi koetut alueet oli tällä suunnalla saatu nyt jokseenkin hankittua takaisin, mikä piristi sekä joukkojen että kotiin jääneiden mieltä. Loppua sodalle ei kuitenkaan vielä näkynyt, vaikka sitäkin oli jo kovasti toivottu. Pitkä oli odottavan aika.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 8:n II pataljoonan (II/JR 8) sotapäiväkirja (SPK 9877), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 8:n 2. konekiväärikomppanian (2.KKK/JR 8) sotapäiväkirja (SPK 9838), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 8:n 2. konekiväärikomppanian taistelukertomus Maaselän taistelusta (SPK 26563), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jokipii Mauno (toim.): Tuntemattoman sotilaan rykmentti – JR 8: Jalkaväkirykmentti 8:n historia. WSOY, Porvoo 1991.
Reijonen Väinö: Kaksi elonkorjuupäivää. Kansa taisteli –lehti 9/1971, s. 275-277.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Arvo Aholan valokuva: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).

Isosävin tila vuonna 1782

Katselin jälleen kerran läpi toissa vuonna digitoituja Suodenniemen uudistuskarttoja ja tulin tällä kertaa keskittyneeksi lähinnä Sävin vanhoihin karttoihin. Yleensä käy niin, että huomio kiinnittyy itse karttakuviin ja nihin liittyvät vaikeammin tulkittavat selityslehdet pitkine teksteineen jäävät vähemmälle huomiolle. Varsinkin tilusmittausasiakirjat ohittaa helposti, sillä ainakin itse luulin niiden sisältävän lähinnä tietoja tilusten määrästä, kylvöstä ja muusta. Luulo ei kuitenkaan nytkään ollut tiedon väärti. Isosävin tiluksia vuonna 1782 esittelevän selityslehden teksti näytti poikkeuksellisen selkeältä ja kiinnostavalta joten aloin lukea sitä läpi. Rajapaikkojen luettelemisesta alkavaan tekstiin sisältyy hieno kertomus Isosävin ympäristöstä, pelloista, karjasta ja ylipäänsä elinkeinoista ja koetinkin saada tekstin tähän käännetyksi. Jos poikkeamia alkuperäistekstiin löytyy sopii niistä mieluusti kommentissa huomauttaa.

Mutta tässä tämä paljon kertova selonteko yli 230 vuoden takaa:

"Isosävin talo sijaitsee ylänkömaalla Sävijärven läheisyydessä. Se saa vetensä Kyröjoesta sekä muutamista muista puroista, jotka puolestaan saavat vetensä useista pienistä järvistä [Hämeen]Kyrön ja Ikaalisten pitäjissä. Sävijärvestä vesi virtaa Sävijoen kautta Kirkkojärveen, josta taas Kourajoen kautta Mouhijärveen ja siitä edelleen Kiikoiskosken kautta vesistöön, joka laskee Tyrvään, Huittisten, Kokemäen ja Ulvilan pitäjien kautta mereen Porin kaupungin kohdalla noin kymmenen peninkulman matkan jälkeen.

Uudistuskartta on harmillisesti jäänyt keskeneräiseksi mutta siitä voi
kuitenkin hahmottaa tilan rakennuksia ja sen lähimmät tilukset.
Oikealla näkyy Sävijärvi, vasemmalla Lamminjärvi.

[Suodenniemen] Kappelin kirkko sijaitsee [nykyisen vanhan hautausmaan kohdalla] talolta etelään hieman yli peninkulman päässä. Turun ja Vaasan maaherrakunnat yhdistävälle yleiselle maantielle matkaa on 2 ¾ peninkulmaa ja sille maantielle, joka kulkee [Mouhijärven] emäkirkon ja [Suodenniemen] kappelikirkon välillä, ¾ peninkulmaa. Se tie jatkuu haastavana ratsastienä Porin kaupunkiin, jonne kesäaikana lasketaan matkaa olevan 8 peninkulmaa. Turkuun täältä on matkaa 16 ¾ peninkulmaa ja Tampereen kaupunkiin 7 ½ peninkulmaa, mistä voidaan päätellä, että talon asukkaat eivät ilman vaikeuksia voi kuljettaa tavaroita muuna aikana kuin talvella.

Vuoden 1701 maakirjaan on tämä talo merkitty uutta ja vanhaa manttaalia puolen manttaalin verotilaksi. Vuoden 1754 maakirjassa talo on merkitty kruunulle yhtäläisellä manttaalilla ja äyriluvulla sekä 12 riikintaalerin ja 6 hopeaäyrin verolla, joka on [Selkeen virkataloa asuneelle] Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin everstille palkaksi jaettu. Talo maksaa säädetyt kymmenykset.

Asianmukaisesti toimeenpannun jyvityksen perusteella on talon peltojen havaittu koostuvan osin hyvästä savimaasta, osin hiekansekaisesta savesta jonka päällä on puoli korttelia [1 kortteli = 14,8 cm] ruokamultaa. Maa on jokseenkin tasaista joskin etelään viettävää ja se on kelvollisesti ojitettu ja aidattu. Vehnä, ruis, ohra ja kaura asettuvat keskijyväluvultaan [=sadon suhde kylvöön] noin 6-7 jyvään.

Niityt ovat osittain kovaa maata, osittain enemmän tai vähemmän vetistä suomaata ja tehdyn mittauksen perusteella niistä saadaan heinää keskimäärin 38 aamia [1 aami = n. 51 kg; yhteen kärrykuormaan meni nelisen aamia heiniä] kesässä. Puolta niityistä ei ole aidattu tai ojitettu, minkä vuoksi heinänsaanti niistä on vähäistä. Paremmalla hoidolla heinänsaantia voitaisiin lisätä, mutta nytkin asukkaat ruokkivat sillä vuosittain 3-4 hevosta, 20-24 nautaa ja 30-40 lammasta.

Metsiä on yllin kyllin ja niissä kasvaa suuria honkia, mäntyjä, kuusia, koivuja ja leppiä. Niistä saadaan taloon sahapuuta ja aineksia tervanpolttoon. Niistä riittää puuta myös kaikenlaiseen kotitarpeeseen. Talolla on hyvät mahdollisuudet peltojen ja niittyjen viljelykseen sekä raivata metsää ja soita, joista saa hyvää laidunmaata.

Talon asukkaat kalastavat Sävijärvellä rysillä ja nuotilla. Niin saadaan kaikenlaista kalaa, mitä kotitarpeeksi tarvitaan.

Vilkaisu vuosien 1778-1782 rippikirjaan kertoo, että Isosäviä asutti kertomuksen
laatimisaikaan kolme sukupolvea. Taloa isännöi 27-vuotias nuori isäntä Johan Andersson
vaimonsa Lisa Sigfridsdotterin kanssa. Myös Johanin 51-vuotias isä Anders Henricsson sekä
tämän isä, 82-vuotias Henric Jöransson perheineen asuivat siellä.

Talolla on satasalkoinen humalisto. Pellavaa ja hamppua kasvatetaan omaan tarpeeseen. Tervaa poltetaan 20-30 tynnyriä vuodessa. Ne ja viljaa myydään joko Turkuun tai Poriin. Karjaa myydään kesäisin kierteleville Uudenkaupungin ja Rauman porvareille. Näin saadut tulot käytetään veroihin ja maksuihin, minkä lisäksi jotakin voidaan saada myös säästöön.

Jylhäkoskessa neljännespeninkulman päässä talosta sijaitsee pieni jalkamylly. Sen omistavat Isosävin ja Vähäsävin talot yhdessä. Myllystä maksetaan vuosittain kuusi kappaa [1 kappa = n. 5,5 litraa] [viljaa] tullimaksuna kruunulle. 

Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppanian ruotuun numero 104, jonka haltijana sotilas Johan Knack tällä hetkellä on, osallistuu tämä talo 1/3 osuudella ja Prusin talo Taipaleesta 2/3 osuudella. Sotilastorppa sijaitsee Prusin maalla Taipaleen kylässä. Samassa komppaniassa ja rykmentissä reservisotilaana numero 53 palvelevan Mats Sigerin ruotusotilastorppa tullaan rakentamaan tämän talon maalle."

Kertomus on monella tapaa mielenkiintoinen katsaus 1700-luvun lopun suodenniemeläisen maatalon toimeentuloon. Itselläni huomio kiinnittyi kehitteillä olevaan viljelyyn, joskin 6-7 jyvän sato yhtä kylvettyä jyvää kohti tuntui kovin alhaiselta. Allamainitun Suomen taloushistorian selailu kuitenkin paljasti, että määrä oli tuohon aikaan kutakuinkin tavanomainen. Isosävin talo kehittyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa edelleen hyvin, koska 1800-luvun alkupuolella sitä pidettiin yhtenä suurimmista ja parhaista tiloista koko silloisen Mouhijärven alueella.

Muun ohella kiinnostavaa oli havaita, miten kalastus Sävijärvellä muodosti osan asukkaiden ruokataloudesta. Elanto kertyi kovin monenlaisista osasista, kun pellava- ja hamppuviljelmät ja tervanpolttokin lasketaan mukaan.

Lähteet:
Isosävin tiluskartta ja asiakirjat vuodelta 1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kruununtiloja koskevat asiakirjat, Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkonttorin arkisto (Hda:6), Turun maakunta-arkisto.
Jutikkala Eino, Kaukiainen Yrjö ym. (toim.): Suomen taloushistoria 1: agraarinen Suomi. Tammi, Helsinki 1980.