Suomen historian vaikeimmat vuodet

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuinka poikkeuksellinen kulunut alkutalvi on säiden puolesta ollut. Onni onnettomuudessa isotkaan vaihtelut säätiloissa eivät enää nykyään meitä paljon hetkauta. Toisin oli vielä muutama sukupolvi sitten, kun kehnot säät ja niitä seuranneet katovuodet saattoivat mullistaa ja jopa katkaista esivanhempiemme elämän. Erityisen vaikeita olivat alla kuvatut 1600-luvun lopun katovuodet. Turhaan ei aiheesta kirjoittanut Mirkka Lappalainen ole kuvannut "suuria kuolonvuosia" koko Suomen historian vaikeimmaksi ajanjaksoksi.

Vuosien 1695-1696 talvi oli laajalla alueella ankara. Keski-Euroopan joet jäätyivät ja Islannin ympärille muodostui jääkenttä, joka ei ehtinyt sulaa koko seuraavan kesän aikana. Keväällä Suomessa lumi ei ottanut sulaakseen ja kylvöt myöhästyivät. Edellistenkään vuosien sato ei ollut kummoinen mutta mahtui normaalin vaihtelun piiriin. Nyt oli kuitenkin syytä olettaa, että jotain vakavampaa oli tulossa: joillakin paikoilla Suomessa kerrotaan kylvötöihin päästyn vasta juhannuksen aikoihin. Kesällä tuntui satavan jatkuvasti eikä vilja näyttänyt valmistuvan. Se oli vielä vihreää, kun hallayöt jo elokuun puolen välin jälkeen alkoivat ja tekivät siitä selvää.

Koettu kesä 1696 oli pahin miesmuistiin mutta epätavalliset sääilmiöt jatkuivat. Seuraava talvi oli aluksi hyvin leuto. Eteläisen Suomen järvet vapautuivat yllättäen jäistä helmikuun 11. päivän tienoilla ja joillakin seuduilla Itämeren länsipuolella hämmentyneet talonpojat ryhtyivät kylvötöihin. Lopputalvena kuitenkin saatiin suunnattomasti lumisateita ja kylvetty siemen tuhoutui syysviljojen mukana. Vaikea tilanne alkoi olla kriittisen vakava. Aiempina katovuosina oli apuviljaa tuotu erityisesti Baltiasta, joka vielä tuolloin oli osa Ruotsin suurvaltaa. Nyt kato oli kuitenkin iskenyt ennennäkemättömän laajalle eivätkä olot siellä olleet juuri paremmat kuin täälläkään. Pieni jääkausi koetteli Eurooppaa.

Robert Wilhelm Ekman kuvasi tienvarren kerjäläisperhettä
vuonna 1860, vain vähän ennen seuraavaa
suurta nälänhätää.

Ruokavarastot tyhjenivät syksyn aikana nopeasti. Tähän aikaan vuodesta, tammikuussa, kriisi alkoi kärjistyä ja kun normaali ruoka loppui, turvauduttiin hätäravintoon. Männyn kuoren alta keväisin kerätty pettu on niistä nykyisin kaikkein tunnetuin. Senkin saatavuus kuitenkin heikkeni nopeasti ja oli keksittävä muuta suuhunpantavaa. Pian oli syöty muut kuin välttämättömät kotieläimet. Suovehka oli tunnettu pularuoka ja joitakin jyviäkin sisältänyt vanha puintijäte päätyi sekin pian nälkäisten lautasille. Seuraavaksi vuorossa olivat sateiden pilaama itämiskelvoton ja homeinen vilja sekä sammal, olki ja jäkälät. Paitsi pettu myös olki teki tuhojaan ruoansulatuselimistössä ja oli monen kuoleman vauhdittaja. Kaiken aikaa eli toivo avusta ja tulevasta paremmasta sadosta. Rintamailla toivoon oli enemmän perustetta kuin syrjäseuduilla. Kruunu yritti auttaa, mutta oli kerta kaikkiaan liian jäykkä toimiakseen hätätilanteessa riittävän ketterästi.

Ankaran kadonkin aikana siemenviljaa ja karjaa yritettiin säästää, koska tulevaisuus oli niistä riippuvainen. Lopulta kevään koittaessa siemen oli syöty kuten karjakin. Viimeinen yritys hengissä pysymiseksi oli turvautuminen muiden apuun: ruoan loppuessa suuret ihmisjoukot hylkäsivät kotinsa ja suuntasivat perhekuntina ja suurempinakin joukkoina maantielle. Kato vaikutti niin ylhäisten kun alhaisten elämään, mutta kaikkein vaikeinta oli niillä, joilla varastot jo alun perinkin olivat heikoimmat. Paljon on kiistelty siitä aiheuttivatko nälänhädän aikaisen väestökatastrofin nälkä itsessään vai aliravittuun kansaan iskeneet ja kerjäläislaumojen levittämät kulkutaudit. Mouhijärven pitäjässä (käsitti tuolloin myös Suodenniemen ja Lavian) punatauti, pilkkukuume ja lavantauti lienivät joka tapauksessa yhtä tuttuja vieraita kuin nälkä ja kiertolaisetkin.

Nykyaikainen kuva männyn nilakerroksen eli
petun irrotuksesta kaapimen, 'lusan' avulla.
Jälkikäsiteltynä siitä saatiin jatketta ruisjauholle.
Kuva: Juha Kämäräinen/Wikimedia Commons

Maatalousyhteiskunnan nälänhädissä keväät olivat kuulemma pahimmat.  Vanha sato oli syöty eivätkä metsät tai kalavedetkään elättäneet loputtomiin. Mouhijärvelläkin jo vuoden 1696 aikana nousuun kääntynyt kuolleisuus räjähti kasvuun kevään 1697 aikana. Kriisi kärjistyi kun pitäjässä menehtyi yksistään huhtikuussa noin 170 ihmistä: kolme kertaa enemmän kuin koko tavanomaisen vuoden 1695 aikana yhteensä. Koko vuonna menehtyneiden luku kohosi yli 700:aan kun normaali määrä oli muutaman kymmenen vainajan luokkaa. Samaan aikaan syntyvyys laski: alimmillaan vuonna 1697 syntyi 21 lasta eli noin puolet normaalin vuoden määrästä.

Mouhijärven seurakunnassa kuolleista on pystytty pitämään kirjaa, vaikka merkintöjen perusteella näyttää että työtä on usein tehty kovassa kiireessä ja merkiten useita vainajia kirjoihin samanaikaisesti. Kunnollista hautaamista ei kriisin kärjistyessä voitu taata vaan usein jouduttiin turvautumaan joukkohautaamiseen. Hätätilasta huolimatta ihmisten tarve tulla haudatuksi siunattuun maahan oli kova eikä joukkohautojakaan perustettu minne sattui. Suodenniemellä hautapaikkana saattoi toimia nykyinen vanha hautausmaa, jonka alueella jo tuolloin seisoi kirkko. Pitäjässä haudattiin myös joukko muualta saapuneita kerjäläisiä, joiden henkilöllisyyttä ei ilmeisistä yrityksistä huolimatta aina saatu selville.

Suunnattoman suuri kasvu kuolleisuudessa näkyy alapuolella olevista kaavioista ylemmässä. Ahkera tutkija voisi vuosien 1696 ja 1697 kuolleiden luetteloista laskea myös suodenniemeläisten uhrien osuuden näistä Mouhijärven kokonaisluvuista, koska vainajien kotikylät on mainittu. Sen sijaan nälänhädän aiheuttamien kuolemantapausten erottaminen luonnollisista jäisi varmaan päättelyn tasolle, koska kuolinsyitä ei useinkaan ole mainittu. Punainen viiva kuitenkin puhuu siitä omaa kieltään.

Mouhijärven pitäjän kuolleisuudessa koettiin kova
piikki etenkin vuonna 1697 (sisältää myös muut kuin
nälänhädän seurauksena kuolleet). Samaan aikaan
syntyneiden lasten määrä oli ennätyksellisen alhainen.

Sekaiselta näyttäneet maailmankirjat alkoivat asettua vuoden 1697 syksyllä. Sato oli kohtalainen ja Mouhijärvelläkin kuolleisuus kääntyi tasaiseen laskuun. Alemmassa kaaviossa lokakuun kohdalla näkyvä pieni piikki aiheutui siitä, että haudattiin kymmenen "kappaletta" tuntemattomia ruumiita, jotka olivat jo pidempään olleet Mouhijärven kirkkopihalla. Tilanne alkoi parantua myös siksi, että niin moni oli jo kuollut eikä ruokittavia suita ollut enää niin kuin ennen. Parissa vuodessa joka kolmas suomalainen oli kuollut.

Kuolleiden likimääräinen määrä Mouhijärven pitäjässä
kuukausittain vuonna 1697. Huhtikuu oli erityisen vaikea
mutta kevät yleensäkin erottuu tilastossa. Kaavio
sisältää tässäkin myös muut kuin nälänhädästä
johtuneet kuolemat.

Kriisin jälkeen maa oli äkkiä täynnä uusperheitä, kun lesket kiiruhtivat uusiin naimisiin. Yksilöiden toipuminen koetusta suurtuhosta kesti varmaan pitkään mutta yhteisön toipumisesta kertovat merkit alkoivat aika nopeasti olla positiivisen puolella. Jo vuonna 1698 syntyvyys ylitti jälleen kuolleisuuden ja kuolleisuus itsessään laski joksikin aikaa ennätyksellisen alas. Harventunut kansa oli kuitenkin taas pian uuden koetuksen edessä, kun Suuri Pohjan sota alkoi vuonna 1700 ja teki lopun Ruotsin suurvalta-ajasta.

Lähteet:

Mouhijärven seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo 1665-1724, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Lappalainen Mirkka: Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Siltala 2012.