Aikamatka vuoteen 1571

Vuonna 1570 Ruotsi oli pahassa liemessä. Se oli hävinnyt Itämeren herruudesta käydyn sodan periviholliselleen Tanskalle. Rauha oli ollut pakko tehdä, sillä uusi sota Venäjän kanssa teki jo tuloaan. Tappion karvas kalkki oli tavallistakin katkerampaa, sillä tanskalaiset olivat saaneet haltuunsa nykyisen Göteborgin edustalla olleen Älvsborgin linnoituksen. Se oli Ruotsille korvaamaton, sillä sieltä käsin saattoi hallita valtakunnan ainoaa satamaa, josta pääsi maailman merille kulkematta tanskalaisten verottaman Juutinrauman kautta. Ruotsi joutuikin nöyrtymään ja lunastamaan linnoituksen takaisin valtavalla 150 000 taalarin summalla.

Kruunun taloustilanteessa ei ollut kehumista, joten varat piti koota erityisellä omaisuudenluovutusverolla. Aikansa emmittyään kuningas Juhana III ulotti sen myös huonosta sadosta kärsineeseen Suomeen. Tämä hopeaveroksi nimetty lunnasmaksu tarkoitti maaseudulla sitä, että jokainen aateliton talollisista piikoihin ja renkeihin joutui maksamaan kruununvoudille kymmenen prosenttia irtaimen omaisuutensa arvosta.

Vanha kuparipiirros esittää tanskalaisia valtaamassa Älvsborgia.
Tästä tapahtumasta tuli Suodenniemellekin iso lasku - ja
jälkipolville arvokas ikkuna 1500-luvun lopun paikallishistoriaan.
Kuva: Wikimedia Commons.

Aikalaisille sietämätön ja suurta köyhtymistä aiheuttanut vero oli kuitenkin jälkipolville onneksi. Talojen irtaimen omaisuuden arvot kirjattiin nimittäin tarkasti ylös ja lukuihin perehtymällä saa paljon tietoja aikakaudesta, jonka lähteistö ei muuten ole aina runsaimmillaan.

Veroluettelot kertovat Suodenniemeltäkin monta kiinnostavaa tietoa. Niihin on täältä merkitty 38 tilaa, jotka sijaitsivat tuolloin olemassa olleiden yhdeksän kylän alueella. Asutuksen keskittyessä parhaiden kulkuväylien eli vesiteiden varteen olivat suuret osat pitäjästä vielä asumattomia erämaita. Kahta kylää kenties lukuun ottamatta ne kaikki olivat ehkä vasta sadan tai enintäänkin vain noin 300 vuoden ikäisiä. Pitäjän vauraimmat kylät olivat Leppälammi ja Pohjakylä. Kouraniemi, Märkätaipale ja Pajuniemi sijoittuivat nekin hyvin. Vähemmällä pärjättiin Jalkavalan, Kittilän, Koivuniemen ja Suodenniemen kylissä.

Vuonna 1571 suodenniemeläisellä talolla oli keskimäärin neljä lehmää ja pari nuoreen karjaan laskettavaa eläintä. Erot karjamäärissä olivat kuitenkin suuria sekä talojen että kylien välillä. Parinkymmenen pään tuntumaan ja sen ylikin päästiin Leppälammilla Sepällä ja Raatsilla sekä Kouraniemessä Pälällä. Myös Isotalo Märkätaipaleessa ja Isokero Pohjakylässä olivat vauraita tiloja. Siinä missä Kouraniemessä ja Märkätaipaleessa jokaisella talolla oli keskimäärin yli kymmenen pään karja, jäätiin Jalkavalassa ja Kittilässä alle neljän pään keskiarvoon. Varsinais-Suomessa yleisesti vetojuhtina käytettyjä härkiä ei näytä enää koko pitäjässä olleen, vaikka niitä vielä muutama vuosikymmen aikaisemmin oli joissakin taloissa pidetty.

Koska hopeaverossa oli kyse prosenttiverotuksesta, osuivat suurimmat maksut vauraimpiin taloihin. Monet niistä siirrettiin 1600-luvulla Turun akatemian verotiloiksi. Suurinta karjaa pitäneet Märkataipaleen ja Kouraniemen isännät maksoivat keskimäärin yli 10 markkaa taloa kohti, kun esimerkiksi Jalkavalassa ja Pajuniemessä keskivertotalolle maksettavaa tuli alle 5 markkaa. Suurin yksittäinen veronmaksaja oli Leppälammin Raatsi ja Seppä, jonka vero ainoana kohosi yli 20 markkaan. Veron mittaluokkaan pääsee kiinni kun tietää, että 20 markkaa oli hyvän hevosen arvo. Jonkinlaisen kauramoottorin saattoi tosin saada viidelläkin markalla.

Suodenniemeläisten tilojen irtaimen omaisuuden arvokkain osa näyttää
olleen karja. Keskimäärin jokaisella talolla oli sitä kuuden pään verran
mutta vähempäänkin piti monesti tyytyä. Pariinkymmeneen päähän
päästiin vain suurimmissa taloissa. Kuva: Pixabay.

Hopeavero tuotti Suodenniemellä 253 markan suuruisen summan. Määrä osoittaa sen, miten Suodenniemi oli edelleen asutuksen laidalla. Kaikkiaan Hämeenkyrön, Kangasalan, Karkun, Lempäälän, Pirkkalan, Ruoveden, Tyrvään ja Vesilahden kihlakunnista muodostuneen Ylä-Satakunnan alueelta saatiin nimittäin kokoon noin 22 500 markkaa, eli melkein 99 prosenttia alueelta kootusta verosta kertyi muualta kuin täältä. Valtakunnan mittakaavassa kovin iso merkitys ei tosin ollut Ylä-Satakunnallakaan, sillä lunnaiden kokonaismäärä markoiksi muutettuna oli - sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt - huimat 600 000 markkaa.

Rahat saatiin lopulta kaavittua kokoon ja Älvsborg palautui Ruotsin hallintaan. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin tanskalaiset valtasivat sen uudelleen ja perivät Knäredin rauhassa sen palauttamisesta taas kelpo korvauksen. Mutta se on jo ihan oma juttunsa.

Tarkoituksenani oli liittää tähän loppuun taulukko hopeaveroluettelon Suodenniemeä koskevasta osasta mutta päätin jättää sen tekemättä. Asiaa selvitellessä kertyi nimittäin kaikenlaisia yhteenvetoja ja laskelmia, jotka voivat kiinnostaa osaa lukijoista. Siksi laitankin linkin tekemääni exceliin, jotta halukkaat voivat sen kautta sukeltaa syvemmälle 1500-luvun maailmaan.

Lähteet:
Suomen asutuksen yleisluettelo (SAY): Suodenniemi 1560-1579. Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jokipii Mauno (toim.): Suomen hopeaveroluettelot 1571. IV Satakunta. Suomen historian lähteitä V, 4. Turku 1953.
Suvanto Seppo: Vanhan Satakunnan henkilötiedosto 1303-1571 (VSHT). Toijala 2001.

Kukkalammen valtaus

Sotakesä 1941 oli kuuma ja kuiva. Taisteluista, hävittämistöistä ja huolimattomasta tulenkäsittelystä johtuneiden palojen savut leijailivat ilmassa. Omaa sotaansa oli käymässä myös etupäässä Keski-Suomen miehistä koottu Jalkaväkirykmentti 48 (JR 48), joka oli heinäkuun lopulle tultaessa edennyt rajan yli Jaakkiman pitäjän alueelle. Senkin kohdalle oli jo muutama sotatoimi osunut, mutta pääasiassa se oli saanut seurata taistelun ääniä etäältä ja tutkailla taivaalla sinne tänne kaarrelleiden lentokoneiden edesottamuksia. Yksi rykmentin kahdeksannessa komppaniassa (8./JR 48) palvelevista oli suodenniemeläinen sotamies Verneri Lehto. Hän oli syntyjään Kiikoisista mutta asunut jo ainakin sotavuodet Suodenniemellä.

Jalkaväkirykmentti 48:n 8. komppania eteni tältä kohdin läpi Kukkalammen
kyläaukean. Keskellä on Soinisen talo, joka näkyy myös alempana
olevassa kartassa ja jonka ohitse hyökkäystie kulki. Otos on elokuulta 1943.
Kuva: SA-kuva 137210.

Kahdeksannen komppanian sotapäiväkirjaa tutkiessa huomaa, kuinka jo nyt, sodan jatkuttua kuukauden verran, odotettiin sen päättymistä Neuvostoliiton perikatoon. Kun viholliskoneita ei muutamaan päivään nähty, ennakoitiin jo niiden kokonaan päässeen loppumaan. Heinäkuun puolen välin jälkeen sotapäivän kirjoittaja puki voittoisia tunnelmiaan sanoiksi tähän tapaan:

”Otaksumme, että mahtava vihollisemme on jo muutaman viikon kuluttua polvillaan ja ainainen painajaisemme on poissa pelistä taas kauan aikaa. On lohduttavaa pitkäaikaisen painostuksen alla olemisen jälkeen kuulla sanoman toisensa jälkeen Saksan armeijan suurista voitoista etelässä ja sen rautakouran puristuksen tiukentumisesta Neuvostolan elinhermojen ympärille. Eniten meitä kiinnostaa luonnollisesti Leningradin seutujen ja Kannaksen alkava motitus, jossa työssä omilla joukoillammekin on oleva oma panoksensa. Suur-Suomi häämöttää ulottuvillamme.”

Komppania ehti olla paikoillaan Jaakkimassa Moskovan rauhan rajan ja Laatokan rannan kapeimmassa välissä yli viiden viikon ajan ennen kuin se siirrettiin etulinjaan. Elokuun 11. päivänä se keräsi varusteensa ja lähti suuntaamaan Jaakkiman pohjoisosassa olevaa Kukkalammen kylää kohti. Vihollinen oli siellä hakannut useita murroksia eli kaatanut puita teille kulkemisen hankaloittamiseksi. Myös miinoja ja linnoitteita oli runsaasti.

Komppaniatason sotapäiväkirja kertoo 12. elokuuta käydystä taistelusta vain lyhyesti mutta sitä vastoin koko rykmentin päiväkirja valottaa niitä erittäin yksityiskohtaisesti. Rykmentin tehtävänä oli ottaa haltuunsa kaksi jaakkimalaista kylää, yllämainittu Kukkalampi ja siitä lounaaseen sijainnut Pajasyrjä. Pajasyrjään hyökkäsi rykmentin I pataljoona (I/JR 48), kylien välissä operoi III pataljoona (III/JR 48) ja Kukkalammelle iski II pataljoona (II/JR 48), johon Lehdon 8. komppaniakin kuului.

Suunnilleen tätä tietä kulki 8. komppanian hyökkäystie Kukkalammen kylän
valtauksen aikana. Liikkeelle lähdettiin aamukahdeksan aikaan ja
päätepisteeseen Veijalaiseen saavuttiin iltahämärissä kello kymmenen aikaan.

Sotapäiväkirjamerkinnöistä päätellen oman tykistön rooli oli näissä hyökkäystaisteluissa erittäin oleellinen. Se oli myös vihollistykistöä voimakkaampi. Kukkalammelle hyökättäessäkin oma tykistö murjoi ensin vihollisen asemia ennen liikkeelle lähtemistä. II pataljoonan eteneminen sujui kumpuilevassa maastossa verkkaisesti niin, että puoleen päivään mennessä se oli saavuttanut kyläaukean läntisen reunan. Iltapäivän aikana se hyökkäsi kyläaukean halki ja saavutti tavoitteeksi asetetun Pajasyrjästä Kukkalammen läpi Lapinmäen tienristeykseen kulkevan tien. Iltapäivällä hieman ennen viittä pataljoona oli edennyt jo valtaamansa kylän koillispuoliselle Vanhasenlouhen metsäalueelle. Uudeksi tavoitteeksi otettiin silloin Tuunaisen ja Veijalaisen talojen välinen linja.

Verneri Lehto

Taistelut jatkuivat kiivaina aina iltakymmeneen saakka, jolloin hämärän laskeutuminen pakotti luopumaan uusista yrityksistä siltä päivältä. Etelässä taistelleella I pataljoonalla oli ollut vaikeuksia Pajasyrjän valtaamisessa ennakoitua suurempien vihollisvoimien kovan vastarinnan vuoksi, mutta iltaan mennessä sekin oli työnsä hoitanut.  II pataljoona oli reilusti saavuttanut alkuperäisen tavoitteensa mutta jäi lopulta jonkin matkan päähän päivän viimeisestä kohteesta, Lapinmäen tienhaarasta.

Päivän taistelu oli vienyt useita sotureita pataljoona riveistä. Kahdeksas komppania menetti riveistään kolme miestä kaatuneina ja viisi haavoittuneina. Yksi Kukkalammen aukeille kaatuneista oli vain viikkoa aikaisemmin 34 vuotta täyttänyt kahden lapsen isä Verneri Lehto. Menestys oli saavutettu raskain uhrein.

Lähteet:

Jalkaväkirykmentti 48:n (JR 48) sotapäiväkirja (SPK 12184), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkavälirykmentti 48:n 8. komppanian (8./JR 48) sotapäiväkirja (SPK 12239), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Verneri Lehdon valokuva: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Nuorten miesten Ameriikan-matka

Lueskelin viime keväänä Annelin ajatuksia –blogista Amerikan-siirtolaisten Suomeen lähettämistä kirjeistä, joita Turun yliopisto on kerännyt Satakunnasta 1960-luvulla. Juttuun linkitetyllä listalla oli runsaasti myös Suodenniemelle saapuneita kirjeitä joten päätin tilata ne luettavaksi. Mikrofilmit kulkeutuivatkin ongelmitta lainaksi lähikirjastoon, missä niitä saattoi käydä läpi.

Moni suomalainen ja suodenniemeläinen lähti maailmalle höyrylaiva
Arcturuksen matkassa. Niin myös tämän tarinan päähenkilöt.
Kuva: Wikimedia Commons.

Suodenniemeltä kirjeitä oli koottu yli 500 sivua. Kaikki kirjoittajat eivät olleet Suodenniemeltä lähtöisin mutta useimmat kuitenkin. Kirjeiden ohessa oli aina tietosivu, jossa kerrottiin kirjoittajan henkilötietojen lisäksi siitä milloin, miksi ja kenen kanssa kirjeiden lähettäjä oli Amerikkaan lähtenyt. Useimmat näyttivät olleen lähtiessään nuoria ja lähteneet parempaa toimeentuloa etsimään, kuten kai siirtolaiset yleensäkin. Näistä vaiheista on kerrottu tarkemmin mm. kotiseutukirjan sivuilla.

Eräs kirjeenkirjoittajista oli Leppälammin Sepälle kuuluneesta Saaren torpasta kotoisin ollut 18-vuotias Lauri Saari. Hän lähti Amerikkaan keväällä suodenniemeläisen siirtolaisuuden huippuvuonna 1913. Yksin hän ei matkustanut, vaan seurueessa oli kaikkiaan neljä suodenniemeläistä poikaa. Vanhin heistä oli 21-vuotias työmiehenpoika Nestori Koskinen Koivuniemen Husariin kuuluneesta Koskelasta. Muut matkalaiset olivat Lauri Saaren tavoin Leppälammilta. Toinen heistä oli 19-vuotias Kiilin Takalan torpan poika Oskari Takala ja toinen vuotta nuorempi myös Kiiliin kuuluneelta Nurmiselta kotoisin ollut palstatilallisen poika Mauno Nurminen.

Nestori Koskinen, Mauno Nurminen, Lauri Saari ja Oskari
Takala matkasivat höyrylaiva Oceanicin kyydissä
Southamptonista New Yorkiin keväällä 1913.
Kuva: Wikimedia Commons.

Tavallisin reitti Amerikkaan kulki Hangon sataman kautta. Sieltä lähdettiin laivalla Atlantin-höyryjen satamiin Englantiin. Niin tekivät pojatkin ja matkasivat höyrylaiva Arcturuksella (samalla joka myöhemmin tuli kuuluisaksi tuotuaan jääkärit Saksasta Vaasaan) Englannin Hulliin, josta he jatkoivat junalla etelärannikolle Southamptoniin. Moni muistaa Southamptonin kuulun Titanicin lähtösatamana ja juuri poikien sinne saapumisen aikoihin sen uppoamisesta tuli kuluneeksi vuosi. Mahtaakohan tapaus olla tullut poikien mieleen, sillä heidän oli määrä ylittää Atlantti Oceanic-nimisellä höyrylaivalla, joka kuului samalle White Star Line -varustamolle kuin huono-onninen Titanic. Niin tai näin, huhtikuun 16. päivänä Oceanic nosti ankkurinsa ja pojat aloittivat viikon mittaisen matkansa kohti New Yorkia.

Oceanic ylitti Atlantin turvallisesti ja saapui siirtolaisten vastaanottokeskuksena toimineelle Ellis Islandille kahdeksan päivän merimatkan jälkeen. Perillä odotti tiukka terveystarkastus. Pojat ilmoittivat maahanmuuttoviranomaisille olevansa matkalla Massachusettsin Worcesteriin, jossa heitä odottaisi heidän siellä osoitteessa 30 Liberty asunut ystävänsä Taavetti Jokinen (vai Jokiniemi?). Worcester oli tuolloin ja paljon myöhemminkin monen entisen suodenniemeläisen uusi kotipaikka, Turun yliopiston kokoelmiin päätyneiden kirjeiden kirjoittajistakin moni asui joko siellä tai jossakin pienemmässä kaupungissa sen lähistöllä. Kun maahantulon ehdot täyttyivät eli pojilla oli matkaliput ilmoittamaansa määränpäähän, he eivät olleet anarkisteja tai moniavioisia ja jokaisella oli vielä 25 dollaria rahaakin saivat he jatkaa matkaa perille määränpäähänsä.

Poikien päämäärä Amerikassa oli Massachusettsissa sijainnut Worcester,
jonka keskustaa on ikuistettu tähän 1900-luvun alun postikorttiin.
Kuva: Wikimedia Commons.

Poikien myöhemmistä vaiheista tiedetään, että Mauno Nurminen palasi 1920-luvun alussa Suomeen. Nestori Koskinen kuoli Amerikassa vuonna 1959 ja Oskari Takala vuonna 1965. Lauri Saaren osalta hänen kirjeidensä lahjoittaja tiesi 1960-luvulla kertoa, että Saari tuli takaisin Suomeen pariksi vuodeksi mutta palasi sitten jälleen Atlantin taa. Saari teki työuransa paperitehtaalla ja säilyneistä kirjeistä näkyy, että hän asui paitsi Worcesterissa myös Fitchburgissa ja Westminsterissä, jotka nekin sijaitsevat Massachusettsissa.

Viimeisessä Turun yliopiston kokoelmaan päätyneessä kirjeessään marraskuulta 1961 Lauri Saari vietti tyytyväistä eläkeläisen elämää. Siitä ja Suodenniemestä hän muisteli tuossa kirjeessään näin: ”Sieltä sitä tuli lähdettyä aikoinaan valloittamaan maailmaa ja omaksi onnekseni tunnustan voittaneeni, ainaki niin että olen tyytyväinen.” Joku Amerikassa menestyi, toinen palasi pettyneenä kotiin. Seikkailu se varmasti oli jokaiselle.

Lähteet:
Lauri Saaren kirjeet Amerikasta (mf. 24), Turun yliopiston yleisen historian laitos.

Suodenniemen seurakunnan rippikirja 1902-1911 ja kuolleiden luettelot 1907-1912.
Siirtolaisuusinstituutin siirtolaisrekisteri.
Ellis Island -säätiön siirtolaishaku.
Jankkari Sakari (toim.): Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939. Suodenniemi-Seura ry., Sastamala 2011.

Entisajan joulu kului syöden ja kisaillen

Entisajan joulunalusaika oli yhtä lailla kovaa touhuamista kuin tänäkin päivänä. Työt oli syytä aloittaa jo hyvissä ajoin, sillä kinkun matka lahtipöydästä joulupöytään otti aikansa, samoin kuin joulua edeltänyt sahdinteko. Vielä sata vuotta sitten joulukynttilätkin tehtiin monessa paikassa itse, joten jouluvalmistelut alkoivat monessa paikassa jo syksyllä.

Aattoaamuna viimeisetkin tehtävät pyrittiin saamaan päätökseen, jotta hiljentyminen jouluun saattoi alkaa. Tavallista oli, että joulusaunassa käytiin jo päivällä, jotta ilta voitiin pyhittää ruokailulle. Entisaikaan monessa paikassa asiaan kuului, että ruokapöytä katettiin jo ennen saunaan menoa, haltioita varten. Sitten emäntä tuli ennen muuta väkeä saunasta katsomaan, oliko pöydässä käyty. Jos oli, oli se merkki haltioiden suosiosta. Mikäli pöytä oli koskematon, oli syytä huoleen.

Joulupukki ilahdutti entisajankin lapsia.
Usein asusteena toimi vanha tai nurinpäin
käännetty palttoo. Olipa hänellä nimeensä
viitaten toisinaan sarvetkin, kuten tässä
Julbocken-lehdessä vuonna 1879 julkaistussa kuvassa.

Suodenniemeläinen vuonna 1860 syntynyt Manta Mäkelä on muistellut, että ruoan aloitti yleensä sianlihasoppa, jota seurasivat makkarat, juustot, lanttulaatikko eli räätikkäloora ja monet muut herkut. Myös rusinasoppaa ja puuroa syötiin. Tarjoilujen määrä riippui tietenkin kulloisenkin paikan varallisuudesta ja pienimmissäkin pirteissä pyrittiin siihen, että ainakin leipää olisi joulun aikaan riittävästi saatavilla.

Aattoilta kului pelien ja leikkien parissa. Kukon kengitys oli niistä suosituin. Siinä tasapainoiltiin istuen kahden tuolin väliin viritetyllä riu’ulla keppiä apuna käyttäen. Tuon tuostakin kilpailija mätkähti oljilla pehmustetulle lattialle ja tunnelma oli korkealla. Myös joululahjat vaihdettiin aattoiltana. Puolilta öin emäntä meni navettaan katsomaan lypsäviä ja toivottamaan niillekin hyvää joulua. Sen jälkeen moni kävikin jo nukkumaan, vaikka etenkin nuorempi polvi jatkoi usein juhlimista pitkään aamupuolelle saakka.

Jouluaamuna suunnattiin joulukirkkoon. Se alkoi aamulla kuudelta, minkä vuoksi Suodenniemellä perimmäisistä kylistä oli matkaan lähdettävä jo neljän aikaan. Matkan pimeyttä valaisivat tienvieren talojen ikkunoita koristaneet kynttilät. Jos talossa oli joulukuusi, oli se tavallisesti aseteltu niin että sen näki tieltä. Löysin taannoin Kansanrunousarkistosta nipun 1900-luvun alkuvuosia kuvaavia muistelmia Suodenniemen joulukirkosta ja monen muistelijan mieleen oli erityisesti jäänyt kirkkomatkalla kuultu rekien kulkusten kilinä. Eri puolilta pitäjää saapui rekiä ja kelkkoja niin lukuisasti, että jalkaisin kirkkoon tulevat saivat välillä seistä pitkiäkin aikoja tien sivussa, jotta kulkupelit pääsivät heidän sivuitseen. Joskus kun joulu oli lumeton, tehtiin kirkkomatka reen sijasta kärryillä.

Rekien kulkusten lisäksi toinen monen muistelijan mieleen jäänyt asia oli sisäpuolelta kynttilöillä valaistu kirkko. Tapana nimittäin oli, että jokainen kirkossakävijä toi mukanaan kynttilän, jonka asetti penkkirivinsä päähän. Toisina vuosina kirkossa oli koristeltu kuusi, toisina ei. Joulukirkko kesti puolisentoista tuntia ja sen aikana kuultiin aina kaksi saarnaa. Kun tilaisuus alkoi lähestyä loppuaan, syntyi ulko-ovien luona liikehdintää. Edessä oli nimittäin yksi joulun kohokohdista, kilpa-ajo takaisin kotiin. Meno oli hurjaa, sillä esimerkiksi Koivuniemenjärven jäällä, jonka yli kulki usein talvitie kirkolta Taipaleen suuntaan, ajettiin toisinaan seitsemänkin hevosta rinnakkain, kun kisailtiin paremmuudesta. Ensimmäisenä perille ehtinyt sai tuoda joulun kotiin.

Lukutupa-lehdessä julkaistiin vuonna 1903 tällainen kuva Häränkengitys-
nimisestä joululeikistä. Se lienee ollut hyvin samanlainen leikki kuin
Suodenniemelläkin harrastettu kukonkengitys, sillä kuvausten mukaan
siinäkin kisailtiin tähän samaan tapaan.

Tapaninpäivänä oli toinen joulukirkko. Se ja jouluaamun kirkon kesken oli nähtävästi olemassa jako, jonka mukaan toisena päivänä kirkossa kävi pääasiassa vanhempi väki, toisena nuorempi. Käyttämässäni aineistossa maininnat menevät kuitenkin ristiin niin, että se kumpi ryhmä meni ensin ja kumpi tapanina ei siitä selviä. Myös tapaninpäivän kirkosta oli tapana ajaa kilpaa kotiin.

Loppiaisena oli Nuutiksi sanottu aika. Silloin kulkivat nuuttipukit talosta taloon ja joulun aika päättyi.

Lähteet:
Suodenniemen yleiskyselyn vastausaktit 1N, 2N, 6N ja 7N. Kirkollisen kansanperinteen arkisto, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Paikallissanomat 21.12.1994.
Joulupukin kuva: Julbocken-lehti 1879, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Tasapainottelijan kuva: Lukutupa-lehti nro 24-25/1903, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Jääskeä valtaamassa

Jalkaväkirykmentti 6:n 7. komppaniasta (7./JR 6) puhuttiin viimeksi muutama sotajuttu sitten. Silloin se oli valtaamassa nykyisen rajan pinnassa olevaa Ritamäkeä ja saikin sen haltuunsa suurten uhrausten jälkeen. Niistä tapahtumista tähän tarinaan oli kulunut kymmenisen päivää ja matkaa oli taitettu niin, että oltiin parisenkymmentä kilometriä etelämmässä, Jääsken kirkonkylän itäpuolella. Jääski sijaitsee Vuoksen rannalla vain kymmenisen kilometriä nykyisen rajan takana joten kovin kauas ei vielä tässä vaiheessa ollut edetty.

Jääsken suojeluskuntatalon luona käytiin kovia taisteluita. Tämä kuva talosta
on otettu taistelujen päätyttyä 21. elokuuta 1941. Seinille ja katolle
kootut puut ovat venäläisten tekemää naamiointia lentokoneita vastaan.
Kuva: SA-kuva 37147.

Venäläisillä oli Jääsken ja sen viereisen Enson tehdastaajaman alueella voimakkaita joukkoja. Jalkaväkirykmentti 6 yhtenä oli saattamassa niitä tukalaan asemaan koukattuaan alueen itäpuolelle ja sulkemalla siten elintärkeitä vetäytymisteitä. Vuoksen yli kulki enää kaksi venäläisten hallussa ollutta siltaa, joita he puolustivat raivokkaasti. Siksi Jääsken lähestymistaisteluista tulikin ehkä miesten siihen asti raskaimmat.

Jääskeä lähestyttäessä jouduttiin vihollisen kanssa kosketuksiin tuon tuostakin. Elokuun 13. päivänä 7. komppania törmäsi läheisen Kirvun pitäjän suunnasta vetäytyvään viholliskomppaniaan ja tuhosi sen pääosat. Seuraavana aamuna vihollinen yritti komppanian voimin vastaiskua 7. komppanian kohdalta mutta yritys epäonnistui ja maastoon jäi suuri joukko kaatuneita vihollisia. Kun päivä nousi ja ilma lämpeni, täyttyi seutu kalman tukahduttavasta löyhkästä.

Koukkaus oli edennyt siihen vaiheeseen, että suomalaiset hyökkäsivät kohti länttä ja venäläiset torjuivat idästä päälle painavaa vihollista. Taistelu oli niin sekavaa, että kerrankin eräs muonakuskeista ajoi erehdyksessä kuormansa aivan etulinjan ensimmäisten taistelijoiden tasalle. Mies pelastui mutta hevonen ammuttiin kuoliaaksi. Toisessa tilanteessa vihollisjoukkue käveli maantietä sulkeisjärjestyksessä suoraan suomalaisen 6. komppanian (6./JR 6) eteen ja tuhoutui melkein kokonaan.

Seitsemännen komppanian tie kulki Jääskijärven eteläpuolelta kohti
Vuoksen rannalla sijainnutta Jääskeä. Ympyrän keskellä olevan purolinjan,
suojeluskuntatalon ja nuorisoseurantalon luona käydyt taistelut vaativat
kaksi suodenniemeläistä uhria.

Elokuun 15. päivänä kello 11 sai 7. komppania tehtäväkseen hyökätä edellisenä päivänä haltuun saadun Jakovalan kylän alueelta kohti Jääsken kirkonkylää. Tavoitteena oli taajaman itäpuolella virtaava puro. Hyökkäys käynnistyi hieman ennen kello kahta iltapäivällä. Tilannetta seuranneen II pataljoonan esikunnan päiväkirjaan merkittiin myöhemmin, että hyökkäys eteni hitaasti vihollisen sitkeän vastarinnan vuoksi. Auringon jo laskiessa tueksi annettiin 5. komppania, minkä jälkeen asetettu tavoite saavutettiin puolessa tunnissa. Kovia kokenut 7. komppania siirrettiin lepoon Jakovalaan ja 5. komppania jäi etummaisiin asemiin.

15. päivän raju kamppailu maksoi 7. komppanialle 8 miehen hengen. Lisäksi 7 miestä kuljetettiin haavoittuneina linjojen taakse. Yksi kaatuneista oli suodenniemeläinen sotamies Niilo Lahdenperä. Hän oli kuollessaan 31-vuotias.

Niilo Lahdenperä

Jääski oli yhä vihollisen hallinnassa ja yritykset sen valtaamiseksi jatkuivat. Jälleen seuraavana aamuna eli 16. elokuuta 7. komppania sai käskyn siirtyä eteen purolinjalle. Tarkoitus oli hyökätä sen yli ja vallata taajaman laidalla olleet Jääsken suojeluskuntatalo ja nuorisoseurantalo. Toiminta alkoi kymmenen minuutin tykistövalmistelulla kello 12.50. Sen jälkeen lähdettiin etenemään. 

Seitsemännen komppanian eteneminen oli jälleen vaivalloista raivokkaasti puolustautuvan vihollisen vuoksi. Mukana ollut E.I. Häkkinen muisteli tehtyä hyökkäystä kirjoittamassaan joukko-osastohistoriikissa näin:

"Koitti hyökkäyshetki. Ylitimme muutaman metrin levyisen puron pioneerien tekemää ponttoonisiltaa pitkin. Pääsimme Juttuojan yli vihollisen huomaamatta ja nopeasti levittäydyimme puron taakse. Nyt vihollinen huomasi meidät ja aloitti tulituksen. Nopeasti vain maahan. Aloitimme kiivaan ammunnan. Nyt oli kysymys vain siitä kumpi puoli pystyy tehokkaampaan tulitukseen. Vihollisella oli etuna se, että olivat kaivautuneina ja me tasaisen maan päällä suojattomina."

Lopulta komppanian onnistui edetä suojeluskuntatalolle mutta siihen oli pysähdyttävä. Samoin kävi muillakin suunnilla. Puoli viiden aikaan iltapäivällä venäläiset käynnistivät vastahyökkäyksensä ja kolmen hyökkäysvaunun tukemana heidän onnistui pakottaa vajaan joukkueen vahvuiseksi kutistunut 7. komppania takaisin purolinjan taakse. Sen vetäydyttyä myös viereisen komppanian oli tehtävä samoin.

Reino Löytämäki

Tässä 16. päivän hyökkäyksen myötä Suodenniemelle kiiri jälleen surusanoma, sillä siviilissä maanviljelijänä toiminut korpraali Reino Löytämäki Sävin kylästä oli viiden tuona päivänä kaatuneen joukossa. Talvisota oli alkanut Löytämäen 18-vuotissyntymäpäivänä ja nyt 19-vuotiaana hän menetti sodalle henkensä.

Kiivaat taistelut Jääsken herruudesta jatkuivat vielä useiden päivien ajan. Seitsemänteen komppaniaan kohdistuneista rasituksista kertoo se, että kun komppanian päällikkö luutnantti Jaakko Viitamäki kaatui 18. päivänä, hän oli koko komppanian viimeinen upseeri. Aliupseeristokin oli harventunut niin, että komppanianpäälliköksi nousi joksikin aikaa eräs jäljellä olleista alikersanteista.

Jääsken valtaus saatiin päätökseen vasta elokuun 21. päivänä. Taisteluiden keskiössä olleen suojeluskuntatalon salkoon nostettiin sinä päivänä taas siniristilippu. Kotirintamalla se oli usein puolitangossa, Suodenniemelläkin jo moneen kertaan.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 6:n 7. komppanian (7./JR  6) sotapäiväkirja (SPK 9436), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 6:n II pataljoonan (II/JR 6) sotapäiväkirja (SPK 9522), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Holkeri Erkki: Jääskessä tapeltiin lujasti. Kansa taisteli –lehti 8/1985, s. 262-265.
Häkkinen E.I.: Kannaksen kahlaajat. JR 6 jatkosodassa. JR 6:n historiatoimikunta, Turku 1986.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Kaatuneiden valokuvat: Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. (Suodenniemi 2007) ja Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).