Ruotusotilaiden mailla Pohjakylässä – osa 1

Ruotsin ajan ruotuarmeijan sotilaita oli asutettu Suodenniemelle oikeastaan jokaiseen kylään, joka tuolloin oli olemassa. Pohjakylän osalta ruotusotilastorpan sijainti on periaatteessa helppo selvittää, koska se on merkitty isojakokarttaan kenties selkeimmin kaikista Suodenniemen kylistä. Toisaalta alue on vuosisatojen mittaan muuttunut niin, että torpan sijaintia nykymaastossa olikin yllättävän hankala päätellä. Luulen sen kuitenkin sijainneen nykyisen Kylätanhuan varrella paikassa, josta tuo viereinen kuva on.

Olen usein ennenkin harmitellut, että torpan asukkaiden päättely ei useinkaan ole helppo tehtävä, sillä monet ruodut käsittivät useiden kylien taloja ja toisaalta yhdessä kylässä saattoi sotilaita olla enemmän kuin sotilastorppia. Uskoisin kuitenkin, että Pohjakylän sotilastorppaa asuttivat ruodun 109 sotilaat. Näin siksi, että 1700-luvun lopun sotilaiden sotilasnimi Kerolin viittaa tämän ruodun rungon muodostaneiden Isokeron ja Vähäkeron talojen nimiin. Toiseksi torppa sijaitsee vain muutaman sadan metrin matkan päässä niistä. Ja kolmanneksi sotilaat on merkitty Isokeron rippikirjasivulle.

Pohjakylän ruotusotilastorppa lienee ollut edessä näkyvän metsänreunan
paikkeilla. Kuvassa näkyvä tie on Kylätanhua.

Ensimmäinen ruodun 109 sotilas, jonka löysin katselmusluettelosta oli Hendrich Anderson Hiortman, joka lienee tullut ruotuun lokakuussa 1711. Tällöin ruodun sijaintipaikaksi on vielä merkitty Märkätaipale, josta se on sittemmin siirretty ensin Pohjakylän ja Pukaran yhteiseksi ja myöhemmin Pohjakylän omaksi ruoduksi.

Hiortmanista en löytänyt enempää tietoa mutta voi olla, että hän on yksi Suuren Pohjan sodan uhreista. Vuonna 1720 ruotu oli nimittäin tyhjillään, kuten moni naapuriruotukin. Syynä olivat Kaarle XII:n armeijan ja siihen kuuluneen Kuninkaallisen Porin jalkaväkirykmentin kovat tappiot ensin Viipurissa, sitten Riikassa ja lopulta Pultavassa.

Suuri Pohjan sota aiheutti suomalaisissa joukko-osastoissa niin suurta katoa, että sen päätyttyä näille seuduille siirrettiin riikinruotsalaisia täydennysmiehiä. Yksi heistä oli elokuussa 1722 Pohjakylään Hiortmanin seuraajaksi asettunut korpraali Oluf Andersson Fägerberg, joka oli aiemmin palvellut Mouhijärven toisella laidalla Salmin ja sen lähikylien ylläpitämässä ruodussa. Hän oli kotoisin Länsi-Göötanmaalta (Västergyllen) eli jostakin nykyisen Göteborgin seutuvilta. Epäilemättä hän oli yksi harvoista Suodenniemen ruotusotilaista, joka oikeasti oli ruotsinkielinen ja jolla oli ruotsalainen nimi. Tullessaan hän oli 33-vuotias ja ajan tapaan hän oli listautunut armeijaan jo hyvin nuorena. Palvelusvuosia hänellä oli nimittäin takanaan jo kahdeksantoista.

Fägerbergin seuraaja Pohjakylän ja Pukaran ruodussa oli Laviasta ruodusta numero 99 siirretty Christopher Johansson Lund. Hänet siirrettiin toisaalle vuonna 1728, jolloin hänen paikalleen Suodenniemelle tuli Carl Gustaf Lund –niminen soturi. Hänet nimitettiin komppanian majoittajaksi (furir) vuonna 1732, jolloin hän sai siirron ja ruodun sotamies vaihtui jo neljännen kerran kymmenen vuoden aikana.

Pohjakylän ruotusotilastorppa (Soldats Torp) näkyy selvästi isojakokartassa.
Vasemmalla näkyvät Isokeron (No I) ja Vähäkeron (No II) eli Mikkolan
talot. Torpan viljelykset näyttäisivät olleen kylän mailla nykyisen Sävintien
varrella. Ylhäällä pilkottaa Koivuniemenjärvi, vasemmalla Kirkkojärvi
ja oikealla Jyrmysjärvi.

Uusi tulija saapui Hämeenkyröstä ruodusta numero 115. Hän oli jo 40-vuotias Johan Erichsson Brask ja sikäli poikkeuksellinen, että hänellä oli tuohon ikään mennessä takanaan vasta kuuden vuoden armeijapalvelus. Toinen erikoisuus oli se, että hän oli kotoisin Inkeristä eli jostakin nykyisen Pietarin lähistöltä. Braskin syntyessä alue oli kuulunut Ruotsiin mutta se jäi Suuren Pohjan sodan päättäneessä Uudenkaupungin rauhassa itärajan taakse. Brask eleli Pohjakylässä kuolemaansa syyskuuhun 1749 saakka. Häntä tehtävässä seurasi Otto Schulman –niminen soturi, joka sai ylennyksen lippumieheksi (förare) Euran komppaniaan syksyllä 1751. Hänen tilalleen tuli Carl Packalen, joka oli ruotusotilaiden joukossa melko poikkeuksellisesti poikamies. Hänet lähetettiin monien muiden pitäjän ruotusotilaiden tavoin 1760-luvun alussa Pommerin sotaan. Hieman yli 30-vuotias soturi näyttää selvinneen sotaretkeltä takaisin kotiin, sillä hänet siirrettiin varusmestarina (rustmästare) läheiseen ruotuun 111 joulukuussa 1762.

Packalenin siirron jälkeen ruotu jäi pitkäksi aikaa tyhjilleen, sillä uusi mies saatiin vasta tammikuussa 1770. Hänen nimensä oli Johan Bertilsson Kerolin ja hänen tiedetään olleen kotoisin silloisesta Porin läänistä. Vuonna 1779 hänellä oli ikää 28 vuotta, joista hän oli ollut sotilaana melkein kymmenen vuoden ajan. Siinä missä ruodun sotilaat olivat tähän saakka vaihtuneet usein, tuli Kerolinista vakanssin pitkäaikainen haltija. Hän näyttää olleen tehtävässään ruotuarmeijan lakkauttamiseen eli 1800-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun saakka, vaikkakin hänen etunimekseen on loppuaikoina virheellisesti merkitty Hindric. Tämä ruodun viimeinen sotilas näyttää olleen erittäin pidetty, sillä vuonna 1808 hänen olleessaan jo 56-vuotias hänen tietoihinsa kirjattiin, ettei hän ollut koskaan sairaana ja että hän oli ripeä ja hyvä sotilas. Vuosien 1814-1820 rippikirjassa Vähäkeron sivulla oleva Kerolin on merkitty eläkkeensaajaksi (gratialist). Hän menehtyi halvaukseen (slag) 70-vuotiaana lokakuussa 1821, vain hieman yli kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen.

Johan Kerolin ja hänen edeltäjänsä eivät näytä olleen Pohjakylän ainoat sotilaat vaan kylässä oli toisenkin ruodun sotilaita, ainakin aika ajoin. Se on kuitenkin oma juttunsa, johon on syytä palata kertomuksen seuraavassa osassa.

Lähteet:

Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1728-1804, Kansallisarkisto.
Pää- ja rippikirjat sekä kuolleiden ja haudattujen luettelot, Suodenniemen seurakunnan arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Pohjakylän isojakokartta vuodelta 1778, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Silmukkaa Viipurin ympärille

Elettiin elokuun loppupuolta 1941, kun Kevyt osasto 1 (Kev.Os. 1) täytti omaa tehtäväänsä jatkosodan alun sotatoimissa. Osasto oli koottu etupäässä Uudenmaan reserviläisistä, mutta sen 3. komppanian (3./Kev.Os. 1) vahvuuteen kuului myös ainakin yksi suodenniemeläinen, alikersantti Kalle Jaakola.

Karisalmen taistelujen jälkiä. Vihollisen tykki vetohevosineen on suistunut
ojaan. Kuva on otettu elokuun 26. päivänä 1941. Kuva: SA-kuva 43059.

12. Divisioonaan kuuluneen kevyen osaston sodan alku oli sujunut rauhallisissa merkeissä. Heinäkuun alussa oli ryhdytty pehmittämään venäläisten välirauhan aikana rakentamaa vahvaa pääpuolustusasemaa tykistön voimin. Kun hyökkäyskäsky sitten elokuun 20. päivänä tuli, oli eteneminen nopeaa. Tältä ajalta on osastolta jäänyt arkistoon vain pari sotapäiväkirjaa, mutta onneksi 12. Divisioonan hyökkäystaistelut on kirjattu ylös niin tarkasti, että sen liikkeitä voi taistelukertomusta lukien seurata päiväkohtaisesti.

Hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä Kev.Os. 1 valtasi Jääsken pitäjään kuuluneen ja jo sisällissodassa tunnetuksi tulleen Ahvolan kylän. Alussa vihollinen vetäytyi vain heikkoa vastarintaa tehden ja usein havaittiin sen tulleen yllätetyksi ja perääntyneen asemista, joita kaikesta päätellen oli ollut tarkoitus puolustaa paljon pidempäänkin.

Toisessa komppaniassa (2./Kev.Os. 1) taistellut Heikki Pohjanpää muisteli myöhemmin Kansa taisteli -lehdessä, että hyökkäyksen alettua polkupyörillä liikkunut osasto eteni taistellen halki savuntuoksuisen Kannaksen ja yöpyi milloin missäkin. Toisinaan se majoittui maantien varrella teltoissa, toisinaan autioiksi jätetyissä huviloissa. Aluksi osasto oli reservissä mutta jo piankin se siirrettiin kärkeen, jossa se osallistui moniin koviin taisteluihin. Näissä melskeissä oli monesti mukana itse divisioonan komentaja Einar Vihma, joka vain pistoolilla aseistautuneena kulki usein ensimmäisenä hyökkäävien joukkojen kannoilla.

Kevyt osasto 1 taisteli Karisalmella elokuun 23. päivänä mutta sen pääosat
olivat edenneet jo Lyykylään päivän iltaan mennessä. Kartan vasemmassa
alanurkassa näkyy Viipurin luoteista esikaupunkialuetta.

Ensimmäiseen varsinaiseen taisteluun kevyen osaston miehet joutuivat Antrean pitäjän Viskarin kylässä. Se oli monelle suodenniemeläiselle tuttu talvisodan ajalta, sillä Kenttätäydennys-prikaatin X pataljoona (X/KT-Pr.) eli Pataljoona Kantele, jossa pääosa pitäjän miehistä taisteli, vetäytyi sen kautta uudelle rajalle rauhanteon jälkeisinä päivinä. Nyt Viskari vallattiin takaisin öisessä taistelussa noin tunnin yhteenoton jälkeen. Viholliselta kerrottiin jääneen satakunta kaatunutta, kun osasto jatkoi viipymättä kohti etelää ja uusia tavoitteita.

Kevyt osasto 1:n tehtävänä oli osallistua Viipurista Leningradiin johtaneiden vihollisen peräytymisteiden katkaisemiseen. Sitä varten se eteni Viipurin itä- ja kaakkoispuolitse tavoitteenaan Viipurin-Leningradin rautatie. Se eteni hyvää vauhtia kohti Viipurin maalaiskunnassa sijainnutta Karisalmea, jonne neuvostojoukkojen hyökkäys oli talvisodan rauhan tullessa pysähtynyt.

Kalle Jaakola

Elokuun 23. päivänä, kaksi päivää hyökkäyksen alkamisen jälkeen olivat Kevyt osasto 1:n pääosat saaneet tehtäväksi edetä Pilppulan rautatieseisakkeelle, joka oli Viipurista Vuoksen rantaan ja edelleen Valkjärvelle kulkeneen radan varressa. Kaikkialta tuntui kuuluvan vain hyviä uutisia, kun joukot etenivät suuria sotasaaliita saaden ja viholliselle tappioita tuottaen. Suodenniemelle kiiri kuitenkin suru-uutinen, sillä Kalle Jaakola kaatui tuona päivänä. Hän oli ehkä kevyen osaston pääosien taakse jääneessä joukossa, koska kaatumispaikaksi mainitaan Karisalmi, jonka yksikön pääosa oli jo ohittanut. Mikä hänen kohtalokseen koitui, ei välttämättä enää selviä.

Kalle Jaakolan kaatuminen osui samaan päivään jona Toivo Bamberg menehtyi 25. Sotasairaalassa Pälkjärvellä. Voittoisillakin taisteluilla oli seurauksensa, jotka jättivät jälkeensä pysyvät arvet.

Lähteet:
12. Divisioonan hyökkäysoperaatiot 21.8.-1.9.1941 (SPK 6054), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jatkosodan historia 2. WSOY, Porvoo 1989.
Pohjanpää Heikki: Taistelu Pilppulasta. Kansa taisteli –lehti 8/1961, s. 252-253.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Kalle Jaakolan valokuva: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy, Naantali 1979.

Vappu se oli ensimmäinenkin

Lähestyvä vappu mielessäni aloin tutkailla, mitä Historiallisesta sanomalehtikirjastosta voisi löytää entisajan vapunviettoon liittyen. Vappu juhlapäivänä on tunnettu jo pitkään, sillä sen kirkolliset juuret juontavat Pyhästä Valborgista, joka vaikutti Englannissa ja Saksassa 700- ja 800-luvuilla. Kansainvälinen työväenliike otti vapun omakseen 1800-luvun loppupuolella, jolloin siitä muodostui Euroopassa ja Suomessakin lukuisan työväen juhla.

Tässä ollaan lähdössä marssille Nurmijärvellä. Vuosi on sattuvasti 1907.
Kuva: Nurmijärven museo, Finna.fi.

Palvelusta löytyi nopeasti tietoja siitä, milloin työväen vappu saavutti Suodenniemen, ainakin julkisen joukkokokoontumisen muodossa. Se tapahtui vuonna 1907. Silloin, ”ensimmäisenä” vappuna nähtiin, kuinka määrältään satoihin noussut väkijoukko marssi eri puolilta pitäjää nykyisen urheilutalon paikalla sijainneelle VPK:n talolle, joka oli juhlan pääpaikka.

Vappujuhlakutsu julkaistiin
mm. Aamulehdessä 27.4.1907.
Tapahtuma-ajat ja -paikat ovat hieman
toiset kuin jälkikäteen tehdyissä
uutisjutuissa. Ovatkohan suunnitelmat
muuttuneet vai muistiinpanot tapahtumista
tehty huolimattomasti?

Vapunpäivän tapahtumien kulku on tallentunut melko tarkasti ajan sanomalehtien sivuille. Joko kello yhdeltätoista tai yhdeltä pitäjän pohjoispuolen työväenyhdistys lähti marssimaan lippuineen Lahdenperästä Taipaleen sahalle. Sieltä matkaa jatkettiin kello kahdelta yhdessä Taipaleesta mukaan liittyneen joukon kanssa kohti keskipitäjää. Lähtiessä näytetään joutuneen jonkinlaiseen sanaharkkaan sahan omistaneen Kalle Isotalon kanssa, mutta suuremmitta vaikeuksitta näytetään päästyn jatkamaan matkaa.

Juhlasta uutisoineen Kansan Lehden mukaan palokunnantalolle saavuttaessa kulkueessa olisi ollut jopa kolmisensataa marssijaa. Myös Satakunta-lehti arvioi osallistujien määrän samansuuruiseksi. Näitä lukuja on jokseenkin mahdotonta varmentaa muualta, joten ne on tässä esitettävä sellaisena kuin ne lehteen painettiin. Melkoisesta väenpaljoudesta on joka tapauksessa ollut kysymys.

Samoihin aikoihin kun pohjoinen kulkue oli lähtenyt Lahdenperästä oli pitäjän eteläinen työväenyhdistys aloittanut oman marssinsa Putajan sahalta. Siinäkin Satakunta-lehti arvioi olleen noin 300 marssijaa. Kulkueet kohtasivat jonkin matkaa Salmen sillalta Pajuniemeen päin ja palasivat yhdessä palokunnantalolle. Kun molemmat ryhmät olivat hetken levähtäneet, ne marssivat yhdessä takaisin Pajuniemeen Kepulin risteykseen, josta palattiin taas juhlapaikalle. Matkan varrella oli pappila, joka noteerattiin, sanoipa nimimerkki Airue Sosialidemokraatti-lehdessä koko käyntiäkin mielenosoitusretkeksi. Hän arveli kulkueessa olleen tässä vaiheessa noin 400 marssijaa.

Tästä pitkin nykyistä Putajantietä ne marssijat menivät. Edessä mäen päällä
on "Kepulin risti", josta työväki kääntyi takaisin palokunnantalon suuntaan.
Silloinen pappila jää tien vasemmalle puolelle kuvaajan selän taakse.

Tämä vapputapahtuma ei kuitenkaan ollut pitäjän ainoa. Kansan Lehti kertoi, että Kouraniemessä Pälällä vietettiin samaan aikaan porvarillista vappujuhlaa, jonka puuhamiehinä olivat tuolloin kappalaisen virassa ollut Kaarlo Kalpa sekä ylempänä mainittu Kalle Isotalo. Tämä juhla oli luonteeltaan varsin erilainen, sillä Kansan Lehden tietojen mukaan pappilasta Pälälle tehtyyn kävelyyn olisi osallistunut seitsemän henkilöä, kun taas itse juhlassa olisi ollut 17 osanottajaa. Näidenkään lukujen todenperäisyyttä on hankala tarkistaa, mutta Kansan Lehdelle ne olivat itsestään selvä naljailun aihe.

Työväen vappujuhlan iltaohjelma palokunnantalolla alkoi kello viideltä. Aluksi kohotettin eläköön-huuto sosialidemokratialle ja alas-huutoja porvarilliselle vallalle. Sen jälkeen kuultiin monia puheita ja välillä laulettiin. Ohjelmaan kuului myös runonlausuntaa, Rukkaset-niminen näytelmä, kuplettilaulua sekä "kansallistanssia". Tuntien kuluttua väki alkoi siirtyä kotia kohti ja palokunnantalo pääsi hiljenemään kevätyön vaaleaan viileyteen.

Lähteet:
Seuraavat sanomalehdet Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta:
Kansan Lehti 14.5.1907.
Satakunta 9.5.1907.
Sosialidemokraatti 7.5.1907.

Laskiainen oli taikojen aikaa

Löysin hiljattain pitkään kadoksissa olleen muistitikun, jonka sisuksista löytyi pari vuotta sitten silloisesta Kansanrunousarkistosta keräämiäni tietoja vanhasta suodenniemeläisestä laskiaisajan uskomusperinteestä. Tikku olisi saanut löytyä vähän aiemmin, koska aiheesta olisi ollut mukava kirjoittaa oikeaan aikaan vuodesta. Mutta onpahan aihe nyt käytynä läpi ensi vuotta ajatellen.

Laskiaistaiat näyttävät olleen erityisesti nuorten tyttöjen harrastus. Vuonna 1851 syntynyt suodenniemeläinen Amanda Tobiasson muisteli tuntemiaan taikoja haastattelijalle vuonna 1926. Hän kertoi, että kun laskiaisena asettui keskiyöllä kahden peilin väliin, pääsi näkemään sulhasensa. Amandan mukaan toinen keino sulhasen henkilöllisyyden selvittämiseen oli se, että lakaisi alastomana portaat yhdeksään kertaan ylhäältä alaspäin selkä edellä, minkä jälkeen oma sulhanen ilmestyisi tarkastamaan, olivatko portaat puhtaat. Elleivät nämä keinot tepsineet oli Tobiassonin tiedossa vielä kolmaskin konsti: kun söi yhdeksän silakkaa häntä edellä, tuli oma sulhanen yöllä unessa juottamaan.

Jos nuori halusi tietää, joutuisiko tai pääsisikö kuluvana vuonna naimisiin, kannatti sitäkin asiaa selvittää juuri laskiaisena. Amandan mukaan suodenniemeläisten tapana oli, että asiaa käytiin sikalan ovella tiedustelemassa. Jos sika silloin röhkäisi, merkitsi se myöntävää vastausta.

Trullit kulkivat pahanteossa pimeinä kevätöinä.
Kuva: Wikimedia Commons.

Paitsi tällaisia hyviä asioita mahtui laskiaiseen myös ikävämpiä ilmiöitä. Öiseen aikaan nimittäin trullit kiertelivät naapurien navetoissa keritsemässä lampaista villoja, leikkelemässä jouhia hevosten harjoista ja hännistä tai karvoja lehmien hännistä. Tarkoituksena oli siirtää naapurien onnea itselle. Vuonna 1886 syntynyt Hjalmar Haapanen muisteli, että hänen lapsuudessaan Kiikoisten kylässä eleli Wens-Maijaksi sanottu mökinmuori, jota pidettiin tietäjänä tai noitana ja joka oli myös pelätty trulli. Hän kierteli laskiaisöinä Palomäen ja Lähteenmäen taloissa keritsemässä lampaiden päitä ja kylkiä. Samaa kerrottiin 1800-luvun puolivälin jälkeen tapahtuneen myös Taipaleessa.

Näiden taikuusmuisteloiden jatkoksi sopinee vielä tämä samasta arkistosta paljastunut laskiaiseen liittyvä suodenniemeläinen noitatarina. Myös se on Amanda Tobiassonin kertomus vuodelta 1926:

”Illalla kun jo oli pantu nukkumaan ja renki nukkui pakarissa, tuli emäntä lehtikerpo kainalossa, semmoinen, josta lampaat jo olivat lehdet syöneet, pisti kervon uuniin ja pani sen palamaan, otti kaapista rasvapöntön ja voiteli itsensä ja sitten uuniluudan sillä ja istui uuniluudan päälle ja sanoi: ”Huis hepo, ylös ja alas, ei mihinkään nurkkaan eikä pieleen, vaan sinne, missä kaikki noidat koossa ovat.” Ja sitten lensi emäntä ulos ovesta.

Renki nousi ylös ja teki samalla lailla kuin emäntäkin, teki uuniluudan itselleen, voiteli sen ja itsensä sekä istui sen päälle ja sanoi: ”Huis hepo, ylös ja alas, joka nurkkaan ja pieleen, sinne missä kaikki noidat koolla ovat”. Renki sanoi väärin ja hänen päätänsä kopistettiin joka nurkkaan ja pieleen. Kun emäntä näki rengin tulevan sinne, missä kaikki noidat olivat, pelästyi hän ja kysyi, kuinka renki oli sinne tullut. Renki sanoi, että hän oli voidellut itsensä niin kuin emäntäkin ja tullut samalla lailla. Emäntä antoi hänelle suuren villapussin ja käski hänen mennä kotiin samalla lailla kuin hän oli tullutkin eikä puhua kenellekään ihmiselle yhtään sanaa.”

Lähde:
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Vaikea Vannisenmäki

Hiekkainen rinne pöllysi heinäkuun auringossa. Jalkaväkirykmentti 16:n 5. komppanian (5./JR 16) miehet painautuivat tiukasti sitä vasten kun ylhäältä Vannisenmäeltä ammutut konetuliaseiden suihkut pyyhkivät yli maiseman. Mäeltä jo kertaalleen vetäytynyt vihollinen oli miehittänyt sen pohjoispään pesäkkeet uudelleen ja komppanian oli nyt saatava mäki takaisin, jotta etenemistä voitaisiin jatkaa. Oli heinäkuun 24. päivä vuonna 1941.

Jalkaväkirykmentti 16:n päällystöä taisteluiden alkuvaiheessa.
Viidentenä vasemmalta rykmentinkomentaja, jääkärieversti Matti Laurila.
Kuva: SA-kuva 25128.

Etupäässä eteläpohjalaisista koottu JR 16 ei ollut Ruskealan pitäjän Vannisenmäellä ensimmäistä kertaa kovan edessä. Se oli ollut mukana toinen toistaan raskaammissa läpimurtotaisteluissa lähdettyään Kiteeltä rajan yli kohti Laatokan rantaa. Venäläiset olivat välirauhan aikana ehtineet varustaa Moskovan rauhan rajavyöhykkeelle vahvat linnoitteet, joiden murtaminen oli kovan työn takana. Tiukassa paikassa oltiin oltu jo rajan pinnassa sijainneessa Niinisyrjässä, jonne vihollinen oli tehnyt voimakkaan vastaiskun pian sen valtauksen jälkeen. Sen torjuminen oli vienyt komppanian riveistä yksin kaatuneina kaikkiaan yhdeksän peräseinäjokelaista nuorta miestä. Hyvien puolustusvalmistelujen lisäksi vihollisen osaaminen ja taistelutahto olivat tasolla, joka sai suomalaisen 19. Divisioonan (19.D) taistelukertomuksessa jo tuoreeltaan täyden tunnustuksen. Lisäksi se pyrki vetäytyessään hävittämään kaiken mahdollisen. Kaalamon asemalla esimerkiksi oli nähty, kuinka vihollinen oli ennen lähtöään vetänyt radanrepijällä kiskot irti ratapalkeista. Itse taajamasta ei puolestaan ollut enää montaa taloa pystyssä.

Joidenkin etukäteen elättelemät haaveet vauhdikkaasta etenemisestä olivat siis karisseet jo aikaa ennen saapumista Vannisenmäkeen. Nytkään mikään ei tullut ilmaiseksi. Mäellä oleva 100 miehen vahvuinen vihollisosasto piti rajusti puoliaan.

Heinäkuun 1941 lopulla Jalkaväkirykmentti 16:n pääosat etenivät
Kaalamon asemalta Vannisenmäkeen.

Paine menestykseen oli kova. Jo saatua uutta hyökkäyskäskyä ei voitaisi alkaa täyttämään ennen kuin tämä lukko olisi murrettu. Vihollisella oli mäellä hyvät asemat ja aseistus. Paitsi konetuliaseita sillä oli käytössään myös panssarintorjunta-tykkejä, joilla se ahdisteli lähestyviä suomalaisvoimia. Päivä alkoi painua iltaan mutta ratkaisu antoi odottaa itseään. 5. komppanian päällikkö luutnantti Viljo Kinnunen kaatui illalla yhdeksän aikaan. Taistelut riehuivat sen jälkeen vielä useita tunteja, kunnes aamuyöllä yhden aikaan sitkeä pesäke saatiin viimein lannistettua.

Yksi Vannisenmäen valtauksen uhreista oli 31-vuotias sotamies Toivo Bamberg, joka kuljetettiin vaikeasti haavoittuneena linjojen taakse. Haavoittumispäiväksi on mainittu 25. heinäkuuta, joten päähän sattunut osuma lienee tapahtunut aivan Vannisenmäen kukistumisen viime hetkillä. Bamberg oli Kannaksen poikia, syntyjään Räisälästä mutta ennen sotia hän asui Viipurin läänin Pyhäjärvellä. Talvisodan sytyttyä pyhäjärveläiset evakuoitiin Satakuntaan. Tässä vaiheessa lienevät myös Bambergit siirtyneet Suodenniemen maisemiin. Toivo lähti kuitenkin Alavudelle, minkä vuoksi hän oli eteläpohjalaisten rykmenttiin päätynytkin.

Venäläisten taisteluhautaa Vannisenmäessä. Kuva on otettu 25.7.1941
eli samana päivänä jona Toivo Bamberg haavoittui.
Kuva: SA-kuva 29005.

Paitsi etulinjassa oli taistelua käyty myös rykmentin ja divisioonan johtoportaissa. Eversti Laurilan välit esimiehiinsä olivat huonot. Divisioonan taistelukertomuksen tämän taisteluvaiheen kuvaus sisältää Jalkaväkirykmentti 16:n johdon ankaraa arvostelua. Sitä syytettiin useista virheistä hyökkäystoimien johtamisessa sekä jatkuvasta saarrostuksen pelkäämisestä, mikä aiheutti joukkojen liiallista käyttämistä eri suuntien varmistukseen rohkean hyökkäämisen sijaan. Ennen pitkää rykmentin johdossa päädyttiin henkilövaihdoksiin, eversti Laurilan omasta pyynnöstä. Hän sai siirron kenraali Paavo Talvelan alaisuuteen ja menestyi sen jälkeen hyvin tehtävissään.

Toivo Bambergia hoidettiin Pälkjärven Pälksaaressa sijainneessa 25. Sotasairaalassa lähes kuukauden ajan. Sitten potilaalle kehittyi nykyisinkin erittäin vaarallisena pidetty aivokalvontulehdus. Potilaan tila heikkeni heikkenemistään eikä mitään ollut lopulta tehtävissä. Hän menehtyi sairasvuoteelleen 23. elokuuta 1941. Viimeisen leposijansa hän sai Suodenniemen sankarihautausmaalta keskeltä entisten pyhäjärveläisten uutta kotiseutua.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 16:n II pataljoonan sotapäiväkirja (SPK 10736), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

19. Divisioonan taistelut Laatokan luoteispuolella 2.7.-20.8.1941 (SPK 6302), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Toivo Bambergin potilasasiakirjat, 25. Sotasairaalan arkisto, Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Aholainen Jussi ym.: Eteläpohjalaisia jatkosodassa: jatkosodan hyökkäysvaihe Kiteeltä Sortavalaan 16.6.-1.9.1941. Alavuden sotaveteraanien perinnehuonetoimikunta, Alavus 2001.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.